Unelmiesi sinä -kuvaustapahtuma

Elsa kuvaushuumassa tapahtuman tiimellyksessä

Kuten aiemminkin mainitsin, tämän blogin kirjoittamisen lisäksi meillä on Elsan kanssa toinenkin yhteinen päämäärä. Haluamme auttaa mahdollisimman montaa ihmistä tuntemaan itsensä ihanaksi. Mikä olisikaan parempi keino siihen, kuin mukava kuvauspäivä ja muistoksi kauniit kuvat itsestä. Meidän mielestämme ei mikään, ja niin lähdimme suunnittelemaan Unelmiesi sinä -kuvaustapahtumaa.

Idea jonkinlaisen yhteisen tapahtuman järjestämisestä oli syntynyt jo aiemmin syksyllä, mutta varsinainen konsepti ammattimaisen boudoir-kuvauksen yhdistämisestä Body love -pohdintoihin syntyi melko yhtäkkiä, kuumimpaan pikkujouluaikaan, ja alkoi sitten saada vauhdilla tuulta alleen. Vaikka aikaa oli todella vähän, oli kummallakin lähes pakottava tarve saada tapahtuma järjestettyä vielä ennen joulua. Kun inspiraatio todella iskee, on sitä vaikea pysäyttää.

Ihana aviomieheni Tuomas pystyttämässä lavasteita

Kummallakin oli tietysti omat ajatuksensa siitä, mitä kuvauspäivän tulee sisältää, ja millaiset puitteet se vaatii. Lähtökohtana oli, että kokonaisuus olisi ihana hemmottelupäivä naisten kesken. Kuohuvaa, keskusteluja, kehuja ja kikatusta. Sellainen irtiotto arjesta. Kuohuviini oli tässä tilaisuudessa alkoholitonta, sillä halusimme pitää tapahtuman täysin päihteettömänä. Maljan nosto ja kilistely antoi kuitenkin mukavan alun päivälle. Toivoimme, että osallistujat olisivat mukana avoimin mielin ja valmiina jakamaan ajatuksiaan toistensa kanssa. Ja tämän suhteen meille kävi kyllä aivan loistava tuuri! Saimme tapahtuman täyteen ihania, rohkeita ja sydämellisiä naisia.

Elsa valokuvaajana piti tietysti erittäin tärkeänä sitä, että jokainen tulee onnistumaan kuvissa. Tämä varmistettiin kattavalla info-kirjeellä, jonka osallistujat saivat ennen tapahtumaa sekä itse tapahtumassa sillä, että jokainen nainen pääsi kameran eteen pariin otteeseen. Ensimmäisellä kerralla saattoi hieman jännittää, mutta toinen kerta sujuikin jo paljon rennommin. Elsa sai jokaisesta osallistujasta upeita kuvia. Heidän luvallaan laitan tähän näytille niistä muutaman.

Upea Marika
Kuva: Elsa Wellamo
Kaunis Tytti
Kuva: Elsa Wellamo

Itse halusin haastaa naisia pohtimaan suhdettaan omaan kehoonsa, ja auttaa heitä rakastumaan itseensä yhä enemmän. Käytännön järjestelyistä pidin tärkeänä muun muassa sitä, että tarjoamme osallistujille lounaan. Tapahtuma kesti useamman tunnin, ja jokaisen piti saada loistaa koko päivän ajan. Tämä on tietysti paljon helpompaa kylläisenä. Koin tämän myös tietyllä tavalla periaatteellisena asiana. Inhoan sellaista itsensä näännyttämisen kulttuuria, joka tietyissä piireissä valitettavasti on vielä hengissä.

Lyhyestä valmisteluajasta huolimatta, saimme tapahtumalle upeat puitteet Ravintola Tammistosta. Kuvauspaikkana toimi esiintymislava, jonka edessä oli verho tarjoamassa kuvausrauhaa. Kuvausten välillä osallistujat saivat valmistautua kuvauksiin, seurustella ja lounastaa tilavassa ravintolasalissa. Lounas jälkkäreineen järjestyi Ravintola Tammiston puolesta. Se keräsi kovasti kehuja, enkä lainkaan ihmettele.

Kaiken kaikkiaan tapahtuma sujui siis aivan mahtavasti. Saimme osallistujilta ihania palautteita, ja olemme Elsan kanssa itsekin erittäin tyytyväisiä järjestämäämme tapahtumaan. Kova työ kannatti, ja tämä projekti ainakin omalta osaltani vain lisäsi uskoa siihen, että yhteistyömme todella on erittäin hedelmällistä ja sujuvaa. Emmehän me muuten olisi millään kyenneet järjestämään näin paljon työtä vaativaa tapahtumaa niin pienessä ajassa. Ja hei, näitä tapahtumia on tietysti luvassa paljon lisää! Voin paljastaa, että ensi vuodelle on suunnitteilla vastaavanlaisia tapahtumia erilaisilla teemoilla. Niistä lisää pian!

Kuva: Elsa Wellamo

Ihanaa joulunaikaa!

-Venla

Mistä kaivan inspiraationi kuviin?

Teksti ja kuvat: Elsa Wellamo ellei toisin mainita

Kannen kuva: Arto Soini

Valehtelisin, jos väittäisin vihaavani kauneutta..
Valehtelisin, jos väittäisin, ettei kuvan voimaannuttava vaikutus kiinnosta. Tietenkin kiinnostaa!!! Mut kumpikaan edellä mainituista syistä ei yksinään riittäisi motivoimaan aina vain ja uudestaan tarttumaan kameraan tai lähtemään sen eteen malliksi. Kauneus pelkällään on tylsää ja voimaannuttava valokuvaus yksin henkisesti liian raskasta, täytyy olla muutakin.

Tänään kerron omista inspiraationlähteistäni niin kuvaajan roolista käsin kuin myös mallin silmin. Vaikka useimmiten viihdyn nimenomaan kuvaajana, niin fakta on, että suurimman osan visioistani olen alunperin suunnitellut itselleni malleiltavaksi. En tietenkään pidä niistä kynsin hampain kiinni, vaan sopivan mallin kohdalla toteutetaankin se hänen kanssaan. Kummin vain, kunhan ruutu saadaan napattua. Ideoita on muutenkin kupoli turvoksissa ja lisää tulee enemmän kuin ehdin toteuttamaan.

Valokuvaaminen on ensisijaisesti irtiotto arjesta. Ei ehkä juuri kuvaustilanteessa, koska se harvemmin on mitään muuta kuin arkista organisointia, mallin ohjeistusta ja vaikka kaiken onkin tarkoitus olla ensisijaisesti hauskaa kummallekin, on se silti 100 prosenttista läsnäoloa. Todellisuuspako tapahtuu ajatusprosessissa ennen kuvaamista sekä edittipöydällä ja lopulta, kun kuva on valmis.

Anna Gramm – Jenkkityyliin kasarijumppa-karkkina itsensä visioimana. Malli suunnitteli kuvauksen hengen ja mä enemmän kuin mielelläni läksin moista kanssaan toteuttamaan. Kuvan inspiraationa toimi ulkopuolelta tullut Bruce Springsteenin biisi ”Dancing in the dark”

Olen kiinnostunut ihmisistä. Ihan tavallisista ja arkisista ihmisistä, heistä, joista olisi ihana olla edes joskus ”joku tosi makee tai äree tyyyppi” Vilpittömästi olen sitä mieltä, että jokainen ihminen on kuvan arvoinen.

Siinä hetkessä, kun huomaat vääntäneesi uraa sen parikymmentä vuotta, muutaman muksun, tulleesi arkielämän ja fysiikan lakien kampittamaksi ja nuoruuden särmät on loiventuneet niin henkisesti kun fyysisesti, ni sanos, mikä nostattaa hyvää mieltä, voimia ja uskon takaisin omiin vahvuuksiin yhtä tehokkaasti, kuin vaikkapa kuva ”Minusta sellaisena kuin haluaisin olla?”

Vahvimpia inspiraation lähteitäni ovat seikkailut eri minuuksien parissa. Jokainen meistä kantaa persoonassaan monenlaisia kerroksia: On sankaria, on herkkää, on mielikuvitushahmoa, on sensuellia, vahvaa, surullista, synkkää, luontoyhteyteen kaipaavaa. Sitten löytyy minän vastakohtina esimerkiksi painajaisia tai vaikkapa räiskyvää erotiikkaa. Miksi olla vain hyvis, jos voi olla kerrankin kunnon pahis?

”Nevö forget Kieltolaki 1919-1932”
Viktor Falck feat. Arto Soini Saatiin päähämme kuvata ”salakuljettaja Viktoria” sarjana siellä täällä eri tilanteissa. Tässä ollaan kesämökin naapurustosta löytyvällä navetalla. Alkujaan Idea lähti tuosta kamalan värisestä paidasta…

Aihe on seikkailu, jolla ei tarvitse olla mitään kosketusta todelliseen persoonaan, mutta joku tunne, kosketuspinta siihen tulee kuitenkin kyetä liittämään, vaikka näyttelemällä uskottavasti. Laimea tunneyhteys ei kiehdo. Jos aiot potkaista, potkaise kunnolla.

Mitä tahansa siis, paitsi ”nättiä” tai ”ihan kivaa.” Jos täytyy mainita joitain asioita, mistä en ole millään muotoa inspiroitunut, niin muoti tai arki. Ne ei kiinnosta. Ei myöskään liika rekvisiitta tai maski, varsinkin, jos ne on tehty ainoastaan tyhjän persoonan kuoreksi eikä tukemaan jo olevaa.

Arto Viktorina jälleen. #thuglife #badass #pirtuonparasta

Ammun itseäni ehkä seuraavalla lauseella polveen, mutta malli, jonka visiot kulkevat pelkkä rekvisiitta/meikki edellä siten, että kuvassa esiintyy lopulta sieluton klooni noin tuhannen muun kaltaisisensa keskellä, ei napostele sitten pätkääkään. Pese naamas, katsellaan sitten, mitä sen alta löytyy. Minä olen kiinnostunut sinusta. En siitä, mitä Killstar, Wish tai NYX myy.

Rekvisiittaa toki on aina mukana jotain, kyllähän niillä on oma vahva osuutensa onnistuneeseen lopputulokseen. Ja meikkejä, jos tarvitaan. Ne ovat ikäänkuin muistuttamassa / vahvistamassa kuvaustilanteessa tunnetta ”kuka tai mikä mä tänään oon”. Olen myös huomannut, et lopputuloksesta usein voidaan ne miekat ja meikit jopa ottaa pois ja kuva toimisi silti. Koen onnistuneeni ohjaajana / kuvaajana / mallina, jos lopputuloksesta näen, että persoona ja asenne ovat kylliksi vahvat kantamaan tunnelmaa ilmankin moisia.

JA SE ON SE JUTTU! Sen mä haluan kuvissani nähdä. Aitouden kaiken läpi.

Emilia Ex Raapaisu alleviivaamaan edellä mainittua: On aivan sama, mitä rekvisiittaa kantaa mukanaan tai ei mitään, powerissa löytyy. Vasemman puoleinen kuva on BTS-materiaalia. Eli Behind The Scenes. Emilia on vasta matkalla spottiin, mut miten kukaan voisi välttyä kuvaamasta mitään näin coolia? Niin just, ei mitenkään. Halusin yybernaiselliselle Emilialle kontrastiksi hivenen äijyyttä Clint Eastwood-hengessä.

Vision välähdyshetki vaatii usein muutaman minuutin tuijotuksen tyhjyyteen, lähipiirini ovat nähneet tämän tapahtuvan. En todellakaan ole henkisesti lähimaillakaan. Ja sitten alkaa hillitön papatus, kädet huitoo, mieli laukkaa lokaatioissa, keliolosuhteissa enkä ole ollenkaan vakuuttunut, että kuulijat pysyy kyydissä. Se on ihana tunne, antaa mielen lennellä omia reittejään valmiiseen ruutuun, jonka haluan toteuttaa. Luova hulluus, käytetty sanonta, mutta erittäin osuva. Tila, missä kaikki on mahdollista.

Rouhea ja rohkea ja supernaisellinen <3 Tätä ruutua olin pyöritellyt päässäni huomattavan kauan, kunnes Mirva Behm tuli ja otti vision haltuun. Suvereenisti!

Tällä nimenomaisella hetkellä, kun ulkona on enimmäkseen synkkää kylmää ja märkää haluaisin kuvata suohon hukutetun morsiamen, joka ei hyväksy jo tapahtunutta kohtaloaan, vaan nousee ylös takaisin ryvettyneenä elävänä kuolleena. Yllään vanhanaikainen puhvihihainen, mahdollisesti pitsinen, yksinkertainen, mutta juhlava valkoinen puku, riekaleina ja osittain mädäntyneenä. Kynnenaluset likaisina, hiukset on joskus olleet kauniisti asetellut, kukkaseppelekin niiillä ehkä oli, mutta nyt kaikki on sekaisin. Hän on selkeästi ollut joskus henkeäsalpaavan suloinen, viaton ja toiveikas tulevaisuuden suhteen, mutta joku perkeleenperkele tuli väliin. Rumankaunis kiehtoo aina. Paaaaaaljon mielenkiintoisempaa kuin pelkkä suloisuus.

Tuutko kuvaamaan minut tälläisenä painajaisena vai lähdetkö itse kuvattavaksi? Lupaan, että me kastutaan ja palellaan ja räkä roikkuu ja mutaiset helmat liimaantuu sääriin, mut tylsää meillä ei ainakaan ole ja se kuva… Luultavimmin mitä tahansa paitsi ”ihan kiva.”

Ja muutenkin, heitäs ilmoille ajatusleikkiä: Kuka olisit, jos saisit valita? Millaisen kuvan haluaisit, jos kukaan ei jarruttaisi eikä epäonnistumisen riskiä ole.

Minä mustana leskenä… Kuvan otti Netta Malm Inspiraatiot kulki käsi kädessä kummallakin. Itse halusin kuvaani mustaa pitsiä ja suoniini pahaa verta, Netta visioi loput. Kaboom, love it! Kiitos Netta <3

Makeita ja inspiroivia ideointihetkiä! Luovaa hulluutta, anna mennä… Objektiivin tuolla puolen kaikki on mahdollista.

Terveisin Elsa Wellamo

PS. Ensi kerralla käsittelen kuvaustilanteita itsessään: Matkaa visiosta toteutukseen. Jos pulla käy, ja sopiva kuvaaja/malli osuu suozombiemorsian-visioon (joka on todella avoin) ehkä kirjoitan sen käänteet auki. Ei voi tietää, kaista on auki kaiken tulla.

Miksi viihdyn kameran edessä

Kuva: Ilkka Mattila

Aiemmin kirjoitin siitä, miten alunperin päädyin kameran eteen. Siitä pääset lukemaan täältä. Nyt kerron, minkä takia hakeudun sinne aina uudestaan.

Olen aktivoitunut mallina hoitovapaani aikana, ja se onkin osaltaan myös tässä elämäntilanteessa korvannut tanssimista ja koreografioiden tekoa. Kuitenkin koko ajan enenevässä määrin myös mallina toimiminen on alkanut tuntua omalta jutulta, ja jatkan sitä taatusti, vaikka pian minut löytää myös tanssisalilta opettamassa useana päivänä viikossa.

Minulle malliharrastus on inspiraation etsimistä ja löytämistä, suunnittelua, stailausta, laittautumista, oman kehon tuntemista, itseluottamusta ja tiimityöskentelyä. Nautin tästä kaikesta! Kuten muussakin elämässä, tykkään suunnitella myös kuvaukset hyvin etukäteen. Toisaalta, joskus kuvaushetkellä syntyy se paras idea, ja olisi täyttä tuhlausta jättää se käyttämättä vain siksi, että suunnitelmissa oli jotain muuta. Mielestäni parhaimmat kuvaussessiot ovatkin yhdistelmä huolellista suunnittelua ja luovaa hulluutta.

Tämän kuvauksen alkuperäinen idea oli hieman toisenlainen, mutta niin vain tästä extempore-virittelystä tulikin yksi suosikkikuvistani tuosta setistä.
Kuva: Mikko Saxlund

Nautin kuvauksista, koska niissä saan toteuttaa itseäni. Tuntuu aivan mahtavalta nähdä oma idea valmiina kuvana. Kuvaan melko paljon TFCD-yhteistöitä ja niissä usein suunnittelemme kuvauksen ainakin jossain määrin yhdessä kuvaajan kanssa. Idea voi tulla kummalta tahansa, mutta usein näissä yhteistöissä otetaan vastaan myös toisen visioita, sillä tarkoituksena on saada kummallekin mieluisia kuvia käyttöön. Jos synkkaa hyvin, saadaan joskus luotua jokin yhteinen idea, joka on paljon parempi kuin kummankaan alkuperäinen visio. Se on tiimityötä parhaimmillaan.

Tässä kohtaa on varmaan myös myönnettävä, että kyllä minä pidän huomiosta. Olen esiintynyt aivan pienestä pitäen, ja sitä kautta tottunut olemaan valokeilassa. Siinä jotenkin sytyn ja löydän aivan uuden version itsestäni. Mallilla ei yleensä ole suurta yleisöä, mutta siinäkin esiinnytään. Kameralle. Kameran edessä olo saa esiintymislavalla olon lailla kaiken ylimääräisen katoamaan. Sitä keskittyy vain siihen hetkeen ja omaan suoritukseen. Se on upea tunne, johon jää koukkuun.

Joskus malli saa yleisöä. Yksi parhaista ”mallihetkistäni” on ehdottomasti olllut tätä kuvaa ottaessa, kun pieni tyttö sanoi haltioituneena äidilleen ”Äiti, kato, tuolla on ihan oikea keiju”
Kuva: Jari Murtomäki

Tiedän monen saaneen myös lisää itseluottamusta valokuvaussession myötä. Taitava valokuvaaja osaa huomioida mallin, nähdä hänet kauneimmillaan ja ikuistaa sen. On voimaannuttavaa katsoa kauniita kuvia itsestään. Kyllä minäkin piristyn, kun näen onnistuneita kuvia itsestäni. Erityisen paljon ne piristävät sellaisena päivänä, kun olo ei jostain syystä olekaan kovin viehättävä. Yksi minun ja Elsan yhteisistä tavoitteista tämän blogin lisäksi onkin järjestää mahdollisimman monelle tilaisuus nähdä itsensä upeana.

Tällä kuvalla mainostimme Elsan kanssa järjestämäämme kuvaustapahtumaa. Tapahtuma on muuten tänään, myöhemmin kuulette siitä lisää.
Kuva: Elsa Wellamo

Voimaannuttava valokuvaus on tällä hetkellä pinnalla eikä syyttä. Onhan se konseptina todella hieno. Kuitenkin siihen liittyy myös suuri vaara, sillä kaikki valokuvaajat, taitavat ammattilaisetkaan, eivät sovi kuvaajiksi voimaannuttavaan kuvaukseen. Väärän kuvaajan kanssa lopputulos saattaa olla pahimmassa tapauksessa jopa täysin päinvastainen, kuin mitä toivoit. Jos siis harkitset kokemattomana kuvattavana voimaannuttavaa kuvausta, olethan tarkka, kenen kameran eteen hyppäät.

Kuvat voivat myös antaa perspektiiviä omaan itseen. Kuvaaja saattaa nähdä minussa jotain sellaista, jota en itse näe, ja onnistua tallentamaan sen kortille. Mallina pääsen siis aina välillä kasvattamaan myös itsetuntemustani. Olen hyvin iloinen ja tavallisesti hymyilen paljon. Hymyilen paljon myös kuvissa, ja siksi monet kuvaajat lähestyvätkin minua juuri halutessaan iloisia kuvia. Niitä on aina mukava ottaa, mutta mielenkiintoisimmat tarjoukset ovat kyllä niitä, joissa pyritään kaivamaan minusta esiin jotain uutta. Suurimmat onnistumisen tunteet tulevat silloin, kun on haastanut itsensä kunnolla.

Jukka lähestyi minua juuri sillä ajatuksella, että haluaa kuvata jotain, mitä portfoliostani ei vielä löydy. niin syntyi muun muassa tämä kuva.
Kuva: Jukka Jalkanen
Aiemmin olin sitä mieltä, ettei minusta saa selinmakuulla hyvää kuvaa. Ilkka tartui tähän haasteeseen.
Kuva: Ilkka Mattila

Jokaisella mallilla on tietysti omat motiivinsa ammattiin tai harrastukseen, ja tässä kerron vain omista ajatuksistani. Kuitenkin uskon, että varsinkin monet harrastajamallit samaistuvat näihin mietteisiin. Tästä olisi toki mukava kuulla kommentteja. Mikä saa sinut palaamaan kameran eteen? Tai vaihtoehtoisesti, miksi haluaisit kameran eteen?

– Venla

Kuinka tartuin kameraan

Teksti ja kuvat Elsa Wellamo ellei toisin mainita

Kannen kuva: Arto Soini

Elettiin kevättä 2010, kun Taaborinvuoren kesäteatterissa esitettävä ”Kaikkien Aikojen Pertsa ja Kilu” tarvitsi uusia promokuvia. Ohjaaja ja käsikirjoittaja Taavi Vartia antoi oman kameransa käteeni, opetti perussäädöt, ohjeisti tarkalleen millaista kuvaa näyttelijöistään haluaa, neuvoi pari niksiä matkaan, ja siitä läksin ekan kerran ottamaan kuvaa näytelmän mainoksia varten.
Tärkeintä oli esitellä näyttelijät nimenomaan rooleissaan, eikä pelkästään hymyilevinä itseinään. ”Muista Elsa kuvata roolihahmoa, roolihahmoa!”

Ensimmäisenä kohteenani oli laulajatar Anna Hanski, joka esitti vuoroin Pertsan äitiä, vuoroin Kilun äitiä. Toivoin saavani tallennettua seikkailuhenkisestä pojastaan huolissaan olevan 50-lukulaisen työläisperheen äidin tunnetilaa tämän odottaessa poikaa ehjänä kotiin saapuvaksi. Rekvisiitaksi olin napannut kotoa pienen pöytäliinan solmiakseni sen Annalle huiviksi. Kuvauslokaatioksi valikoitui sauna, jotta sain taustan vanhahtavan tummaksi ja saunan ikkunasta tuli sopivasti valoa. Onnistuin tallentamaan toivomani huolen, mutta olin kuvannut Annan liian läheltä, joten nenä oli kuulemma suhteettoman iso. Tästä sain palautetta ohjaajalta välittömästi, kiitos. Onneksi Annan kauniit silmät ja leukalinja veivät nenästä voiton. Opin nopeasti, ettei saa mennä liian lähelle, mittasuhteet vääristyy. Anteeksi Anna…

Seuraavaksi kuvasin Kilun isää näytelleen Oskari Katajiston. Näytelmässä myös isän kaipuu seikkailuun oli valtaisa ja jokin Oskarin merihenkisessä olemuksessa kirvoitti pyytämään mieheltä lisää kaihoa kasvoille. Sain, mitä pyysin ja olin haltioissani, millaisen muutoksen näin kuvissa kehkeytyvän, kun ammattinäyttelijä hetkessä nappaa tarjoamani idean. Samoilla tulilla kuvattiin muitakin näytteijöitä: Eija Vilpas, Alina Tomnikov ja Sani: humoristisina, nauravina, vaarallisina, viekkaina, sankareina ja rohkeina. Kainalossa kassillinen teatterirekvisiittaa, silmissä sopiva lokaatio, mielessä hahmon tunnetila ja olin tosi ylppis ja innoissani tehtävänannosta. Jatkoin näytelmän kuvaamista harjoituksissa ja katsomossa ihastuen touhuun täysin.

Sain tuolloin muutenkin seurata vierestä ammattiohjaajaa työssään ja näin jälkikäteen ajatellen, se on varmasti antanut vahvuuksia kameran taakse, vaikka varsinainen liikkeellelähtö kuvaamiseen käynnistyi vuosia myöhemmin. Valitettavasti tuotannon kotsivuja ei enää ole, joten kaikki kuvakarkit lensivät sitä myötä bittiavaruuteen.

Näytöksestä… Eija Vilpas Pertsan äitinä kurmoottaa poikaansa. Ari-Kyösti Sepon kompatessa vierestä. Upea esityskesä <3 Toivottavasti joku kuvien Abrakadabra iskisi ja toisi kadonneet kuvat takaisin kansioihini. Sitä odotellessa..

Yhtenä iltana olin ulkoiluttamassa koiraa ystävättäreni Caritan kanssa ja kuulin että hän oli maksanut sievoisen summan rahaa yhdestä käsitellystä kuvasta, johon oli pettynyt. En ollut aiemmin törmännyt ajatukseen, että ihmiset käyvät kuvauttamassa itseään just for fun. Minun näkemykseni potreteista oli hyvin kapea-alainen. Luulin että ihmiset otattavat itsestään vain perhepotretteja, tai kuvia koiristaan tai häistään, yo-kuvia ja niin edelleen. Mielestäni vain oikeat mainosmallit, bändien promot, julkimot ja kaupalliset tarkoitukset oli kuvauskohteita. Ja yhtäkkiä hyvä ystävättäreni oli kuvauttanut itsensä ja koin ajatuksen kiehtovaksi.

Ilmeni, että vaikka Carita oli meikattu kauniisti, puettu upeasti ja kaiken piti olla kunnossa, oli kuvaaja jättänyt hänet yksin studiovaloihin selviytymään malleilusta ja lopputuloksessa seisoi epävarma ujo nuori nainen. Caritaa harmitti jälkikäteen, ettei ollut todellakaan saanut kuvauksesta sitä, mitä oli hakenut. Puolen tunnin slotti olla kuvattavana, ilman kannustusta ja ohjausta täytenä untuvikkona. Kuka siinä ajassa onnistuu saamaan itsestään irti parastaan?

Vaikken ollutkaan aiemman teatterikeissin jälkeen vuosiin koskenut kameraan peläten sen vaatimaa teknistä kikkailua yli kaiken, keksin, että annetaan sulle rooli!! Tehdään susta Molla Maija, ensi ihana, rakastettu ja suloinen ja sitten revitään se rikki ja saat olla vihainen ja surullinen, kuvataan se! Pakkoko on olla aina vaan kaunis, läsnäolo on se juttu.

Kuva: Outi Ojanen MollaMaija: Carita Wahlman

Samanaikaisesti toinen ystäväni, Outi Ojanen oli ostanut ensimmäisen järkkärinsä, studiovalot ja taustakankaat. Kolmeen naiseen vietimme lauantaita Outin opetellessa kuvaamista, Caritan malleilua ja minun ohjaamista. Olin ottanut muutaman värivalon mukaani bändin treenikseltä, jotta saadaan lisäpoweria Caritalle. Siitä ”siskot opettelee kuvaamista”-illasta voisin väittää löytäneeni uskon omiin siihen asti jemmassa olleisiin kykyihini ohjaajana. En siis vieläkään kuvannut. Hyppäsin itsekin kohdevaloihin kuvattavaksi, Caritan muokatessa meikkiään. Rekvisiittana ja suunnitelmana oli tuttu ”kassillinen mitä sattuuta”

Kuva: Outi Ojanen MollaMaija: Carita Wahlman
Kuva: Outi Ojanen MollaMaija: Carita Wahlman

Meillä oli äääääääärimmäisen hauska ja antoisa ilta, josta saimme kaikki ihan uutta virtaa aiheeseen. Viikko myöhemmin kuvasin ekan kerran itse Outia hänen kamerallaan ja laitteistolla. Nämä kaksi upeutta olivat siis ensimmäisinä tähtäimessäni muovailuvahana. Olen näin jälkikäteenkin superylpeä kuvista, mitä saimme tuolloin aikaan. Ja huom huom huom!! Jokainen kuva on raaka, täysin muokkaamaton, koska kumpikaan meistä ei tuolloin tiennyt editoinnista tuon taivaallista.

Kuva: Outi Ojanen Mallina minä.
Kuva: minä Peikkotyttö: Outi Ojanen

Lopulta pari kevättä takaperin tarvitsin edesmenneen bändimme saralla promokuvia, joiden keskellä sain opetella editoimaan. ”Photarin alkeet tutuksi” -yyberintensiivikurssi osat yksi-tuhat kuukaudessa kuvaajan itsensä opettaessa vieressä kädestä pitäen. Kiitos Michael Åhlfors tanakasta sysäyksestä valokuvauksen pariin !!

Maidens of the North: Veronique, Satu, Elsa, Helena, Laura ja Monika. Kuva: Michael Åhlfors
Edit: Michael ja minä. Noin 23 tuntia / kuva. Kiitos Aaron Nace, Phlearn & käsittämättömän monta litraa punaviiniä.

Istuttuani määrättömät ajat tavaamassa Photarin saloja ja katsottuani vuorokaudet läpeensä Aaron Nacen PHLearneja, päätin viimein ryhtyä itsekin kuvaamaan. Sain kameran jälleen lainaksi. Syöksyin sen kanssa erilaisiin tapahtumiin kuvaamaan festarikansaa ja esiintyjiä muun muassa Alppifolkiin ja festareille ja minne lie. Ihan vain etsiäkseni teatterioppien mukaisesti ”epätavanomaista tavallisuudesta” eli mielenkiintoisia ihmisiä, kuvakulmia, tunnetiloja, valoja. Kuvasin lapsiani, koiriani, pihan kukkasia, arvaatte kyllä: kaiken mikä oli itselleni rakasta.

Esikoiseni Theo kesällä 2017 osui ekana lainakamerani tähtäimeen. Kiinnitimme kiipeilyköyden Myllykosken siltaan kiinni ja oltiin ihan Tarzaneina. Paras hetki jahdata kohdetta kameralla.

Olin onneton kamera-asetusten kanssa. ISOarvot, suljinajat ja aukot tuotti pitkään harmaita, pitkäpinnaisuus ei ole koskaan kuulunut vahvuuksiini. Jos joku nyt haluaa tietää teknisistä taidoistani jotain: niin rehellisesti kerron, että aloitan useimmiten edelleenkin automaatilla ja jatkan siitä sitten manuaalin puolelle säätäen kaikkea mahdollista suuntaan ja toiseen, kunnes koen että tulos miellyttää. Mutta sen verran aloittelijaksi itseni vielä lasken, etten esimerkiksi muista ulkoa ensimmäistäkään vakiosäätöä, mitä olen huomannut muiden kuvaajien muistavan. Kun itse kuvaan enimmäkseen aina pelkästään luonnonvalolla tai livemusakeikkojen valaistuksen turvin, muuttuu olosuhteet alinomaan, joten säätäminen on jatkuvaa yritys, erehdys, opitko mitään, ai et? Itke sit jälkikäteen kotona-tasapainoilua. Ja kyllähän mä toisinaan itkenkin ja jos koen osuneeni oikeaan, yritän painaa mieleeni, mitä tuli tehtyä oikein.

7.12.2017 Päivänä, jolloin ostin oman kamerani oli ystäväni Helena Haaparanta keikalla Crimfall-bändinsä kanssa Turun Gongissa. Soitin Helenalle: ”Ostin kameran, saanko tulla tänään kuvaamaan teitä?!” <3 KIITOS!!!

Oppiakseni kuvaamista, tutkin maalaustaidetta, miten suuret mestarimaalarit käsittelivät valoa mausteena pimeyden ja tummien sävyjen ja tunnetilojen hallitessa kuvia. Tai etsin muuten vain kuvia, joista pidän ja opettelin matkimaan valojen suuntauksia samoin. Alkuun jalustalle asetetulla kumiankalla tai ananaksella, jolla oli sukelluslasit, että sain ”kiiltoa silmiin.”

Sillä tiellä edelleen, opiskellen. Ottaen mallia paremmilta, varastaen viisaammilta. Kuvaten kaikkea, mikä vähääkään liikuttaa. Kuluneen vuoden sanoisin olevan antoisin. Huomaan katselevani ympärilleni aivan erilaisin silmin, mitä aiemmin. Siellä missä ennen näin rumia ja tylsiä risukkoja, näkyy tänään makean ankea tausta. Kauneus on katsojan silmässä. Kiitos kameran, siitä ei ole puutetta. Väännä ja käännä, kunnes näyttää ruudulla hyvältä.

Ankeaa karkkia Arton kanssa hylätyllä tehtaalla. Kuvasimme toisiamme. Paras tapa oppia niin kuvaamaan kuin ohjaamaan sekä olemaan mallina, on päästä kameran molemmille puolille. <3
Sama hetki ja tehdas kuin yllä. Mallit ja kuvaaja vain vaihtoivat paikkaa. Maskit ja stailaus: minä. Kuva: Arto Soini

Olipas siinä asiaa poikineen!! Ensi kertaan, jolloin ajattelin kertoa, mistä ammennan inspiraationi. Mitä canonintakaisessa mielessä liikkuu..
Upeaa joulukuun alkua <3

Terveisin Elsa

Olethan löytänyt muuten instagramtilimme? www.instagram.com/tahtaimessa. Joulukalenterin eka luukku on jo avattavissa!

Kuinka päädyin kameran eteen

Kuva: Pekka Innanen, Malli: Venla Mantere
Kuva: Pekka Innanen

Jos minun pitäisi profiloida itseni taiteilijana, sanoisin ilman muuta olevani ensisijaisesti tanssija ja koreografi. Myös opettajan, ohjaajan ja valmentajan roolit liittyvät hyvin voimakkaasti taiteilijaminääni. Olen harrastanut tanssia eri muodoissaan yhteensä jo lähes 25 vuoden ajan, mikä on melko pitkään 27-vuotiaalle. Toisin sanoen, olen tanssinut aina. Kokemusta ohjaamisesta ja opettamisestakin on kertynyt jo kymmenisen vuotta.

Valokuvamalliksikin päädyin alunperin juuri tanssiharrastukseni myötä. Tanssiryhmän promokuviin poseeratessa huomasin, miten mukavaa kameran edessä oli. Pidin myös siitä, miten suoran palautteen sai heti kameran näytöltä, ja suoritusta pystyi näin myös parantamaan hetkessä. Ylipäätään tämä tanssillisten still-kuvien suunnittelu oli hyvin mielenkiintoista. Ryhmän vastaavana koreografina sanoisin olleeni melko hyvin perillä siitä, millaiset liikkeet olivat lavalla näyttäviä. Valokuvissa toimivat kuitenkin osittain aivan erilaiset liikkeet.

Ensimmäisiä kuvauksiani vuonna 2015.
Kuva: Veijo Lindgren

Aloitin malliharrastuksen nelisen vuotta sitten, mutta viimeisen vuoden aikana olen aktivoitunut siinä erityisesti. Muuttaessani Vantaalle muutama vuosi sitten, ohjaamani tanssiryhmät jäivät Turkuun. Jonkin aikaa kävin vetämässä tunteja Turussa säännöllisesti, mutta sitten lapsiperheen kiireet veivät osansa. (Elämäntilanteestani johtuen en ole vielä aloittanut uusia ryhmiä tänne pääkaupunkiseudulle, mutta nyt perheen pienimmän olessa jo reipas taapero, alkaa tämä kutkutella kovasti.)

Kuluneen vuoden aikana olen siis tanssinut vähemmän kuin koskaan, ja siksi on ollut aivan mahtavaa päästä purkamaan luovuutta kameran edessä. Pienet lisätienestitkään eivät tietenkään ole olleet haitaksi, pakko myöntää. Olenhan nyt ollut hoitovapaalla kahdestakin työstä, sekä päivätyöstäni avustajana että kakkostyöstäni tanssinopettajana.

Tanssijana, koreografina ja mallina haen oikeastaan täysin samoja asioita. Haluan sekä haastaa että toteuttaa itseäni. Haluan näyttää upealta ja taitavalta, mutta samalla välittää ilosanomaa siitä, että kuka vain voi halutessaan olla näitä asioita. Molemmat vaativat (ja kehittävät) kehonhallintaa, luovuutta ja tiimityöskentelytaitoja. Molempiin myös sisältyy laittautumista ja esiintymistä, joista pidän kovasti. Mallina minulle on ollut huimasti hyötyä tanssitaustastani. Uskon myös, että kokemukseni mallina tuo uusia ulottuvuuksia tanssin opettamiseen ja koreografioiden tekemiseen.

Kuva: Mikko Saxlund

Vaikka varsinaisesti malliharrastukseni on melko tuore, täytyy tässä kuitenin mainita, että olenhan kuitenkin aikanaan suorittanut mallikoulunkin. Tämä oli vuonna 1997 ollessani 5-vuotias. Kurssi ei kuitenkaan saanut minua innostumaan alasta, sillä poseeraaminen ja kahdeksikon kävelyt tuntuivat silloin tylsältä verrattuna tanssitunteihin. Kykyni kuitenkin huomattiin jo silloin, sillä minulle tarjottiin keikkaa kurssin jälkeen. Rakas äitini kuitenkin vesitti urani tässä kohtaa. Sittemmin hän on kuitenkin ollut hieman kannustavampi muun muassa käymällä vetämilläni tanssitunneilla ja jakamalla blogikirjoituksiani omalla Facebook-tilillään. Kiitos, äiti!

Näin jälkeenpäin mietittynä, myös nuoruuden työkesät eräässä suositussa naantalilaisessa teemapuistossa ovat tuoneet hyvin paljon kokemusta kameran edessä olemisesta. Tuolla tuli työskenneltynä yhteensä kuutena kesänä, joten keikistelen luultavasti hyvin monessa perhealbumissa – niin kotimaassa kuin kauempanakin. Vielä viime kesänä ainakin oli myös mahdollista ostaa postikortti tutulla naamalla samalla kuin kävimme lasten kanssa tervehtimässä muumiperhettä.

Teinivuosien kesätyöpaikkani. Tunnistatko minut kuvasta?
Kuva: Janne Aro
Assistentit: Mikko Virtanen, Markku Vuotila

Pakko sanoa, että tämä näin aktiiviseksi harrastajamalliksi päätyminen on yllättänyt minut itsenikin. Toisaalta se on kuitenkin koko ajan tuntunut hyvin luonnolliselta. Näin jälkeenpäin mietin väkisinin, olisinko mahdollisesti lähtenyt tälle polulle jo aiemmin, jos mittani olisivat edes hieman mallille tyypillisemmät. Vastausta en tietenkään tiedä, ja eihän sillä ole mitään väliäkään. En jossittele siksi, että olisin toivonut toimineeni toisin. Jossittelen siksi, että joku lukijoista saattaa juuri nyt miettiä samoja asioita, harkita malliksi lähtemistä tai muun uuden harrastuksen aloittamista.

Toivottavasti tämä inspiroi uskaltamaan!

-Venla

Alkuräjähdys

Steelfest 2019, Marduk

Tämä blogi sai alkunsa, kun kaksi kovin erilaista ihmistä tajusivat hetken yhdessä työskenneltyään, etteivät oikeastaan olekaan niin erilaisia. Olimme alkuun vastakkain lähes kaikesta, jopa niin että se alkoi naurattamaan kumpaakin. Lopulta tajusimme, miten paljon meillä on annettavaa toisillemme. Eroamme toisistamme niin ulkoiselta habitukseltamme, tyyliltämme, mielenkiinnon kohteiltamme kuin osaamisalueiltamme. Kaiken tämän läpi löytyi kuitenkin yhteys, joka tulee vielä synnyttämään jotain mahtavaa. Odottakaapa vain!

Malli: Venla Mantere
Kuva: Janne Aro
Assist: Mikko Virtanen, Markku Vuotila

Erilaisuus on ehdottomasti yksi valttikorteistamme. Uskomme sen pitävän homman mielenkiintoisena, niin lukijoille kuin itsellemmekin. Blogi keskittyy valokuvaukseen ja kaikkeen sen ympärillä. Toinen meistä toimii pääasiallisesti mallina, toinen kuvaajana. Me haluamme antaa luovuudelle tilaa, olla moninaisissa rooleissamme naisina täysin vapaita ja antaa kuvien puhua omaa kieltään, jossa ei sanoja välttämättä enää kaivata.

Blogistamme tulet löytämään kirjoituksia muun muassa inspiraation etsimisestä, kuvausteknisistä asioista, mallikuvauksesta sekä kuvaajan että mallin näkökulmasta, kuvauksiin valmistautumisesta, musiikin yhdistämisestä visuaaliseen materiaaliin ja sopimusasioista. Tämän lisäksi voit lukea ammattilaisten ja itseämme kokeneempien haastatteluita. Tarinoita omien ja muiden tekijöiden teosten takaa, kulisseista ja kohdevaloista. Faktasta fantasiaan ja takaisin. You name it, jos se kiehtoo meitä, me haluamme jakaa sen teille! Tästä tulee mielenkiintoinen matka moneen.

”Pihlajatar”
Kuva: Elsa Wellamo
Malli: Laura Tahvanainen


Kannatamme Body Love -ajatusta, joten se tulee olemaan yksi blogin kantavista teemoista. Elsan vahvuudet sijaitsevat musiikin ytimessä, Venla puolestaan tulee teksteissään hyödyntämään osaamistaan hyvinvointipuolelta.

Ja keitä me kirjoittajat sitten olemme:

Elsa Wellamo, Darkin Karkin Kuningatar

Kuva: Arto Soini

Intohimot: Musiikki, teatteri, ihmisyys, vahvat tarinat. Unelmat ja pelot niiden takana. Synkät jutut, kolikon kääntöpuolet, valo ja varjo, joista varjolla yleensä on ne mielenkiintoisemmat tarinat kerrottavaan, vaikka hyvikset aina saduissa lopulta voittaakin. Ne ei tuntuisi miltään ilman kunnon vastusta.

Haluan löytää kuvattavistani persoonan, todellista purupintaa, muutakin kuin nättinättiä. Kauneus syntyy aitoudesta ja läsnäolosta. Olen vasta oppiretkellä valokuvaajaksi ehkä ikuisella sellaisella. Silloin tällöin innostun itsekin malleilemaan. Kuinka makeaa onkaan kaivaa esiin minuuden eri puolia tyyliin ”50 shades of being me…”
www.instagram.com/elsawellamoarts & FB: Elsa Wellamo Arts



Venla Mantere, Syötävän Suloinen Wonder Woman

Kuva: Mikko Saxlund


Intohimot: Tanssi, ilmaisu, ravitsemus, hyvinvointi.
Kotiäitinä myös kaikki äitiyteen ja ylipäätään naiseuteen liittyvät asiat mietityttävät usein.

Haluaisin jokaisen ihmisen rakastavan itseään, mutta samalla myös pyrkivän tavoitteellisesti kohti omaa parempaa minää. Mitä se sitten kunkin kohdalla tarkoitaa, sehän on jokaisen itsensä päätettävissä. Mallina haluan aika ajoin haastaa sekä itseäni että kuvan katsojaa. Toisaalta nautin myös laittautumisesta ja söpöilystä.
www.instagram.com/venlamodeling

Tervetuloa lukemaan!

-Elsa ja Venla