Ajatuksiani naiseudesta ja kehonkuvasta

Kuva: Jari E. Miettinen

Tänään haluan syntymäpäiväni kunniaksi avata teille hieman omia ajatuksiani liittyen naiseuteen ja kehonkuvaan. Tätä kirjoittaessani mieleeni nousee heti useita rooleja, joita edustan naisena ja ihmisenä. Vaimo, äiti, puoliäiti, isosisko, ystävä, tanssinopettaja, malli. Monet näistä rooleista ovat sellaisia, joiden kautta koen vastuuta siitä, millaista esimerkkiä annan ympärilläni oleville. Miten suhtaudun itseeni ja muihin, millä tavalla puhun omasta ulkonäöstäni tai kommentoin muiden ulkonäköä, millä tavalla tuon esiin naiseuttani ja millä tavalla kannustan toisia ilmaisemaan itseään.

Kuva: Pekka Innanen

Pyrin itse suhtautumaan itseeni rakastaen, mutta rehellisesti. Tämä koskee kaikkia ominaisuuksiani, ei pelkästään ulkonäköäni. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että hyväksyn itseni ja rakastan itseäni juuri sellaisena kuin olen nyt. Kaikkine heikkouksieni ja vikojeni. Kuitenkin pyrin koko ajan olemaan vielä parempi versio itsestäni.

Tässäkin aiheessa on mielestäni menty välillä hieman liiallisuuksiin. Puhutaan paljon siitä, että sosiaalisessa mediassa julkaistaan vain täydellisiä kuvia, ja näin ihmisille syntyy helposti vääristynyt käsitys siitä, miltä toiset näyttävät ja millaista elämää he elävät. Sitten tämän vastapainoksi on alettu julkaista rohkean rehellisiä kuvia, joissa jopa korostetaan niitä alueita itsessä, joita tavallisesti on pyritty peittämään. Jälkimmäinen liike toimii hyvänä vastapainona ensimmäiselle, mutta silti uskon monien jäävän jonnekin keskivaiheen tienoille. Kenenkään elämä ei ole aina täydellistä, mutta vaatii todella paljon uskallusta näyttää itsestään ja elämästään ne huonoimmat puolet. Hatunnosto heille, jotka sitä tekevät, mutta on syytä ymmärtää, että suurimmalle osalle meistä sellainen on todella paljon vaadittu.

Mitä tulee omaan kehonkuvaani, olen pääosin ollut aina itseeni suhteellisen tyytyväinen. Toisaalta monta kertaa olen myös kokenut itseni hieman väliinputoajaksi. Olen todella lyhyt ja ollut jo hyvin nuoresta saakka vartalonmalliltani muodokas. Nämä eivät varsinaisesti ole sellaisia ”huonoja piirteitä”, joista olisi ikään kuin sallitua valittaa. Kuitenkin tanssijana ja mallina kumpikin näistä piirteistä on hyvin monessa kohtaa haitaksi. Kumpikin on myös sellainen siinä määrin keholleni ominainen piirre, että sitä on mahdotonta muuttaa. Toisaalta juuri tästä syystä minun on ehkä ollutkin melko helppoa hyväksyä nämä piirteet.

Kasvattajana tiedostan hyvin sen, että oma esimerkki on tärkein. Enhän esimerkiksi ruokaillessakaan jätä vihanneksia ottamatta, ja sitten selitä lapsille, miten puolet lautasesta tulee täyttää salaatilla. Kyllä minä näytän tässä itse esimerkkiä. Sama pätee myös siihen, miten ajattelen itsestäni ja kommentoin itseäni ja muita. Ajatuksia ei toki voi estää, että ikävän kommentoinnin suhteen se onneksi onnistuu. On melko turhaa kertoa lapsille, miten he ovat juuri sopivia ja täydellisiä, jos sen jälkeen hyppään itse vaa´alle kauhistunein ilmein ja pyörin peilin edessä vatsamakkaroitani puristellen tyytymätön ilme kasvoillani.

Kuva: Pekka Innanen

Meidän perheeseen on itse asiassa tullut taaperon punnitsemisien myötä sellainen tapa, että vaa´alla käynnin jälkeen saa raikuvat aplodit. Tämäkin koskee tietysti myös aikuisia. Lisäksi pyrin aina peilailun jälkeen toteamaan itsestäni jotain positiivista. Välillä ajatus saattaa kieltämättä kiertää ensin sitä kautta, mikä ei tänään mielestäni näytä hyvältä, vatsa on turvoksissa, silmänaluset tummat ja kasvojen iho hilseilee kuivuudesta. Kahden pienen tytön seuratessa toimintaani, muistan kuitenkin aina lopulta karkoittaa nuo ajatukset, ja sen sijaan todeta jotain mukavaa, näyttääpä tukkani tänään hyvältä, sointuupa tämä asu kivasti yhteen ja uusi kasvovoide taitaa alkaa pikkuhiljaa vaikuttaa.

Täällä meillä pyritään myös kehumaan lapsia. Heidän luonteenpiirteitään ja tekojaan, mutta myös ulkonäköään. Tämä on sellainen asia, joka jakaa edelleenkin jonkin verran mielipiteitä. Minä ja mieheni pidämme kuitenkin missionamme antaa lapsillemme kaikilta osin hyvän itsetunnon. Jos joku joskus jollain tavalla haukkuu heidän ulkonäköään, ovat he kuulleet myös positiivisia kommentteja siitäkin. Ja toisaalta, koska ovat tottuneet kehuihin, ei sitä tarvitse harkita sielunsa myymistä parista kauniista sanasta. Näin me uskomme.

Kuva: Tommi Ääri

Lasteni lisäksi pyrin jakelemaan kauniita sanoja myös muualle ympärilleni. Olen sitä mieltä, että kaikkien pitäisi tehdä niin. Usein suhtaudumme kehuihin hieman vaivaantuen, ja siksi kehujakin saattaa tuntea olonsa hieman hölmöksi. Uskon, että siitä huolimatta jokaisesta on mukava kuulla kauniita sanoja itsestään. Jokainen on niiden arvoinen ja jokaisessa on jotain kaunista. Joskus sanotaan, että nainen on naiselle susi. Itse olen kuitenkin siinä mielessä onnekas, että olen päätynyt aivan ihanien ja kannustavien naisten ympäröimäksi. Kaikista ennakkoluuloista huolimatta, heitä löytyy todella paljon tanssi- ja mallipiireistä.

Sekä tanssinopettajana että mallina toivon kykeneväni levittämään ympärilleni naiseuden ilosanomaa, ja body love -aatetta. On aivan mahtavaa nähdä, kun nuori heittäytyy tunnilla tanssin lumoihin. On yhtä musiikin ja oman kroppansa kanssa eikä tunnu välittävän lainkaan siitä, mitä muut ympärillä ajattelevat. Ihania hetkiä hetkiä opetusvuosieni varrelta ovat myös ne kerrat, kun tunnille nolona hihitellen tullut, mahdollisesti jo hieman kypsempi nainen, kertoo haikeasti olevansa kankea eikä lainkaan sensuelli tai naisellinen, mutta tempautuukin musiikin vietäväksi ja löytää sitä kautta itsestään sitä kaipaamansa sensuellisuutta.

Mallina pidän erityisesti siitä, kun kuulen onnistuneeni voimauttamaan toisia naisia. En edusta ulkoisilta ominaisuuksiltani perinteistä mallinkuvaa, ja täällä ”siviilissä” olen ihan tavallinen perheenäiti, joka lähtee kiireisenä aamuna leikkipuistoon tukka sekaisin ja ilman meikkiä käytännöllisesti sään mukaan pukeutuneena. Siksi uskon ja toivon monen tulevan kuviani katsomalla siihen lopputulokseen, että on itsekin aikamoisen upea, vaikka joskus arkiminä näyttääkin hieman väsähtäneeltä.

Kuva: Krista Riitinki

Olen itse tyyliltäni melko naisellinen, sellaisena viihdyn parhaiten. Haluan kuitenkin vielä huomauttaa, että naiseus ja naisena voimaantuminen eivät millään tavalla välttämättä liity naisellisuuteen. Nainen voi olla sinut oman naiseutensa kanssa, vaikkei olisikaan perinteisen määritelmän mukaan naisellinen. Kannustankin tutkiskelemaan sitä, miltä oma naiseus tuntuu ja näyttää, ja elämään sen mukaan. Siinä, missä laittautuminen voimaannuttaa joitain meistä, toiset kokevat olevansa vahvimmillaan juuri ollessaan luonnollisimmillaan. Tämä kaikki on rikkautta, eikä toisen oman tyylin löytyminen ole tietenkään keneltäkään pois.

Naiset, olette upeita!

Ihanaa alkanutta kevättä kaikille!

– Venla

Ps. Ja kaikille tätä lukeville miehille. Tekin olette upeita. Toivon, että jokaisella oli eilen oikein antoisa miesten päivä. Tulevaisuudessa saamme toivottavasti tänne blogiin kirjoituksen myös miesten ajatuksista itsetuntoon ja kehonkuvaan liittyen. Emme Elsan kanssa kuitenkaan ole oikeita henkilöitä sen tekstin kirjoittajiksi, joten vinkit tähän sopivasta vieraskynästä otetaan mielellään vastaan, joko tämän tekstin kommenttiosioon tai sähköpostitse venla@tahtaimessa.fi.

Pps. Muistakaa pestä kädet.

Vallitsevan valon kuvaajan salamaleikit

Teksti: Elsa Wellamo Kuvat: Elsa Wellamo ja Jussi Salminen / Afterlife Photography

Koska enimmäkseen kuvaan niin kutsutusti vallitsevalla valolla, ajattelin tänään kirjoittaa pienestä harharetkestäni salaman käytön parissa.

Aloittaessani valokuvaamisen syksyllä 2017, rakensin kotiini lainaksi saamallani kalustolla pienen ja maailmanneksi yksinkertaisimman studion: nippu erilaisia pikkusalamoita, strip light Verkkokaupan alennusmyynnistä, lainakamerani Canon Mark 5d sekä kaikenkarvainen kuoro ystäviä keittiöstudiossa pelleilemässä. Siitä se leikki läks.

Opettelin alkajaisiksi kopioimaan ammattilaisten otoksista valaisutekniikoita. Kahlasin läpi erilaisia kuvia, joista pidin ja yritin matkia niiden valo-olosuhteita.

Pitkäaikainen ystäväni Nina Oranne ensi kertaa kameran edessä, minä ensi kertaa sen takana vastaten kaikesta säädöstä ja asetuksista ja shootin ensimmäinen testikuva.

Sitten ostin viimein oman kameran ja lähdin sen keralla vaihteeksi kuvaamaan vallitsevan valon turvin ulos ja keikoille. Kuvasin artisteja livekeikoilla ja kuvasin ystäviä ulkona tai muuten hyvän valonlähteen lähellä. Huomasin moisen itselleni luontevammaksi tavaksi toimia. Palautin studiokaluston ystävälleni enkä oikeastaan edes kaivannut moista laitteistoa enää ollenkaan.

Joten joulukuusta 2017 tähän päivään saakka olen siis kuvannut vain ja ainoastaan sillä valolla, mitä tilanteessa valmiiksi kulloinkin löytyy. Kyllä, aika rajoittavaahan se on, kiitos pitkän pimeän vuodenajan! Mutta pidän siitä, että niin malli kuin kuvaajakin voi liikkua alkuun vapaasti ja kun hyvä tunnetila / asento löytyy, malli pysyy paikoillaan ja minä pyörin ympärillään etsien kulmia, joissa kuvata. Tuollaisessa toiminnassa salaman jatkuva uudelleen sijoittelu rajoittaisi liiaksi ja katkaisisi flown. Ja muuten säädän kameraani sen mukaan, millaiset olosuhteet kulloinkin ovat. Repaleinen pilvitaivas, kuinka hankala saatat olla!

No, tässä pari viikkoa sitten Salmisen Jussi ehdotti, että kuvattaisiinkos siten, et tällä kertaa hän itse olisi kameran edessä. Ja lisäksi toisi mukanaan kainaloon mahtuvan salama & softbox-settinsä ja tutustuttaisi samalla minua takaisin lisävalon maailmaan. Sama setti siis, minkä näppäryyttä olin itse fiilistellyt, kun olimme aiemmin kanssaan kuvanneet horroria sysisynkässä tihkusateisessa marrasmetsässä.

Tuolloin kuvatessamme oli täysin pilkkopimeää enkä nähnyt missä Jussi kameroinaan oli. Suunnistin katseella ääntä kohti, intuitiolla tunnustellen missä mies ja kamera. Ja ihastuin välittömästi valoon ja kameran kykyyn tallentaa noin tarkasti pimeydessä. Mukanamme oli Routa Designin seppämestari Kirsi Vahtera ja hän piteli kännykän taskulamppua mallivalona. Kirsin käsialaa on muuten kuvassa ylläni olevat takorautaiset korut ja upea marraskruunu.

”Saatan manata sut alle musta mullan tai nostaa alta sen.”
Kuva: Jussi Salminen
Kruunu & Korut: Routa Design

Nyt sitten vaihdettiin puolia Jussin kanssa: minä siirryin kameran taakse ja Jussi sen eteen. No mitäkä ehmettiä! Olen tottunut katsomaan kuvaustilanteessa, miten valo laskeutuu mallin iholle, kasvoille, vaatteille. Millaiset varjot syntyvät juuri tässä hetkessä. Vallitsevan valon ja varjojen mukaan maalaan mielessäni tulevaa kuvaa. Mutta nyt kameran ruudulla oleva kuva olikin yhtäkkiä täysin erilainen, mitä mielessäni olin äsken paljain silmin mallintanut. Tämän olin menneissä parissa vuodessa unohtanut kokonaan. Että se mitä näet nyt ilman salamaa, on jotain ihan muuta kuin mitä se tulee olemaan kuvan oton jälkeen. Tovi meni tätä makustellessa.

Enkä itseasiassa voi millään väittää, että olisin ollut pelkästään haltioissani tilanteesta. Kuva syntyi ruudulle niin täysin eri tavoin kuin vallitsevalla valolla otettuna. Okei, me myös kuvasimme ihan tarkoituksella mahdollisimman yksinkertaisella kattauksella ja vähällä säädöllä. Uusioalkajalle iisillä setillä. Eli meillä ei ollut mallivaloa käytössä, eikä apukäsiä tällä kertaa. Tarkoitus oli ottaa rennosti tuntumaa kummallekin vieraampaan aiheeseen. Onnistumisprosentti sata! Muutaman laukaisun jälkeen aloin pääsemään jyvälle. Ja pidin näkemästäni.

Mutta se mikä oli makeaa salaman kanssa oli se, että kuvasta puuttui vakiokaverini: kohina. Ja opin, että salaman kanssa toiminnan kuuluu olla suunnitellumpaa ja hitaampaa, mutta samalla valonlähde on kuitenkin paremmin hallittavissa. Aivan eri maailma, täysin!

Kotona sain kaivettua kuvista esiin yllättävänkin paljon yksityiskohtia, jotka itse tilanteessa näyttivät pikimustilta. Että sikäli ihan puolensa tässäkin tavassa kuvata on. Harmillista, että helmikuisen parkkihallin betoniseinien hohkaava kylmyys vei nopsaan sormet toimintakyvyttömiksi ja oli pakko jättää leikki lyhyeen. Saatiin kuitenkin mitä tilattiin: Jussille kuvaa ja minulle kokemusta salaman kanssa.

Ja lopuksi oli pakko päästä edes hetkeksi omalle mukavuusalueelle, vallitsevaan valoon. Otimme siis just ennen pois lähtöä tämän ihan pelkällä parkkihallin omilla loisteputkilla.

Nasta kokeilu, onhan se jatkettava toistekin keinovalon kanssa leikkimistä. Mut ei ihan niin yksselitteinen, mitä odotin. Ei kerta studiokuvaajaksi tee, mutta nälkä kyllä jäi. Onhan tästä opettava koppia jatkossakin.

Kiitos TAAS Jussi, kanssasi on aina mahtavaa saada kuvata ja opetella uusia juttuja ja erityisesti tämä aivomyrskyilyn määrä… Never stop the madness!!

Kannustan taas menemään ja tekemään asioita, jotka ei ole valmiiksi vahvuuksia tai ennestään tuttuja. Erinomaisia kuvauksia!

Toivottaen Elsa

Kuvaaja & kuvaaja pariskuntana = täystuho

Kirjoittanut: Elsa Wellamo Kuvat: Elsa ja Arto Soini

Helmikuun viimeisiä rakkausteemaisia blogikirjoituksia viedään just nyt… Kun tämä julkaistaan, ollaan jo maaliskuussa, mut kirjoittamishetki on sentäns vielä helmikuun puolella.
Tällä kertaa kirjoitan omasta näkökulmastani millaista on, kun parisuhteen kumpikin osapuoli on kuvaajia. Niinkuin minulla ja miehelläni Arto Soinilla. Toinen meistä on viihtynyt kameran takana pitkän aikaa ja toinen vasta on aiheen piirissä alkumetreillä.

No ihan pelkkää auvoahan se ei ole, voinen kertoa. Ensinnäkin se, joka vasta opettelee olen minä, enkä suinkaan aina muista, että toisella on niitä laukaisuja hitokseen enemmän. Vaikkemme tokikaan ole kilpailutilanteessa keskenämme, niin kyllähän mun on myönnettävä, et turhan usein petyn itseeni, kun en yletä kuvineni lähellekään sitä, mitä näen toisen ottavan. Ja kyllä, ottaa luonteelle tämä.

Artolla kuitenkin on takataskussaan kokemuksen tuomaa nopeutta ensinnäkin tietää, mikä linssi milloinkin on tarpeen, minkälaisilla säädöillä lähdetään eri tilanteissa leikkimään jne. Ja neuvoahan minä en tokikaan moiseen kysy!! En, kun ihan itse täytyy vääntää ja säätää ja vasta kun kaik menee seinille, ni sitten on avautumisen hetki, ”auta nyt!”

Olen aina ollut huono vasta-alkaja. Ja sitten en kysy neuvoa, vaikka toinen enemmän kuin mielellään kertoisi, mut ei. On pitänyt varta vasten opetella ottamaan ohjeistusta vastaan. Mutta koen, että rinnallaan minusta kuoriutuu parempi kuvaaja vauhdikkaammin kuin itsekseni opetellen.

Ostin ensimmäisen järkkärini joulukuussa 2017, käytetyn Canon 5D Mark II:sen. Olimme noihin aikoihin tapailleet Arton kanssa alle kuukauden päivät. Pakkohan se oli uutta kameraa päästä heti luukuttamaan! Joten rykäistiin suoraan yhdessä Turun Gongiin kuvaamaan laulajatar-ystävättäreni Helena Haaparannan keikkaa Crimfallin kanssa.

Ensimmäinen keikkakuvani Arton opastuksella napattuna. Joulukuuta 2017, Helena Haaparanta & Crimfall

Arto lainasi tarvittavaa optiikkaa ja sääti kamera-asetukset kohilleen. Jonkin verran olin asetuksista opetellut edellisen lainakamerani turvin pohjille, mutta pimeää ja savuista keikkatilannetta en ollut vielä päässyt kokemaan. Mitenkä makiaa moinen yhdessä kuvaaminen oli. Tuolloin vielä orastavalle parisuhteelle se enteili pelkkää hyvää.

Sitten keksittiin matkustaminen kameroiden keralla. Tai siis… Artollehan tuo oli tuttua huttua vuosien varrelta entuudestaan, mut itselläni sattui olemaan takana pitkä tauko kaikenlaisesta reissuamisesta eikä kuvaaminenkaan ollut aiemmin ollut mikään erityinen case. Nyt oli. Katselin maailmaa erilaisin silmin kuvaamisen myötä. Olin jo aiemmin havainnut, että siellä missä ennen näin ruman risukon, nyt näinkin romuluisen kuvauslokaation.

Eka reissu kimpassa kamerat kainalossa. Jos lähtee Gdanskiin, on kyllä käytävä Stutthoffin keskitysleirillä. Toki samalla reissulla nähtiin Marlborkin keskiaikainen ritarilinnakin ja pyörittiin muualla turisteina, mutta tämä.. Pysäytti.

Musiikki on meidän kummankin toinen suuri kiinnostuksen kohde. Arto kuvasi keikkoja ja festareita sillä aikaa, kun mä vahdin, et kaljansa pysyi kylmänä. Loistava työnjako!! Joskus tosin jouduin jokusen kaatamaan omaan kurkkuuni, jottei liiaksi lämpene. Toisinaan sain kamerankin käteeni, jotta mies saa ihan oikeasti hetken istahtaa… Tais nähdä minun naamastani, kuinka korpeaa, jos en nyt yhtään kuvaa saa itsekin laukoa välillä.

Ensimmäinen isomman vaihteen yhteinen festarikuvaus osui kohdalle Rockfesteillä Hyvinkäällä 2018. Artolle kyseisen festarin kovinpana vetonaulana toimi Ozzyn osuminen lavalle kameran eteen.

Ja minun momemtum osui kohdalle, kun ikirakas Judas Priestini – Rob Halford oli tuossa nenäni edessä hopeisessa hapsutakissaan starttaamassa keikkaa. Muutoinkin kyseinen Rockfest-viikonloppu piirtyy mieleeni neljän päivän intensiivisenä keikkakuvauskurssina. Hyppy pää edellä altaan syvään päähän.

Kolmen esiintymislavan kesken alati vaihtuvat bändit, sekalaiset valo-olosuhteet, välimatkat pitistä eli lavan etureunaan kuvaajille varatusta alueesta artisteihin. Yksi esiintymislavoista oli vasten aurinkoa, vähällä valokalustolla. Toiselle lavalle porotti aurinko suoraan sisälle ja kolmas lava oli sisällä hallissa rankalla valokalustolla varustettuna. Lähes jokaisen bändin esiintymisten välissä mietittiin Arton kanssa, mikä meni edellisen kanssa hyvin ja missä löytyy petrattavaa ja koko ajan ammuttiin lisää kuvaa. Yritystä ja erehdystä, lisää yritystä ja kourallinen onnistumisia peräjälkeen ja kaikki uudestaan monta kertaa. Lopulta näin omissakin kuvissanikin tosi makeita osumia, mikä kannusti jatkamaan.

”Ai sun mies on kuvaaja, no te varmaan sit kuvaatte toisianne koko ajan!” -Öö, ei. Sepä ei olekaan niin helppoa, mitä ensin voisi kuvitella. Kaikki se varmuus mikä minulla on kuvaajana muiden mallieni kanssa, loppuu juuri siinä kohdassa, kun kameran edessä onkin se, jota katson kuvaajana ylöspän. Kaupanpäälle parisuhteen omat roolitukset nousevat tielle. Sitä on herkempi närkästymään oman siipan kanssa kuin muiden. No tästähän on sittemmin opeteltu pois. Sovittiin, että ei meidän ole pakko aina onnistua, me saadaan kumpikin olla välistä sysipaskoja niin malleina kuin kuvaajinakin. Pääasia, että mennään ja leikitään. Ja!!! On tuota kurakuvaa tosiaan tullutkin napsittua, mut onneksi saatu myös helmiä.

Halusin itsekin tulla kuvatuksi Wellamona, veden emäntänä kuvattuani muita ihanaisia merenneitoja pohjille tovin. Inspiraatio iski toteutettavaksi lähes keskiyöllä Ruissalossa kesäyönä, jolloin aurinko tuskin laskee koskaan. Vieressä BTS-selfie uitetusta Wellamosta Ahtinsa kyljessä.

Viime aikoina meidän tekemisemme on saaneet uutta virtaa ihan roolimuutoksienkin tiimoilta. Arto on viihtynyt aiempaa enemmän videokameran takana, kuvaten muun muassa Rauta-kanavalle Kurusen Jerryn kanssa videohaastatteluja artisteista . Itse taas olen ollut mukana joko assaroimassa kuvauksia tai sitten ottamassa keikoista stilliä, kuten ennenkin. Eli samat tapahtumat ja reissut edelleen, mutta toimenkuvat kulkevat pikkasen erilaisina vierekkäin.

Tuskafestarivibes 2019. Arto videoi viikonlopun ajan Raudalle niin yleisöhaastatteluja kuin artistejakin. Itse lähinnä keskityin musafiilistelyyyn ja satunnaisesti assarointiin eli kaluston kantoaasina katsoin, ettei miehen kalja liiaksi lämpene..

Yks hauskimpia tälläisiä oli marraskuinen kaksipäiväinen Glasgow – Darkness Guides Us-festivaali. Neljä kärpästä yhdellä iskulla: Musiikkia, turistielämää, kuvaamista ja hemmetin hauskaa seuraa.

Black metal-festareiden ohella ehdittiin turisteilemaankin… Linnoja ja hautausmaita ja paikallista pubikulttuuria. Aivan mahtireissu <3
BTS-kuvaa Zemialin haastiksesta Raudalle, Jerry haastattelee bändiä ja Arto kuvaa. Haastattelu nähtävissä täältä!

On tuntunut mukavalta kuulla palautetta sellaisilta tahoilta, joita olemme yhdessä kuvanneet, että me muodostetaan Arton kanssa yhdessä hyvä tiimi. Ihan hetki sitten teimme musiikkivideota ja otimme samalla kyseisen bändin promokuvia. Arto hoiti pääasialliset kuvaamiset, niin videoinnin kuin promokuvienkin stillit. Minun tehtäväksi lankesi milloin ohjaajan rooli, milloin valomiehenä toimiminen ja toisinaan napsin ihan vain behind the scenes-kuvaa.

Ollaan toki joskus tehty toisinkin päin: minä kuvaan bändien promoja tai vaikkapa ravintolan pizzoja ja Arto auttaa. Näitä yhteissessioita voisin mieluusti touhuta enemmänkin. Näin saadaan valjastettua kummankin taidot loistavasti käyttöön. Arton valtti on kameran hallinta kaikkine herkkuineen ja omat vahvuuteni taas on tuolla mallinohjauksessa ja yleisessä organisoinnissa. Win-Win. Näitä lisää kiitos <3

Luonteiltamme ja toimintatavoiltamme olemme täysin vastakkaiset: Siinä missä minulla ei ole minkään sortin itsesuojeluvaistoa eikä juur rajoitteita, mitä/missä/miten voi kuvata, on Artolle taas siunaantunut roppakaupalla harkintakykyä ja realismintajua. Toki tämä aiheuttaa kolareita, mutta kun katsoo lopputuloksia, niin enemmän onneksi näkyy otetun ja eletyn melkoisen briljanttejakin hetkiä. Kun toinen on konkari & tekijä ja toinen on ylitsepursuavan mielikuvitusrikas, joka ei tajua pelätä juur mitään..

Eipähän ole kuulkaa tylsää!

Ruissalovibes kuvatuna viikon välein.. Objektiivin tuolla puolen vuoroin sinä ja minä <3

Sellaiset tunnelmat tällä erää! Toivottavasti avasi pikkasen ajatuksiamme kuvaajana & kuvaajana ja ennenkaikkea pariskuntana, joka jakaa saman harrastuksen.

<3:lla Elsa Wellamo & Arto Soini, joka ehdotti kirjoituksen otsikoksi ”Täystuho” Se on just näin XD

Kenet haluan kuvaamaan rakkaimpiani

Kansikuva: Ville Solkinen
Teksti: Venla Mantere

Rakkausteema jatkuu vielä. Tänään kirjoitan poikkeuksellisesti tilaajan eli maksavan asiakkaan roolissa. Aiheena lapsi- ja perhekuvat eli rakkaimpieni kuvauttaminen.

Olen itse mallina paljon TFCD-periaatteella, ja koen kuvaajan roolin hyvin erilaisena niissä yhteistöissä verrattuna tilanteisiin, joissa olen itse palkannut kuvaajan. Pakko kuitenkin heti sanoa, että suurin osa kuvaajista suhtautuu myös TFCD-projekteihin hyvin ammattimaisesti. Käytännössä tämä ero ei siis useinkaan ole lainkaan niin suuri, kuin mitä se ajatuksen tasolla itselleni on.

Tämä kuva otettiin TFCD-periaatteella, mutta olimme mieheni kanssa niin tyytyväisiä näihin masukuviin, että myöhemmin palkkasimme Markun ottamaan newborn-kuvat ja perhekuvia.
Kuva: Markku Nurminen

Siinä, missä TFCD-yhteistyössä harrastetaan yhdessä, maksavana asiakkaana odotan saavani kokonaisen palvelun alusta loppuun. Käytännössä toivon kuvaajan kuuntelevan hyvin tarkasti toiveeni kuvien suhteen, ja toisaalta kertovan jo tilausta tehdessä, jos tavoittelemani tyyli ei jostain syystä sovikaan hänelle toteutettavaksi. Erittäin mielelläni kuitenkin kuuntelen myös kuvaajan ideoita. Ideoiden tarjoaminen osoittaa, että hän on perehtynyt aiheeseen, ja toisaalta hän tietää itse, minkälaisten kuvien otto onnistuu häneltä parhaiten.

Kuvaustilanteessa toivon kuvaajan osaavan yhdistää roolinsa sekä taiteilijana että asiakaspalvelijana. Erityisesti lapsia kuvatessa hänen on kyettävä olemaan todella läsnä kuvattavalle ja keskittyttävä hyvin suurelta osin hänen ohjaamiseensa. Siksi kuvaajan tulee olla todella varma taidoistaan, ylimääräiseen säätämiseen ei usein ole aikaa. Pitkäjänteistä poseeraamista on myös harvoin tarjolla eli kuvat on saatava otettua heti, kun tulee sopiva tilaisuus.

Kun kyseessä on maksullinen kuvaus, koen selkeän hinnoittelun todella tärkeäksi. Olen äitien keskustelupalstoilta lukenut useammankin tarinan siitä, miten tilattu lapsikuvaus on epäonnistunut, ja usein tähän on liittynyt myös se, että kuvauksen hinta onkin noussut reilusti yli odotetun. En osaa tietenkään tarkemmin sanoa, onko kyseessä ollut epäselvä hinnoittelu vai väärinymmärrys asiakkaan osalta, ehkä yhdistelmä molempia. Kuitenkin hinnastoa kootessa on hyvä huomioida, että jokaiselle tilaajalle perusasiatkaan eivät ole selvillä etukäteen, vaan ne on hyvä selittää tarkasti. Tällaisia väärinymmärryksen paikkoja ovat helposti esimerkiksi valmis kuva (= käsitelty digimuotoinen kuva) vs. printtikuva (= valmis printattu paperinen kuva) sekä kuvien käyttöön ja tekijänoikeuksiin liittyvät seikat.

Lilja 1v ja pupu
Kuva: Markku Nurminen
Lilja 2v ja puput
Kuva: Ville Solkinen

Meidän perheen kuvat on otettu useimmiten sellaisella hinnoittelulla, että kuvaukseen kuuluu jokin pieni määrä kuvia, ja etukäteen sovitusta lisämaksusta kuvia voi ostaa lisää. Tämä on ollut mielestäni asiakkaan näkökulmasta todella toimiva systeemi. Mikäli kuvia kuuluisi pakettiin valmiiksi enemmän, olisi hinta korkeampi ja harmitus suurempi, jos loisto-otoksia ei saataisikaan ”koko rahan edestä”. Toisaalta tämä varmasti myös motivoi kuvaajaa ottamaan kuvia enemmän kuin mitä sovittiin, sillä hänellä on mukana se optio lisätienesteihin. Ja meillä onkin aina käynyt niin, että kuvia on ostettu enemmän, kuin pakettiin kuuluva määrä, sillä hyviä on tullut niin paljon. Lisäksi joskus parhaat kuvat ovat niitä, joita ei ole etukäteen suunniteltu, vaan kuvaaja on napannut kuvauksiin valmistautumisen yhteydessä. Sellaisten kuvien olemassaolo on mielestäni juuri sitä hyvää asiakaspalvelua ja pelisilmää.

Tässä täydellinen esimerkki tuollaisesta suunnittelemattomasta kuvasta, josta tuleekin suosikki. Isi rauhoitteli Liljaa sylissä newborn-kuvausten lomassa.
Kuva: Markku Nurminen

Lisäksi kuvaajan on hyvä kertoa asiakkalle selkeästi kuvan tekijänoikeuksiin ja käyttöoikeuksiin liittyvät seikat. Ellei toisin sovita, kuvaajallehan jää oikeus esimerkiksi käyttää ottamiaan kuvia portfoliossaan vaikka nettisivuillaan, mutta mielestäni niin tekeminen ilman mitään erillistä infoa asiasta olisi todella tökeröä. Moni kuitenkin kokee, ettei halua lastensa kuvia lainkaan internettiin, joten tuollainen yllätys saattaa tuoda paljon pahaa mieltä, vaikka kuvaaja jälkikäteen poistaisikin kuvan pyynnöstä. Ja toisaalta löytyy varmasti myös paljon meitä, jotka eivät ole asiasta yhtä tarkkoja ja antavat kuvaajalle luvan kuvien julkaisuun.

Ja viimeiseksi sitten ne valmiit kuvat. Ne toivon saavani juuri silloin, kun olemme sopineet tai aiemmin. TFCD-periaatteella otettuja kuvia voi joskus joutua odottamaan hieman pidempään, ja joskus luvattu aikataulu voi venyä muun muassa palkallisten töiden priorisoimisen takia. Ja tämähän on ihan ok. Maksavana asiakkaana kuitenkin odotan saavani kuvat sovitun aikataulun mukaisesti.

Joskus minulta on kysytty toiveita myös kuvien ediitin suhteen, ja tämä on ollut mieluinen lisäpalvelu. Ajattelen myös, että perhekuvat tulisi saada käyttöön ilman kuvaajan vesileimaa. Tästä voi sopia vielä tarkemmin, että esimerkiksi omaan valokuva-albumiin tai tauluksi voi teettää kuvia, joissa ei ole vesileimaa, mutta somessa julkaistessa laitetaan se vesileimallinen. Jotkut kuvaajat toimittavatkin kuvat sekä leimalla että ilman.

Siskokset
Kuva: Ville Solkinen

Tässä vielä tiivistettynä toivelistani palkkaamalleni lapsi- ja perhekuvaajalle

  • Kuuntele ja kunnioita toiveitani, tarjoa kuitenkin myös omia ideoita
  • Kerro rehellisesti, mikäli et usko suoriutuvasi toiveistani
  • Esittele hinnastosi selkeästi
  • Hae heti kontaktia lapsiin ja ohjeista heitä ikätasonsa mukaan
  • Mikäli haluat vanhempien auttavan lapsikuvauksen yhteydessä, ohjeista selkeästi. Uskalla myös sanoa, jos vanhemmat ovat enemmänkin tiellä tai ohjaavat lapsen huomiota väärään suuntaan
  • Muista, että joskus on kuvausteknisesti tyydyttävä vähempään, sillä vanhempana haluan ennemmin sen kuvan, jossa lapsellani on ihana luonnollinen hymy
  • Toimita kuvat sovitun ajan sisällä
Meidän perhe. Asetelman ei tarvitse olla perhekuvassa täydellinen, kunhan tunnelma on
Kuva: Ville Solkinen

Nauruntäyteisiä kuvaushetkiä!

– Venla

Mallin puolison ajatuksia harrastuksesta

Teksti: Tuomas Mantere

Minulla on ilo ja kunnia toimia blogin toisen perustajan, Venlan, puolisona. Lisäksi meillä on perheessämme kaksi lasta… ja lisää tulossa. Voitaneen sanoa, että eletään aika täyttä elämää ja ihanaa on (välillä siis sitäkin).

Välillä olen toiminut vaimoni kuvissa rekvisiittana
Kuva: Ville Solkinen

Vanhana ”narsistina” ensimmäinen ajatukseni, kun Venla pyysi minua kirjoittamaan ajatuksistani puolisona, oli: Mitä minä siis saan siitä, että Venla malleilee? Ja no, ensin ajatuksiani tästä. Minusta on todella mukavaa nähdä vaimostani kauniita kuvia. Lisäksi se, että vaimollani on harrastus, jossa hän saa toteuttaa itseään ja josta hän pitää, tuo arkeemme hauskoja ja joskus hieman absurdeja puheenaiheita, kuten vaikkapa ”kuinka hypätä kalliolla niin että näyttäisi lentävänsä kuvassa” (kuulemma helvetin monella toistolla ja mustelmilla nilkoissa). Parasta, mitä kuvausharrastus on tuonut on kuitenkin se, että puolisoni taaperoikäisen lapsemme äitinä on kuvauksissa oma itsensä ja palaa kuvauksista aina innoissaan antaen perheellemme enemmän, kuin mihin hänellä oli virtaa sinne lähtiessä.

Tässä tämä lopputulos kalliolla hyppelystä
Kuva: Janne Aro
Assistentit: Mikko Virtanen ja Markku Vuotila

Yleisellä tasolla mikä tahansa intohimonaihe elämässä, ”suola” arjen seassa pitäisi jokaisella olla. Asenne joillakin työtä kohtaan on toki myöskin sellainen, että se riittää pitämään elämän mielenkiintoisena eikä siinäkään ole mitään väärää, mutta oma kokemukseni on se, että mitä enemmän kaikkea tekee, sitä onnellisempi on. Ei välttämättä hetkessä, mutta viimeistään jälkikäteen elettyä elämää muistellessa. Ajattele vaikkapa viime vuotta. Montako sellaista iltaa muistat, joina et tehnyt mitään ja sitten verrokkina mieti parhaita hauskimpia muistoja. Ainakin omalla kohdallani ne ovat kamalan hösellyksen ja häsläyksen sekaisia kokonaisuuksia joissa univeloissa on heiluttu kavereiden taikka perheen kanssa menemään pitkin Suomea tai maailmalla.

Tämä kuva syntyi extempore-reissulla Turkuun. Kuvaukset oli sovittu edellisenä iltana ja matkan varrelta haettiin kuvausvaatteita ja täydennystä meikkipussiin. Heitettiin äiti kuvauksiin ja sillä aikaa käytiin Pappalassa.
Kuva: Tommi Ääri

Venlan kuvauskeikat ovatkin usein meille koko perheen ponnistuksia, jolloin minä hoidan sitten tyttöjämme tai viemme Venlan kuvauksiin ja keksimme tyttöjen kanssa sitten siksi aikaa jotain kivaa tekemistä. Eli juuri sitä sähellystä, joka maistuu kaikkein eniten elämältä. Minä saan viettää tytärteni kanssa aikaa kahdestaan taikka kolmistaan, ja lopulta vielä kauniista vaimostani kivoja kuvia niin kylläpä kelpaa.

Suosittelen siis puolison kannustamista malliksi kaikille, jotka eivät ahdistu ajatuksesta, että kuvat näkee joku muukin, ja se kuinka kuuman kumppanin on onnistunut hankkimaan ei jää ikiaikaiseksi salaisuudeksi. Erityisesti Venlan tekemät tfcd-keikat ovat tuoneet paljon iloa hänelle, ja sitä kautta myös minulle.

Vinkkinä nyt vielä henkilöille, jotka alkoivat hautomaan ideaa: sopikaa etukäteen millaisia kuvia haluatte otattaa itsestänne/nähdä kumppanistanne ja en voi alleviivata tuota etukäteen osaa tarpeksi. Jälkikäteen siitä tulee riita, jos ei ole ollut selvillä, mikä kummastakin on hyvän maun raja ja mikä liian intiimiä. Olkaa rehellisiä ja tehkää tarvittaessa kompromisseja. Minä luotan kauniiseen vaimooni ja tiedän, että häntä ei kukaan taivuttele ottamaan sellaisia kuvia, jotka eivät ole yhdessä sopimamme mukaisia.

Tässä tämänhetkinen suosikkikuvani vaimostani.
Kuva: Tommi Ääri

Malleja suuresti arvostaen,

Tuomas ”Venlan parempi puolisko”

Ystävänpäivän kuvaspesiaali feat. Tähtäimessä Talkroom

Juhlapäivän kunniaksi pyysin Elsan kanssa perustamamme keskusteluryhmän, Tähtäimessä Talkroomin, jäseniltä teemaan sopivia kuvia. Sainkin aivan ihania rakkaus- ja ystävyysaiheisia kuvia, ja mielelläni jaan ne tässä teidän kaikkien iloksi.

Ensimmäinen kuva on Janne Kärkkäisen sarjasta ”Tyttöjen välisestä ystävyydestä”.

Kuva: Janne Kärkkäinen
Malleina Petra ja Varpu

Hääkuvat kuuluvat tietysti aika oleellisesti rakkauspostaukseen, eikö vain?

Kuva: Janne Kärkkäinen
Kaunis hääpari: Laura ja Mikko

Alla kuva omista häistäni. Tämä on otettu kirkon pihalla, heti vihkimisen jälkeen.

Kuva: Markku Nurminen
Hääpari: Venla ja Tuomas Mantere

Sain myös pari kuvaa, joissa poseerataan yhdessä ”ihmisen parhaan ystävän” kanssa.

Kuva: Mirkku Karvonen
Mallit: Sanni Julin ja Taki
Kuva: Pauli Purtilo

Jos hempeily alkaa jo kyllästyttää, tässä hieman toisenlainen lähestyminen aiheeseen.

Kuva: Tommi Ääri
Malli: Mona

Kiinnostuksen kohde, harrastus tai jopa ammatti yhdistää monia pareja. Seuraavana kuva meidän omasta Elsasta rakkaansa kanssa yhteisen intohimon parissa.


Kuva: Ville Ruusunen
Kuvassa kuvaamassa: Elsa Wellamo ja Arto Soini

Viimeinen kuva tulee hieman pidemmän saate tekstin kera. Tuomas Mäkelä lähetti minulle tämän kauniin kuvan ja jakoi myös tarinan kuvan takana.

” Lähdettiin Balin Jembranasta autolla yölautalle ja sillä Jaavan puolelle. Sieltä vuoren juurelle ja aloitettiin yön pimeydessä nousu huipulle. Huipulle tultaessa oli vielä pilkkosen pimeää ja paikkoja hapotti aika huolella. Meidän paikallinen opas oli ihan jäässä mutta suomalaiselle keli oli sellainen alkusyksyisen kirpakka. Pimeässä kivuttiin alas kraateriin keskelle rikkikaasuja kaasumaskit päässä ihailemaan sinisenä palavaa tulta joka elää aktiivisen tulivuoren kraaterissa omaa elämäänsä. 
Kun päästiin takaisin harjanteelle aurinko alkoi jo punata horisonttia ja etsin jo yöllä bongaamani paikan josta on upea näkymä happojärven yli kuunloisteessa lähes kolmen kilometrin korkeudessa. 
Kamera valmiiksi jalustalle säädöt kädet täristen kohdalleen ja intervallikuvaus päämme. gopro pyörimään ja sitten polvet pehmeinä kielekkeelle kysymään elämän tärkeintä kysymystä.”

Kuva: Tuomas Mäkelä

Oikein ihanaa ja rakkaudentäyteistä ystävänpäivää !

-Venla

Vanhemmuus: Rakkautta puhtaimmillaan

Teksti ja Kuvat Elsa Wellamo

Helmikuu tuntuu juuri oikealta ajankohdalta jakaa ja muistella lämpöisiä tunteita, rakkautta ja syvää ystävyyttä menneiden kuvausten parissa. Itse en varsinaisia parisuhdekuvia juurikaan ole ehtinyt vielä kuvaamaan, mutta niiden sijaan olen saanut muutaman herkullisen tilaisuuden ikuistaa vanhempia lapsineen yhteisten hetkien äärellä.

Kannen kuva muun muassa on ihan ensimmäisiäni luonnonvalolla otettuja potretteja. Ystäväni Nina huikkasi ovelta lapsineen, että ”me tultiin nyt kahville.” Parasta! Kunpa ihmiset tekisivät enemmänkin juuri noin. Olin jo aiemmin ihastunut keittiön ikkunasta tulvivaan valoon. Ja kun kuusivuotias Oona kehräsi äitinsä sylissä, kiitin universumia, että kamera oli valmiina asemissa pöydän reunalla.

Mitä voi kuvaaja tehdä vapaa-iltanaan, kun Suomen kesä tarjoaa parastaan? Niityt tuoksuvat ja ilta-aurinko on pehmeimmillään. – Soittaa ystävälleen ja kysyä tätä kuvattavaksi 🙂 Kiitos Marko ja Oskari äkkilähdöstä jalkapalloilusta ja kikkailuista.

Loppukesäinen korkealle kasvanut niitty, ilta-aurinko ja isän ja pojan yhteinen hetki.
Marko Tikkinen poikansa Oskarin kanssa.

Sitten lisää spontaaneja tilanteita. Ohikiitävä hetki äidin ja tyttären välillä. Teini-ikäinen ihana ja äiti, joka kaappas syliin.

Outi ja Liza Ojanen <3

Yksi suurimpia luottamuksen osoituksia oli saada kunnia kuvata ystäväpariskunnan esikoisen odotuskuvat. Onnea tässä vielä masussa kasvavasta aarteesta, joka on nyt jo reilun puolentoista vanha.

Sweet belly kisses at sunset . Ira & Peetu Lehmus

Usein kehoitetaan etsimään kuvaajaksi kokenutta tekijää, niin teen itsekin. Varmaa laatua hakiessa se onkin turvallisin ja usein tuloksekkain tapa. Mutta jostain se aloittelevakin kuvaaja ponnistaa, ja kannuksensa kaivaa. Siksi koin itseni onnekkaaksi, että ympärilläni oli ystäviä, joiden kanssa harjoitella.

Sinun ei siis myöskään tarvitse olla mikään kokenut malli uskaltautuaksesi kameran eteen. Jokainen on kuvan arvoinen ja me kuvaajat niin aloittelijat kuin kokeneemmatkin teemme parhamme, että sinusta / teistä otetaan silkkaa hunajata.

Ja kuten olen edellä spontaaniudesta maininnut pariinkin otteeseen, se helmein hetki ei todellakaan odota, että alat kaivamaan kameraasi laukun pohjalta, olohuoneen tai komeron nurkasta. Omat rakkaimmat kuvani on nimenomaan otettu ihan arjessa. Ei suunniteltuina eikä erikseen johonkin tiettyyn lokaatioon matkustettuna, vaan tässä just nyt sun ja mun, meidän kesken.

Sitäpaitsi mikään ei pilaa aitoa tunnelmaa yhtä tehokkaasti kuin valtaisa säätö ja täydellisyyttä hakeva hinkkaus oikeaoppisen valaistuksen tai taustan löytämiseksi. Mitäs sitten, jos taustalla on maalamaton kaapinovi ja petaamaton sänky. Nappaa lähäri, jos tausta tarjoaa kuraa.

Sydämeen voit tallentaa kyllä jotain, mutta kameralla varmistat sen säilyvyyden. Saatat sattumalta kuvata kallisarvoisimman palasen elämästäsi just nyt.

Ja kuin alleviivaukseksi aiempaan, tämä kuva minusta tyttäreni Mooran kanssa kesällä 2013 on ainoa otettu. Koska olen aina vain itse kameran takana kuvaamassa heitä… Perus. Kengättömät suutarin lapset. Enkä voi edes kuvakredittejä jakaa, koska onneton en muista kenen käteen kännykkäni tuolloin ojensin. Onneksi ojensin. Kiitos hälle.

Ikuista hetki.

”The greatest thing you’ll ever learn is just to love and be loved in return” -Eden Ahbez-

Ja näin jo ennalta toivotan kuumaa tai ainakin suloisen lämmintä tunnelmaa tulevalle Valentinen päivälle 14.2. Rakkautta ihmiset!

<3 :lla Elsa Wellamo

Rakkautta ilmassa

Teksti: Venla Mantere
Kuvat: Ville Solkinen
Mallit: Venla Mantere ja Tuomas Mantere

Se olisi sitten jo helmikuu! Tälle kuulle osuu muun muassa ystävänpäivä, joten meillä Tähtäimessä omistetaan koko kuukausi rakkaudelle ja ystävyydelle. Näin kylmyyden ja vesisateen keskellä koen, että aivan paras tapa startata tämä aihe, on jakaa teille hieman kesäisiä pariskuntakuvia minusta ja miehestäni. Koska nämä kuvat onnistuivat mielestäni todella hyvin, kauniiden kuvien esittelyn lisäksi avaan myös hieman omia ajatuksiani siitä, miten saadaan onnistuneita parikuvia.

Oikeastaan minkälaisiin kuvauksiin tahansa, kuvaaja kannattaa valita tarkoin. Todennäköisimmin hyviä kuvia tulee, kun visiot kohtaavat jollain lailla toisiaan. Löytyy sellainen yhteinen sävel kuvien suhteen. Me otimme tämän parikuvaussession yhteydessä myös perhekuvia ja lapsikuvia, joten etupäässä oli tärkeää löytää sellainen kuvaaja, jonka uskoin saavan yhteyden myös lapsiin. Olen aiemmin tehnyt itse pariinkin otteeseen yhteistyötä Ville Solkisen kanssa, ja uskoin hänen sopivan hyvin näihin kriteereihin. Ja niin hän sopikin! Esimurkkukin lämpeni heti, kun kuvaaja tunnisti hänellä olevan rekvisiittana ”lolleja”.

Mutta takaisin parikuvaukseen. Itse olen jo melko tottunut pyörähtelemään kameran edessä. Vastaparina oleva aviomieheni ei kuitenkaan ole yhtä kokenut malli. Hänelle oli siis varmasti paljon hyötyä siitä, että kuvaaja osasi rentouttaa tilanteen jutustelulla ja toisaalta ohjata selkeästi. Kunnollisella mallinohjauksella saa kokemattomastakin mallista hyvin irti, ja itseluottamus toki kasvaa kuvausten aikana, kun malli saa kokemuksen siitä, että osaa.

Kuvasimme parikuvia Turun Ruissalossa kahdessa erilaisessa ympäristössä. Rannalla ja metsässä. Vaikka puhunkin kesäisistä kuvista, ne on itse asiassa otettu jo toukokuussa. Meille sattui kuitenkin oikein kaunis ja lämmin päivä, joten kesäisiltä nämä todella näyttävät. En ole aivan varma, tuliko idea kuvauspaikasta alunperin meiltä vai Villeltä. Se sopi kuitenkin aivan täydellisesti meidän parikuvauksellemme, sillä kummatkin miljööt, ranta ja metsä, ovat minulle ja miehelleni hyvin tärkeitä, olleet kummallekin lapsuudesta saakka. Uskon, että myös se auttoi eläytymään kuvissa.

Kuvattiin parikuvia sitten oman puolison kanssa tai toisen mallin kanssa, niihin usein halutaan aitoa tunnelmaa. Pariskunnalta tunne toki löytyy luonnostaan, mutta kokemattomalla mallilla saattaa olla vaikeuksia sen tuomisessa kameran läpi. Kokeneiden mallien kesken taas tunnettakin saattaa olla helpompi imitoida ja luoda siinä hetkessä. Toisaalta jonkin tasoista kemiaa on varmasti hyvä olla ihan luonnostaankin, jotta saadaan aidon näköisiä kuvia. Molemmissa tapauksissa on siis varmasti omat haasteensa. Koska näissä meidän kuvissamme on oikea aviopari, tunnetta ei tarvinnut näytellä, mutta tietysti kuvaaja joutui tekemään hieman hommia saadakseen tunteen esiin myös kuviin.

Kuten aina, myös parikuvauksiin mennessä, kannattaa miettiä tarkkaan, millaisia kuvia haluaa. Millaiseen käyttöön ne tulevat ja miten intiimejä niistä haluaa. Kuvauksissa tunne saattaa viedä mennessään, mutta olisi todella ikävää todeta jälkeen päin, että oikeastaan mitään käyttökelpoista ei tullutkaan. Näin voi käydä esimerkiksi siksi, että jokaisessa kuvassa pussaillaan, eikä sellaista kuvaa haluakaan laittaa profiilikuvaksi Facebookiin tai tauluksi seinälle. Toisaalta taas liian viralliset kuvatkin saattavat jäädä käyttämättä, jos kuviin haluttiin tunnetta näkyviin. Tätäkin asiaa kannattaa miettiä etukäteen, ja kertoa ajatuksensa myös kuvaajalle.

Tässä vielä näin mallin näkökulmasta kiteytettynä omat vinkkini onnistuneisiin pariskunta kuviin:

  • sopiva kuvaaja, joka osaa rentouttaa tilanteen ja ohjata malleja
  • tunnelmallinen miljöö, mieluiten sellainen, joka on pariskunnalle jollain lailla merkityksellinen ja auttaa virittäytymään tunnelmaan
  • huolellinen suunnittelu, miettikää missä haluatte julkaista kuvia, kuinka virallisia tai intiimejä niiden halutaan olevan

Millaisia ajatuksia teillä muilla on aiheeseen liittyen? Lisäisitkö tuohon listaan vielä jotain?

Rakkaudentäyteistä helmikuuta kaikille lukijoille!

– Venla

Rekvisiitta: ripaus tabascoa kuvauksiin suolan ja pippurin kylkeen.

Kannen kuva: Jussi Salminen

Teksti: Elsa Wellamo

Rekvisiitta on kuvan mauste, ei pääraaka-aine. Se rooli on varattu vain ja ainostaan mallille. Maustetta kuuluu olla sopassa juuri sopivasti eikä se saa peittää pääraaka-aineen omaa makua kokonaan vaan korostaa sitä. Näin minä asian ymmärrän. Ainahan kuvaan ei tarvita edes rekvisiittaa, mutta onhan se herkullinen lisä valokuvauksen maailmassa, joten miksikäs ei.

Sitäpaitsi kokemattomien mallien kanssa rekvisiitta on loistava apuri helpottamaan kuvausten sujumista: se antaa muuten hankalasti aseteltaville käsille tekemistä ja rentouttaa ehkä ajatuspuoltakin, kun voi keskittyä itsensä sijaan johonkin ulkopuoliseen asiaan.

Tässä kohden on hyvä tarkentaa, että puhuessani rekvisiitasta, en tarkoita koko puvustusta saati lavasteita, vaikka usein nämä kolme aihetta sulautuvatkin yhteen. Puvustus ja lavastus ovat kokonaan ihan omat maailmansa. Tänään keskityn rekvisiittaan enemmänkin esineiden ja asusteiden muodossa.

Valokuvaaja Heidi M. A. Granbergin lempiaiheena ovat kahvikuvat, joissa luonnollisesti erilaiset kahvikupit kuuluvat aina kuvasten teemaan mukaan. Mallina Essi Tähkä tällä kertaa teepannun kera.

Olenpa sitten kuvaajan tai mallin roolissa, parhaiten virittäydyn tulevaan kuvaukseen suunnitellen, mitä rekvisiittaa tarvitaan asun lisäksi ja millaisessa lokaatiossa kuvataan. Ajatusleikkiä, missä rajoja ei ole eikä kaivata! Ja kuten mausteen soppaan, kuuluu rekvisiitankin istua kuvan yleistunnelmaan eikä riidellä tätä vastaan. Toki harkitusti toteutettuna ristiriidat ovat joskus todella tehokkaita, mutta vaarana on, että lopputulos onkin tahattomasti vitsikäs tai vain tökerö. ”Ah! Sä siis laitoit bikinibeiben käteen Kalashnikovin Hietsun biitsillä ja käskit pyllistämään? Tämä selvä.”

Olen aiemmin ollut teatterialalla töissä niin kulisseissa kuin siellä lavalla kohdevaloissa. Tuon kokemuksen myötä koen tärkeäksi rekvisiitan sopivuuden myös mallin habitukseen. Sisäinen perfektionisti minussa kehrää tyytyväisyydestä, kun näen, että tarpeistoa käsitellään oikein ja pikkuseikkoihinkin on kiinnitetty huomiota.

Esimerkiksi vaikkapa balettitossujen sitomiseen: Rusetit asianmukaisesti sisälle sidottuina, nauhat sileinä, tossut pehmeäksi tanssittuina eikä kovina tönkkölautoina. Yhdestäkään mallista ei kuoriudu uskottavaa ballerinaa sillä kellonlyömällä, kun hän laittaa jalkaansa balettitossut. Parempi ottaa ennalta siis selvää, miten äärimmäisen tarkkaa puuhaa kärkitossuilla tanssiminen on! Jos seisotaan kärjillä, on kuvassa seisottava siten, että koko tossunkärjen lättänä osuus on maassa, ei vain taka- tai etuosa. Ja myös kuvaajan tulee tietää tämä. Ja ei, en olisi tästä kaikesta osannut teille itse kertoa, kysyin itseäni fiksummalta. Kiitos valaistuksesta tanssija ja tanssinopettaja Susanna Leinivaara.

Jumalainen Susanna Leinivaara elementissään, Kuvakiitos: Mika Mettälä

Toki valokuvaus on lähes aina kuvitteellista teatteria. Ei kenenkään tarvitse olla joka asiassa asiantuntijoita ja kokeneita ammattilaisia voidakseen kuvata. Silti arvostan tekijöitä, jotka edes jollain tasolla vahtivat, että mallin olemuksesta ei paista kuutamolla oleminen täysin läpi. Useimmiten löytyy lähettyviltä joku, jolta kysyä. Ellei tarkoitus tosiaan ole kuvata parodiaa.

Moni meistä saattaa muistaa Stockmannin valtavan seinämainoksen, jossa neitokaiselle oli annettu akustinen kitara käteen ja käsketty poseeraamaan ikäänkuin soittaisi sitä. Voi ihanainen, mutta ei. Muusikoille tarkoitetut keskustelupalstat tarjoili jälkikäteen kommenteissaan helmiä aiheesta miettien, mikähän sointu mahtoi kyseisillä otteilla soida. Miten tahansa, mainos lopulta kuitenkin toimi, kuten mainoksen kuuluukin: herätti huomion, puhunhan minäkin siitä nyt.

Jos kitaraa ei ole tarkoitus soittaa kuvassa, ohessa metallimuusikon tyylinäyte, että miten se kitaristin kädessä luonnikkaasti myös istuu. Santeri Pajunen, soot rautaa! Kuva Elsa Wellamo

Minä mitään miekkailusta tiedä, muuta kuin että jos nyt äkkiseltään pitäisi joku taistelukohtaus näytellä tai kuvata, miekka tuntuisi omimmalta. Ihan sen kunniaksi kävin jokusen näyttämötaistelukoulutuksenkin pari vuotta sitten. Opimme kursseilla muun muassa, miten viikingit käyttivät sekä miekkaa että kilpeä aseinaan. Kävimme tarkkaan läpi, kuinka kahden käden miekkaa käsitellään oikein ja lisäksi kourallisen erilaisia hyökkäys-puolustusasetelmia siten, että taistelu on näyttävää, mutta ketään ei oikeasti satu. Suosittelen muuten: Dramatic Combat Finland Ry järjestää kursseja edelleen eikä sinun tarvitse olla pro eikä näyttelijä osallistuaksesi. Avoin mieli ja kyky nauraa itsellesi riittää. Tanssitaidostakin on apua. No osaanko miekkailla nyt? En todellakaan, mutta hiki tuli ja hauskaa oli.

Syksyllä 2017 Dramatic Combat Finland Ryn järjestämällä kahden käden miekan käsittelykurssilla Tampereella. Kuvan otti kurssikaverini Martti Ala-Rantala

Millainen rekvisiitta on erityisesti makuuni? Sellainen, jonka kanssa löytää helposti yhteyden. Joka on jollain tavalla tuttu entuudestaan edes ajatuksentasolla. Auringonvarjo, oksa omenapuusta tai biljardikeppi. Ongelma vain on, että kaappini pursuavat valmiiksi jos jonkinlaista koruista ja ketjuista kalloihin, proteeseista poronsarviin ja kaikenmaailman kaavuista takorautakruunuihin.

Eläin? Koira? Hevonen? Vähä kaksipiippuinen juttu, sillä miellän eläimen malliksi mallin rinnalle enemmän kuin vain rekvisiitaksi. Mutta monesti koen, että eläimistä puhutaan ikään kuin rekvisiitasta. Siksi otan ne tähän mukaan, vaikka terminologisesti rekvisiitalla tarkoitetaan elotonta esinettä. Pääasia kuitenkin on, jos kuvaat eläimen kanssa, kohtele sitä kunnioittavasti kuin vertaistasi eikä narun jatkeena olevana kimpaleena lihaa. Tutustu siihen samoin kuin tutustuisit vaikkapa ihmismalliin, lupaan, että kuvasta tulee upeampi.

Kahden hevosmiestaitoisen tuottamaa materiaalia on aina hienoa saada seurata! Kuva: Annika Marjamäki ja mallit: Katariina Cozmei & Ruusa eli Aramara Redemption

Eläimet kuvauksissa voivat olla todella hankalia tai helmiä. Ne eivät välttämättä osaa ensinkään poseerata, miten ennalta saattaisi kuvitella. Aina on korvat ja kuono väärässä suunnassa, takajalat solmussa. Ja jos malli ei ole alkuunkaan tottunut käsittelemään kuvauskaverinaan olevaa eläintä, voi moinen olla jopa vaarallista.

Hyvä ystäväni, kokenut malli kiipesi ensimmäistä kertaa eläessään hevosen selkään. Paikalla oli kuvaaja ja hevosen omistaja, joista kumpikaan ei ehtineet puuttumaan tilanteeseen, jossa ystäväni istui noin 30 senttiä liian takana ja korjatakseen tasapainoa, potkaisikin vahingossa hevosta kipeästi kupeelle. Hevonen pelästyi ja pudotti mallin rajusti selästään. Tuloksena pari katkennutta kylkiluuta ja selkärangassa kunnon murtuma.

Eläimet ei ole leluja ja aina pitää olla jonkun sellaisen läsnä, joka neuvoo ja vahtii vieressä, että tilanne säilyy turvallisena kaikille. Mitä yritän sanoa: eläimet ovat ihania, mutta rekvisiittana melko vaativia.

Joskus olen miettinyt, että rekvisiitta on vain apuväline tai oikopolku oikeaan tunnelmaan. Tekemistä käsille, tunneyhteys, hengen luoja ja lopulta makeinta on katsoa valmista kuvaa ja huomata, että se toimisi kaikin tavoin, vaikka rekvisiitan ottaisi pois kuvasta. Mitä jää jäljelle? Luultavasti edelleen upea, tunnelmaltaan täyteläinen kuva, näin toivon.

Ja ah!!! Kiitos tämänkertaisen kirjoituksen inspiraationlähteille, ohessa olevan kuvan ottajalle Tuula Ylikorvelle ja upealle mallilleen Laura Tullilalle! Tämä kuva oli silmissäni kirjoituksen monissa mutkissa. Absolute perfection on every level.

Antoisia kuvauksia ja ideointeja toivottaen Elsa Wellamo

P.S. Olisipa komia kuulla, miten sinä suhtaudut rekvisiittaan?

Pantiin porisemaan uusi keskusteluryhmä: Talkroom!

Kannen Behind the scenes kuvat: Netta Malm & Sonja Kataja, Emilia Ex, Venla valmistautuu (Kuvan otti Tommi Ääri) ja Arto ja Elsa

Tekstit: Elsa Wellamo ja Venla Mantere

Olisipa verkossa sellainen keskustelupaikka, ikäänkuin olohuone, jossa kaikki valokuvaukseen hurahtaneet toimijat voisivat vaihtaa kokemuksia, etsiä ideoita ja neuvoja pulmiin, esitellä onnistumisiaan ja saada vertaistukea lauottuaan jälleen muistikortillisen täyteen vaikkapa pelkkää savukone-strobopuuroa.

Siellä olisi sellainen ryhmähenki, että tekemiseen, kuviin ja suunnitelmiin uskaltaa antaa ja odottaa muutakin palautetta kuin ”onpa kiva”. Konkarit sparraisivat toisiaan ja tukisivat raakileita, auttaisivat alkuun ja näyttäisivät esimerkkiä kuinka korkealle ja yli sen voi yltää. Sellainen ryhmä, jossa 90% enemmistö ei olisi täysin äänetöntä, passiivista tuntematonta massaa, vaan ilmapiiri olisi avoin, koska jäsenyydelle on tavanomaista tiukemmat rajat.

Etsin reilun parin vuoden ajan erilaisia kuvaamiseen liittyviä ryhmiä someversumista, kummaltakin puolelta kameraa. Löysin erilaisia ”mallit hakee kuvaajia ja sama toisin päin”-ryhmiä, neuvolan valokuvaajille ja kaatopaikan. Löysin valtavan kasan showroomeja ja taidesivustoja, joissa oli toinen toistaan upeampia kuvia, fantasiaa, taidetta, luontokuvaa ihan mitä tahansa. Ja kaikki edellä mainitut ovat antaneet minulle paljon!! Olen löytänyt malleja, kuvaajia, inspiraatiota, esikuvia ja toimintatapoja. Olen oppinut terminologiaa ja ymmärtänyt parissa vuodessa kuinka äärettömän laajan maailman kameran keralla saattaa loihtia.

Mutta ihan perinteistä keskusteluryhmää, jossa alan ihmiset puhuvat vaikkapa opiskelusta tai yrittäjyydestä alalla, kommelluksista kuvauksien keskellä, lokaatioideoista, studion vuokraamisesta yhdessä, rekvisiitan tuunaamisesta, Behind the Scenes -tarinoista otosten takaa tai muuten vain porinaa, sellaista olohuonetta en meinannut löytää.

Let’s shoot! Elsan kans Ammi , Anna Gramm , Merissa ja Hede

Äkkiäkös idea uudesta ryhmästä lähti Venlan kanssa lentoon. Ei mitään muistikuvaa, kumpi meistä tästä ensimmäisenä ääneen henkäisi. Meillä tuntuu kanssaan muutenkin ajatukset syntyvän about samoilla sekunneilla, mikä on aiheuttanut meille monta ”ei voi olla totta, taas!”-naurua, kun molemmat viestitämme täsmälleen saman viestin toisillemme yhtä aikaa.

Aivan kuten tämä blogi, myös keskusteluryhmä tuntui juuri meidän jutulta toteuttaa. Näin syntyi Tähtäimessä Talkroom: Puhetta, avointa keskustelua kuvaamisen ytimestä ja sen ympäriltä.

Kuten aiemmin oli jo puhetta, jotta ilmapiiri ryhmässä säilyisi avoimena ja turvallisena, ryhmään pääsylle on tavallista tiukemmat kriteerit. Asiaa pohdittua tulimme siihen tulokseen, että otamme ryhmään vain henkilöitä, joilta löytyy jo jonkinlainen portfolio tai muuta näyttöä kuvausten parissa toimimisesta. Lisäksi edellytimme kaikkia esittäytymään ryhmässä ensimmäisten viikkojen aikana, ja tulemme todella katsomaan, että jokainen ryhmään jäävä on tämän tehnyt. Kukaan ei saa jäädä pelkästään stalkkeriksi lukemaan muiden kirjoituksia ja katselemaan kuvia. Jokaisen tulee tuoda ryhmään jotain itsekin.

Venlan kanssa Tommi Ääri, Mikko Saxlund ja Teemu Kivekäs

Monista muista ryhmistä poiketen, Tähtäimessä Talkroomissa kaikenlaiset yhteistyöhaut ja kaikenlaiseen alalla toimimiseen liittyvät kysymykset ja kommentit ovat sallittuja. Jos aihe liippaa millään tavalla valokuvausta tai muuta kuvauksiin liittyvää, YP ei tule kommentoimaan ”ei kuulu tähän ryhmään”. TFCD, palkkakeikat, kauppalliset yhteistyöt, hyväntekeväisyys. Kaikesta tästä voi jutella ryhmässä.

Ensimmäinen saamani palaute uudesta ryhmästä <3 Kiitos Hannele!! Tällä asenteella, aijaijaijaiiiiiiiiiiiiii. Hyvä tulee!

Myös ajatus kehityksessään eri vaiheissa olevien mallien ja kuvaajien tuomisesta yhteen, on ensimmäisten päivien perusteella onnistunut todella hienosti. Ryhmästä löytyy sekä vanhoja konkareita että uusia tulokkaita. Toivomme, että ilmapiiri säilyy positiivisena. Julkaisukynnys sekä kuville että kysymyksille on matala, aloittelijoita kannustetaan, kokemusta arvostetaan ja ammattilaisten leipää ei syödä.

Ollaan kaikki samalla puolella pataa, vaikka eri puolilta kameraa. Erinomaisia porinoita toivoen.

Sesam Aukene! Tästä Tähtäimen Talkroomiin, Tervetuloa!

Venla ja Elsa

P.s. Miksi selfieitä kuvituksena tässä? Koska maailma kuvaamisen kyljessä on niiiiin paljon muutakin kuin vain se lopputulos. Se on plutikointia koskessa, mettässä, seppeleiden askartelua, maskeerausta, naurua ja hauskaa yhdessä tekemistä muiden saman hulluuden kourissa olevien kanssa. Näistäkin jutuista me haluamme keskustella!

Aloittelijoiden kuvauspajan päätteeksi kimppameitsie. Venla ja Elsa.