Tanssinopettaja-valokuvamallin hyppy liikkuvan kuvan kuvaamiseen

Olen poseerannut monissa tanssillisissa valokuvissa, mutta videoiden teko oli uusi haaste
Kuva: Pekka Innanen

Aiemmassa kirjoituksessani mainitsinkin, että tanssinopettajan työni ovat koronasta huolimatta jatkuneet. Eivät tosin tanssisalissa vaan etänä kotoa käsin. Kuvan siis tanssitunteja videolle, ja ne postitetaan oppilaille, jotta he pääsevät treenaaman kotoa käsin.

Videolla esiintyminen onkin melko erilaista kuin tanssisalissa opettaminen. Olen sen tyyppinen esiintyjä ja opettaja, että nautin kovasti vuorovaikutuksesta. Suurin ero tässä etäopetuksessa onkin normaaliin verrattuna ehdottomasti se vuorovaikutuksen totaalinen puuttuminen. Erityisesti alkuun oli vaikeaa saada itsensä “käyntiin” kuvaamista varten. Tanssisalissa oppilaiden parissa tämä on huomattavasti helpompaa, eikä silloin esimerkiksi pieni väsymys tunnu missään.

Valokuvauksiinkin liittyy vuorovaikutus. Kuvaukset on usein ainakin jossain määrin suunniteltu etukäteen yhdessä kuvaajan kanssa ja kuvausten aikana vaihdellaan ajatuksia vähintäänkin kuviin liittyen, usein paljon muuhunkin. Lähes poikkeuksetta saan myös nähdä otettuja kuvia pitkin session, joten pystyn ikään kuin vuorovaikuttamaan myös näiden kuvien kanssa. Niissä näkyy suoraa palautetta, jonka avulla pääsen korjaamaan suoritusta.

Nyt tosiaan kuvaan videot yksin olohuoneessani. Valmiin tuotoksen näen vasta kuvauksen päätyttyä. Olen välillä miettinyt, olisiko kuvaaminen erilaista, jos näissäkin kuvauksissa olisi mukana kuvaaja. Varmasti jossain määrin olisi. Erityisesti, jos video oltaisiin suunniteltu yhdessä, ja saisin kuvaajalta palautetta kesken kuvausten. Toisaalta videolla esiintyminen on joka tapauksessa hyvin erilaista kuin valokuvissa poseeraaminen.

Poseerauksia, ilmeitä ja kuvakulmia kuviin hiotaan välillä todella tarkkaan. Liikkuvaa kuvaa kuvatessa ei varmaankaan pystyttäisi samaan. Videolla esiintyessä on myös paljon enemmän hallittavia osia. Hyvä asento ei riitä vaan myös liikkeet ja puhe on saatava sujuvaksi. Jonkin verran olen videoita kuvatessa joutunutkin ottamaan normaalia rennomman asenteen, jotta valmiitakin tuotoksia syntyy.

Ikäni puolesta minun oletetaan taitavan hyvin erilaisia tietoteknisiä tehtäviä, mutta todellisuudessa olen niissä todella huono
Kuva: Tuomo Niemi

Tekniikassa on itselläni ollut, ja on edelleen, paljon opettelemista. Moni osaakin varmasti samaistua siihen, että tämän poikkeustilan myötä on joutunut kehittämään tietoteknisiä taitojaan. Toisaalta malliharrastukseni vuoksi tämä etätanssinopettajaksi hyppääminen kävi minulta suhteellisen helposti. Olen kuitenkin tottunut katselemaan itseäni kuvissa. Ja jopa tykkäämään omista kuvistani. Video on silti monella tapaa paljon raadollisempi kuin valokuva. Ainakin jokainen malli ja kuvaaja tietää, että usein kuvien takana on tarkkaan mietitty ja hiottu poseeraus, joka korostaa vartaloa juuri halutulla tavalla. Videolla tanssiessa vartaloa kuvataan eri suunnista ja kaikki kuvakulmat ja asennot eivät ole niitä imartelevimpia.

Vatsa mahtuu vielä juuri ja juuri tavallisiin, korkeavyötäröisiin treenitrikoisiin

Olen tällä hetkellä raskaana. Vaikka rakastan vauvamassuani ja ennemminkin haluan korostaa sitä sekä arjessa että kuvissa, tanssivideoita kuvatessa olen yllättänyt itseni välillä jopa harmittelemasta pyöreää olemustani. Näitä tunteita lähemmin tutkittuani, kyse ei oikeastaan ole ollut juurikaan vartalon tämänhetkisestä mallista vaan siitä, että jotkin liikkeet on siitä johtuen mahdoton toteuttaa sulavasti. Lisäksi yhtä kuvaamaani jumppavideota katsoessa alkoi selän raskaudesta johtuva virheasento hieman häiritä. En olisi siihen varmasti edes kiinnittänyt huomiota ilman tuota videota.

Kaiken kaikkiaan videointi on ollut hauskaa ja opettavaista. Jo aiemmin olen miettinyt välillä videolla malleilua, ja tämän menneen projektin myötä halu on vain voimistunut. Aion ehdottomasti toteuttaa jonkinlaiset liikkuvan kuvan kuvaukset ihan kuvaajan kanssa, kunhan tästä poikkeustilasta päästään.

Oma videoprojektini voisi olla boudoir-tyylinen
Kuva: Tommi Ääri

Aurinkoista viikkoa!

– Venla

”Kunpa edes joskus saisi touhuta kiireettä…”

Teksti ja Kuvat: Elsa Wellamo

Kansikuvassa All Mighty Archgoat messuamassa Turku Saatanalle 8 -blackmetalfestivaaleilla maaliskuun alussa.

Jos ikinä saisin vuorokauteen lisää aikaa, niin… Tekisin mitä? – Järjestäisin kaiken paikoilleen, suunnittelisin nipputolkulla uutta kuvamateriaalia, tekisin loppuun ajan kanssa sivuun heitetyt projektit, perustaisin kotisivut, opiskelisin uutta, päivittäisin taitojani… Hengästyin omista aikomuksistani niin, että tuntui kerta laakista helpommalta olla sohaisematta haaveiden ja pakkojen kasaa ollenkaan. Ikiomaksi suunnitellusta ihanasta ajasta meinasi tulla suorite. Heitinkin pakot heti oitis romukoppaan! Stressattavaa tässä ajassa löytyy ilmankin, että kehitän moisia aiheita itse ainoatakaan lisää.

Mitä ihan ekana sitten touhusin?

Kuvasin omia teinejäni

En tiedä montako kertaa olemme lasteni kanssa suunnitelleet yhteisiä kuvaushetkiä sen mukaan, miten päivänvaloa riittää. Normaalisti he ovat aina koulussa ja viikonloput remutaan kukin missäkin. Kevät on onneksi täällä ja poikkeusolot antoivat mahdollisuuden kuvata keskellä päivää arkenakin. Nyt viimein päästiin kuvaamaan rennolla ranteella pikasessioita spontaanisti. ”Sä oot siin ja täs on kamera ja aurinko on ohuen pilviverhon takana, mennään!”

Juostiin tyttären kanssa vartiksi takapihalle, koska tuuli makeasti. Mikä on makeampaa kuin saada kuvata rakkaimpiaan lähes koska tahansa. Moora 15v.

Järjestin kuva-arkistoja

Toteutin tosiaan kuva-arkistojen uudelleen järjestämisiä, kuten aiemmin suunnittelin. En tosin niin laajassa mittakaavassa, mutta kuitenkin. Palasina ne norsutkin syödään. Konkarikuvaajien ohjeiden mukaisesti nyt on säilöttynä ainakin kahdelle ulkoiselle kovalevylle ne rakkaimmat aarteet. John Tackmanin kirjoitus löytyy tuosta parin blogin takaa, suosittelen lukemaan tämän, jos sinullakin on pari tenkka poota aiheen tiimoilta. Itsekin toteutan askel kerrallaan kuvakirjastojen siivoamisprojektia. Se osoittautui lopulta isommaksi savotaksi, mitä arvasinkaan.

Suuntasin enemmän sitä kohden, mikä on rakkainta eli bändipromoja

Musiikki on minun äidinkieleni. Syli, jossa löydän minuuteni ja luovuuteni monet tasot. Siksi nautin suunnattomasti, kun pääsen kuvaamaan artisteja ja bändejä, ovat he sitten lavalla, kulisseissa tai vaikkapa heidän promokuviaan. Sieltähän alun alkaen innostukseni kameran taakse on syntynytkin. Okei myönnän, että tietynlaiset genresidonnaiset stereotypiat lajin parissa ahdistavat mutta silti musiikin kyljessä otetut kuvat ovat minun karkkilaarini. Jotenka nyt juuri olen ilokseni saanut uusia promokuva-aihioita suunniteltavaksi.

DreamSpyn debyytti julkaistiin tuossa noin kuukausi sitten. Tästä musakuvaproggiksesta olin erityisen innoissani, koska kerrankin sain olla kuvamateriaalin suunnittelussa mukana ihan sen ensimetreistä lähtien. Mies DreamSpyn takana, Anssi Tamminen, on muuten tehnyt kaikenkaiken ihan kaiken itse alusta loppuun. Vain me kuvaajat: minä stilleissä ja videon kuvaaja, Teemu Kokkonen, olemme projektin ainoat lisäkädet. Musaa kuunneltavissa muun muassa täältä: Sidekicktrain

Tutkinut ihailemieni kuvaajien otoksia, opiskellut uutta ja tuulettanut päätä

Suivaannuin hetki sitten itseeni yhden kuvauskeikan jälkeen. Tunsin olevani takaperoinen, laiska oppimaan uutta, kangistuneeni kaavoihin ja sen myötä tyytymätön töihini. Tämä herätys tapahtui, kun katselin samassa kuvaustilanteessa olleiden muiden kuvaajien töitä. Kun kuvaa rinta rinnan konkareiden keskellä, on pakko olla valmis oppimaan uutta tai sitten voi vaihtoehtoisesti heittää kameran parvekkeelta. Ei voi jäädä lillumaan itsetyytyväisenä paikoilleen. Olen tuhannesti kiitollinen heille ja myönnän kyllä olevani välillä pirun kateellinenkin. Kiitos kun kiritätte, motivoitte ja kannustatte minua paremmin kuin mikään muu.

Tällä erää innostuin kuvaamaan aiempaa enemmän rumpaleita: tähtäimessä muun muassa Archgoatin Goat Aggressor

Seuraavaksi ajattelin tuoda uutta oppia ja näkemystä vanhoihin kuviin.

Kun uutta kuvamateriaalia ei juuri nyt pahemmin tungokseksi asti synny, niin ajattelin niitä arkistojen helmiä retusoida uusilla silmillä ja uusilla opeilla. Niskasta siis tiukasti kiinni ja naama ruutuun. Ostin jonkun tyrkyllä olleen kuvaus- ja kuvankäsittelykurssin verkosta. Lankesin, mutta ihan rohkaisevaahan se on ollut ja inspiroivaakin. Tavoitteet harppasivat todella korkealle. Aika näyttää, miten niihin kiivetään. Nautin oppimatkasta ja teen parhaani, että käytettävissä oleva aika kuluu hymyssäsuin eikä pakonomaisesti suorittaen.

Aurinkoista kevättä ja uusia luovia tuulia toivotellen

Elsa Wellamo

Mitä tehdä, kun on reilusti kotoiluaikaa

Rento aamupäivä kotona. Tällaisia odotin olevan tämän kevään aika jopa kyllästymiseen asti.

Täytyy heti alkuun kertoa, että suunnittelin tämän aiheen pari viikkoa sitten. Silloin vaikutti kovasti siltä, että tämän kevään aikana tulee olemaan luppoaikaa reilusti tavallista enemmän. Näin ei kuitenkaan ole käytännössä ollut, sillä näköjään myös tanssinopettajan työtä on mahdollista tehdä etänä. Kiitos ihanan rohkean esimiehen, jolle selkeästi aivan ykkösprioriteetti on pitää sekä asiakkaat että meidät palkolliset tyytyväisinä.

Näin olen päässyt myös yhdistämään entistä vahvemmin roolini tanssinopettajana ja mallina. Viime aikoina mallihommat eivät ole vieneet videokameran eteen, joten tämän etätuntiprojektin myötä olen myös totutellut katsomaan itseäni videolta. Koska olen tällä hetkellä 20. viikolla raskaana, myös body love -henki on kovasti läsnä. Rakastan tätä vauvamassuani, mutta välillä toivoisin näyttäväni videolla hieman ketterämmältä ja sulavammalta. Jonkin veran myös raskauden aiheuttamat virheasennot ovat häirinneet kuvatessa, kun siinä selkeästi näen oman selän kaartuvan notkolle, vaikka samalla ohjeistan muita pitämään selän suorana.

Mutta sitten itse aiheeseen. Asioita, joita kuvittelin tekeväni ”koronteeniin” aikana, kun kerrankin ehdin.

Kosmetiikka-inventaario

Nykyään pyrin hankkimaan uutta kosmetiikka hyvin harkitusti, mutta aina ei ole ollut näin. Kaapissani on tälläkin hetkellä jonkin verran ikivanhoja rasvapurkkeja ja meikkejä, joita ei sitten tullutkaan käytettyä. Nämä pitäsi heittää surutta menemään. Samalla saattaisi löytyä jokin käyttökelpoinenkin, joka on unohtunut kaapin perukoille.

Hieman täydensin meikkikokoelmaani hiljattain. Mutta maltillisesti ja harkiten. Nykyään suosin luonnonkosmetiikkaa.

Meikkisienten pesu

En uskalla edes lukea ammattilaisten suosituksia siitä, kuinka usein tämä pitäisi tehdä. Olen aivan varma siitä, että itse teen sen aivan liian harvoin.

Meikkaamisen ja hiusten laiton harjoittelu

Olen näissä molemmissa ihan nolon huono, vaikka tykkäänkin laittautua. Osaa pari vähän erilaista lookia ja niillä mennään. Kotipäivinä voisi huoletta kokeilla erilaisia ehostuksia. Eihän se silloin haittaa, vaikka ei osuisikaan heti ihan nappiin.
Erilaisia tutoriaaleja tähän tarkoitukseen on ainakin instagram pullollaan. Sieltä voisi hakea itselle mieluisia lookeja, ja lähteä harjoittelemaan.

Nämä on hankittu alunperin lastenjuhlia varten, mutta uskon, että niitä voisi hyvin hyödyntää myös kuvausmeikeissä.

Vaatekaapin inventaario

Tämä olisi varmasti ainakin parin päivän projekti. Kuten kosmetiikankin kanssa, nykyään hankin uusia vaatteita harkiten. Niitä on kuitenkin tullut aiemmin ostettua lähes holtittomasti, ja liian moni lojuu kaapin perukoilla. Paljon viisaampaa olisi kuskata nämä kappaleet kierratykseen.

Samalla saattaisi löytyä myös joitain unohdettuja helmiä.

Uusien asuyhdistelmien miettiminen

Itse ainakin yhdistelen vaatteita monesti kiireessä aika samoihin pareihin. Moni taipuisi varmasti yhdisteltäväksi vähän vapaamminkin. Tämän yhdistelyn lomassa syttyisi varmasti myös uusia kuvausideoita.

Inspiraatiokuvien etsiminen

Harrastuskuvauksia on tällä hetkellä hankala toteuttaa kuin omien perheenjäsenten kanssa. Tässä kohtaa voi kuitenkin ideoida tulevia kuvauksia. Tallentaa inspiraatiokuvia ja tehdä muisiinpanoja omista kuvausideoista.

Kuvausasujen ja rekvisiitan etsiminen ja tekeminen

Nyt jos koskaan voisi olla aikaa myös rauhassa selailla nettikirppareita ja nettikauppoja. Lisäksi erilaisten kuvausvaatteiden ja -rekvisiitan tekemiselle saattaa olla kerrankin aikaa. Itse sain joululahjaksi ompelukoneen, ja suunnitelmissani oli opetella käyttämään sitä kunnolla. Vaikka ompelu- tai askartelutaidot eivät olisi kummoiset, hyvän idea saattaa kantaa pitkälle. Näin ainakin haluan itse vakaasti uskoa.

Kotitreenit

Näin tanssinopetajana täytyy tietysti vielä lopuksi huomauttaa, että kotoillessa päivää on erittäin kätevä rytmittää myös kuntoilun kautta. Erilaisia kotona toteutettavia nettitreenejä on saatavilla vaikka miten paljon. Niitä löytyy sekä täysin maksutta että pientä maksua vastaan. Suosittelen tarttumaan tähän tilaisuuteen, mikäli ajatuksissasi on ollut aloittaa treenaus, mutta aikaa ei ole aiemmin meinannut löytyä.

Suurin osa kuvaamistani videoista on tarkoitettu vain tanssikoulumme oppilaille kausimaksua vastaan, mutta YouTube-kanavaltamme löytyy myös yksi kehonhuoltovideo, joka on vapaasti kaikkien katsottavissa. Sieltä löytyy myös lapsille satutanssituokio, joka toimii sekin oikein hyvänä liikuntahetkenä ihan koko perheelle.

Tämä ilmajoogahetki taisi olla jo vähän liiankin rentouttava

Mukavaa kotoilua!

-Venla

Kuva-arkistot ja työnkulku ja varmistukset ja tila ja.. aaargh!

Teksti ja kuvat: John Tackman

Elsa tuossa kirjoittelikin paljon tuosta arkistoimisen tuskasta, miten löydät ne kuvat mitä ajattelit jälkikäteen. En nyt siis tässä kirjoittelussa puutu tuohon asiaan vaikka mieleni tekisi.. Näitä asioitahan voi tehdä monella eri tavalla. Sanon vain yhden asian: metatiedot 😀

* metatiedot ovat tietoja jotka kuvaavat tietojen ominaisuuksia, esim #kissa #harmaa #pitkäkarvainen #helsinki #väri #syvätty

Metatiedot

Metatiedot ovat tietoja tiedoista, eli kuvauspaikka, aihe, malli, aika, teema jne. Näitä tietoja voi lisätä kokonaisiin setteihin helposti Lightroomissa importin yhteydessä käyttämällä tuota salaperäistä “keywords” kenttää. Itse annan kuville tietoja kuten mallin nimi, lokaatio, teema, tfcd vai maksettu jne. Kaikkia sellaisia avainsanoja joilla saatan tulevaisuudessa etsiä näitä ko. kuvia.

* metatietojen syöttäminen koko kortille sujuu näppärästi importin yhteydessä keywords ikkunassa

Työnkulku kuvaajalle on melko tärkeä juttu, meillä on yksi tärkeä asia huolehdittavana sen jälkeen kun nappia on painettu ja se hetki on mennyt. Se tiedosto missä on kameran tallentama valojälki hetkestä on maailman ainoa jäljelläoleva dokumentti tuosta hetkestä, sitä ei voi enää ikinä uudelleenrakentaa samalla tavalla.

Sama tieto aina kahdessa paikassa

Perussääntö on minulla aina ollut se että tieto majailee aina kahdessa paikassa, ja tämä nimenomaan niin että ”paikka” ei ole siis kaksi eri tiedostoa vaan se on fyysisesti kaksi eri sijaintia. Mitä kauempana toisistaan sen parempi.

Satu ja Paula Mustion linnan upeissa maisemissa #satu #paula #mustio #kreikka #dekadenssi #tooga #verho #väri #duo #tfcd

1. Kameran kortilla

Tämä ensimmäinen paikka tiedolle on aika looginen, kortillehan se kuva menee ekana. No mitä jos se kortti hajoaa, häviää, vahingossa formatoituu tms? Eka asia on tietenkin aina pitää kaksi korttia kamerassa ja käyttää kameran tuplatallennusmoodia mikäli sellainen on. Jos ei ole, mennään kohtaan kaksi.

2. Kännykässä/ulkoisella kovalevyllä

Käytän itse Nikonin kameraa ja siihen saa Snapbridge nimisen sovelluksen kännykkään. Kännykkä juttelee kameran kanssa bluetoothin yli ja vie kameraan koko ajan, livenä, somekokoiset JPG kuvat kaikesta mitä kuvaan. Tämä on vallan kiva systeemi jos esimerkiksi haluaa laittaa instaan kuvan kun on vielä kävelyllä, päivittää stooreja sneak preview kuvilla tms. Mitä ei tule aina ajatelleeksi on että tämähän on itseasiassa ensimmäinen varmuuskopio kuvasta. Nyt kuva on jo kahdessa paikassa (okei, ei raakatiedostona mutta parempi kuin ei mitään).

Seuraavana kuva pitäisi sitten viedä koneelle tai ulkoiselle kovalevylle. Markkinoilta löytyy myynnistä ulkoisia kovalevyjä joissa SD kortinlukija sisäänrakennettuna. Laitat siis kortin ulkoiseen kovalevyyn kiinni, painat nappia ja tiedot varmistuvat ilman että tarvitset läppäriä tai tietokonetta siirtoon. Tämä kannattaa pitää mielessä jos vaikka lähtee patikoimaan tai muuten paikkaan jossa tulee kuvattua paljon mutta ei ole pääsyä koneelle tai verkkovirtaan helposti. Yksi tällainen tuote on esimerkiksi Western Digitalin My Passport Wireless -kovalevyt.

3. Tietokoneella

Nyt päästiin sitten siihen vaiheeseen kun kortti on koneessa ja tehdään se kaikkien tuntema import toiminto. Käytän itse Adobe Lightroom Classic CC ohjelmistoa joten terminologiani on sieltä, sama pätee muihinkin mutta sanat voi olla erilaisia.

Ekaksi otetaan kuvat sisään kortilta: ctrl-shift-i ( cmd-shift-i mäkillä ) ja valitaan tuontimoodiksi ”Copy”. Tämä tarkoittaa että kuvat kopioidaan kortilta konelle valittuun paikkaan ja lisätään Lightroomin kirjastoon. En itse suosi ”Move” tavan käyttämistä koska edelleen, yritän noudattaa ”sama tieto kahdessa paikassa” -periaatetta. Nyt kun kuva on kortilla JA koneella se on paremmassa turvassa kuin jos se olisi nyt vain yhdessä paikassa koneella.

Itse käytän tietokoneella Jottacloud nimistä varmuuskopiointiohjelmistoa. Tämä ohjelmisto valvoo määrittelemiäni paikkoja, minun tapauksessa järjestelmälevyllä sijaitsevaa ”Pictures” kansiota jonka alla minulla on kaikki työn alla olevat, kuluvan kuukauden kuvat. Tämän lisäksi jottacloud valvoo toki myös datalevyllä sekä ulkoisella arkistolevyllä olevia vastaavia kansioita mutta päästään näihin myöhemmin.

Varmistukset

Nyt kun kuva on tuotu koneelle, Jottacloud alkaa kopioimaan sitä pilviarkistoon jolloin kuvat ovat: muistikortilla, koneella, pilvessä. Nyt ollaan jo hyvällä mallilla kun kaikki tiedot ovat kolmessa paikassa.

Työnkulku tämän jälkeen menee niin että kun olen käsitellyt ja julkaissut kuvani (käytän itse jakeluun pixieset -nimistä palvelua), siirrän ne Lightroomin omassa näkymässä ulkoiselle arkistolevylle raahaamalla kansio toisen levyn alle.

* #@khadaah #vesi #icp #tfcd #väri #portfolio

Tässä hyvä ohje kansioiden siirtämiseen Lightroomissa:

https://www.lightroompresets.com/blogs/pretty-presets-blog/moving-image-files-via-lightroom-1

Nyt kun kansio on siirtynyt, Jottacloud tunnistaa siirron ja päivittää tiedon omassa kannassaan, kuvaa ei tarvitse ladata uudelleen pilveen, ainoastaan sen sijainti päivittyy tiedoissa.

Arkistointi

Kun ulkoinen kovalevy on täynnä, siirrän sen pilviarkiston ’archive’ tilaan eli niin että sitä ei poisteta vaikka poistan levyn koneesta ja laitan levyn kaappiin odottamaan joko kierrätystä tai uudelleenalustusta. Tein miten vaan, kuvat ovat edelleen saatavilla pilvestä. Lightroomissa kannattaa siirtää nämä ”eläköityvät” kansiot omaan katalogiinsa jonka voi sitten vaikka tallettaa dropboxiin (tai sinne jottacloudin arkistoon ;))

Kuvat voi aina tuoda takaisin työstettäviksi nostamalla ne takaisin koneelle, lataamalla jottacloudista tai kopioimalla arkistolevyltä, metatietojen ansiosta löydät kuvat helposti ja näet millä levyllä ne sijaitsevat tai löydät niiden nimet jotta saat ne ladattua.

#rurex #autiotalo #väri

Tällaisella työnkululla minä varmistan että kuvat pysyvät tallessa ja kone ei täyty vanhoista kuvista. Järjestelmälevyllä ei koskaan ole raakakuvia enempää kuin about kuukauden verran ja tämä tarkoittaa että tilaa riittää muullekkin kuin kuvien hilloamiseen. Esimerkiksi Fortnite asennukselle että pääsee kavereiden kanssa vähän riehumaan kun ei jaksa enää editoida illalla 😀

Lopuksi

Jokainen taplaa tavallaan, tämä ei ole mikään paras tai lopullinen työnkulku, tämä voi olla täysin yliampuvaa sinulle tai puutteellista toisilta osin. Tärkeintä on mielestäni muistaa muutama juttu:

  • Älä koskaan säilytä kuvia vain yhdessä paikassa
  • Metatiedot ovat ystäväsi
  • Älä pelkää arkistointia

John Tackman

Nyt on kuva-arkistojen kevätsiivouksen aika!

Teksti ja kuvat: Elsa Wellamo, Kannen ”She Wolf”-kuvassa Laura Tahvanainen

Mitä tehdä, kun yhtäkkiä on aikaa ja rutkasti? En tahtoisi sanoa, että ”siivota”, mutta sanon silti. Siivota ja järjestellä. Nyt juuri on ainakin omaan erittäin liikkuvaan elämäntapaani paras mahdollinen hetki tehdä niitä asioita, jotka useimmiten jäävät ”tylsinä”, ”työläinä” ja ”epämääräisinä” helposti taka-alalle.

Miten se liittyy kuvaamiseen? Omalla kohdallani varsin vahvasti. Kun pari vuotta sitten aloitin valokuvaamisen, en ollut aiemmin joutunut miettimään, miten arkistoidaan ja nimetään tai minne kaikkialle kannattaa tallettaa isoja tiedostoja, joita kuvat nimenomaan useimmiten ovat.

Ensimmäiset kuvani on siten luonnollisesti nimetty suloisesti ”Nippe” tai ”Nina”, ”Sari”, ”Sartza”, ”Karkki”, ”Marc”,”MarcBTS”,”Caritawarrior”,”Carita”. Ihan juuri kuten ystäviä kuvatessa helposti käy. No toki lisäsin nimien perään vinkkiä kertomaan eri edittien perusteella, mistä niissä oli tällä kertaa kyse. Esimerkiksi ”Sartzabw” oli luonnollisesti mustavalkoinen kuva Sarista. Sartzabwcr oli tiukkaan rajattu otos edellisestä. Näin jatkoin. Perustin jokaiselle mallilleni oman kansionsa. ”Sari”, ”Nina”, ”Satu”, ”Marc”, ”Reima”, ”Donna”, ”Carita”. HUOM!! Tässä kohden nimeämisiä en todellakaan arvannut ennalta, miten suuri rooli kuvaamisella tulisi elämässäni olemaan hetken päästä.

Marc Dillon ja kuva nimettynä ”Marcsydänlasitcropped” Ihan alkupään kuvauksiani, ehkä neljäs leikkihetkeni kameran keralla.

Kansiot ja kuvamäärät alkoivat lisääntymään valtavana ryöppynä. En todellakaan voi sanoa, että pikkuhiljaa, vaan tulvimalla. Oli koiraa, oli lapsia, oli luontoa ja vaellusta, sukujuhlia ja bändikeikkoja. Mitä innostunut vasta-alkaja nyt vain keksii kuvata, eli kaikkea. Ja ajattelin, että nimeän kansiot siten, että liitän sen eteen päivämäärät, paikan ja kohteen. Aika hyvä, paitsi luettavuus osoittautui pituutensa vuoksi kurjaksi. Nimet menivät edelleen solmuun toisten liian samankaltaisten päivämäärien ja paikkojen kanssa, mutta olivat ne parempia kuin ”Virveleissön”.

Sitten panin merkille, että kuvauksissani alkoikin olemaan samannimisiä malleja aika tavalla. Miten erotan eri Laura-kansiot toisistaan? Laittamalla kuvauksen ”työnimen” kansion nimeksi. TÄMÄ!!! Viimein löytyi se itselle oikea tapa nimetä kansiot. Voin unohtaa paikan ja päivämäärän ja kuukauden leikiten. Voin unohtaa etunimet. Anteeksi siitä, mutta useat meistä käyttävät itsestäänkin montaa eri nimeä esimerkiksi instassa ja vaihtavatkin sitä ajoittain. Mutta kuvauksen tunnelmaa en unohda.

Tunnetila on se, jonka päätän ensimmäisenä. Sen tunteen, mitä tulevasta kuvauksesta haen. Samoin koen laulaessani musiikissakin, sivuhuomio! Tunne on se, mikä antaa sisällölle hengen. Sen mukaan nimesin kuvaukset. Tätä ”nimeä” en välttämättä edes kerro mallilleni, koen että tilanne säilyy aidompana siten. Tunteen sen sijaan kerron kyllä, jotta mallikin tietää, mitä tunnetilaa haetaan.

Aikoinaan Sini Niva itseasiassa yllätti minut kysymällä suoraan ”mikä on minun tunnetilani tässä kuvassa?” Olin lumoutunut mallista, joka kysyy tälläisiä. Kuvailin hänelle Seireenin tunteen: ”Sä oot kylmäverinen tappaja. Sinulla itselläsi on kaikki hyvin kuohuvassa koskessa. Kuvassa sun tunnetilasi on se, että haluat vietellä ja viedä mut mukanasi ikiajoiksi syvyyksiin.”

Siniseireeni – Sini Niva preciis prikuulleen sellaisena kuin toivoin. Tämän kuvauksen myötä kuvien nimeäminen helpottui huomattavasti.

Alkoi syntymään kansioita nimillä: ”Seireeni”,”Goth Bride”, ”Daughter of Darkness”,”Queen mode”,”Saniais”,”Viktor Falck”,”Mermaid”,”Serenity”,”She Wolf”, ”Ladonna”. Ja avot! Nyt tiedän ensivilkaisulla, mitä kansioni sisältää.

Mutta jottei päästäisi liian helpolla suoraan maaliin, oli ensin hajotettava jotain tärkeää. Tietokoneen kovalevyn rikkouduttua ensimmäinen huokaisuni oli, että ”Tärkeimmät on onneksi säilötty kahdelle ulkoiselle kovalevylle” Melkein olikin, muttei kaikki. Eikä ainakaan mitenkään erityisen järjestelmällisesti. Tietokoneen muisti saatiin onneksi talletettua, Kiitos siitä Ville Ruusunen ja Kiitos Arto Soini!!!! Mutta edelleen osa kuvista on siellä ja täällä.

Ja se siivous on nyt juuri päällimäisenä edessä. Yhdistää kuvat ja kansiot, nimetä ne yhdenmukaisesti, jotta löydän jatkossa tarvitsemani helposti ja tietäen ennalta mistä! Unelmatilannehan olisi sellainen, kaikelle olisi paikkansa ja sen turvana joku järjestelmä, joka toimisi myös 15 vuoden päästä. Mielellään senkin jälkeen.

Osan arkistointiongelmasta tuottaa se, että eri tasoista materiaalia kertyy yhteensä ihan järjettömän paljon. Eri työstövaiheissaan osapuilleen näin: tyhjennettyäni muistikortin ensin koneelleni, on raakakuvaa usein satoja per kuvaus. Pienen osan niistä käsittelen heti ja ehkä saan jopa valmiiksi. Mahdollisimman paljon raakamateriaalia heitän suoriltaan roskiin, mutta lopuille en välttämättä tiedä mitä tehdä. ”Tätä saatan tarvita joskus”-kuva-arkistoa on siten melkoisesti.

Helmiksi luokitellut käsittelen photarissa. Siten syntyneet psd:t ovat kooltaan valtavia, tukkivat koneet ja täyttävät muistit, mutta poiskaan en raaski heittää. Voihan olla, että JOS joskus satunkin muokkaamaan vielä, on jo aiemmin tehty työ tallella. Ja ne lopputulokset, niissäkin riittää rutkasti säilytettävää. Miten nämä kaikki kolme osa-aluetta: raakamateriaali, työversiot ja lopputulokset säilytettäisiin fiksuiten ja turvassa?

The devil doesn’t come dressed in a red cape with a trident in her hand. She comes as everything you’ve ever wished for.
”Daughterofthedevilhimself”
Jenny uskomattoman kauniina paholaisen tyttärenä.

Kirjoittaessani tätä, tunnen hivenen myös noloutta, miten suloisesti ja silti raivostuttavan epäjärjestelmällisesti olen aarteitani säilönyt. En kuitenkaan voi olla ainoa, joka herää jälkikäteen ymmärtämään kuinka pienistä kuvapuroista kasvaa isommat virrat!

Teille kohtalontoverit: Eiköhän siivota ja järjestellä kuva-arkistot nyt ojennukseen, jos tuntuu, että moinen aherrus on tarpeen. Ja tässähän pätee sama ihana voitonriemu kuin muissakin siivouksissa: miten makeaa on nähdä työnsä tulokset!!!

Ja teille aikaa sitten nämä arkistoinnin ja järjestyksen salat ennalta jo ratkaisseet: Kippis ja kiitos neuvoistanne, kuulen ja otan mieluusti vastaan niistä jokaisen.

Ja siitä ilosta saankin julkistaa seuraavaa: Tämän kertainen ei jää ainoaksi kirjoitukseksi aiheesta, vaan jatkoa on luvassa kokemusperäisten ratkaisumallien muodossa tuota pikaa John Tackmanin vieraskynän kautta!

Erinomaisia kevätsiivouksia toivottaen: Elsa Wellamo

P.s. Jokainen tämän kirjotuksen kuva löytyi suoraan koneelta. Päätin, että juuri nyt haluan päästä heeelpoollaaaaa ja katsoa kuinka se onnistuu. Pari suunniteltua vaihtui toiseen syystä, että olivat ulkoisella kovolla. Touché!

Arto, Tammikuu 2020, Ruissalo
Jatkoa aiempaan yhdessä aloittamaamme ”Modern Viking”-teemaan.

Ajatuksiani naiseudesta ja kehonkuvasta

Kuva: Jari E. Miettinen

Tänään haluan syntymäpäiväni kunniaksi avata teille hieman omia ajatuksiani liittyen naiseuteen ja kehonkuvaan. Tätä kirjoittaessani mieleeni nousee heti useita rooleja, joita edustan naisena ja ihmisenä. Vaimo, äiti, puoliäiti, isosisko, ystävä, tanssinopettaja, malli. Monet näistä rooleista ovat sellaisia, joiden kautta koen vastuuta siitä, millaista esimerkkiä annan ympärilläni oleville. Miten suhtaudun itseeni ja muihin, millä tavalla puhun omasta ulkonäöstäni tai kommentoin muiden ulkonäköä, millä tavalla tuon esiin naiseuttani ja millä tavalla kannustan toisia ilmaisemaan itseään.

Kuva: Pekka Innanen

Pyrin itse suhtautumaan itseeni rakastaen, mutta rehellisesti. Tämä koskee kaikkia ominaisuuksiani, ei pelkästään ulkonäköäni. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että hyväksyn itseni ja rakastan itseäni juuri sellaisena kuin olen nyt. Kaikkine heikkouksieni ja vikojeni. Kuitenkin pyrin koko ajan olemaan vielä parempi versio itsestäni.

Tässäkin aiheessa on mielestäni menty välillä hieman liiallisuuksiin. Puhutaan paljon siitä, että sosiaalisessa mediassa julkaistaan vain täydellisiä kuvia, ja näin ihmisille syntyy helposti vääristynyt käsitys siitä, miltä toiset näyttävät ja millaista elämää he elävät. Sitten tämän vastapainoksi on alettu julkaista rohkean rehellisiä kuvia, joissa jopa korostetaan niitä alueita itsessä, joita tavallisesti on pyritty peittämään. Jälkimmäinen liike toimii hyvänä vastapainona ensimmäiselle, mutta silti uskon monien jäävän jonnekin keskivaiheen tienoille. Kenenkään elämä ei ole aina täydellistä, mutta vaatii todella paljon uskallusta näyttää itsestään ja elämästään ne huonoimmat puolet. Hatunnosto heille, jotka sitä tekevät, mutta on syytä ymmärtää, että suurimmalle osalle meistä sellainen on todella paljon vaadittu.

Mitä tulee omaan kehonkuvaani, olen pääosin ollut aina itseeni suhteellisen tyytyväinen. Toisaalta monta kertaa olen myös kokenut itseni hieman väliinputoajaksi. Olen todella lyhyt ja ollut jo hyvin nuoresta saakka vartalonmalliltani muodokas. Nämä eivät varsinaisesti ole sellaisia ”huonoja piirteitä”, joista olisi ikään kuin sallitua valittaa. Kuitenkin tanssijana ja mallina kumpikin näistä piirteistä on hyvin monessa kohtaa haitaksi. Kumpikin on myös sellainen siinä määrin keholleni ominainen piirre, että sitä on mahdotonta muuttaa. Toisaalta juuri tästä syystä minun on ehkä ollutkin melko helppoa hyväksyä nämä piirteet.

Kasvattajana tiedostan hyvin sen, että oma esimerkki on tärkein. Enhän esimerkiksi ruokaillessakaan jätä vihanneksia ottamatta, ja sitten selitä lapsille, miten puolet lautasesta tulee täyttää salaatilla. Kyllä minä näytän tässä itse esimerkkiä. Sama pätee myös siihen, miten ajattelen itsestäni ja kommentoin itseäni ja muita. Ajatuksia ei toki voi estää, että ikävän kommentoinnin suhteen se onneksi onnistuu. On melko turhaa kertoa lapsille, miten he ovat juuri sopivia ja täydellisiä, jos sen jälkeen hyppään itse vaa´alle kauhistunein ilmein ja pyörin peilin edessä vatsamakkaroitani puristellen tyytymätön ilme kasvoillani.

Kuva: Pekka Innanen

Meidän perheeseen on itse asiassa tullut taaperon punnitsemisien myötä sellainen tapa, että vaa´alla käynnin jälkeen saa raikuvat aplodit. Tämäkin koskee tietysti myös aikuisia. Lisäksi pyrin aina peilailun jälkeen toteamaan itsestäni jotain positiivista. Välillä ajatus saattaa kieltämättä kiertää ensin sitä kautta, mikä ei tänään mielestäni näytä hyvältä, vatsa on turvoksissa, silmänaluset tummat ja kasvojen iho hilseilee kuivuudesta. Kahden pienen tytön seuratessa toimintaani, muistan kuitenkin aina lopulta karkoittaa nuo ajatukset, ja sen sijaan todeta jotain mukavaa, näyttääpä tukkani tänään hyvältä, sointuupa tämä asu kivasti yhteen ja uusi kasvovoide taitaa alkaa pikkuhiljaa vaikuttaa.

Täällä meillä pyritään myös kehumaan lapsia. Heidän luonteenpiirteitään ja tekojaan, mutta myös ulkonäköään. Tämä on sellainen asia, joka jakaa edelleenkin jonkin verran mielipiteitä. Minä ja mieheni pidämme kuitenkin missionamme antaa lapsillemme kaikilta osin hyvän itsetunnon. Jos joku joskus jollain tavalla haukkuu heidän ulkonäköään, ovat he kuulleet myös positiivisia kommentteja siitäkin. Ja toisaalta, koska ovat tottuneet kehuihin, ei sitä tarvitse harkita sielunsa myymistä parista kauniista sanasta. Näin me uskomme.

Kuva: Tommi Ääri

Lasteni lisäksi pyrin jakelemaan kauniita sanoja myös muualle ympärilleni. Olen sitä mieltä, että kaikkien pitäisi tehdä niin. Usein suhtaudumme kehuihin hieman vaivaantuen, ja siksi kehujakin saattaa tuntea olonsa hieman hölmöksi. Uskon, että siitä huolimatta jokaisesta on mukava kuulla kauniita sanoja itsestään. Jokainen on niiden arvoinen ja jokaisessa on jotain kaunista. Joskus sanotaan, että nainen on naiselle susi. Itse olen kuitenkin siinä mielessä onnekas, että olen päätynyt aivan ihanien ja kannustavien naisten ympäröimäksi. Kaikista ennakkoluuloista huolimatta, heitä löytyy todella paljon tanssi- ja mallipiireistä.

Sekä tanssinopettajana että mallina toivon kykeneväni levittämään ympärilleni naiseuden ilosanomaa, ja body love -aatetta. On aivan mahtavaa nähdä, kun nuori heittäytyy tunnilla tanssin lumoihin. On yhtä musiikin ja oman kroppansa kanssa eikä tunnu välittävän lainkaan siitä, mitä muut ympärillä ajattelevat. Ihania hetkiä hetkiä opetusvuosieni varrelta ovat myös ne kerrat, kun tunnille nolona hihitellen tullut, mahdollisesti jo hieman kypsempi nainen, kertoo haikeasti olevansa kankea eikä lainkaan sensuelli tai naisellinen, mutta tempautuukin musiikin vietäväksi ja löytää sitä kautta itsestään sitä kaipaamansa sensuellisuutta.

Mallina pidän erityisesti siitä, kun kuulen onnistuneeni voimauttamaan toisia naisia. En edusta ulkoisilta ominaisuuksiltani perinteistä mallinkuvaa, ja täällä ”siviilissä” olen ihan tavallinen perheenäiti, joka lähtee kiireisenä aamuna leikkipuistoon tukka sekaisin ja ilman meikkiä käytännöllisesti sään mukaan pukeutuneena. Siksi uskon ja toivon monen tulevan kuviani katsomalla siihen lopputulokseen, että on itsekin aikamoisen upea, vaikka joskus arkiminä näyttääkin hieman väsähtäneeltä.

Kuva: Krista Riitinki

Olen itse tyyliltäni melko naisellinen, sellaisena viihdyn parhaiten. Haluan kuitenkin vielä huomauttaa, että naiseus ja naisena voimaantuminen eivät millään tavalla välttämättä liity naisellisuuteen. Nainen voi olla sinut oman naiseutensa kanssa, vaikkei olisikaan perinteisen määritelmän mukaan naisellinen. Kannustankin tutkiskelemaan sitä, miltä oma naiseus tuntuu ja näyttää, ja elämään sen mukaan. Siinä, missä laittautuminen voimaannuttaa joitain meistä, toiset kokevat olevansa vahvimmillaan juuri ollessaan luonnollisimmillaan. Tämä kaikki on rikkautta, eikä toisen oman tyylin löytyminen ole tietenkään keneltäkään pois.

Naiset, olette upeita!

Ihanaa alkanutta kevättä kaikille!

– Venla

Ps. Ja kaikille tätä lukeville miehille. Tekin olette upeita. Toivon, että jokaisella oli eilen oikein antoisa miesten päivä. Tulevaisuudessa saamme toivottavasti tänne blogiin kirjoituksen myös miesten ajatuksista itsetuntoon ja kehonkuvaan liittyen. Emme Elsan kanssa kuitenkaan ole oikeita henkilöitä sen tekstin kirjoittajiksi, joten vinkit tähän sopivasta vieraskynästä otetaan mielellään vastaan, joko tämän tekstin kommenttiosioon tai sähköpostitse venla@tahtaimessa.fi.

Pps. Muistakaa pestä kädet.

Vallitsevan valon kuvaajan salamaleikit

Teksti: Elsa Wellamo Kuvat: Elsa Wellamo ja Jussi Salminen / Afterlife Photography

Koska enimmäkseen kuvaan niin kutsutusti vallitsevalla valolla, ajattelin tänään kirjoittaa pienestä harharetkestäni salaman käytön parissa.

Aloittaessani valokuvaamisen syksyllä 2017, rakensin kotiini lainaksi saamallani kalustolla pienen ja maailmanneksi yksinkertaisimman studion: nippu erilaisia pikkusalamoita, strip light Verkkokaupan alennusmyynnistä, lainakamerani Canon Mark 5d sekä kaikenkarvainen kuoro ystäviä keittiöstudiossa pelleilemässä. Siitä se leikki läks.

Opettelin alkajaisiksi kopioimaan ammattilaisten otoksista valaisutekniikoita. Kahlasin läpi erilaisia kuvia, joista pidin ja yritin matkia niiden valo-olosuhteita.

Pitkäaikainen ystäväni Nina Oranne ensi kertaa kameran edessä, minä ensi kertaa sen takana vastaten kaikesta säädöstä ja asetuksista ja shootin ensimmäinen testikuva.

Sitten ostin viimein oman kameran ja lähdin sen keralla vaihteeksi kuvaamaan vallitsevan valon turvin ulos ja keikoille. Kuvasin artisteja livekeikoilla ja kuvasin ystäviä ulkona tai muuten hyvän valonlähteen lähellä. Huomasin moisen itselleni luontevammaksi tavaksi toimia. Palautin studiokaluston ystävälleni enkä oikeastaan edes kaivannut moista laitteistoa enää ollenkaan.

Joten joulukuusta 2017 tähän päivään saakka olen siis kuvannut vain ja ainoastaan sillä valolla, mitä tilanteessa valmiiksi kulloinkin löytyy. Kyllä, aika rajoittavaahan se on, kiitos pitkän pimeän vuodenajan! Mutta pidän siitä, että niin malli kuin kuvaajakin voi liikkua alkuun vapaasti ja kun hyvä tunnetila / asento löytyy, malli pysyy paikoillaan ja minä pyörin ympärillään etsien kulmia, joissa kuvata. Tuollaisessa toiminnassa salaman jatkuva uudelleen sijoittelu rajoittaisi liiaksi ja katkaisisi flown. Ja muuten säädän kameraani sen mukaan, millaiset olosuhteet kulloinkin ovat. Repaleinen pilvitaivas, kuinka hankala saatat olla!

No, tässä pari viikkoa sitten Salmisen Jussi ehdotti, että kuvattaisiinkos siten, et tällä kertaa hän itse olisi kameran edessä. Ja lisäksi toisi mukanaan kainaloon mahtuvan salama & softbox-settinsä ja tutustuttaisi samalla minua takaisin lisävalon maailmaan. Sama setti siis, minkä näppäryyttä olin itse fiilistellyt, kun olimme aiemmin kanssaan kuvanneet horroria sysisynkässä tihkusateisessa marrasmetsässä.

Tuolloin kuvatessamme oli täysin pilkkopimeää enkä nähnyt missä Jussi kameroinaan oli. Suunnistin katseella ääntä kohti, intuitiolla tunnustellen missä mies ja kamera. Ja ihastuin välittömästi valoon ja kameran kykyyn tallentaa noin tarkasti pimeydessä. Mukanamme oli Routa Designin seppämestari Kirsi Vahtera ja hän piteli kännykän taskulamppua mallivalona. Kirsin käsialaa on muuten kuvassa ylläni olevat takorautaiset korut ja upea marraskruunu.

”Saatan manata sut alle musta mullan tai nostaa alta sen.”
Kuva: Jussi Salminen
Kruunu & Korut: Routa Design

Nyt sitten vaihdettiin puolia Jussin kanssa: minä siirryin kameran taakse ja Jussi sen eteen. No mitäkä ehmettiä! Olen tottunut katsomaan kuvaustilanteessa, miten valo laskeutuu mallin iholle, kasvoille, vaatteille. Millaiset varjot syntyvät juuri tässä hetkessä. Vallitsevan valon ja varjojen mukaan maalaan mielessäni tulevaa kuvaa. Mutta nyt kameran ruudulla oleva kuva olikin yhtäkkiä täysin erilainen, mitä mielessäni olin äsken paljain silmin mallintanut. Tämän olin menneissä parissa vuodessa unohtanut kokonaan. Että se mitä näet nyt ilman salamaa, on jotain ihan muuta kuin mitä se tulee olemaan kuvan oton jälkeen. Tovi meni tätä makustellessa.

Enkä itseasiassa voi millään väittää, että olisin ollut pelkästään haltioissani tilanteesta. Kuva syntyi ruudulle niin täysin eri tavoin kuin vallitsevalla valolla otettuna. Okei, me myös kuvasimme ihan tarkoituksella mahdollisimman yksinkertaisella kattauksella ja vähällä säädöllä. Uusioalkajalle iisillä setillä. Eli meillä ei ollut mallivaloa käytössä, eikä apukäsiä tällä kertaa. Tarkoitus oli ottaa rennosti tuntumaa kummallekin vieraampaan aiheeseen. Onnistumisprosentti sata! Muutaman laukaisun jälkeen aloin pääsemään jyvälle. Ja pidin näkemästäni.

Mutta se mikä oli makeaa salaman kanssa oli se, että kuvasta puuttui vakiokaverini: kohina. Ja opin, että salaman kanssa toiminnan kuuluu olla suunnitellumpaa ja hitaampaa, mutta samalla valonlähde on kuitenkin paremmin hallittavissa. Aivan eri maailma, täysin!

Kotona sain kaivettua kuvista esiin yllättävänkin paljon yksityiskohtia, jotka itse tilanteessa näyttivät pikimustilta. Että sikäli ihan puolensa tässäkin tavassa kuvata on. Harmillista, että helmikuisen parkkihallin betoniseinien hohkaava kylmyys vei nopsaan sormet toimintakyvyttömiksi ja oli pakko jättää leikki lyhyeen. Saatiin kuitenkin mitä tilattiin: Jussille kuvaa ja minulle kokemusta salaman kanssa.

Ja lopuksi oli pakko päästä edes hetkeksi omalle mukavuusalueelle, vallitsevaan valoon. Otimme siis just ennen pois lähtöä tämän ihan pelkällä parkkihallin omilla loisteputkilla.

Nasta kokeilu, onhan se jatkettava toistekin keinovalon kanssa leikkimistä. Mut ei ihan niin yksselitteinen, mitä odotin. Ei kerta studiokuvaajaksi tee, mutta nälkä kyllä jäi. Onhan tästä opettava koppia jatkossakin.

Kiitos TAAS Jussi, kanssasi on aina mahtavaa saada kuvata ja opetella uusia juttuja ja erityisesti tämä aivomyrskyilyn määrä… Never stop the madness!!

Kannustan taas menemään ja tekemään asioita, jotka ei ole valmiiksi vahvuuksia tai ennestään tuttuja. Erinomaisia kuvauksia!

Toivottaen Elsa

Kuvaaja & kuvaaja pariskuntana = täystuho

Kirjoittanut: Elsa Wellamo Kuvat: Elsa ja Arto Soini

Helmikuun viimeisiä rakkausteemaisia blogikirjoituksia viedään just nyt… Kun tämä julkaistaan, ollaan jo maaliskuussa, mut kirjoittamishetki on sentäns vielä helmikuun puolella.
Tällä kertaa kirjoitan omasta näkökulmastani millaista on, kun parisuhteen kumpikin osapuoli on kuvaajia. Niinkuin minulla ja miehelläni Arto Soinilla. Toinen meistä on viihtynyt kameran takana pitkän aikaa ja toinen vasta on aiheen piirissä alkumetreillä.

No ihan pelkkää auvoahan se ei ole, voinen kertoa. Ensinnäkin se, joka vasta opettelee olen minä, enkä suinkaan aina muista, että toisella on niitä laukaisuja hitokseen enemmän. Vaikkemme tokikaan ole kilpailutilanteessa keskenämme, niin kyllähän mun on myönnettävä, et turhan usein petyn itseeni, kun en yletä kuvineni lähellekään sitä, mitä näen toisen ottavan. Ja kyllä, ottaa luonteelle tämä.

Artolla kuitenkin on takataskussaan kokemuksen tuomaa nopeutta ensinnäkin tietää, mikä linssi milloinkin on tarpeen, minkälaisilla säädöillä lähdetään eri tilanteissa leikkimään jne. Ja neuvoahan minä en tokikaan moiseen kysy!! En, kun ihan itse täytyy vääntää ja säätää ja vasta kun kaik menee seinille, ni sitten on avautumisen hetki, ”auta nyt!”

Olen aina ollut huono vasta-alkaja. Ja sitten en kysy neuvoa, vaikka toinen enemmän kuin mielellään kertoisi, mut ei. On pitänyt varta vasten opetella ottamaan ohjeistusta vastaan. Mutta koen, että rinnallaan minusta kuoriutuu parempi kuvaaja vauhdikkaammin kuin itsekseni opetellen.

Ostin ensimmäisen järkkärini joulukuussa 2017, käytetyn Canon 5D Mark II:sen. Olimme noihin aikoihin tapailleet Arton kanssa alle kuukauden päivät. Pakkohan se oli uutta kameraa päästä heti luukuttamaan! Joten rykäistiin suoraan yhdessä Turun Gongiin kuvaamaan laulajatar-ystävättäreni Helena Haaparannan keikkaa Crimfallin kanssa.

Ensimmäinen keikkakuvani Arton opastuksella napattuna. Joulukuuta 2017, Helena Haaparanta & Crimfall

Arto lainasi tarvittavaa optiikkaa ja sääti kamera-asetukset kohilleen. Jonkin verran olin asetuksista opetellut edellisen lainakamerani turvin pohjille, mutta pimeää ja savuista keikkatilannetta en ollut vielä päässyt kokemaan. Mitenkä makiaa moinen yhdessä kuvaaminen oli. Tuolloin vielä orastavalle parisuhteelle se enteili pelkkää hyvää.

Sitten keksittiin matkustaminen kameroiden keralla. Tai siis… Artollehan tuo oli tuttua huttua vuosien varrelta entuudestaan, mut itselläni sattui olemaan takana pitkä tauko kaikenlaisesta reissuamisesta eikä kuvaaminenkaan ollut aiemmin ollut mikään erityinen case. Nyt oli. Katselin maailmaa erilaisin silmin kuvaamisen myötä. Olin jo aiemmin havainnut, että siellä missä ennen näin ruman risukon, nyt näinkin romuluisen kuvauslokaation.

Eka reissu kimpassa kamerat kainalossa. Jos lähtee Gdanskiin, on kyllä käytävä Stutthoffin keskitysleirillä. Toki samalla reissulla nähtiin Marlborkin keskiaikainen ritarilinnakin ja pyörittiin muualla turisteina, mutta tämä.. Pysäytti.

Musiikki on meidän kummankin toinen suuri kiinnostuksen kohde. Arto kuvasi keikkoja ja festareita sillä aikaa, kun mä vahdin, et kaljansa pysyi kylmänä. Loistava työnjako!! Joskus tosin jouduin jokusen kaatamaan omaan kurkkuuni, jottei liiaksi lämpene. Toisinaan sain kamerankin käteeni, jotta mies saa ihan oikeasti hetken istahtaa… Tais nähdä minun naamastani, kuinka korpeaa, jos en nyt yhtään kuvaa saa itsekin laukoa välillä.

Ensimmäinen isomman vaihteen yhteinen festarikuvaus osui kohdalle Rockfesteillä Hyvinkäällä 2018. Artolle kyseisen festarin kovinpana vetonaulana toimi Ozzyn osuminen lavalle kameran eteen.

Ja minun momemtum osui kohdalle, kun ikirakas Judas Priestini – Rob Halford oli tuossa nenäni edessä hopeisessa hapsutakissaan starttaamassa keikkaa. Muutoinkin kyseinen Rockfest-viikonloppu piirtyy mieleeni neljän päivän intensiivisenä keikkakuvauskurssina. Hyppy pää edellä altaan syvään päähän.

Kolmen esiintymislavan kesken alati vaihtuvat bändit, sekalaiset valo-olosuhteet, välimatkat pitistä eli lavan etureunaan kuvaajille varatusta alueesta artisteihin. Yksi esiintymislavoista oli vasten aurinkoa, vähällä valokalustolla. Toiselle lavalle porotti aurinko suoraan sisälle ja kolmas lava oli sisällä hallissa rankalla valokalustolla varustettuna. Lähes jokaisen bändin esiintymisten välissä mietittiin Arton kanssa, mikä meni edellisen kanssa hyvin ja missä löytyy petrattavaa ja koko ajan ammuttiin lisää kuvaa. Yritystä ja erehdystä, lisää yritystä ja kourallinen onnistumisia peräjälkeen ja kaikki uudestaan monta kertaa. Lopulta näin omissakin kuvissanikin tosi makeita osumia, mikä kannusti jatkamaan.

”Ai sun mies on kuvaaja, no te varmaan sit kuvaatte toisianne koko ajan!” -Öö, ei. Sepä ei olekaan niin helppoa, mitä ensin voisi kuvitella. Kaikki se varmuus mikä minulla on kuvaajana muiden mallieni kanssa, loppuu juuri siinä kohdassa, kun kameran edessä onkin se, jota katson kuvaajana ylöspän. Kaupanpäälle parisuhteen omat roolitukset nousevat tielle. Sitä on herkempi närkästymään oman siipan kanssa kuin muiden. No tästähän on sittemmin opeteltu pois. Sovittiin, että ei meidän ole pakko aina onnistua, me saadaan kumpikin olla välistä sysipaskoja niin malleina kuin kuvaajinakin. Pääasia, että mennään ja leikitään. Ja!!! On tuota kurakuvaa tosiaan tullutkin napsittua, mut onneksi saatu myös helmiä.

Halusin itsekin tulla kuvatuksi Wellamona, veden emäntänä kuvattuani muita ihanaisia merenneitoja pohjille tovin. Inspiraatio iski toteutettavaksi lähes keskiyöllä Ruissalossa kesäyönä, jolloin aurinko tuskin laskee koskaan. Vieressä BTS-selfie uitetusta Wellamosta Ahtinsa kyljessä.

Viime aikoina meidän tekemisemme on saaneet uutta virtaa ihan roolimuutoksienkin tiimoilta. Arto on viihtynyt aiempaa enemmän videokameran takana, kuvaten muun muassa Rauta-kanavalle Kurusen Jerryn kanssa videohaastatteluja artisteista . Itse taas olen ollut mukana joko assaroimassa kuvauksia tai sitten ottamassa keikoista stilliä, kuten ennenkin. Eli samat tapahtumat ja reissut edelleen, mutta toimenkuvat kulkevat pikkasen erilaisina vierekkäin.

Tuskafestarivibes 2019. Arto videoi viikonlopun ajan Raudalle niin yleisöhaastatteluja kuin artistejakin. Itse lähinnä keskityin musafiilistelyyyn ja satunnaisesti assarointiin eli kaluston kantoaasina katsoin, ettei miehen kalja liiaksi lämpene..

Yks hauskimpia tälläisiä oli marraskuinen kaksipäiväinen Glasgow – Darkness Guides Us-festivaali. Neljä kärpästä yhdellä iskulla: Musiikkia, turistielämää, kuvaamista ja hemmetin hauskaa seuraa.

Black metal-festareiden ohella ehdittiin turisteilemaankin… Linnoja ja hautausmaita ja paikallista pubikulttuuria. Aivan mahtireissu <3
BTS-kuvaa Zemialin haastiksesta Raudalle, Jerry haastattelee bändiä ja Arto kuvaa. Haastattelu nähtävissä täältä!

On tuntunut mukavalta kuulla palautetta sellaisilta tahoilta, joita olemme yhdessä kuvanneet, että me muodostetaan Arton kanssa yhdessä hyvä tiimi. Ihan hetki sitten teimme musiikkivideota ja otimme samalla kyseisen bändin promokuvia. Arto hoiti pääasialliset kuvaamiset, niin videoinnin kuin promokuvienkin stillit. Minun tehtäväksi lankesi milloin ohjaajan rooli, milloin valomiehenä toimiminen ja toisinaan napsin ihan vain behind the scenes-kuvaa.

Ollaan toki joskus tehty toisinkin päin: minä kuvaan bändien promoja tai vaikkapa ravintolan pizzoja ja Arto auttaa. Näitä yhteissessioita voisin mieluusti touhuta enemmänkin. Näin saadaan valjastettua kummankin taidot loistavasti käyttöön. Arton valtti on kameran hallinta kaikkine herkkuineen ja omat vahvuuteni taas on tuolla mallinohjauksessa ja yleisessä organisoinnissa. Win-Win. Näitä lisää kiitos <3

Luonteiltamme ja toimintatavoiltamme olemme täysin vastakkaiset: Siinä missä minulla ei ole minkään sortin itsesuojeluvaistoa eikä juur rajoitteita, mitä/missä/miten voi kuvata, on Artolle taas siunaantunut roppakaupalla harkintakykyä ja realismintajua. Toki tämä aiheuttaa kolareita, mutta kun katsoo lopputuloksia, niin enemmän onneksi näkyy otetun ja eletyn melkoisen briljanttejakin hetkiä. Kun toinen on konkari & tekijä ja toinen on ylitsepursuavan mielikuvitusrikas, joka ei tajua pelätä juur mitään..

Eipähän ole kuulkaa tylsää!

Ruissalovibes kuvatuna viikon välein.. Objektiivin tuolla puolen vuoroin sinä ja minä <3

Sellaiset tunnelmat tällä erää! Toivottavasti avasi pikkasen ajatuksiamme kuvaajana & kuvaajana ja ennenkaikkea pariskuntana, joka jakaa saman harrastuksen.

<3:lla Elsa Wellamo & Arto Soini, joka ehdotti kirjoituksen otsikoksi ”Täystuho” Se on just näin XD

Kenet haluan kuvaamaan rakkaimpiani

Kansikuva: Ville Solkinen
Teksti: Venla Mantere

Rakkausteema jatkuu vielä. Tänään kirjoitan poikkeuksellisesti tilaajan eli maksavan asiakkaan roolissa. Aiheena lapsi- ja perhekuvat eli rakkaimpieni kuvauttaminen.

Olen itse mallina paljon TFCD-periaatteella, ja koen kuvaajan roolin hyvin erilaisena niissä yhteistöissä verrattuna tilanteisiin, joissa olen itse palkannut kuvaajan. Pakko kuitenkin heti sanoa, että suurin osa kuvaajista suhtautuu myös TFCD-projekteihin hyvin ammattimaisesti. Käytännössä tämä ero ei siis useinkaan ole lainkaan niin suuri, kuin mitä se ajatuksen tasolla itselleni on.

Tämä kuva otettiin TFCD-periaatteella, mutta olimme mieheni kanssa niin tyytyväisiä näihin masukuviin, että myöhemmin palkkasimme Markun ottamaan newborn-kuvat ja perhekuvia.
Kuva: Markku Nurminen

Siinä, missä TFCD-yhteistyössä harrastetaan yhdessä, maksavana asiakkaana odotan saavani kokonaisen palvelun alusta loppuun. Käytännössä toivon kuvaajan kuuntelevan hyvin tarkasti toiveeni kuvien suhteen, ja toisaalta kertovan jo tilausta tehdessä, jos tavoittelemani tyyli ei jostain syystä sovikaan hänelle toteutettavaksi. Erittäin mielelläni kuitenkin kuuntelen myös kuvaajan ideoita. Ideoiden tarjoaminen osoittaa, että hän on perehtynyt aiheeseen, ja toisaalta hän tietää itse, minkälaisten kuvien otto onnistuu häneltä parhaiten.

Kuvaustilanteessa toivon kuvaajan osaavan yhdistää roolinsa sekä taiteilijana että asiakaspalvelijana. Erityisesti lapsia kuvatessa hänen on kyettävä olemaan todella läsnä kuvattavalle ja keskittyttävä hyvin suurelta osin hänen ohjaamiseensa. Siksi kuvaajan tulee olla todella varma taidoistaan, ylimääräiseen säätämiseen ei usein ole aikaa. Pitkäjänteistä poseeraamista on myös harvoin tarjolla eli kuvat on saatava otettua heti, kun tulee sopiva tilaisuus.

Kun kyseessä on maksullinen kuvaus, koen selkeän hinnoittelun todella tärkeäksi. Olen äitien keskustelupalstoilta lukenut useammankin tarinan siitä, miten tilattu lapsikuvaus on epäonnistunut, ja usein tähän on liittynyt myös se, että kuvauksen hinta onkin noussut reilusti yli odotetun. En osaa tietenkään tarkemmin sanoa, onko kyseessä ollut epäselvä hinnoittelu vai väärinymmärrys asiakkaan osalta, ehkä yhdistelmä molempia. Kuitenkin hinnastoa kootessa on hyvä huomioida, että jokaiselle tilaajalle perusasiatkaan eivät ole selvillä etukäteen, vaan ne on hyvä selittää tarkasti. Tällaisia väärinymmärryksen paikkoja ovat helposti esimerkiksi valmis kuva (= käsitelty digimuotoinen kuva) vs. printtikuva (= valmis printattu paperinen kuva) sekä kuvien käyttöön ja tekijänoikeuksiin liittyvät seikat.

Lilja 1v ja pupu
Kuva: Markku Nurminen
Lilja 2v ja puput
Kuva: Ville Solkinen

Meidän perheen kuvat on otettu useimmiten sellaisella hinnoittelulla, että kuvaukseen kuuluu jokin pieni määrä kuvia, ja etukäteen sovitusta lisämaksusta kuvia voi ostaa lisää. Tämä on ollut mielestäni asiakkaan näkökulmasta todella toimiva systeemi. Mikäli kuvia kuuluisi pakettiin valmiiksi enemmän, olisi hinta korkeampi ja harmitus suurempi, jos loisto-otoksia ei saataisikaan ”koko rahan edestä”. Toisaalta tämä varmasti myös motivoi kuvaajaa ottamaan kuvia enemmän kuin mitä sovittiin, sillä hänellä on mukana se optio lisätienesteihin. Ja meillä onkin aina käynyt niin, että kuvia on ostettu enemmän, kuin pakettiin kuuluva määrä, sillä hyviä on tullut niin paljon. Lisäksi joskus parhaat kuvat ovat niitä, joita ei ole etukäteen suunniteltu, vaan kuvaaja on napannut kuvauksiin valmistautumisen yhteydessä. Sellaisten kuvien olemassaolo on mielestäni juuri sitä hyvää asiakaspalvelua ja pelisilmää.

Tässä täydellinen esimerkki tuollaisesta suunnittelemattomasta kuvasta, josta tuleekin suosikki. Isi rauhoitteli Liljaa sylissä newborn-kuvausten lomassa.
Kuva: Markku Nurminen

Lisäksi kuvaajan on hyvä kertoa asiakkalle selkeästi kuvan tekijänoikeuksiin ja käyttöoikeuksiin liittyvät seikat. Ellei toisin sovita, kuvaajallehan jää oikeus esimerkiksi käyttää ottamiaan kuvia portfoliossaan vaikka nettisivuillaan, mutta mielestäni niin tekeminen ilman mitään erillistä infoa asiasta olisi todella tökeröä. Moni kuitenkin kokee, ettei halua lastensa kuvia lainkaan internettiin, joten tuollainen yllätys saattaa tuoda paljon pahaa mieltä, vaikka kuvaaja jälkikäteen poistaisikin kuvan pyynnöstä. Ja toisaalta löytyy varmasti myös paljon meitä, jotka eivät ole asiasta yhtä tarkkoja ja antavat kuvaajalle luvan kuvien julkaisuun.

Ja viimeiseksi sitten ne valmiit kuvat. Ne toivon saavani juuri silloin, kun olemme sopineet tai aiemmin. TFCD-periaatteella otettuja kuvia voi joskus joutua odottamaan hieman pidempään, ja joskus luvattu aikataulu voi venyä muun muassa palkallisten töiden priorisoimisen takia. Ja tämähän on ihan ok. Maksavana asiakkaana kuitenkin odotan saavani kuvat sovitun aikataulun mukaisesti.

Joskus minulta on kysytty toiveita myös kuvien ediitin suhteen, ja tämä on ollut mieluinen lisäpalvelu. Ajattelen myös, että perhekuvat tulisi saada käyttöön ilman kuvaajan vesileimaa. Tästä voi sopia vielä tarkemmin, että esimerkiksi omaan valokuva-albumiin tai tauluksi voi teettää kuvia, joissa ei ole vesileimaa, mutta somessa julkaistessa laitetaan se vesileimallinen. Jotkut kuvaajat toimittavatkin kuvat sekä leimalla että ilman.

Siskokset
Kuva: Ville Solkinen

Tässä vielä tiivistettynä toivelistani palkkaamalleni lapsi- ja perhekuvaajalle

  • Kuuntele ja kunnioita toiveitani, tarjoa kuitenkin myös omia ideoita
  • Kerro rehellisesti, mikäli et usko suoriutuvasi toiveistani
  • Esittele hinnastosi selkeästi
  • Hae heti kontaktia lapsiin ja ohjeista heitä ikätasonsa mukaan
  • Mikäli haluat vanhempien auttavan lapsikuvauksen yhteydessä, ohjeista selkeästi. Uskalla myös sanoa, jos vanhemmat ovat enemmänkin tiellä tai ohjaavat lapsen huomiota väärään suuntaan
  • Muista, että joskus on kuvausteknisesti tyydyttävä vähempään, sillä vanhempana haluan ennemmin sen kuvan, jossa lapsellani on ihana luonnollinen hymy
  • Toimita kuvat sovitun ajan sisällä
Meidän perhe. Asetelman ei tarvitse olla perhekuvassa täydellinen, kunhan tunnelma on
Kuva: Ville Solkinen

Nauruntäyteisiä kuvaushetkiä!

– Venla

Mallin puolison ajatuksia harrastuksesta

Teksti: Tuomas Mantere

Minulla on ilo ja kunnia toimia blogin toisen perustajan, Venlan, puolisona. Lisäksi meillä on perheessämme kaksi lasta… ja lisää tulossa. Voitaneen sanoa, että eletään aika täyttä elämää ja ihanaa on (välillä siis sitäkin).

Välillä olen toiminut vaimoni kuvissa rekvisiittana
Kuva: Ville Solkinen

Vanhana ”narsistina” ensimmäinen ajatukseni, kun Venla pyysi minua kirjoittamaan ajatuksistani puolisona, oli: Mitä minä siis saan siitä, että Venla malleilee? Ja no, ensin ajatuksiani tästä. Minusta on todella mukavaa nähdä vaimostani kauniita kuvia. Lisäksi se, että vaimollani on harrastus, jossa hän saa toteuttaa itseään ja josta hän pitää, tuo arkeemme hauskoja ja joskus hieman absurdeja puheenaiheita, kuten vaikkapa ”kuinka hypätä kalliolla niin että näyttäisi lentävänsä kuvassa” (kuulemma helvetin monella toistolla ja mustelmilla nilkoissa). Parasta, mitä kuvausharrastus on tuonut on kuitenkin se, että puolisoni taaperoikäisen lapsemme äitinä on kuvauksissa oma itsensä ja palaa kuvauksista aina innoissaan antaen perheellemme enemmän, kuin mihin hänellä oli virtaa sinne lähtiessä.

Tässä tämä lopputulos kalliolla hyppelystä
Kuva: Janne Aro
Assistentit: Mikko Virtanen ja Markku Vuotila

Yleisellä tasolla mikä tahansa intohimonaihe elämässä, ”suola” arjen seassa pitäisi jokaisella olla. Asenne joillakin työtä kohtaan on toki myöskin sellainen, että se riittää pitämään elämän mielenkiintoisena eikä siinäkään ole mitään väärää, mutta oma kokemukseni on se, että mitä enemmän kaikkea tekee, sitä onnellisempi on. Ei välttämättä hetkessä, mutta viimeistään jälkikäteen elettyä elämää muistellessa. Ajattele vaikkapa viime vuotta. Montako sellaista iltaa muistat, joina et tehnyt mitään ja sitten verrokkina mieti parhaita hauskimpia muistoja. Ainakin omalla kohdallani ne ovat kamalan hösellyksen ja häsläyksen sekaisia kokonaisuuksia joissa univeloissa on heiluttu kavereiden taikka perheen kanssa menemään pitkin Suomea tai maailmalla.

Tämä kuva syntyi extempore-reissulla Turkuun. Kuvaukset oli sovittu edellisenä iltana ja matkan varrelta haettiin kuvausvaatteita ja täydennystä meikkipussiin. Heitettiin äiti kuvauksiin ja sillä aikaa käytiin Pappalassa.
Kuva: Tommi Ääri

Venlan kuvauskeikat ovatkin usein meille koko perheen ponnistuksia, jolloin minä hoidan sitten tyttöjämme tai viemme Venlan kuvauksiin ja keksimme tyttöjen kanssa sitten siksi aikaa jotain kivaa tekemistä. Eli juuri sitä sähellystä, joka maistuu kaikkein eniten elämältä. Minä saan viettää tytärteni kanssa aikaa kahdestaan taikka kolmistaan, ja lopulta vielä kauniista vaimostani kivoja kuvia niin kylläpä kelpaa.

Suosittelen siis puolison kannustamista malliksi kaikille, jotka eivät ahdistu ajatuksesta, että kuvat näkee joku muukin, ja se kuinka kuuman kumppanin on onnistunut hankkimaan ei jää ikiaikaiseksi salaisuudeksi. Erityisesti Venlan tekemät tfcd-keikat ovat tuoneet paljon iloa hänelle, ja sitä kautta myös minulle.

Vinkkinä nyt vielä henkilöille, jotka alkoivat hautomaan ideaa: sopikaa etukäteen millaisia kuvia haluatte otattaa itsestänne/nähdä kumppanistanne ja en voi alleviivata tuota etukäteen osaa tarpeksi. Jälkikäteen siitä tulee riita, jos ei ole ollut selvillä, mikä kummastakin on hyvän maun raja ja mikä liian intiimiä. Olkaa rehellisiä ja tehkää tarvittaessa kompromisseja. Minä luotan kauniiseen vaimooni ja tiedän, että häntä ei kukaan taivuttele ottamaan sellaisia kuvia, jotka eivät ole yhdessä sopimamme mukaisia.

Tässä tämänhetkinen suosikkikuvani vaimostani.
Kuva: Tommi Ääri

Malleja suuresti arvostaen,

Tuomas ”Venlan parempi puolisko”