Valokuvaus ja mallina toimiminen soveliaisuussääntöjen viidakossa, osa 1

Elsan ajatuksia

Teksti ja kuvat: Elsa Wellamo

Kannen kuva: Arto Soini
Malli: Elsa Wellamo

Kun aloitin valokuvaamisen ja malleiluni pari vuotta sitten, en tullut ajatelleeksi, miten isoja eroja suvaitsevaisuudessa vallitseekaan eri ihmisryhmien, kulttuurien ja sukupolvien kesken. Millaisia rajoja soveliaisuuden suhteen yhteisön sisällä koetaan puolin ja toisin.

Tästä aloitamme kirjoittamaan yhdessä Venlan kanssa isompaa kokonaisuutta. Paloittelemme omia kokemuksiamme ja ajatuksiamme aiheen suhteen tuleviin blogeihimme ainakin muutaman viikon ajan. Ja tänään starttaan kirjoittamalla oman mikrokosmokseni eli ainokaisen napani ympäriltä.

Muistan kuinka ensi kertoja lähtiessäni kuvaamaan, mallini kysyi millaisia vaatteita hän pukisi ylleen ja minä mietin, mitä haluan kuvalta ja miten vaatteet tukevat hänen persoonaansa. Hitusen myöhemmin huomasin kuinka moni tuntui kuorruttavan itsensä monimutkaisen rekvisiitta/vaatevuoren alle ja se taas tukahdutti oman intoni kuvata. Älkää ymmärtäkö väärin: rakastan rekvisiittaa ja asusteita. Elän karkkikauppakaikkeuden keskellä, jossa joka nurkassa on poronsarvia, harakankalloja, takorautaisia käätyjä ja kruunuja ja vaatekomeroni pursuaa kilometreittäin erilaisia kankaita. Silti koitan pitää rekvisiitan määrän kuvaustilanteessa sellaisena, että se ei peitä mallin persoonaa. Rekvisiitta on mauste, ei koko soppa. Poikkeuksiakin tietenkin nähdään!

Pian löysin luonnosta itselleni luontevimmat lokaatiot ja tämän myötä normivaatteet muodostuivat enemmänkin esteiksi tai ne johtivat huomiota kauemmaksi mallista itsestään. Pikkuhiljaa kuvani olivatkin lähestulkoon vaatteitta otettuja tai ainakin hyvin vähissä sellaisissa, mielikuvitushahmoissa. Sama tapahtui itsellenikin, kun minä toimin vuorostani mallina. Tuntui luonnollisemmalta ”pukea” päälle pelkkä pitsiriekale kuin farkut ja huppari. Sain olla yhtä ympäröivän luonnon kanssa.

Malli: Tiina Kareinen IG: Tiinakaroliin

Tämä osittain yllättäväkin alastomuus tai vähäpukeisuus johti seuraavaan kysymykseen: kenellä on ”oikeus” rajoittaa millaisissa kuvissa esiinnymme? Kuka määrittelee sen, mitä kaikkea on sopivaa näyttää julkisesti ja mikä kuuluu ainoastaan kotialbumiin. Onko se puoliso, työnantaja, omat vanhempamme, työkaverimme, lapsemme, naapurin rouva vai yhteiskunta kokonaisuudessaan vai jääkö päätös yksin omille hartioillemme? Mitä siitä seuraa mahdollisesti lähimmillemme, ovatko he ylpeitä meistä vai joutuvatko häpeämään.

Itselleni tämä riippuu täysin siitä, mitä kuvalta halutaan ja mikä on teema. Olen monesti sanonut, etten vedä käsijarrusta juuri koskaan. Aina mennään mallin asettamien rajojen sisällä. Kuitenkin niin, että meillä on kummallakin mukava olla. Minen arastele kuvata rankkojakaan aiheita, kuten kauhua, BDSM:ää tai vaikkapa mielenterveyteen liittyviä aiheita. Sen sijaan pornografia, teeskentely, raaka väkivalta ja halpa seksityrkkyys… Niitä en koe omiksi jutuikseni sitten en niin mitenkään päin, en kummallakaan puolella objektiivia.

Etsin ennemmin kuviini estetiikkaa, tarinaa, luontoyhteyttä ja tunteita laidasta laitaan. Kun sitten viimein itse olin kameran edessä syntymäasussani (artikkelikuva) ja mietin onko moisia sopiva julkaista, ymmärsin, että ainoat keiden mielipiteitä kuuntelen ja kunnioitan ovat omat lapseni ja puoliso. Huomasin, että jos lähden yhtään pidemmälle puntaroimaan sovinnaisuusrajoja, sen riitasointuisemmaksi ne kävivät. Toiset kannustivat ja toiset kauhistelivat. Päätin siis pidättäytyä täysin omassa arviointikyvyssäni korkeintaan lähimpiäni kuunnellen.

Otin omaksi ohjenuorakseni myös sen käytännön, että se, mitä en pystyisi itse julkaisemaan, en odota myöskään muilta. En pyydä mallia menemään tilanteeseen, johon en myös itse pystyisi menemään. Haluan olla reilu tai ainakin pyrin siihen. Joskus taas huomaan, että mallini ovat rohkeampia kuin minä olisin vastaavasti. Ja myönnän, että he rohkaisevat samalla ravistelemaan omia ennakkoasenteitani. Monet malleistani ovatkin jollain tapaa esikuviani. Heidän ennakkoluulottomuutensa ruokkii omaa uskoani ja luottoa siihen, mitä voin ja mitä ”saan” tehdä. Isojakin oivalluksia ollaan koettu yhdessä tuolla pusikoissa puolin toisin.

Malli: Jessi Aaltonen / IG Luontosielu

Olen 45-vuotias ja kahden teini-ikäisen äiti. Olen urheiluhieroja, laulaja, kuvaaja ja amatöörimalli. Käytettävissäni on siis monta erilaista viitekehystä, mikä on sopivaa ja mikä ei – myös niissä piireissä, jotka ei valokuvamaailmaa tunne yhtään. Ja kiitos tämän: ymmärrän erittäin hyvin myös, mitä kamerani eteen asettuvat mallini mahdollisesti ajattelevat.

Miten tämä näkyy arjessa perheen kesken? Kuvausharrastuksen myötä koin aiempaa tärkeämmäksi saada kasvatettua ainakin omat lapseni sekä suvaitsevaisiksi että rohkeiksi asettamaan omat rajansa nimenomaan heille itselleen sopiviksi. Etteivät he liiaksi kuuntele eivätkä myötäile muiden mielipiteitä tai vaatimuksia, vaan osaavat perustella ainakin itselleen mihin suostuvat ja mihin eivät. Ja erityisesti, millaisena he näkevät minäkuvansa ja miten uskaltavat tuoda sen eri puolia esiin.

Olemme puhuneet heidän kanssaan lukemattomia tunteja itsekunnioituksesta ja arvostuksesta. Rakkaudesta omaa itseä kohtaan ja siitä, miten yksipuolista ja osittain vaarallistakin kauneusihannetta maailmalta tarjotaan. Myös siitä, kuinka yhteisön hyväksyntää haetaan osin kyseenalaisinkin keinoin ja siitä, mikä on totta ja mikä ei. En olisi osannut näin spesifisti lähestyä asiaa ennen kuin aloitin harrastukseni valokuvaamisen parissa. Yhteisön rajat on tehty toisinaan ravisteltaviksi ja toisinaan turvaksi. Meidän on itse osattava päättää kumpi palvelee meitä paremmin.

Näistä pian lisää, seuraavaksi kuullaan Venlan ajatuksia aiheesta!

-Elsa Wellamo-