Valokuvaus ja mallina toimiminen soveliaisuussääntöjen viidakossa, osa 2

Venlan ajatuksia

Kannen kuva: Tuomas Mäkelä

Näissä odotuskuvauksissa vatsa haluttiin tuoda esiim mahdollisimman hyvin
Kuva: Tuomas Mäkelä

Blogimme edellisessä tekstissä Elsa pohti erilaisia tähän harrastukseen ja ammattiin liittyviä soveliaisuussääntöjä ja sitä, miten itse näitä toteuttaa tai jättää oteuttamatta. Tänään jatkan samasta aiheesta, omasta näkökulmastani.

Olen huomannut, että mikäli kuva on vähän erilainen, osa yleisöstä pitää sitä loistavana ja osa kritisoi. Aina. Olisi todella vaikeaa lähteä toteuttamaan itseään kuvien muodossa samalla miettien jokaista kritiikin aihetta, jonka joku saattaa kuvassa nähdä. Silloin joutuisi väkisinkin keskittymään ihan etunenässä juurikin muiden miellyttämiseen ja omaa luovuuttaan tulisi rajata reilusti. Ja kun itselläni harrastajana päätarkoitus on nimenomaan itseilmaisu, katoaisi aika lailla pointti koko hommasta.

Ihan kaikkiin vastaan tuleviin säännöstöihin siitä, millaisia kuvia saisin julkaista, en siis millään tavalla edes yritä sopeutua. Siitä huolimatta olen hyvin tarkka siiä, mitä julkaisen. Haluan kuvien edustavan minua, ja on tärkeää, että itse voin seistä niiden takana täysin. Minullakin on monta roolia. Sen lisäksi, että olen harrastajamalli, olen myös muun muassa äiti, vaimo, isosisko, tanssinopettaja ja ravintovalmentaja. Vaikka tietyssä määrin roolit pysyvätkin erillään, olen kuitenkin sinut sen kanssa, että kaikkia tekemisiäni arvioidaan näiden roolien kautta. Tietysti näin! Huomattavasti hankalampaa onkin sitten pohtia, millaiselta minun tulisi vaikka tanssinopettajana näyttää tai millaisia kuvia äiti-ihminen voi itsestään julkaista.

Näitä teemoja pohtiessa monelle varmaan tulee ensimmäisenä mieleen sellainen ajatus, että puhutaan juuri vähäpukeisuudesta. Siitä, kuinka paljastavia kuvia on ok julkaista. Tämä onkin erityisesti sosiaalisessa mediassa yksi iso asia, joka tulee ottaa huomioon, mikäli kuvia siellä julkaisee. Lisäksi aihe on kyllä myös sellainen, joka puhututtaa ihmisiä todella paljon, ja viime aikoina se onkin päätynyt ihan iltapäivälehtien otsikoihin saakka. Itselleni vähäpukeisuus tai jopa alastomuus valokuvassa on vain yksi visuaalinen elementti. Tämä yksinään ei millään lailla määritä kuvaa, tai sitä mitä se edustaa.

Odotuskuviin alastomuus tuo ihanaa herkkyyttä ja luonnonläheisyyttä
Kuva: Tuomas Mäkelä

Haluan pitää itseäni jonkinlaisena roolimallina, vieläpä hyvänä roolimallina. Tästäkin syystä olen erittäin tarkka siitä, millaisissa kuvissa poseeraan. Olen kyllä poseerannut myös täysin alasti, mutta silloin kuvaajan kanssa on aina sovittu tarkat pelisäännöt siitä, millainen lopputuloksen tulisi olla. Aina ollaan tavoiteltu kaunista ja taiteellista lopputulosta, ei pornoa. Siinä, missä moni varmaan jo olisi valmis tuomitsemaan äitihenkilön itsestään julkaisemat alastonkuvat täysin sopimattomiksi kuvia edes näkemättä, itse taas kieltäytyisin arvoihini vedoten monistakin kuvausaiheista, jotka saattaisivat olla yleisesti hyväksyttävämpiä. Esimerkiksi tupakkaa en suostuisi kuvassa pitämään.

Alastomuus on tietysti kiehtovaa ja säväyttävää, joskus kuvassa voimakeinokin. Kuitenkin toivoisin, ettei siihen keskityttäisi liikaa, varsinkaan negatiivisessa mielessä. Tästä aiheesta minulla olisi valtavasti sanottavaa, kuulette siitä varmasti myöhemmin lisää. Nyt tyydyn sanomaan, että ennemmin selittelen sitä, miksi julkaisin itsestäni alastonkuvan somessa kuin sitä, miksi haukuin näin tehnyttä naista. Jälkimmäistä en toki onneksi ole tehnytkään, sillä en kyllä keksisi yhtään hyvää selitystä moiselle käytökselle. Hyvä roolimalli ei nostata itseään haukkumalla muita, päinvastoin.

Koen, että hyvin pitkälti jokainen saa määrittää taiteensa suhteen omat rajansa. Näitä kannattaa kuitenkin jokaisen tahollaan miettiä tarkasti, ja varautua valintojaan välillä selittelemäänkin. On myös hyvä arvioida, kenen mielipiteillä on itselle merkitystä. Omalla kohdallani tällä hetkellä se henkilö on aviomieheni. Tosin hän usein lähinnä ihmettelee, jos jonkin kuvan julkaisun kohdalla jään miettimään. Yksikään kuva ei siis ole jäänyt kiinni hänen sensuuriinsa. Koen kuitenkin, että hänen sanallaan on painoa, ja suhtautuisin vakavasti siihen, jos hän ei haluaisi minun jotain tiettyä kuvaa jukaisevan.

Kuva: Tuomas Mäkelä

Ulkopuolisten mielipiteitä kuvista on niin paljon kuin on katsojiakin, ja suuri kritiikin määrä saattaa jopa kertoa onnistumisesta. Omalla ilmaisullaan ei saa puolustella toisten satuttamista tai loukkaamista, se lienee varmasti selvää. Lisäksi tietyissä yhteisöissä, kuten sosiaalisen median kanavissa, on tietyt säännöt, joita niissä tulee noudattaa. Tämän ulkopuolella kuitenkin jokainen on varmasti oikeutettu julkaisemaan juuri sellaisia kuvia kuin haluaa, eikö vain!

Ihanaa heinäkuun jatkoa!

-Venla

Valokuvaus ja mallina toimiminen soveliaisuussääntöjen viidakossa, osa 1

Elsan ajatuksia

Teksti ja kuvat: Elsa Wellamo

Kannen kuva: Arto Soini
Malli: Elsa Wellamo

Kun aloitin valokuvaamisen ja malleiluni pari vuotta sitten, en tullut ajatelleeksi, miten isoja eroja suvaitsevaisuudessa vallitseekaan eri ihmisryhmien, kulttuurien ja sukupolvien kesken. Millaisia rajoja soveliaisuuden suhteen yhteisön sisällä koetaan puolin ja toisin.

Tästä aloitamme kirjoittamaan yhdessä Venlan kanssa isompaa kokonaisuutta. Paloittelemme omia kokemuksiamme ja ajatuksiamme aiheen suhteen tuleviin blogeihimme ainakin muutaman viikon ajan. Ja tänään starttaan kirjoittamalla oman mikrokosmokseni eli ainokaisen napani ympäriltä.

Muistan kuinka ensi kertoja lähtiessäni kuvaamaan, mallini kysyi millaisia vaatteita hän pukisi ylleen ja minä mietin, mitä haluan kuvalta ja miten vaatteet tukevat hänen persoonaansa. Hitusen myöhemmin huomasin kuinka moni tuntui kuorruttavan itsensä monimutkaisen rekvisiitta/vaatevuoren alle ja se taas tukahdutti oman intoni kuvata. Älkää ymmärtäkö väärin: rakastan rekvisiittaa ja asusteita. Elän karkkikauppakaikkeuden keskellä, jossa joka nurkassa on poronsarvia, harakankalloja, takorautaisia käätyjä ja kruunuja ja vaatekomeroni pursuaa kilometreittäin erilaisia kankaita. Silti koitan pitää rekvisiitan määrän kuvaustilanteessa sellaisena, että se ei peitä mallin persoonaa. Rekvisiitta on mauste, ei koko soppa. Poikkeuksiakin tietenkin nähdään!

Pian löysin luonnosta itselleni luontevimmat lokaatiot ja tämän myötä normivaatteet muodostuivat enemmänkin esteiksi tai ne johtivat huomiota kauemmaksi mallista itsestään. Pikkuhiljaa kuvani olivatkin lähestulkoon vaatteitta otettuja tai ainakin hyvin vähissä sellaisissa, mielikuvitushahmoissa. Sama tapahtui itsellenikin, kun minä toimin vuorostani mallina. Tuntui luonnollisemmalta ”pukea” päälle pelkkä pitsiriekale kuin farkut ja huppari. Sain olla yhtä ympäröivän luonnon kanssa.

Malli: Tiina Kareinen IG: Tiinakaroliin

Tämä osittain yllättäväkin alastomuus tai vähäpukeisuus johti seuraavaan kysymykseen: kenellä on ”oikeus” rajoittaa millaisissa kuvissa esiinnymme? Kuka määrittelee sen, mitä kaikkea on sopivaa näyttää julkisesti ja mikä kuuluu ainoastaan kotialbumiin. Onko se puoliso, työnantaja, omat vanhempamme, työkaverimme, lapsemme, naapurin rouva vai yhteiskunta kokonaisuudessaan vai jääkö päätös yksin omille hartioillemme? Mitä siitä seuraa mahdollisesti lähimmillemme, ovatko he ylpeitä meistä vai joutuvatko häpeämään.

Itselleni tämä riippuu täysin siitä, mitä kuvalta halutaan ja mikä on teema. Olen monesti sanonut, etten vedä käsijarrusta juuri koskaan. Aina mennään mallin asettamien rajojen sisällä. Kuitenkin niin, että meillä on kummallakin mukava olla. Minen arastele kuvata rankkojakaan aiheita, kuten kauhua, BDSM:ää tai vaikkapa mielenterveyteen liittyviä aiheita. Sen sijaan pornografia, teeskentely, raaka väkivalta ja halpa seksityrkkyys… Niitä en koe omiksi jutuikseni sitten en niin mitenkään päin, en kummallakaan puolella objektiivia.

Etsin ennemmin kuviini estetiikkaa, tarinaa, luontoyhteyttä ja tunteita laidasta laitaan. Kun sitten viimein itse olin kameran edessä syntymäasussani (artikkelikuva) ja mietin onko moisia sopiva julkaista, ymmärsin, että ainoat keiden mielipiteitä kuuntelen ja kunnioitan ovat omat lapseni ja puoliso. Huomasin, että jos lähden yhtään pidemmälle puntaroimaan sovinnaisuusrajoja, sen riitasointuisemmaksi ne kävivät. Toiset kannustivat ja toiset kauhistelivat. Päätin siis pidättäytyä täysin omassa arviointikyvyssäni korkeintaan lähimpiäni kuunnellen.

Otin omaksi ohjenuorakseni myös sen käytännön, että se, mitä en pystyisi itse julkaisemaan, en odota myöskään muilta. En pyydä mallia menemään tilanteeseen, johon en myös itse pystyisi menemään. Haluan olla reilu tai ainakin pyrin siihen. Joskus taas huomaan, että mallini ovat rohkeampia kuin minä olisin vastaavasti. Ja myönnän, että he rohkaisevat samalla ravistelemaan omia ennakkoasenteitani. Monet malleistani ovatkin jollain tapaa esikuviani. Heidän ennakkoluulottomuutensa ruokkii omaa uskoani ja luottoa siihen, mitä voin ja mitä ”saan” tehdä. Isojakin oivalluksia ollaan koettu yhdessä tuolla pusikoissa puolin toisin.

Malli: Jessi Aaltonen / IG Luontosielu

Olen 45-vuotias ja kahden teini-ikäisen äiti. Olen urheiluhieroja, laulaja, kuvaaja ja amatöörimalli. Käytettävissäni on siis monta erilaista viitekehystä, mikä on sopivaa ja mikä ei – myös niissä piireissä, jotka ei valokuvamaailmaa tunne yhtään. Ja kiitos tämän: ymmärrän erittäin hyvin myös, mitä kamerani eteen asettuvat mallini mahdollisesti ajattelevat.

Miten tämä näkyy arjessa perheen kesken? Kuvausharrastuksen myötä koin aiempaa tärkeämmäksi saada kasvatettua ainakin omat lapseni sekä suvaitsevaisiksi että rohkeiksi asettamaan omat rajansa nimenomaan heille itselleen sopiviksi. Etteivät he liiaksi kuuntele eivätkä myötäile muiden mielipiteitä tai vaatimuksia, vaan osaavat perustella ainakin itselleen mihin suostuvat ja mihin eivät. Ja erityisesti, millaisena he näkevät minäkuvansa ja miten uskaltavat tuoda sen eri puolia esiin.

Olemme puhuneet heidän kanssaan lukemattomia tunteja itsekunnioituksesta ja arvostuksesta. Rakkaudesta omaa itseä kohtaan ja siitä, miten yksipuolista ja osittain vaarallistakin kauneusihannetta maailmalta tarjotaan. Myös siitä, kuinka yhteisön hyväksyntää haetaan osin kyseenalaisinkin keinoin ja siitä, mikä on totta ja mikä ei. En olisi osannut näin spesifisti lähestyä asiaa ennen kuin aloitin harrastukseni valokuvaamisen parissa. Yhteisön rajat on tehty toisinaan ravisteltaviksi ja toisinaan turvaksi. Meidän on itse osattava päättää kumpi palvelee meitä paremmin.

Näistä pian lisää, seuraavaksi kuullaan Venlan ajatuksia aiheesta!

-Elsa Wellamo-

Kuinka valmistaudun kameran eteen kuvaustauon jälkeen

Odotan jo innolla kesän kuvauksia, joita onkin nyt useammat sovittuna. Edellisen kerran olin kameran edessä helmikuussa eli siitä on jo aikaa. Alta löytyy muutamia seikkoja, joita huomioin nyt erityisesti kuvaustauon jälkeen. Nämä toimivat kuitenkin hyvinä vinkkeinä myös ihan ensimmäisiin kuvauksiin suunnatessa. Oli tavoitteenasi sitten aloittaa harrastus tai työ mallina tai ihan vain kertaluontoisesti ikuistaa kaunis olemuksesi ammattilaisen toimesta.

Viimeisimmät kuvaukseni. Näissä oli jo onnellisesti pulla uunissa, mutta kuvat pyrittiin ottamaan niin, ettei tätä vielä huomaa.
Kuva: Krista Riitinki

Jonkin verran kuvauksiin on aina hyvä valmistautua. Erityisesti, jos ne ovat selkeästi eri tyyliset, kuin mihin aiemmin olet tottunut. Omassa tilanteessani tietysti myös raskaus vaikuttaa asiaan paljon. On hyvä miettiä poseerauksia hieman tavallista tarkemmin etukäteen, sillä tulevissa kuvauksissa halutaan vatsaa nimenomaan korostaa, kun normaalisti kaikki ylimääräinen sillä seudulla halutaan piiloon. Eli vanhat luottoposet eivät nyt kelpaakaan.

Eilen mieheni otti lomareissulla kuvan minusta, ja asettelin kädet mielestäni kauniisti korostamaan vastsaa. ”Näyttää siltä kuin kaivaisit sut housuja” tuli kommentiksi ensimmäiseen tarjoamaani poseen. Viimeistään silloin tajusin, että ennen tulevia kuvauksia on hyvä harjoitella hetki itsekseen peilin edessä tai pyytää miestä kuvaamaan vähän lisää.

Tässä tämä mainitsemani ”housujen kaivelu -kuva”. Kieltämättä, alemman käden asento voii olla parempi.

Vastaava tilanne voi kuitenkin olla monesta muustakin syystä. Poseerauksia on siis aina välillä hyvä vähän päivittää, varsinkin, jos edellisistä kuvauksista on pitkä aika. Ilman raskauttakin kropan malli on saattanut muuttua tai ehkä ikä on tuonut lisää itseluottamusta, ja aiemmin vältellyt poset ja kuvakulmat miellyttävätkin nykyään silmää. Ja onhan se nyt mukava saada erilaisia kuvia! Sama pätee myös ilmeisiin. Niitäkin on hyvä harjoitella peilin edessä tai vaikka selfieitä ottaen. Valokuvassa on muutenkin niin monta palikkaa, joiden täytyy osua kohdalleen, jotta sekä kuvaaja ja malli ovat tyytyväisiä. Harha-askelia on siis hyvä minimoida. Joskus toki jäljestä voi tulla priimaa ihan vahingossa, yleensä taustalla on kuitenkin harjoitusta ja ammattitaitoa.

Poseerausten lisäksi myös kuvausympäristöä kannattaa suunnitella ja mahdollisesti myös testailla. Nyt raskaana ollessa minun otettava huomioon esimerkiksi se, ettei tasapaino ole ihan ennallaan. Tavallisesti koikkeloisin mielelläni mitä erikoisemmissa luonnon tarjoamissa paikoissa tai kiipeäisin vaikka puuhun. Nyt kaikki tämä ei ole mahdollista. Ympäristöön valmistautuminen voi joissain tilanteissa tarkoittaa myös ihan käyntiä kuvauspaikalla tai vastaavassa ympäristössä. Vesikuvauksiin ei välttämättä kannata lähteä, jos talviturkki on vielä heittämättä.

Laittautuminen toki on tehtävä aina erikseen jokaiseen kuvaukseen, mutta tähänkin kannattaa valmistautua hyvissä ajoin, jos edellisistä kuvauksista on aikaa. Vaikka paino olisi pysynyt suunnilleen samana sitten viime käyttökerran, kannattaa kuvausvaatteet kuitenkin vielä kokeilla läpi ennen kuvausta, alusvaatteita myöden. Jos kuvauksiin on suunniteltu tietynlaisia poseerauksia, kannattaa niitä testailla myös kuvausvaatteet yllä. On turhauttavaa sekä mallille itselleen että kuvaajalle, jos vaatteet eivät toimikaan toivotulla tavalla, saati sitten, jos asu ei istukaan mallille.

Myös vaatteiden siisteys kannattaa tarkistaa vielä vaikka edellisenä päivänä. Onpahan itselleni kyllä kerran käynyt niinkin, että olin edellisenä iltana jo ottanut kuvausvaatteet esiin ja aamupäivän aikana mekkoon oli ilmestynyt sormiväritahra. Onneksi huomasin tämän ajoissa ja ehdin vielä putsata tahran ja kuivata mekon kuvauksia varten.

Jos arjessa ei tule meikattua, tai ainakaan käytettyä kaikkia kuvauksiin suunniteltuja meikkejä, kannattaa meikkien tilanne tarkistaa hyvissä ajoin ennen kuvauksia. Itse joudun ainakin nyt tuleviin kuvauksiin hankkimaan uuden meikkipohjan, sillä iho on päivettynyt jonkin verran kesän aikana ilman meikkiä kulkiessa. Onneksi tajusin tämän ajoissa, enkä vasta kuvauksiin meikatessa. Omista meikkaustaidoista riippuen, pitkän tauon jälkeen myös koemeikki saattaa olla tarpeen. Itse ainakin aion toteuttaa tämän.

Toivottavasti muillakin on ihania kesäkuvauksia suunnitteilla! Tiedän, etten ole ainoa, joka on pitänyt kevään taukoa.

Aurinkoista viikkoa!

– Venla

Millaisen kuvaajan kanssa teen mielelläni yhteistyötä

Kansikuva: Timo Westerberg

Viime aikoina tekstini ovat olleet enemmänkin pohdiskelevia, sillä olen pitänyt kuvauksista taukoa. Osittain syynä on ollut raskaus, osittain korona. Nyt alan kuitenkin pikkuhiljaa aktivoitumaan mallina ja muutamat kuvaukset on jo kesälle sovittuna. Niinpä päätin kirjoittaa tällä kertaa siitä, millainen on mielestäni hyvä kuvaaja.

Jonkin verran odotuksiini tietysti vaikuttaa se, millaisesta yhteistyöstä on kyse. Mikäli olen palkannut kuvaajan, odotan hänen olevan kuvaustilanteessa myös asiakaspalvelijana. Käytännössä tämä saattaa tarkoittaa joko kykyä ottaa tilanne haltuun tai toisaalta kykyä toimittaa minulle juuri sellaiset kuvat kuin olen tilannut. Tärkeä taito on myös osata lukea, kumpaa näistä haluan. Useinhan se on jotain noiden väliltä. Kaikkea vastuuta ei toki voi tästä kuvaajan harteille sälyttää vaan tietysti myös asiakkaana pyrin esittämään toiveeni mahdollisimman selkeästi.

Uusia kuvia odotellessa jaan kuvia vuosien varrelta. Tässä yksi, joka edelleenkin kuuluu ehdottomasti suosikkikuviini.
Kuva: Mikko Saxlund

Jos taas kyseessä on TFCD-yhteistyö tai itselleni palkallinen keikka, silloin kuvaaja hoitaa lähtökohtaisesti oman tonttinsa, ja itse hoidan omani. Tietysti hyvä ilmapiiri on aina jokaisen vastuulla, mutta varsinaista rohkaisua tai tsemppaamista en näissä tapauksissa kuvaajalta odota. Jos jokin kuvausaihe olisi itselleni sen verran vaikea, että tätä kaipaisin, palkkaisin mieluummin itselleni kuvaajan kyseisiin kuvauksiin. Silloin voin odottaa hänen olevan tilanteessa minua varten.

Kuvaukset ovat minulle pääasiassa mukava harrastus, ja mieluiten sitä tietysti harrastaa yhdessä mukavien ihmisten kanssa. Mitään turhaa säätöä ja vääntämistä ei varmasti kukaan vapaa-aikaansa halua. Olen ollut onnekas ja saanut kuvata yhdessä monien taitavien ja mukavien kuvaajien kanssa. Joidenkin kanssa tietysti synkkaa paremmin kuin toisten, mutta mitään aivan horror-kokemuksia ei itselleni onneksi vielä ainakaan ole tullut vastaan.

Viimeisimpiä kuvauksiani ennen taukoa. Seuraavat kuvaukset Kristan kanssa ovatkin jo suunnitteilla.
Kuva: Krista Riitinki

Millaisia piirteitä sitten arvostan valokuvaajissa?

Selkeä viestintä

Jos kuvaajalla on jokin visio, haluan kuulla sen. Jos oma ideani on aivan tuhoon tuomittu kuvausteknisestä näkökulmasta, haluan kuulla sen. Selkeä viestiminen asioista jo kuvausta suunnitellessa antaa paremmat mahdollisuuden kummallekin valmistautua kuvauksiin. Yleensä itseltäni löytyy aina ideoita, mutta mielelläni kuuntelen ideoita myös kuvaajalta. Olen myös huomannut, että kuvista kyllä tulee parempia, jos kumpikin on ideasta innoissaan. Tämä onnistuu parhaiten juuri yhdessä suunnittelemalla.

Myös kuvaustilanteessa toivon kuvaajan osaavan ohjata selkeästi. ”Vähän tonne suuntaan” on hyvin hankala ohje toteuttaa. Varsinkin, jollet edes kunnolla näe, mikä on ”toi suunta”. Lisäksi epäselväksi jää, pitääkö liikkua sinne kokonaan vai kenties kääntyä. Ja jos kääntyä, käännänkö koko vartaloa, vyötäröstä ylöspäin, päätä vai kenties vain katsetta. Ja ”vähän”, mitä se sitten kenellekin tarkoittaa…

Liikun mielestäni kameran edessä melko luontevasti, eikä kuvajan tarvitse asetella minua siihen alusta alkaen. Jos kuvaaja kuitenkin haluaa näin tehdä, toivon hänen olevan ohjeissaan selkeä. Lisäksi kuvaaja on kuitenkin se, joka kuvaustilanteessa näkee valmiin asetelman, joten hänen on helpompi hoksata, jos esimerkiksi jalka taittuu istuessa kokonaan pois kuvasta näyttäen hassulta.

Luotettavuus

Jokainen varmasti ymmärtää, että luottamus on näissä piireissä todella tärkeä asia. Jo etukäteen toivon voivani luottaa siihen, että sovituissa aikatauluissa pysytään. Tämä koskee sekä kuvausta että valmiiden kuvien toimistusta.

Lisäksi minun on pystyttävä luottamaan siihen, ettei minusta julkaista sellaista kuvamateriaalia, jota en halua julki. Erityisesti vähäpukeisissa kuvissa se raja on välillä hiuksen hieno. Voi olla, että samasta setistä joku kuva on erittäin tyylikäs ja julkaisen sen itsekin mielelläni sosiaalisessa mediassa, toinen kuva taas onkin ilmeestä tai kuvakulmasta johtuen enemmänkin porno-kategoriaan kuuluva enkä missään nimessä halua sellaista itsestäni julki. Kerron kyllä kuvaajille jo etukäteen olevani näissä asioissa tarkka, ja siksi odotan, että sitä kunnioitetaan myös kuvausten jälkeen.

Kokemus

Kuten niin monessa muussakin hommassa, tässäkin oppii tekemällä. En tietenkään tarkoita, että aloittelevat kuvaajat olisivat kaikki huonoja ja kaikki kokeneet kuvaajat olisivat hyviä. Kuitenkin kokemus tuo usein tiettyä varmuutta tekemiseen.

Itse olen huomannut myös sen, että pelkän kamerankäyttökokemuksen lisäksi kuvaajien ammattitaitoon vaikuttaa kyllä paljon myös se, mitä he ovat kuvanneet. Poikkean itse perinteisestä mallinmuotista, joten saatan olla haastava kuvattava kuvaajalle, jonka aiempi kuvauskokemus on lähinnä pitkien ja hoikkien mallien kanssa. Toisaalta joku saattaa hahmottaa muodokkaampaa naisvartaloa paremmin, vaikka kuvauskertoja olisi aiempaa esimerkkiä merkittävästi vähemmän, jos malleissa on ollut enemmän variaatiota.

Heittäytymiskyky

Olen itse sellainen, joka tykkää suunnittelusta. Siitä huolimatta joskus ne parhaat ideat syntyvät vasta kuvauspaikalla. Siksi toivon myös kuvaajalta tiettyä heittäytymiskykyä, ettei jokin loistava idea jää kokonaan käyttämättä vain siksi, ettei sitä oltu tajuttu suunnitella etukäteen. Varsinkin ulkokuvauksissa tai muuten luonnonvaloa käytettäessä tämä toki onkin ihan itsestäänselvyys. Niihin liittyy niin monta muuttujaa, joihin ei voi itse vaikuttaa. Rantakuvista voi saada huippumakeat, vaikka ennusteen aurinkoa ei näkyisikään vaan sen tilalle tulisi kaatosade.

Erityisesti luonnossa kuvatessa haluan myös välillä inspiroitua miljööstä.
Kuva: Teemu Kivekäs

Moni tuttu kuvaaja varmasti tunnistaakin näistä itsensä. Ainakin tiedän pitäisi!

Olisi kiva kuulla myös kommnetteja sekä kuvaajilta, malleilta että mahdollisilta kuvausasiakkailta. Allekirjoitatko nämä? Lisäisitkö kenties listaan jotain?

Aurinkoista viikkoa!

– Venla

Tanssinopettaja-valokuvamallin hyppy liikkuvan kuvan kuvaamiseen

Olen poseerannut monissa tanssillisissa valokuvissa, mutta videoiden teko oli uusi haaste
Kuva: Pekka Innanen

Aiemmassa kirjoituksessani mainitsinkin, että tanssinopettajan työni ovat koronasta huolimatta jatkuneet. Eivät tosin tanssisalissa vaan etänä kotoa käsin. Kuvan siis tanssitunteja videolle, ja ne postitetaan oppilaille, jotta he pääsevät treenaaman kotoa käsin.

Videolla esiintyminen onkin melko erilaista kuin tanssisalissa opettaminen. Olen sen tyyppinen esiintyjä ja opettaja, että nautin kovasti vuorovaikutuksesta. Suurin ero tässä etäopetuksessa onkin normaaliin verrattuna ehdottomasti se vuorovaikutuksen totaalinen puuttuminen. Erityisesti alkuun oli vaikeaa saada itsensä “käyntiin” kuvaamista varten. Tanssisalissa oppilaiden parissa tämä on huomattavasti helpompaa, eikä silloin esimerkiksi pieni väsymys tunnu missään.

Valokuvauksiinkin liittyy vuorovaikutus. Kuvaukset on usein ainakin jossain määrin suunniteltu etukäteen yhdessä kuvaajan kanssa ja kuvausten aikana vaihdellaan ajatuksia vähintäänkin kuviin liittyen, usein paljon muuhunkin. Lähes poikkeuksetta saan myös nähdä otettuja kuvia pitkin session, joten pystyn ikään kuin vuorovaikuttamaan myös näiden kuvien kanssa. Niissä näkyy suoraa palautetta, jonka avulla pääsen korjaamaan suoritusta.

Nyt tosiaan kuvaan videot yksin olohuoneessani. Valmiin tuotoksen näen vasta kuvauksen päätyttyä. Olen välillä miettinyt, olisiko kuvaaminen erilaista, jos näissäkin kuvauksissa olisi mukana kuvaaja. Varmasti jossain määrin olisi. Erityisesti, jos video oltaisiin suunniteltu yhdessä, ja saisin kuvaajalta palautetta kesken kuvausten. Toisaalta videolla esiintyminen on joka tapauksessa hyvin erilaista kuin valokuvissa poseeraaminen.

Poseerauksia, ilmeitä ja kuvakulmia kuviin hiotaan välillä todella tarkkaan. Liikkuvaa kuvaa kuvatessa ei varmaankaan pystyttäisi samaan. Videolla esiintyessä on myös paljon enemmän hallittavia osia. Hyvä asento ei riitä vaan myös liikkeet ja puhe on saatava sujuvaksi. Jonkin verran olen videoita kuvatessa joutunutkin ottamaan normaalia rennomman asenteen, jotta valmiitakin tuotoksia syntyy.

Ikäni puolesta minun oletetaan taitavan hyvin erilaisia tietoteknisiä tehtäviä, mutta todellisuudessa olen niissä todella huono
Kuva: Tuomo Niemi

Tekniikassa on itselläni ollut, ja on edelleen, paljon opettelemista. Moni osaakin varmasti samaistua siihen, että tämän poikkeustilan myötä on joutunut kehittämään tietoteknisiä taitojaan. Toisaalta malliharrastukseni vuoksi tämä etätanssinopettajaksi hyppääminen kävi minulta suhteellisen helposti. Olen kuitenkin tottunut katselemaan itseäni kuvissa. Ja jopa tykkäämään omista kuvistani. Video on silti monella tapaa paljon raadollisempi kuin valokuva. Ainakin jokainen malli ja kuvaaja tietää, että usein kuvien takana on tarkkaan mietitty ja hiottu poseeraus, joka korostaa vartaloa juuri halutulla tavalla. Videolla tanssiessa vartaloa kuvataan eri suunnista ja kaikki kuvakulmat ja asennot eivät ole niitä imartelevimpia.

Vatsa mahtuu vielä juuri ja juuri tavallisiin, korkeavyötäröisiin treenitrikoisiin

Olen tällä hetkellä raskaana. Vaikka rakastan vauvamassuani ja ennemminkin haluan korostaa sitä sekä arjessa että kuvissa, tanssivideoita kuvatessa olen yllättänyt itseni välillä jopa harmittelemasta pyöreää olemustani. Näitä tunteita lähemmin tutkittuani, kyse ei oikeastaan ole ollut juurikaan vartalon tämänhetkisestä mallista vaan siitä, että jotkin liikkeet on siitä johtuen mahdoton toteuttaa sulavasti. Lisäksi yhtä kuvaamaani jumppavideota katsoessa alkoi selän raskaudesta johtuva virheasento hieman häiritä. En olisi siihen varmasti edes kiinnittänyt huomiota ilman tuota videota.

Kaiken kaikkiaan videointi on ollut hauskaa ja opettavaista. Jo aiemmin olen miettinyt välillä videolla malleilua, ja tämän menneen projektin myötä halu on vain voimistunut. Aion ehdottomasti toteuttaa jonkinlaiset liikkuvan kuvan kuvaukset ihan kuvaajan kanssa, kunhan tästä poikkeustilasta päästään.

Oma videoprojektini voisi olla boudoir-tyylinen
Kuva: Tommi Ääri

Aurinkoista viikkoa!

– Venla

Nyt on kuva-arkistojen kevätsiivouksen aika!

Teksti ja kuvat: Elsa Wellamo, Kannen ”She Wolf”-kuvassa Laura Tahvanainen

Mitä tehdä, kun yhtäkkiä on aikaa ja rutkasti? En tahtoisi sanoa, että ”siivota”, mutta sanon silti. Siivota ja järjestellä. Nyt juuri on ainakin omaan erittäin liikkuvaan elämäntapaani paras mahdollinen hetki tehdä niitä asioita, jotka useimmiten jäävät ”tylsinä”, ”työläinä” ja ”epämääräisinä” helposti taka-alalle.

Miten se liittyy kuvaamiseen? Omalla kohdallani varsin vahvasti. Kun pari vuotta sitten aloitin valokuvaamisen, en ollut aiemmin joutunut miettimään, miten arkistoidaan ja nimetään tai minne kaikkialle kannattaa tallettaa isoja tiedostoja, joita kuvat nimenomaan useimmiten ovat.

Ensimmäiset kuvani on siten luonnollisesti nimetty suloisesti ”Nippe” tai ”Nina”, ”Sari”, ”Sartza”, ”Karkki”, ”Marc”,”MarcBTS”,”Caritawarrior”,”Carita”. Ihan juuri kuten ystäviä kuvatessa helposti käy. No toki lisäsin nimien perään vinkkiä kertomaan eri edittien perusteella, mistä niissä oli tällä kertaa kyse. Esimerkiksi ”Sartzabw” oli luonnollisesti mustavalkoinen kuva Sarista. Sartzabwcr oli tiukkaan rajattu otos edellisestä. Näin jatkoin. Perustin jokaiselle mallilleni oman kansionsa. ”Sari”, ”Nina”, ”Satu”, ”Marc”, ”Reima”, ”Donna”, ”Carita”. HUOM!! Tässä kohden nimeämisiä en todellakaan arvannut ennalta, miten suuri rooli kuvaamisella tulisi elämässäni olemaan hetken päästä.

Marc Dillon ja kuva nimettynä ”Marcsydänlasitcropped” Ihan alkupään kuvauksiani, ehkä neljäs leikkihetkeni kameran keralla.

Kansiot ja kuvamäärät alkoivat lisääntymään valtavana ryöppynä. En todellakaan voi sanoa, että pikkuhiljaa, vaan tulvimalla. Oli koiraa, oli lapsia, oli luontoa ja vaellusta, sukujuhlia ja bändikeikkoja. Mitä innostunut vasta-alkaja nyt vain keksii kuvata, eli kaikkea. Ja ajattelin, että nimeän kansiot siten, että liitän sen eteen päivämäärät, paikan ja kohteen. Aika hyvä, paitsi luettavuus osoittautui pituutensa vuoksi kurjaksi. Nimet menivät edelleen solmuun toisten liian samankaltaisten päivämäärien ja paikkojen kanssa, mutta olivat ne parempia kuin ”Virveleissön”.

Sitten panin merkille, että kuvauksissani alkoikin olemaan samannimisiä malleja aika tavalla. Miten erotan eri Laura-kansiot toisistaan? Laittamalla kuvauksen ”työnimen” kansion nimeksi. TÄMÄ!!! Viimein löytyi se itselle oikea tapa nimetä kansiot. Voin unohtaa paikan ja päivämäärän ja kuukauden leikiten. Voin unohtaa etunimet. Anteeksi siitä, mutta useat meistä käyttävät itsestäänkin montaa eri nimeä esimerkiksi instassa ja vaihtavatkin sitä ajoittain. Mutta kuvauksen tunnelmaa en unohda.

Tunnetila on se, jonka päätän ensimmäisenä. Sen tunteen, mitä tulevasta kuvauksesta haen. Samoin koen laulaessani musiikissakin, sivuhuomio! Tunne on se, mikä antaa sisällölle hengen. Sen mukaan nimesin kuvaukset. Tätä ”nimeä” en välttämättä edes kerro mallilleni, koen että tilanne säilyy aidompana siten. Tunteen sen sijaan kerron kyllä, jotta mallikin tietää, mitä tunnetilaa haetaan.

Aikoinaan Sini Niva itseasiassa yllätti minut kysymällä suoraan ”mikä on minun tunnetilani tässä kuvassa?” Olin lumoutunut mallista, joka kysyy tälläisiä. Kuvailin hänelle Seireenin tunteen: ”Sä oot kylmäverinen tappaja. Sinulla itselläsi on kaikki hyvin kuohuvassa koskessa. Kuvassa sun tunnetilasi on se, että haluat vietellä ja viedä mut mukanasi ikiajoiksi syvyyksiin.”

Siniseireeni – Sini Niva preciis prikuulleen sellaisena kuin toivoin. Tämän kuvauksen myötä kuvien nimeäminen helpottui huomattavasti.

Alkoi syntymään kansioita nimillä: ”Seireeni”,”Goth Bride”, ”Daughter of Darkness”,”Queen mode”,”Saniais”,”Viktor Falck”,”Mermaid”,”Serenity”,”She Wolf”, ”Ladonna”. Ja avot! Nyt tiedän ensivilkaisulla, mitä kansioni sisältää.

Mutta jottei päästäisi liian helpolla suoraan maaliin, oli ensin hajotettava jotain tärkeää. Tietokoneen kovalevyn rikkouduttua ensimmäinen huokaisuni oli, että ”Tärkeimmät on onneksi säilötty kahdelle ulkoiselle kovalevylle” Melkein olikin, muttei kaikki. Eikä ainakaan mitenkään erityisen järjestelmällisesti. Tietokoneen muisti saatiin onneksi talletettua, Kiitos siitä Ville Ruusunen ja Kiitos Arto Soini!!!! Mutta edelleen osa kuvista on siellä ja täällä.

Ja se siivous on nyt juuri päällimäisenä edessä. Yhdistää kuvat ja kansiot, nimetä ne yhdenmukaisesti, jotta löydän jatkossa tarvitsemani helposti ja tietäen ennalta mistä! Unelmatilannehan olisi sellainen, kaikelle olisi paikkansa ja sen turvana joku järjestelmä, joka toimisi myös 15 vuoden päästä. Mielellään senkin jälkeen.

Osan arkistointiongelmasta tuottaa se, että eri tasoista materiaalia kertyy yhteensä ihan järjettömän paljon. Eri työstövaiheissaan osapuilleen näin: tyhjennettyäni muistikortin ensin koneelleni, on raakakuvaa usein satoja per kuvaus. Pienen osan niistä käsittelen heti ja ehkä saan jopa valmiiksi. Mahdollisimman paljon raakamateriaalia heitän suoriltaan roskiin, mutta lopuille en välttämättä tiedä mitä tehdä. ”Tätä saatan tarvita joskus”-kuva-arkistoa on siten melkoisesti.

Helmiksi luokitellut käsittelen photarissa. Siten syntyneet psd:t ovat kooltaan valtavia, tukkivat koneet ja täyttävät muistit, mutta poiskaan en raaski heittää. Voihan olla, että JOS joskus satunkin muokkaamaan vielä, on jo aiemmin tehty työ tallella. Ja ne lopputulokset, niissäkin riittää rutkasti säilytettävää. Miten nämä kaikki kolme osa-aluetta: raakamateriaali, työversiot ja lopputulokset säilytettäisiin fiksuiten ja turvassa?

The devil doesn’t come dressed in a red cape with a trident in her hand. She comes as everything you’ve ever wished for.
”Daughterofthedevilhimself”
Jenny uskomattoman kauniina paholaisen tyttärenä.

Kirjoittaessani tätä, tunnen hivenen myös noloutta, miten suloisesti ja silti raivostuttavan epäjärjestelmällisesti olen aarteitani säilönyt. En kuitenkaan voi olla ainoa, joka herää jälkikäteen ymmärtämään kuinka pienistä kuvapuroista kasvaa isommat virrat!

Teille kohtalontoverit: Eiköhän siivota ja järjestellä kuva-arkistot nyt ojennukseen, jos tuntuu, että moinen aherrus on tarpeen. Ja tässähän pätee sama ihana voitonriemu kuin muissakin siivouksissa: miten makeaa on nähdä työnsä tulokset!!!

Ja teille aikaa sitten nämä arkistoinnin ja järjestyksen salat ennalta jo ratkaisseet: Kippis ja kiitos neuvoistanne, kuulen ja otan mieluusti vastaan niistä jokaisen.

Ja siitä ilosta saankin julkistaa seuraavaa: Tämän kertainen ei jää ainoaksi kirjoitukseksi aiheesta, vaan jatkoa on luvassa kokemusperäisten ratkaisumallien muodossa tuota pikaa John Tackmanin vieraskynän kautta!

Erinomaisia kevätsiivouksia toivottaen: Elsa Wellamo

P.s. Jokainen tämän kirjotuksen kuva löytyi suoraan koneelta. Päätin, että juuri nyt haluan päästä heeelpoollaaaaa ja katsoa kuinka se onnistuu. Pari suunniteltua vaihtui toiseen syystä, että olivat ulkoisella kovolla. Touché!

Arto, Tammikuu 2020, Ruissalo
Jatkoa aiempaan yhdessä aloittamaamme ”Modern Viking”-teemaan.

Kuvaaja & kuvaaja pariskuntana = täystuho

Kirjoittanut: Elsa Wellamo Kuvat: Elsa ja Arto Soini

Helmikuun viimeisiä rakkausteemaisia blogikirjoituksia viedään just nyt… Kun tämä julkaistaan, ollaan jo maaliskuussa, mut kirjoittamishetki on sentäns vielä helmikuun puolella.
Tällä kertaa kirjoitan omasta näkökulmastani millaista on, kun parisuhteen kumpikin osapuoli on kuvaajia. Niinkuin minulla ja miehelläni Arto Soinilla. Toinen meistä on viihtynyt kameran takana pitkän aikaa ja toinen vasta on aiheen piirissä alkumetreillä.

No ihan pelkkää auvoahan se ei ole, voinen kertoa. Ensinnäkin se, joka vasta opettelee olen minä, enkä suinkaan aina muista, että toisella on niitä laukaisuja hitokseen enemmän. Vaikkemme tokikaan ole kilpailutilanteessa keskenämme, niin kyllähän mun on myönnettävä, et turhan usein petyn itseeni, kun en yletä kuvineni lähellekään sitä, mitä näen toisen ottavan. Ja kyllä, ottaa luonteelle tämä.

Artolla kuitenkin on takataskussaan kokemuksen tuomaa nopeutta ensinnäkin tietää, mikä linssi milloinkin on tarpeen, minkälaisilla säädöillä lähdetään eri tilanteissa leikkimään jne. Ja neuvoahan minä en tokikaan moiseen kysy!! En, kun ihan itse täytyy vääntää ja säätää ja vasta kun kaik menee seinille, ni sitten on avautumisen hetki, ”auta nyt!”

Olen aina ollut huono vasta-alkaja. Ja sitten en kysy neuvoa, vaikka toinen enemmän kuin mielellään kertoisi, mut ei. On pitänyt varta vasten opetella ottamaan ohjeistusta vastaan. Mutta koen, että rinnallaan minusta kuoriutuu parempi kuvaaja vauhdikkaammin kuin itsekseni opetellen.

Ostin ensimmäisen järkkärini joulukuussa 2017, käytetyn Canon 5D Mark II:sen. Olimme noihin aikoihin tapailleet Arton kanssa alle kuukauden päivät. Pakkohan se oli uutta kameraa päästä heti luukuttamaan! Joten rykäistiin suoraan yhdessä Turun Gongiin kuvaamaan laulajatar-ystävättäreni Helena Haaparannan keikkaa Crimfallin kanssa.

Ensimmäinen keikkakuvani Arton opastuksella napattuna. Joulukuuta 2017, Helena Haaparanta & Crimfall

Arto lainasi tarvittavaa optiikkaa ja sääti kamera-asetukset kohilleen. Jonkin verran olin asetuksista opetellut edellisen lainakamerani turvin pohjille, mutta pimeää ja savuista keikkatilannetta en ollut vielä päässyt kokemaan. Mitenkä makiaa moinen yhdessä kuvaaminen oli. Tuolloin vielä orastavalle parisuhteelle se enteili pelkkää hyvää.

Sitten keksittiin matkustaminen kameroiden keralla. Tai siis… Artollehan tuo oli tuttua huttua vuosien varrelta entuudestaan, mut itselläni sattui olemaan takana pitkä tauko kaikenlaisesta reissuamisesta eikä kuvaaminenkaan ollut aiemmin ollut mikään erityinen case. Nyt oli. Katselin maailmaa erilaisin silmin kuvaamisen myötä. Olin jo aiemmin havainnut, että siellä missä ennen näin ruman risukon, nyt näinkin romuluisen kuvauslokaation.

Eka reissu kimpassa kamerat kainalossa. Jos lähtee Gdanskiin, on kyllä käytävä Stutthoffin keskitysleirillä. Toki samalla reissulla nähtiin Marlborkin keskiaikainen ritarilinnakin ja pyörittiin muualla turisteina, mutta tämä.. Pysäytti.

Musiikki on meidän kummankin toinen suuri kiinnostuksen kohde. Arto kuvasi keikkoja ja festareita sillä aikaa, kun mä vahdin, et kaljansa pysyi kylmänä. Loistava työnjako!! Joskus tosin jouduin jokusen kaatamaan omaan kurkkuuni, jottei liiaksi lämpene. Toisinaan sain kamerankin käteeni, jotta mies saa ihan oikeasti hetken istahtaa… Tais nähdä minun naamastani, kuinka korpeaa, jos en nyt yhtään kuvaa saa itsekin laukoa välillä.

Ensimmäinen isomman vaihteen yhteinen festarikuvaus osui kohdalle Rockfesteillä Hyvinkäällä 2018. Artolle kyseisen festarin kovinpana vetonaulana toimi Ozzyn osuminen lavalle kameran eteen.

Ja minun momemtum osui kohdalle, kun ikirakas Judas Priestini – Rob Halford oli tuossa nenäni edessä hopeisessa hapsutakissaan starttaamassa keikkaa. Muutoinkin kyseinen Rockfest-viikonloppu piirtyy mieleeni neljän päivän intensiivisenä keikkakuvauskurssina. Hyppy pää edellä altaan syvään päähän.

Kolmen esiintymislavan kesken alati vaihtuvat bändit, sekalaiset valo-olosuhteet, välimatkat pitistä eli lavan etureunaan kuvaajille varatusta alueesta artisteihin. Yksi esiintymislavoista oli vasten aurinkoa, vähällä valokalustolla. Toiselle lavalle porotti aurinko suoraan sisälle ja kolmas lava oli sisällä hallissa rankalla valokalustolla varustettuna. Lähes jokaisen bändin esiintymisten välissä mietittiin Arton kanssa, mikä meni edellisen kanssa hyvin ja missä löytyy petrattavaa ja koko ajan ammuttiin lisää kuvaa. Yritystä ja erehdystä, lisää yritystä ja kourallinen onnistumisia peräjälkeen ja kaikki uudestaan monta kertaa. Lopulta näin omissakin kuvissanikin tosi makeita osumia, mikä kannusti jatkamaan.

”Ai sun mies on kuvaaja, no te varmaan sit kuvaatte toisianne koko ajan!” -Öö, ei. Sepä ei olekaan niin helppoa, mitä ensin voisi kuvitella. Kaikki se varmuus mikä minulla on kuvaajana muiden mallieni kanssa, loppuu juuri siinä kohdassa, kun kameran edessä onkin se, jota katson kuvaajana ylöspän. Kaupanpäälle parisuhteen omat roolitukset nousevat tielle. Sitä on herkempi närkästymään oman siipan kanssa kuin muiden. No tästähän on sittemmin opeteltu pois. Sovittiin, että ei meidän ole pakko aina onnistua, me saadaan kumpikin olla välistä sysipaskoja niin malleina kuin kuvaajinakin. Pääasia, että mennään ja leikitään. Ja!!! On tuota kurakuvaa tosiaan tullutkin napsittua, mut onneksi saatu myös helmiä.

Halusin itsekin tulla kuvatuksi Wellamona, veden emäntänä kuvattuani muita ihanaisia merenneitoja pohjille tovin. Inspiraatio iski toteutettavaksi lähes keskiyöllä Ruissalossa kesäyönä, jolloin aurinko tuskin laskee koskaan. Vieressä BTS-selfie uitetusta Wellamosta Ahtinsa kyljessä.

Viime aikoina meidän tekemisemme on saaneet uutta virtaa ihan roolimuutoksienkin tiimoilta. Arto on viihtynyt aiempaa enemmän videokameran takana, kuvaten muun muassa Rauta-kanavalle Kurusen Jerryn kanssa videohaastatteluja artisteista . Itse taas olen ollut mukana joko assaroimassa kuvauksia tai sitten ottamassa keikoista stilliä, kuten ennenkin. Eli samat tapahtumat ja reissut edelleen, mutta toimenkuvat kulkevat pikkasen erilaisina vierekkäin.

Tuskafestarivibes 2019. Arto videoi viikonlopun ajan Raudalle niin yleisöhaastatteluja kuin artistejakin. Itse lähinnä keskityin musafiilistelyyyn ja satunnaisesti assarointiin eli kaluston kantoaasina katsoin, ettei miehen kalja liiaksi lämpene..

Yks hauskimpia tälläisiä oli marraskuinen kaksipäiväinen Glasgow – Darkness Guides Us-festivaali. Neljä kärpästä yhdellä iskulla: Musiikkia, turistielämää, kuvaamista ja hemmetin hauskaa seuraa.

Black metal-festareiden ohella ehdittiin turisteilemaankin… Linnoja ja hautausmaita ja paikallista pubikulttuuria. Aivan mahtireissu <3
BTS-kuvaa Zemialin haastiksesta Raudalle, Jerry haastattelee bändiä ja Arto kuvaa. Haastattelu nähtävissä täältä!

On tuntunut mukavalta kuulla palautetta sellaisilta tahoilta, joita olemme yhdessä kuvanneet, että me muodostetaan Arton kanssa yhdessä hyvä tiimi. Ihan hetki sitten teimme musiikkivideota ja otimme samalla kyseisen bändin promokuvia. Arto hoiti pääasialliset kuvaamiset, niin videoinnin kuin promokuvienkin stillit. Minun tehtäväksi lankesi milloin ohjaajan rooli, milloin valomiehenä toimiminen ja toisinaan napsin ihan vain behind the scenes-kuvaa.

Ollaan toki joskus tehty toisinkin päin: minä kuvaan bändien promoja tai vaikkapa ravintolan pizzoja ja Arto auttaa. Näitä yhteissessioita voisin mieluusti touhuta enemmänkin. Näin saadaan valjastettua kummankin taidot loistavasti käyttöön. Arton valtti on kameran hallinta kaikkine herkkuineen ja omat vahvuuteni taas on tuolla mallinohjauksessa ja yleisessä organisoinnissa. Win-Win. Näitä lisää kiitos <3

Luonteiltamme ja toimintatavoiltamme olemme täysin vastakkaiset: Siinä missä minulla ei ole minkään sortin itsesuojeluvaistoa eikä juur rajoitteita, mitä/missä/miten voi kuvata, on Artolle taas siunaantunut roppakaupalla harkintakykyä ja realismintajua. Toki tämä aiheuttaa kolareita, mutta kun katsoo lopputuloksia, niin enemmän onneksi näkyy otetun ja eletyn melkoisen briljanttejakin hetkiä. Kun toinen on konkari & tekijä ja toinen on ylitsepursuavan mielikuvitusrikas, joka ei tajua pelätä juur mitään..

Eipähän ole kuulkaa tylsää!

Ruissalovibes kuvatuna viikon välein.. Objektiivin tuolla puolen vuoroin sinä ja minä <3

Sellaiset tunnelmat tällä erää! Toivottavasti avasi pikkasen ajatuksiamme kuvaajana & kuvaajana ja ennenkaikkea pariskuntana, joka jakaa saman harrastuksen.

<3:lla Elsa Wellamo & Arto Soini, joka ehdotti kirjoituksen otsikoksi ”Täystuho” Se on just näin XD

Kenet haluan kuvaamaan rakkaimpiani

Kansikuva: Ville Solkinen
Teksti: Venla Mantere

Rakkausteema jatkuu vielä. Tänään kirjoitan poikkeuksellisesti tilaajan eli maksavan asiakkaan roolissa. Aiheena lapsi- ja perhekuvat eli rakkaimpieni kuvauttaminen.

Olen itse mallina paljon TFCD-periaatteella, ja koen kuvaajan roolin hyvin erilaisena niissä yhteistöissä verrattuna tilanteisiin, joissa olen itse palkannut kuvaajan. Pakko kuitenkin heti sanoa, että suurin osa kuvaajista suhtautuu myös TFCD-projekteihin hyvin ammattimaisesti. Käytännössä tämä ero ei siis useinkaan ole lainkaan niin suuri, kuin mitä se ajatuksen tasolla itselleni on.

Tämä kuva otettiin TFCD-periaatteella, mutta olimme mieheni kanssa niin tyytyväisiä näihin masukuviin, että myöhemmin palkkasimme Markun ottamaan newborn-kuvat ja perhekuvia.
Kuva: Markku Nurminen

Siinä, missä TFCD-yhteistyössä harrastetaan yhdessä, maksavana asiakkaana odotan saavani kokonaisen palvelun alusta loppuun. Käytännössä toivon kuvaajan kuuntelevan hyvin tarkasti toiveeni kuvien suhteen, ja toisaalta kertovan jo tilausta tehdessä, jos tavoittelemani tyyli ei jostain syystä sovikaan hänelle toteutettavaksi. Erittäin mielelläni kuitenkin kuuntelen myös kuvaajan ideoita. Ideoiden tarjoaminen osoittaa, että hän on perehtynyt aiheeseen, ja toisaalta hän tietää itse, minkälaisten kuvien otto onnistuu häneltä parhaiten.

Kuvaustilanteessa toivon kuvaajan osaavan yhdistää roolinsa sekä taiteilijana että asiakaspalvelijana. Erityisesti lapsia kuvatessa hänen on kyettävä olemaan todella läsnä kuvattavalle ja keskittyttävä hyvin suurelta osin hänen ohjaamiseensa. Siksi kuvaajan tulee olla todella varma taidoistaan, ylimääräiseen säätämiseen ei usein ole aikaa. Pitkäjänteistä poseeraamista on myös harvoin tarjolla eli kuvat on saatava otettua heti, kun tulee sopiva tilaisuus.

Kun kyseessä on maksullinen kuvaus, koen selkeän hinnoittelun todella tärkeäksi. Olen äitien keskustelupalstoilta lukenut useammankin tarinan siitä, miten tilattu lapsikuvaus on epäonnistunut, ja usein tähän on liittynyt myös se, että kuvauksen hinta onkin noussut reilusti yli odotetun. En osaa tietenkään tarkemmin sanoa, onko kyseessä ollut epäselvä hinnoittelu vai väärinymmärrys asiakkaan osalta, ehkä yhdistelmä molempia. Kuitenkin hinnastoa kootessa on hyvä huomioida, että jokaiselle tilaajalle perusasiatkaan eivät ole selvillä etukäteen, vaan ne on hyvä selittää tarkasti. Tällaisia väärinymmärryksen paikkoja ovat helposti esimerkiksi valmis kuva (= käsitelty digimuotoinen kuva) vs. printtikuva (= valmis printattu paperinen kuva) sekä kuvien käyttöön ja tekijänoikeuksiin liittyvät seikat.

Lilja 1v ja pupu
Kuva: Markku Nurminen
Lilja 2v ja puput
Kuva: Ville Solkinen

Meidän perheen kuvat on otettu useimmiten sellaisella hinnoittelulla, että kuvaukseen kuuluu jokin pieni määrä kuvia, ja etukäteen sovitusta lisämaksusta kuvia voi ostaa lisää. Tämä on ollut mielestäni asiakkaan näkökulmasta todella toimiva systeemi. Mikäli kuvia kuuluisi pakettiin valmiiksi enemmän, olisi hinta korkeampi ja harmitus suurempi, jos loisto-otoksia ei saataisikaan ”koko rahan edestä”. Toisaalta tämä varmasti myös motivoi kuvaajaa ottamaan kuvia enemmän kuin mitä sovittiin, sillä hänellä on mukana se optio lisätienesteihin. Ja meillä onkin aina käynyt niin, että kuvia on ostettu enemmän, kuin pakettiin kuuluva määrä, sillä hyviä on tullut niin paljon. Lisäksi joskus parhaat kuvat ovat niitä, joita ei ole etukäteen suunniteltu, vaan kuvaaja on napannut kuvauksiin valmistautumisen yhteydessä. Sellaisten kuvien olemassaolo on mielestäni juuri sitä hyvää asiakaspalvelua ja pelisilmää.

Tässä täydellinen esimerkki tuollaisesta suunnittelemattomasta kuvasta, josta tuleekin suosikki. Isi rauhoitteli Liljaa sylissä newborn-kuvausten lomassa.
Kuva: Markku Nurminen

Lisäksi kuvaajan on hyvä kertoa asiakkalle selkeästi kuvan tekijänoikeuksiin ja käyttöoikeuksiin liittyvät seikat. Ellei toisin sovita, kuvaajallehan jää oikeus esimerkiksi käyttää ottamiaan kuvia portfoliossaan vaikka nettisivuillaan, mutta mielestäni niin tekeminen ilman mitään erillistä infoa asiasta olisi todella tökeröä. Moni kuitenkin kokee, ettei halua lastensa kuvia lainkaan internettiin, joten tuollainen yllätys saattaa tuoda paljon pahaa mieltä, vaikka kuvaaja jälkikäteen poistaisikin kuvan pyynnöstä. Ja toisaalta löytyy varmasti myös paljon meitä, jotka eivät ole asiasta yhtä tarkkoja ja antavat kuvaajalle luvan kuvien julkaisuun.

Ja viimeiseksi sitten ne valmiit kuvat. Ne toivon saavani juuri silloin, kun olemme sopineet tai aiemmin. TFCD-periaatteella otettuja kuvia voi joskus joutua odottamaan hieman pidempään, ja joskus luvattu aikataulu voi venyä muun muassa palkallisten töiden priorisoimisen takia. Ja tämähän on ihan ok. Maksavana asiakkaana kuitenkin odotan saavani kuvat sovitun aikataulun mukaisesti.

Joskus minulta on kysytty toiveita myös kuvien ediitin suhteen, ja tämä on ollut mieluinen lisäpalvelu. Ajattelen myös, että perhekuvat tulisi saada käyttöön ilman kuvaajan vesileimaa. Tästä voi sopia vielä tarkemmin, että esimerkiksi omaan valokuva-albumiin tai tauluksi voi teettää kuvia, joissa ei ole vesileimaa, mutta somessa julkaistessa laitetaan se vesileimallinen. Jotkut kuvaajat toimittavatkin kuvat sekä leimalla että ilman.

Siskokset
Kuva: Ville Solkinen

Tässä vielä tiivistettynä toivelistani palkkaamalleni lapsi- ja perhekuvaajalle

  • Kuuntele ja kunnioita toiveitani, tarjoa kuitenkin myös omia ideoita
  • Kerro rehellisesti, mikäli et usko suoriutuvasi toiveistani
  • Esittele hinnastosi selkeästi
  • Hae heti kontaktia lapsiin ja ohjeista heitä ikätasonsa mukaan
  • Mikäli haluat vanhempien auttavan lapsikuvauksen yhteydessä, ohjeista selkeästi. Uskalla myös sanoa, jos vanhemmat ovat enemmänkin tiellä tai ohjaavat lapsen huomiota väärään suuntaan
  • Muista, että joskus on kuvausteknisesti tyydyttävä vähempään, sillä vanhempana haluan ennemmin sen kuvan, jossa lapsellani on ihana luonnollinen hymy
  • Toimita kuvat sovitun ajan sisällä
Meidän perhe. Asetelman ei tarvitse olla perhekuvassa täydellinen, kunhan tunnelma on
Kuva: Ville Solkinen

Nauruntäyteisiä kuvaushetkiä!

– Venla

Mallin puolison ajatuksia harrastuksesta

Teksti: Tuomas Mantere

Minulla on ilo ja kunnia toimia blogin toisen perustajan, Venlan, puolisona. Lisäksi meillä on perheessämme kaksi lasta… ja lisää tulossa. Voitaneen sanoa, että eletään aika täyttä elämää ja ihanaa on (välillä siis sitäkin).

Välillä olen toiminut vaimoni kuvissa rekvisiittana
Kuva: Ville Solkinen

Vanhana ”narsistina” ensimmäinen ajatukseni, kun Venla pyysi minua kirjoittamaan ajatuksistani puolisona, oli: Mitä minä siis saan siitä, että Venla malleilee? Ja no, ensin ajatuksiani tästä. Minusta on todella mukavaa nähdä vaimostani kauniita kuvia. Lisäksi se, että vaimollani on harrastus, jossa hän saa toteuttaa itseään ja josta hän pitää, tuo arkeemme hauskoja ja joskus hieman absurdeja puheenaiheita, kuten vaikkapa ”kuinka hypätä kalliolla niin että näyttäisi lentävänsä kuvassa” (kuulemma helvetin monella toistolla ja mustelmilla nilkoissa). Parasta, mitä kuvausharrastus on tuonut on kuitenkin se, että puolisoni taaperoikäisen lapsemme äitinä on kuvauksissa oma itsensä ja palaa kuvauksista aina innoissaan antaen perheellemme enemmän, kuin mihin hänellä oli virtaa sinne lähtiessä.

Tässä tämä lopputulos kalliolla hyppelystä
Kuva: Janne Aro
Assistentit: Mikko Virtanen ja Markku Vuotila

Yleisellä tasolla mikä tahansa intohimonaihe elämässä, ”suola” arjen seassa pitäisi jokaisella olla. Asenne joillakin työtä kohtaan on toki myöskin sellainen, että se riittää pitämään elämän mielenkiintoisena eikä siinäkään ole mitään väärää, mutta oma kokemukseni on se, että mitä enemmän kaikkea tekee, sitä onnellisempi on. Ei välttämättä hetkessä, mutta viimeistään jälkikäteen elettyä elämää muistellessa. Ajattele vaikkapa viime vuotta. Montako sellaista iltaa muistat, joina et tehnyt mitään ja sitten verrokkina mieti parhaita hauskimpia muistoja. Ainakin omalla kohdallani ne ovat kamalan hösellyksen ja häsläyksen sekaisia kokonaisuuksia joissa univeloissa on heiluttu kavereiden taikka perheen kanssa menemään pitkin Suomea tai maailmalla.

Tämä kuva syntyi extempore-reissulla Turkuun. Kuvaukset oli sovittu edellisenä iltana ja matkan varrelta haettiin kuvausvaatteita ja täydennystä meikkipussiin. Heitettiin äiti kuvauksiin ja sillä aikaa käytiin Pappalassa.
Kuva: Tommi Ääri

Venlan kuvauskeikat ovatkin usein meille koko perheen ponnistuksia, jolloin minä hoidan sitten tyttöjämme tai viemme Venlan kuvauksiin ja keksimme tyttöjen kanssa sitten siksi aikaa jotain kivaa tekemistä. Eli juuri sitä sähellystä, joka maistuu kaikkein eniten elämältä. Minä saan viettää tytärteni kanssa aikaa kahdestaan taikka kolmistaan, ja lopulta vielä kauniista vaimostani kivoja kuvia niin kylläpä kelpaa.

Suosittelen siis puolison kannustamista malliksi kaikille, jotka eivät ahdistu ajatuksesta, että kuvat näkee joku muukin, ja se kuinka kuuman kumppanin on onnistunut hankkimaan ei jää ikiaikaiseksi salaisuudeksi. Erityisesti Venlan tekemät tfcd-keikat ovat tuoneet paljon iloa hänelle, ja sitä kautta myös minulle.

Vinkkinä nyt vielä henkilöille, jotka alkoivat hautomaan ideaa: sopikaa etukäteen millaisia kuvia haluatte otattaa itsestänne/nähdä kumppanistanne ja en voi alleviivata tuota etukäteen osaa tarpeksi. Jälkikäteen siitä tulee riita, jos ei ole ollut selvillä, mikä kummastakin on hyvän maun raja ja mikä liian intiimiä. Olkaa rehellisiä ja tehkää tarvittaessa kompromisseja. Minä luotan kauniiseen vaimooni ja tiedän, että häntä ei kukaan taivuttele ottamaan sellaisia kuvia, jotka eivät ole yhdessä sopimamme mukaisia.

Tässä tämänhetkinen suosikkikuvani vaimostani.
Kuva: Tommi Ääri

Malleja suuresti arvostaen,

Tuomas ”Venlan parempi puolisko”

Ystävänpäivän kuvaspesiaali feat. Tähtäimessä Talkroom

Juhlapäivän kunniaksi pyysin Elsan kanssa perustamamme keskusteluryhmän, Tähtäimessä Talkroomin, jäseniltä teemaan sopivia kuvia. Sainkin aivan ihania rakkaus- ja ystävyysaiheisia kuvia, ja mielelläni jaan ne tässä teidän kaikkien iloksi.

Ensimmäinen kuva on Janne Kärkkäisen sarjasta ”Tyttöjen välisestä ystävyydestä”.

Kuva: Janne Kärkkäinen
Malleina Petra ja Varpu

Hääkuvat kuuluvat tietysti aika oleellisesti rakkauspostaukseen, eikö vain?

Kuva: Janne Kärkkäinen
Kaunis hääpari: Laura ja Mikko

Alla kuva omista häistäni. Tämä on otettu kirkon pihalla, heti vihkimisen jälkeen.

Kuva: Markku Nurminen
Hääpari: Venla ja Tuomas Mantere

Sain myös pari kuvaa, joissa poseerataan yhdessä ”ihmisen parhaan ystävän” kanssa.

Kuva: Mirkku Karvonen
Mallit: Sanni Julin ja Taki
Kuva: Pauli Purtilo

Jos hempeily alkaa jo kyllästyttää, tässä hieman toisenlainen lähestyminen aiheeseen.

Kuva: Tommi Ääri
Malli: Mona

Kiinnostuksen kohde, harrastus tai jopa ammatti yhdistää monia pareja. Seuraavana kuva meidän omasta Elsasta rakkaansa kanssa yhteisen intohimon parissa.


Kuva: Ville Ruusunen
Kuvassa kuvaamassa: Elsa Wellamo ja Arto Soini

Viimeinen kuva tulee hieman pidemmän saate tekstin kera. Tuomas Mäkelä lähetti minulle tämän kauniin kuvan ja jakoi myös tarinan kuvan takana.

” Lähdettiin Balin Jembranasta autolla yölautalle ja sillä Jaavan puolelle. Sieltä vuoren juurelle ja aloitettiin yön pimeydessä nousu huipulle. Huipulle tultaessa oli vielä pilkkosen pimeää ja paikkoja hapotti aika huolella. Meidän paikallinen opas oli ihan jäässä mutta suomalaiselle keli oli sellainen alkusyksyisen kirpakka. Pimeässä kivuttiin alas kraateriin keskelle rikkikaasuja kaasumaskit päässä ihailemaan sinisenä palavaa tulta joka elää aktiivisen tulivuoren kraaterissa omaa elämäänsä. 
Kun päästiin takaisin harjanteelle aurinko alkoi jo punata horisonttia ja etsin jo yöllä bongaamani paikan josta on upea näkymä happojärven yli kuunloisteessa lähes kolmen kilometrin korkeudessa. 
Kamera valmiiksi jalustalle säädöt kädet täristen kohdalleen ja intervallikuvaus päämme. gopro pyörimään ja sitten polvet pehmeinä kielekkeelle kysymään elämän tärkeintä kysymystä.”

Kuva: Tuomas Mäkelä

Oikein ihanaa ja rakkaudentäyteistä ystävänpäivää !

-Venla