Valokuvaus ja mallina toimiminen soveliaisuussääntöjen viidakossa, osa 2

Venlan ajatuksia

Kannen kuva: Tuomas Mäkelä

Näissä odotuskuvauksissa vatsa haluttiin tuoda esiim mahdollisimman hyvin
Kuva: Tuomas Mäkelä

Blogimme edellisessä tekstissä Elsa pohti erilaisia tähän harrastukseen ja ammattiin liittyviä soveliaisuussääntöjä ja sitä, miten itse näitä toteuttaa tai jättää oteuttamatta. Tänään jatkan samasta aiheesta, omasta näkökulmastani.

Olen huomannut, että mikäli kuva on vähän erilainen, osa yleisöstä pitää sitä loistavana ja osa kritisoi. Aina. Olisi todella vaikeaa lähteä toteuttamaan itseään kuvien muodossa samalla miettien jokaista kritiikin aihetta, jonka joku saattaa kuvassa nähdä. Silloin joutuisi väkisinkin keskittymään ihan etunenässä juurikin muiden miellyttämiseen ja omaa luovuuttaan tulisi rajata reilusti. Ja kun itselläni harrastajana päätarkoitus on nimenomaan itseilmaisu, katoaisi aika lailla pointti koko hommasta.

Ihan kaikkiin vastaan tuleviin säännöstöihin siitä, millaisia kuvia saisin julkaista, en siis millään tavalla edes yritä sopeutua. Siitä huolimatta olen hyvin tarkka siiä, mitä julkaisen. Haluan kuvien edustavan minua, ja on tärkeää, että itse voin seistä niiden takana täysin. Minullakin on monta roolia. Sen lisäksi, että olen harrastajamalli, olen myös muun muassa äiti, vaimo, isosisko, tanssinopettaja ja ravintovalmentaja. Vaikka tietyssä määrin roolit pysyvätkin erillään, olen kuitenkin sinut sen kanssa, että kaikkia tekemisiäni arvioidaan näiden roolien kautta. Tietysti näin! Huomattavasti hankalampaa onkin sitten pohtia, millaiselta minun tulisi vaikka tanssinopettajana näyttää tai millaisia kuvia äiti-ihminen voi itsestään julkaista.

Näitä teemoja pohtiessa monelle varmaan tulee ensimmäisenä mieleen sellainen ajatus, että puhutaan juuri vähäpukeisuudesta. Siitä, kuinka paljastavia kuvia on ok julkaista. Tämä onkin erityisesti sosiaalisessa mediassa yksi iso asia, joka tulee ottaa huomioon, mikäli kuvia siellä julkaisee. Lisäksi aihe on kyllä myös sellainen, joka puhututtaa ihmisiä todella paljon, ja viime aikoina se onkin päätynyt ihan iltapäivälehtien otsikoihin saakka. Itselleni vähäpukeisuus tai jopa alastomuus valokuvassa on vain yksi visuaalinen elementti. Tämä yksinään ei millään lailla määritä kuvaa, tai sitä mitä se edustaa.

Odotuskuviin alastomuus tuo ihanaa herkkyyttä ja luonnonläheisyyttä
Kuva: Tuomas Mäkelä

Haluan pitää itseäni jonkinlaisena roolimallina, vieläpä hyvänä roolimallina. Tästäkin syystä olen erittäin tarkka siitä, millaisissa kuvissa poseeraan. Olen kyllä poseerannut myös täysin alasti, mutta silloin kuvaajan kanssa on aina sovittu tarkat pelisäännöt siitä, millainen lopputuloksen tulisi olla. Aina ollaan tavoiteltu kaunista ja taiteellista lopputulosta, ei pornoa. Siinä, missä moni varmaan jo olisi valmis tuomitsemaan äitihenkilön itsestään julkaisemat alastonkuvat täysin sopimattomiksi kuvia edes näkemättä, itse taas kieltäytyisin arvoihini vedoten monistakin kuvausaiheista, jotka saattaisivat olla yleisesti hyväksyttävämpiä. Esimerkiksi tupakkaa en suostuisi kuvassa pitämään.

Alastomuus on tietysti kiehtovaa ja säväyttävää, joskus kuvassa voimakeinokin. Kuitenkin toivoisin, ettei siihen keskityttäisi liikaa, varsinkaan negatiivisessa mielessä. Tästä aiheesta minulla olisi valtavasti sanottavaa, kuulette siitä varmasti myöhemmin lisää. Nyt tyydyn sanomaan, että ennemmin selittelen sitä, miksi julkaisin itsestäni alastonkuvan somessa kuin sitä, miksi haukuin näin tehnyttä naista. Jälkimmäistä en toki onneksi ole tehnytkään, sillä en kyllä keksisi yhtään hyvää selitystä moiselle käytökselle. Hyvä roolimalli ei nostata itseään haukkumalla muita, päinvastoin.

Koen, että hyvin pitkälti jokainen saa määrittää taiteensa suhteen omat rajansa. Näitä kannattaa kuitenkin jokaisen tahollaan miettiä tarkasti, ja varautua valintojaan välillä selittelemäänkin. On myös hyvä arvioida, kenen mielipiteillä on itselle merkitystä. Omalla kohdallani tällä hetkellä se henkilö on aviomieheni. Tosin hän usein lähinnä ihmettelee, jos jonkin kuvan julkaisun kohdalla jään miettimään. Yksikään kuva ei siis ole jäänyt kiinni hänen sensuuriinsa. Koen kuitenkin, että hänen sanallaan on painoa, ja suhtautuisin vakavasti siihen, jos hän ei haluaisi minun jotain tiettyä kuvaa jukaisevan.

Kuva: Tuomas Mäkelä

Ulkopuolisten mielipiteitä kuvista on niin paljon kuin on katsojiakin, ja suuri kritiikin määrä saattaa jopa kertoa onnistumisesta. Omalla ilmaisullaan ei saa puolustella toisten satuttamista tai loukkaamista, se lienee varmasti selvää. Lisäksi tietyissä yhteisöissä, kuten sosiaalisen median kanavissa, on tietyt säännöt, joita niissä tulee noudattaa. Tämän ulkopuolella kuitenkin jokainen on varmasti oikeutettu julkaisemaan juuri sellaisia kuvia kuin haluaa, eikö vain!

Ihanaa heinäkuun jatkoa!

-Venla

Valokuvaus ja mallina toimiminen soveliaisuussääntöjen viidakossa, osa 1

Elsan ajatuksia

Teksti ja kuvat: Elsa Wellamo

Kannen kuva: Arto Soini
Malli: Elsa Wellamo

Kun aloitin valokuvaamisen ja malleiluni pari vuotta sitten, en tullut ajatelleeksi, miten isoja eroja suvaitsevaisuudessa vallitseekaan eri ihmisryhmien, kulttuurien ja sukupolvien kesken. Millaisia rajoja soveliaisuuden suhteen yhteisön sisällä koetaan puolin ja toisin.

Tästä aloitamme kirjoittamaan yhdessä Venlan kanssa isompaa kokonaisuutta. Paloittelemme omia kokemuksiamme ja ajatuksiamme aiheen suhteen tuleviin blogeihimme ainakin muutaman viikon ajan. Ja tänään starttaan kirjoittamalla oman mikrokosmokseni eli ainokaisen napani ympäriltä.

Muistan kuinka ensi kertoja lähtiessäni kuvaamaan, mallini kysyi millaisia vaatteita hän pukisi ylleen ja minä mietin, mitä haluan kuvalta ja miten vaatteet tukevat hänen persoonaansa. Hitusen myöhemmin huomasin kuinka moni tuntui kuorruttavan itsensä monimutkaisen rekvisiitta/vaatevuoren alle ja se taas tukahdutti oman intoni kuvata. Älkää ymmärtäkö väärin: rakastan rekvisiittaa ja asusteita. Elän karkkikauppakaikkeuden keskellä, jossa joka nurkassa on poronsarvia, harakankalloja, takorautaisia käätyjä ja kruunuja ja vaatekomeroni pursuaa kilometreittäin erilaisia kankaita. Silti koitan pitää rekvisiitan määrän kuvaustilanteessa sellaisena, että se ei peitä mallin persoonaa. Rekvisiitta on mauste, ei koko soppa. Poikkeuksiakin tietenkin nähdään!

Pian löysin luonnosta itselleni luontevimmat lokaatiot ja tämän myötä normivaatteet muodostuivat enemmänkin esteiksi tai ne johtivat huomiota kauemmaksi mallista itsestään. Pikkuhiljaa kuvani olivatkin lähestulkoon vaatteitta otettuja tai ainakin hyvin vähissä sellaisissa, mielikuvitushahmoissa. Sama tapahtui itsellenikin, kun minä toimin vuorostani mallina. Tuntui luonnollisemmalta ”pukea” päälle pelkkä pitsiriekale kuin farkut ja huppari. Sain olla yhtä ympäröivän luonnon kanssa.

Malli: Tiina Kareinen IG: Tiinakaroliin

Tämä osittain yllättäväkin alastomuus tai vähäpukeisuus johti seuraavaan kysymykseen: kenellä on ”oikeus” rajoittaa millaisissa kuvissa esiinnymme? Kuka määrittelee sen, mitä kaikkea on sopivaa näyttää julkisesti ja mikä kuuluu ainoastaan kotialbumiin. Onko se puoliso, työnantaja, omat vanhempamme, työkaverimme, lapsemme, naapurin rouva vai yhteiskunta kokonaisuudessaan vai jääkö päätös yksin omille hartioillemme? Mitä siitä seuraa mahdollisesti lähimmillemme, ovatko he ylpeitä meistä vai joutuvatko häpeämään.

Itselleni tämä riippuu täysin siitä, mitä kuvalta halutaan ja mikä on teema. Olen monesti sanonut, etten vedä käsijarrusta juuri koskaan. Aina mennään mallin asettamien rajojen sisällä. Kuitenkin niin, että meillä on kummallakin mukava olla. Minen arastele kuvata rankkojakaan aiheita, kuten kauhua, BDSM:ää tai vaikkapa mielenterveyteen liittyviä aiheita. Sen sijaan pornografia, teeskentely, raaka väkivalta ja halpa seksityrkkyys… Niitä en koe omiksi jutuikseni sitten en niin mitenkään päin, en kummallakaan puolella objektiivia.

Etsin ennemmin kuviini estetiikkaa, tarinaa, luontoyhteyttä ja tunteita laidasta laitaan. Kun sitten viimein itse olin kameran edessä syntymäasussani (artikkelikuva) ja mietin onko moisia sopiva julkaista, ymmärsin, että ainoat keiden mielipiteitä kuuntelen ja kunnioitan ovat omat lapseni ja puoliso. Huomasin, että jos lähden yhtään pidemmälle puntaroimaan sovinnaisuusrajoja, sen riitasointuisemmaksi ne kävivät. Toiset kannustivat ja toiset kauhistelivat. Päätin siis pidättäytyä täysin omassa arviointikyvyssäni korkeintaan lähimpiäni kuunnellen.

Otin omaksi ohjenuorakseni myös sen käytännön, että se, mitä en pystyisi itse julkaisemaan, en odota myöskään muilta. En pyydä mallia menemään tilanteeseen, johon en myös itse pystyisi menemään. Haluan olla reilu tai ainakin pyrin siihen. Joskus taas huomaan, että mallini ovat rohkeampia kuin minä olisin vastaavasti. Ja myönnän, että he rohkaisevat samalla ravistelemaan omia ennakkoasenteitani. Monet malleistani ovatkin jollain tapaa esikuviani. Heidän ennakkoluulottomuutensa ruokkii omaa uskoani ja luottoa siihen, mitä voin ja mitä ”saan” tehdä. Isojakin oivalluksia ollaan koettu yhdessä tuolla pusikoissa puolin toisin.

Malli: Jessi Aaltonen / IG Luontosielu

Olen 45-vuotias ja kahden teini-ikäisen äiti. Olen urheiluhieroja, laulaja, kuvaaja ja amatöörimalli. Käytettävissäni on siis monta erilaista viitekehystä, mikä on sopivaa ja mikä ei – myös niissä piireissä, jotka ei valokuvamaailmaa tunne yhtään. Ja kiitos tämän: ymmärrän erittäin hyvin myös, mitä kamerani eteen asettuvat mallini mahdollisesti ajattelevat.

Miten tämä näkyy arjessa perheen kesken? Kuvausharrastuksen myötä koin aiempaa tärkeämmäksi saada kasvatettua ainakin omat lapseni sekä suvaitsevaisiksi että rohkeiksi asettamaan omat rajansa nimenomaan heille itselleen sopiviksi. Etteivät he liiaksi kuuntele eivätkä myötäile muiden mielipiteitä tai vaatimuksia, vaan osaavat perustella ainakin itselleen mihin suostuvat ja mihin eivät. Ja erityisesti, millaisena he näkevät minäkuvansa ja miten uskaltavat tuoda sen eri puolia esiin.

Olemme puhuneet heidän kanssaan lukemattomia tunteja itsekunnioituksesta ja arvostuksesta. Rakkaudesta omaa itseä kohtaan ja siitä, miten yksipuolista ja osittain vaarallistakin kauneusihannetta maailmalta tarjotaan. Myös siitä, kuinka yhteisön hyväksyntää haetaan osin kyseenalaisinkin keinoin ja siitä, mikä on totta ja mikä ei. En olisi osannut näin spesifisti lähestyä asiaa ennen kuin aloitin harrastukseni valokuvaamisen parissa. Yhteisön rajat on tehty toisinaan ravisteltaviksi ja toisinaan turvaksi. Meidän on itse osattava päättää kumpi palvelee meitä paremmin.

Näistä pian lisää, seuraavaksi kuullaan Venlan ajatuksia aiheesta!

-Elsa Wellamo-

Kuinka valmistaudun kameran eteen kuvaustauon jälkeen

Odotan jo innolla kesän kuvauksia, joita onkin nyt useammat sovittuna. Edellisen kerran olin kameran edessä helmikuussa eli siitä on jo aikaa. Alta löytyy muutamia seikkoja, joita huomioin nyt erityisesti kuvaustauon jälkeen. Nämä toimivat kuitenkin hyvinä vinkkeinä myös ihan ensimmäisiin kuvauksiin suunnatessa. Oli tavoitteenasi sitten aloittaa harrastus tai työ mallina tai ihan vain kertaluontoisesti ikuistaa kaunis olemuksesi ammattilaisen toimesta.

Viimeisimmät kuvaukseni. Näissä oli jo onnellisesti pulla uunissa, mutta kuvat pyrittiin ottamaan niin, ettei tätä vielä huomaa.
Kuva: Krista Riitinki

Jonkin verran kuvauksiin on aina hyvä valmistautua. Erityisesti, jos ne ovat selkeästi eri tyyliset, kuin mihin aiemmin olet tottunut. Omassa tilanteessani tietysti myös raskaus vaikuttaa asiaan paljon. On hyvä miettiä poseerauksia hieman tavallista tarkemmin etukäteen, sillä tulevissa kuvauksissa halutaan vatsaa nimenomaan korostaa, kun normaalisti kaikki ylimääräinen sillä seudulla halutaan piiloon. Eli vanhat luottoposet eivät nyt kelpaakaan.

Eilen mieheni otti lomareissulla kuvan minusta, ja asettelin kädet mielestäni kauniisti korostamaan vastsaa. ”Näyttää siltä kuin kaivaisit sut housuja” tuli kommentiksi ensimmäiseen tarjoamaani poseen. Viimeistään silloin tajusin, että ennen tulevia kuvauksia on hyvä harjoitella hetki itsekseen peilin edessä tai pyytää miestä kuvaamaan vähän lisää.

Tässä tämä mainitsemani ”housujen kaivelu -kuva”. Kieltämättä, alemman käden asento voii olla parempi.

Vastaava tilanne voi kuitenkin olla monesta muustakin syystä. Poseerauksia on siis aina välillä hyvä vähän päivittää, varsinkin, jos edellisistä kuvauksista on pitkä aika. Ilman raskauttakin kropan malli on saattanut muuttua tai ehkä ikä on tuonut lisää itseluottamusta, ja aiemmin vältellyt poset ja kuvakulmat miellyttävätkin nykyään silmää. Ja onhan se nyt mukava saada erilaisia kuvia! Sama pätee myös ilmeisiin. Niitäkin on hyvä harjoitella peilin edessä tai vaikka selfieitä ottaen. Valokuvassa on muutenkin niin monta palikkaa, joiden täytyy osua kohdalleen, jotta sekä kuvaaja ja malli ovat tyytyväisiä. Harha-askelia on siis hyvä minimoida. Joskus toki jäljestä voi tulla priimaa ihan vahingossa, yleensä taustalla on kuitenkin harjoitusta ja ammattitaitoa.

Poseerausten lisäksi myös kuvausympäristöä kannattaa suunnitella ja mahdollisesti myös testailla. Nyt raskaana ollessa minun otettava huomioon esimerkiksi se, ettei tasapaino ole ihan ennallaan. Tavallisesti koikkeloisin mielelläni mitä erikoisemmissa luonnon tarjoamissa paikoissa tai kiipeäisin vaikka puuhun. Nyt kaikki tämä ei ole mahdollista. Ympäristöön valmistautuminen voi joissain tilanteissa tarkoittaa myös ihan käyntiä kuvauspaikalla tai vastaavassa ympäristössä. Vesikuvauksiin ei välttämättä kannata lähteä, jos talviturkki on vielä heittämättä.

Laittautuminen toki on tehtävä aina erikseen jokaiseen kuvaukseen, mutta tähänkin kannattaa valmistautua hyvissä ajoin, jos edellisistä kuvauksista on aikaa. Vaikka paino olisi pysynyt suunnilleen samana sitten viime käyttökerran, kannattaa kuvausvaatteet kuitenkin vielä kokeilla läpi ennen kuvausta, alusvaatteita myöden. Jos kuvauksiin on suunniteltu tietynlaisia poseerauksia, kannattaa niitä testailla myös kuvausvaatteet yllä. On turhauttavaa sekä mallille itselleen että kuvaajalle, jos vaatteet eivät toimikaan toivotulla tavalla, saati sitten, jos asu ei istukaan mallille.

Myös vaatteiden siisteys kannattaa tarkistaa vielä vaikka edellisenä päivänä. Onpahan itselleni kyllä kerran käynyt niinkin, että olin edellisenä iltana jo ottanut kuvausvaatteet esiin ja aamupäivän aikana mekkoon oli ilmestynyt sormiväritahra. Onneksi huomasin tämän ajoissa ja ehdin vielä putsata tahran ja kuivata mekon kuvauksia varten.

Jos arjessa ei tule meikattua, tai ainakaan käytettyä kaikkia kuvauksiin suunniteltuja meikkejä, kannattaa meikkien tilanne tarkistaa hyvissä ajoin ennen kuvauksia. Itse joudun ainakin nyt tuleviin kuvauksiin hankkimaan uuden meikkipohjan, sillä iho on päivettynyt jonkin verran kesän aikana ilman meikkiä kulkiessa. Onneksi tajusin tämän ajoissa, enkä vasta kuvauksiin meikatessa. Omista meikkaustaidoista riippuen, pitkän tauon jälkeen myös koemeikki saattaa olla tarpeen. Itse ainakin aion toteuttaa tämän.

Toivottavasti muillakin on ihania kesäkuvauksia suunnitteilla! Tiedän, etten ole ainoa, joka on pitänyt kevään taukoa.

Aurinkoista viikkoa!

– Venla

Millaisen kuvaajan kanssa teen mielelläni yhteistyötä

Kansikuva: Timo Westerberg

Viime aikoina tekstini ovat olleet enemmänkin pohdiskelevia, sillä olen pitänyt kuvauksista taukoa. Osittain syynä on ollut raskaus, osittain korona. Nyt alan kuitenkin pikkuhiljaa aktivoitumaan mallina ja muutamat kuvaukset on jo kesälle sovittuna. Niinpä päätin kirjoittaa tällä kertaa siitä, millainen on mielestäni hyvä kuvaaja.

Jonkin verran odotuksiini tietysti vaikuttaa se, millaisesta yhteistyöstä on kyse. Mikäli olen palkannut kuvaajan, odotan hänen olevan kuvaustilanteessa myös asiakaspalvelijana. Käytännössä tämä saattaa tarkoittaa joko kykyä ottaa tilanne haltuun tai toisaalta kykyä toimittaa minulle juuri sellaiset kuvat kuin olen tilannut. Tärkeä taito on myös osata lukea, kumpaa näistä haluan. Useinhan se on jotain noiden väliltä. Kaikkea vastuuta ei toki voi tästä kuvaajan harteille sälyttää vaan tietysti myös asiakkaana pyrin esittämään toiveeni mahdollisimman selkeästi.

Uusia kuvia odotellessa jaan kuvia vuosien varrelta. Tässä yksi, joka edelleenkin kuuluu ehdottomasti suosikkikuviini.
Kuva: Mikko Saxlund

Jos taas kyseessä on TFCD-yhteistyö tai itselleni palkallinen keikka, silloin kuvaaja hoitaa lähtökohtaisesti oman tonttinsa, ja itse hoidan omani. Tietysti hyvä ilmapiiri on aina jokaisen vastuulla, mutta varsinaista rohkaisua tai tsemppaamista en näissä tapauksissa kuvaajalta odota. Jos jokin kuvausaihe olisi itselleni sen verran vaikea, että tätä kaipaisin, palkkaisin mieluummin itselleni kuvaajan kyseisiin kuvauksiin. Silloin voin odottaa hänen olevan tilanteessa minua varten.

Kuvaukset ovat minulle pääasiassa mukava harrastus, ja mieluiten sitä tietysti harrastaa yhdessä mukavien ihmisten kanssa. Mitään turhaa säätöä ja vääntämistä ei varmasti kukaan vapaa-aikaansa halua. Olen ollut onnekas ja saanut kuvata yhdessä monien taitavien ja mukavien kuvaajien kanssa. Joidenkin kanssa tietysti synkkaa paremmin kuin toisten, mutta mitään aivan horror-kokemuksia ei itselleni onneksi vielä ainakaan ole tullut vastaan.

Viimeisimpiä kuvauksiani ennen taukoa. Seuraavat kuvaukset Kristan kanssa ovatkin jo suunnitteilla.
Kuva: Krista Riitinki

Millaisia piirteitä sitten arvostan valokuvaajissa?

Selkeä viestintä

Jos kuvaajalla on jokin visio, haluan kuulla sen. Jos oma ideani on aivan tuhoon tuomittu kuvausteknisestä näkökulmasta, haluan kuulla sen. Selkeä viestiminen asioista jo kuvausta suunnitellessa antaa paremmat mahdollisuuden kummallekin valmistautua kuvauksiin. Yleensä itseltäni löytyy aina ideoita, mutta mielelläni kuuntelen ideoita myös kuvaajalta. Olen myös huomannut, että kuvista kyllä tulee parempia, jos kumpikin on ideasta innoissaan. Tämä onnistuu parhaiten juuri yhdessä suunnittelemalla.

Myös kuvaustilanteessa toivon kuvaajan osaavan ohjata selkeästi. ”Vähän tonne suuntaan” on hyvin hankala ohje toteuttaa. Varsinkin, jollet edes kunnolla näe, mikä on ”toi suunta”. Lisäksi epäselväksi jää, pitääkö liikkua sinne kokonaan vai kenties kääntyä. Ja jos kääntyä, käännänkö koko vartaloa, vyötäröstä ylöspäin, päätä vai kenties vain katsetta. Ja ”vähän”, mitä se sitten kenellekin tarkoittaa…

Liikun mielestäni kameran edessä melko luontevasti, eikä kuvajan tarvitse asetella minua siihen alusta alkaen. Jos kuvaaja kuitenkin haluaa näin tehdä, toivon hänen olevan ohjeissaan selkeä. Lisäksi kuvaaja on kuitenkin se, joka kuvaustilanteessa näkee valmiin asetelman, joten hänen on helpompi hoksata, jos esimerkiksi jalka taittuu istuessa kokonaan pois kuvasta näyttäen hassulta.

Luotettavuus

Jokainen varmasti ymmärtää, että luottamus on näissä piireissä todella tärkeä asia. Jo etukäteen toivon voivani luottaa siihen, että sovituissa aikatauluissa pysytään. Tämä koskee sekä kuvausta että valmiiden kuvien toimistusta.

Lisäksi minun on pystyttävä luottamaan siihen, ettei minusta julkaista sellaista kuvamateriaalia, jota en halua julki. Erityisesti vähäpukeisissa kuvissa se raja on välillä hiuksen hieno. Voi olla, että samasta setistä joku kuva on erittäin tyylikäs ja julkaisen sen itsekin mielelläni sosiaalisessa mediassa, toinen kuva taas onkin ilmeestä tai kuvakulmasta johtuen enemmänkin porno-kategoriaan kuuluva enkä missään nimessä halua sellaista itsestäni julki. Kerron kyllä kuvaajille jo etukäteen olevani näissä asioissa tarkka, ja siksi odotan, että sitä kunnioitetaan myös kuvausten jälkeen.

Kokemus

Kuten niin monessa muussakin hommassa, tässäkin oppii tekemällä. En tietenkään tarkoita, että aloittelevat kuvaajat olisivat kaikki huonoja ja kaikki kokeneet kuvaajat olisivat hyviä. Kuitenkin kokemus tuo usein tiettyä varmuutta tekemiseen.

Itse olen huomannut myös sen, että pelkän kamerankäyttökokemuksen lisäksi kuvaajien ammattitaitoon vaikuttaa kyllä paljon myös se, mitä he ovat kuvanneet. Poikkean itse perinteisestä mallinmuotista, joten saatan olla haastava kuvattava kuvaajalle, jonka aiempi kuvauskokemus on lähinnä pitkien ja hoikkien mallien kanssa. Toisaalta joku saattaa hahmottaa muodokkaampaa naisvartaloa paremmin, vaikka kuvauskertoja olisi aiempaa esimerkkiä merkittävästi vähemmän, jos malleissa on ollut enemmän variaatiota.

Heittäytymiskyky

Olen itse sellainen, joka tykkää suunnittelusta. Siitä huolimatta joskus ne parhaat ideat syntyvät vasta kuvauspaikalla. Siksi toivon myös kuvaajalta tiettyä heittäytymiskykyä, ettei jokin loistava idea jää kokonaan käyttämättä vain siksi, ettei sitä oltu tajuttu suunnitella etukäteen. Varsinkin ulkokuvauksissa tai muuten luonnonvaloa käytettäessä tämä toki onkin ihan itsestäänselvyys. Niihin liittyy niin monta muuttujaa, joihin ei voi itse vaikuttaa. Rantakuvista voi saada huippumakeat, vaikka ennusteen aurinkoa ei näkyisikään vaan sen tilalle tulisi kaatosade.

Erityisesti luonnossa kuvatessa haluan myös välillä inspiroitua miljööstä.
Kuva: Teemu Kivekäs

Moni tuttu kuvaaja varmasti tunnistaakin näistä itsensä. Ainakin tiedän pitäisi!

Olisi kiva kuulla myös kommnetteja sekä kuvaajilta, malleilta että mahdollisilta kuvausasiakkailta. Allekirjoitatko nämä? Lisäisitkö kenties listaan jotain?

Aurinkoista viikkoa!

– Venla

Minäkuvaa – selfiekuplasta kuvaajan näkemykseen?

Teksti: Elsa Wellamo ja kuvat: Annika Marjamäki, Jari E Miettinen, Ville Ruusunen ja Arto Soini. Artikkelikuva nippu selfieitä.

Miten sinä näet itsesi vs. miten muu maailma näkee sinut? Herkullinen ikuisuuskysymys ja jonkin verran aina yllätyksellinen ja erilainen.

Kun suunnittelen kuvaavani ihmisen, haluan ennen kaikkea tallentaa hänen energiansa. En ole kiinnostunut virheettömästä ihosta, suorasta hammasrivistä tai vastaleikatuista hiuksista. Minua ei kiinnosta vaatekaapin sisältö, meikkipohjan kerrokset eikä vyötärönympärys. Mikä sen sijaan kiinnostaa, on voima, herkkyys, henki. Ne kaikki hehkuvat ulospäin vahvemmin kuin mikään kuorrute pinnaltasi. Suurin osa kuvaajista tekee parhaansa napatakseen talteen palan persoonastasi.

Miksi juuri nyt kirjoitan tälläisiä?? Koska olen saanut palautetta parilta mallilta, että he toivoivat minun kuvaavan heitä ennemmin selfien kaltaisina. Miksi ihmeessä haluaisin kuvata ketään vain ennalta määrätystä kulmasta. Siitä ainoasta, josta hän itseään peilikuvana katselee?

Sinä ja minä olemme niin paljon enemmän kuin vain heijasteita peilistä. Enkä myöskään halua kokea olevani selfiekepin jatkopala. Toki on upeaa, kun kuvattava tietää parhaat kulmansa ja auttaa minuakin tavoittamaan ne, mutta ei kai niiden tarvitse ainoita olla?

Ja tämän kirjoituksen kuvitukseksi laitoin luonnollisesti tällä kertaa omia selfieitä ja kuvaajien näkemyksiä minusta niiden ohessa. Selfiet artikkelikuvassa on perinteisesti ”vasurilla” vedettynä yläviistosta ja jutussa kuvaajan ottamat. Mikä rikas maailma meillä onkaan käsillämme, kummassakin puolensa. Ja myönnän: olen minäkin nieleskellyt monen kuvaajan ottaman kuvan kohdalla, et tuli jotain ihan muuta, mitä olin odottanut tai toivonut. Mutta samalla taas erilaista ja siten mielenkiintoisempaa, mitä olisin itse tajunnut ottaa. Ainakin rehellisempää.

Kiitos Ammille upeasta syksyisestä sessiosta!! Avasit monin tavoin silmiäni nähdä minut myös toisenlaisena minuna.

Kuvaaja haluaa ikuistaa sinut juuri siten, miten hän sinut näkee ja kokee. Olet enemmän kuin vain kuoresi. Kun näet peilikuvasi aamulla, kasvot turvonneina, silmäkulmat rähmäisinä, haluamme, että muistat olevasi halutessasi myös ryhdikäs ja komea. Oma vakionäkymäni aamuisin on Ozzy Osbourne. On todella. Ja sydämellinen kiitos omille kuvaajilleni, että se ei ole ainoa päässäni jylläävä minäkuva. En kuitenkaan toivoisi olevani pelkästään se muovifiltterinen iäti makeasti hymyilevä nukkenaama, jonka vakiona otan selfienä. Toki otan: Hiveleehän sekin mieltä, kun ikävuodet vähenee yhdellä säädöllä puolikkaaseen oikeasta ja leukaperät voi muokata mieleisekseen. Mutta maailma ei näe meitä siten!

Model and styling Elsa Wellamo Jari E. Miettinen @jmiettinen.pic.fi

Kuvaaminen on roolileikki, loistava keino etsiä minuuden eri tasoja ja nimenomaan muitakin näkökulmia kuin vain mitä sieltä käsivarren matkan päästä voit tarkastella. Voit olla tänään barbie, perkele, hengetär ja sinä ja kaikkea siltä väliltä. Jokainen todellisia puolia sinusta ja yhtä arvokkaita. Se on myös keino tutkia, millaisia kerroksia itsestä löytyy. Enkä todellakaan tarkoita edelleenkään pelkkää ulkonäköä, vaan persoonan vahvuuksia ja mielenliikkeitä.

Olen saanut ikuistettua ihmisistä ulos hersyvän naurun, alkuun usein puolivahingossa. Näytettyä, miten uskomattoman kauniita he ovat nauraessaan. Yllättävän moni kuvittelee nimittäin näyttävänsä aasilta. Juuri näillä sanoilla ilmaistuna: aasilta. Voiko kukaan oikeassa elämässä, valokuvien tällä puolella kutsua ketään aasiksi, koska tämä on hyväntuulinen ja hänen seurassaan on hauska ja helppo olla? Naura, vaikka hampaasi eivät ole suorat ja rypyt otsallasi painuvat syvemmällle.

Aurinkoinen lauantai. Villellä uusi kamera ja minulla halu saada ihan vain leikkiä. Oli hauskaa ja vapauttavaa. Juuri sellaista, mitä itsekin aina toivon omilla kuvattavillani olevan.

Opi näkemään itsesi muistakin kulmista kuin yläviistosta täydellisessä tällingissä ja vinossa hymyssä. Vaikka se olisikin ”se paras” puoli sinusta. Tuskin haluat antaa maailmallekaan sellaista kuvaa, että olet alituiseen kyykyssä tai kontallasi? Miksi siis näyttäytyä jatkuvasti sellaisena, mitä ei juuri koskaan ole.

Omia lemppareitani aina vain. Kerrankin luovutin täysin ohjista ja annoin kuvaajan viedä. Alusta loppuun. Design & Kuva Arto Soini

Opettelen tätä kaikkea itsekin, ihan joka päivä. Kannustan uskaltamaan tulemaan ulos sieltä selfie-filtterikuplasta aina välillä. Saatamme kaikki yllättyä ja löytää rinnalle jotain vieläkin arvokkaampaa. Mielenkiintoisen, kaikkine rooleinemme rakastetun ja monipuolisen ja ehkä jopa totuudenmukaisemman minän.

Upeita kuvaushetkiä sinulle toivottaen:

Elsa Wellamo

Raskaus ja kehonkuva, mietteitäni raskausviikolla 26

Viime viikolla kirjoitin ajatuksistani liittyen äitiyteen ja kehonkuvaan. Tämänpäiväinen juttu on ikään kuin jatkoa sille. Aihe mietityttää minua erityisen paljon juuri nyt, sillä perheeseemme syntyy kolmas lapsi, toinen minun synnyttämäni, elokuun lopulla. Olen siis tällä hetkellä 26. raskausviikolla.

Tässä toisessa raskaudessa vatsani on kasvanut niin hurjaa vauhtia, että minua katsoessa raskaus ja sen tuomat muutokset kehoon eivät taatusti jää huomaamatta. Itse olen koko ajan kokenut vauvavatsan kasvamisen ihanana ja jännittävänä asiana. Se konkretisoi vauvan odotusta.

Vatsani nyt, raskausviikolla 26

Tässä kohtaa täytyy tosin mainita, että olen ollut hyvin onnekas ja raskauteni ovat olleet helppoja. En ole juurikaan kärsinyt tyypillisistä raskausvaivoista, kuten pahoinvoinnista, selkäkivuista tai voimakkaista harjoitussupistuksista. Painonnousukin on omissa raskauksissani toistaiseksi ollut hyvin maltillista. En siis nyt edes kuvittele voivani kirjoittaa kaikkien, tai edes useimpien, odottavien äitien puolesta. Aion kertoa omista ajatuksistani, ja uskon monen kuitenkin pystyvän samaistumaan ainakin osaan niistä.

Minulle tosiaan raskauden näkymään alkaminen on aina ollut iloinen asia. Olen mielelläni pitänyt vaatteita, jotka korostavat kasvavaa vatsaa. Olen nähnyt itseni kauniina myös rakausaikana. Puolisoni kehuu ulkonäköäni tavallisesti usein ja näin hän on tehnyt myös ollessani raskaana. Tämä varmasti on osaltaan auttanut minuakin suhtautumaan kasvavaan vatsaani entistä myönteisemmin. Vaikka tärkeintä on se, miten itsensä näkee ja kokee, vaikuttaisi ajatuksiini varmasti paljonkin, jos huomaisin mieheni yhtäkkiä suhtautuvan raskauden myötä muuttuvaan ulkomuotooni jotenkin negatiivisesti. On ihanaa kuitenkin kokea raskaudesta huolimatta välillä olevansa myös nainen tai vaimo, ei aina vain odottava äiti.

Tämä kuva on edellisen raskauteni viime metreiltä.
Kuva: Markku Nurminen

Olen kummassakin raskaudessa vältellyt äitiysvaatteiden hankkimista. Varsinkin edellisessä raskaudessa koin, että on turhaa käyttää rahaa vaatteisiin, joita tarvitsee niin vähän aikaan. Tavallaan olen edelleen sitä mieltä, sillä monet vaatteet soveltuvat käytettäväksi sekä odotusaikana (ainakin lähes viimeisille päiville asti) että odotusajan jälkeen. Tietysti on fiksumpaa satsata sellaisiin. Kuitenkin, itse ainakin tykkään kovasti laittautua ja pukeutua kauniisiin vaatteisiin. Siksi uskon, että näkisin kasvavan vatsan välillä melko negatiivisesti, mikäli se rajaisi käytettävissä olevat vaatteet aivan olemattomiin. Hiljattain panostin jopa odotusajan urheiluvaatteisiin. Urheiluvaatteet ovat kuitenkin itselläni käytössä lähes päivittäin, joten tämä oli ehdottomasti hyvä päätös.

Koen olevani tyytyväinen vartaloni ulkonäköön myös raskausaikana. Siitä huolimatta en aina ole ollut tyytyväinen siihen, miten se raskausaikana ”toimii”. Kirjoitin aiemmin etätanssinopetuksesta ja tanssituntien videoimisesta. Tämä on ollut ajoittain aika kova paikka odottavalle äidille, joka on vieläpä aikamoinen pilkunviilaaja. Videolta kaikki kropan virheasennot paistavat silmiin helposti. Omaa tanssiani katsoessa olen myös monesti todennut, että kuvattu pätkä ei näytä samalta, kuin millaiseksi sen ajattelin. Lisäksi muun muassa tasapainon heikentyminen on tuottanut tuskastumisen tunteita välillä. Kokonaisuutta ajatellen nämä ovat aivan pieniä asioita, sisälläni kuitenkin kasvaa uusi elämä. Saavat ne silti välillä turhauttaa. Hetkellisesti saattaa tuntua isoltakin pettymykseltä, kun oma kroppa ei vastaakaan niin kuin on kuvitellut. Pieni asioiden suhteuttaminen on kuitenkin auttanut tähän.

Yhtä kaikki, niin ihana asia kuin raskaus onkin, voi siitä olla ajoittain vaikea nauttia. Raskaus muuttaa sekä kroppaa että mielä, ja joskus muutokset eivät tunnut hyvältä. Haluaisin kuitenkin, että jokainen, joka ei koe itseään sinuiksi raskauden kroppaan tuomien muutoksien kanssa, miettisi, mistä tämä johtuu. Jotkin syyt ovat sellaisia, ettei niihin löydy mitään helppoa parannuskeinoa, raskaus saattaa tuoda sivuvaikutuksena ikäviäkin oireita ja muutoksia ulkonäköön. Jotkin syyt taas saattavat olla sellaisia, että niihin pystyy helposti itse vaikuttamaan, esimerkiksi pienellä vaateinvestoinnilla tai keskustelulla oman puolison kanssa.

Toivoisin, että jokainen odottava äiti saisi kokea olevansa kaunis!

Ihanaa alkavaa viikkoa!

– Venla

Äitiys ja kehonkuva

Kannen kuva: Pekka Innanen

Olen tätä aihetta sivunnut jo aiemmin, mutta koen asian niin tärkeäksi, että se ansaitsee aivan oman kirjoituksensa. Kuten ihmisiä ylipäätään, myös äitejä on hirmuisesti erilaisia. Kuitenkin löytyy muutamia myös omaan kehonkuvaan vaikuttavia tekijöitä, jotka yhdistävät lähes kaikkia äitejä.

Varmasti suurin kehonkuvaan vaikuttava tekijä kaikilla synnyttäneillä äideillä on se, että oma kroppa on muuttunut raskauden myötä. Näihin muutoksiin ei ole voinut paljoakaan vaikuttaa itse, eikä niitä ole voinut etukäteen ennustaa. Terveelliset elämäntavat raskauden aikana pitävät tietysti painonnousun yleensä maltillisena, eikä ylimääräisiä kiloja välttämättä aina ole juurikaan synnytyksen jälkeen. Silti vatsa on yleensä pitkään löysempi ja muhkurainen. On hyvin yksilöllistä, saako raskausaikana raskausarpia, ja kuinka hyvin nämä haalenevat ajan myötä. Ihon repeilyä voi yrittää hillitä säännöllisellä rasvauksella, mutta eivät ne voiteetkaan ihmeisiin pysty. Jos synnytystapana on sektio, jää siitä pysyvä arpi. Tämän jälkeen on myös otettava aikaa leikkauksesta toipumiseen, ja treenamista on syytä lykätä.

Hieman synnytyksestä ja lapsivuodeajasta riippuen palautumiseen saattaa mennä pitkä aika. Vauvavuosi tuo kuitenkin arkeen monta muuttujaa, ja äidin liikunnalisuus ja terveellinen ruokavalio saattavat valitettavasti kärsiä joidenkin näiden muuttujien myötä. Aikaa treenaamiselle ei välttämättä ole. Tai vaikka aikaa olisikin, kiinnostusta ja jaksamista ei ehkä löydykään. Jos unet jäävät jatkuvasti vähäisiksi, ei treenistä palaudu kunnolla ja raskaampi treenaus on syytä laittaa tauolle sen vuoksi. Väsymys myös saa meidät himoitseman sokeria, ja uskonkin monen äidin lisäävän sokerisia herkkuja merkittävästi vauvavuoden aikana. Myös isompien lasten äitien keskuudessa on ihan klassikko hiipiä välillä karkkikaapille, silloin se vain on tehtävä lapsilta salassa.

Ruuhkavuosien keskellä on aika usein kortilla. Parisuhdeajan ja treenin voi onneksi yhdistää.

Yhtä kaikki, jokainen raskaana oleva nainen altistaa kehonsa muutoksille, joita ei itse pysty hallitsemaan. Se on ihanaa ja jännittävä, mutta monia saattaa hieman hirvittääkin. Ja raskauden jälkeen muuttunut elämänilanne saattaa pitää huolen siitä, että ”vauvakilot” kulkevat mukana vielä vuosia viimeisimmän synnytyksen jälkeenkin. Tässä kohtaa on siis erittäin hyvä osata laittaa asiat tärkeysjärjestykseen ja nauttia vauvasta sen sijaan, että murehtisi omaa vartaloaan.

Jossain vaiheessa tämä kuitenkin alkaa mielestäni kääntyä niin, että lapsen saaminen on enää tekosyy omalle laiskuudelle. Kukaan ei varmasti halua syyttää omia lapsiaan omasta huonosta fyysisestä kunnostaan tai ylipainostaan, mutta käytännössä sen kaltainen uhriutuminen on valitettavan yleistä äitien keskuudessa. Toinen ikävä ilmiö, johon me äidit syyllistymme, on omalle kropalle nauraminen. Huumori on toki hyvä väline vaikeiden asioiden käsittelyyn ja itselleen on hyvä osata nauraa. On hyvä kuitenkin tiedostaa, missä menee raja rakastavan kiusoittelun ja väheksyvän itseironian välillä. Äitinä annat kuitenkin lapsillesi mallin siitä, miten omaan kroppaan kuuluu suhtautua ja miten siitä kuuluu puhua.

Kuva: Pekka Innanen

Omassa lähipiirissäni on onneksi paljon aivan ihania ja kannustavia naisia. Kuitenkin välillä muun muassa sosiaalisen median kirjoitteluja seuratessa huomaan, että välillä me äidit unohdamme iloita toistemme puolesta. Viime aikoina mediassa on nostettu paljon esille äitiyden rankkuutta, ja sen myötä esiin on noussut rohkeita äitejä, jotka kertovat avoimesti ja rehellisesti arjestaan ja epätäydellisyydestään. Täydellisen äitimyytin rinnalle on noussut eräänlaisena liikkeenä ”paska mutsi”-ajattelumalli, jonka kautta nimenomaan jaetaan niitä arjen epätäydellisyyksiä. On ehdottoman hyvä asia, että rehellistä vertaistukea on tarjolla, mutta miksi kukaan haluaisi identifioitua paskaksi mutsiksi. Tai eihän kukaan sellaiseen ainakaan pyri. On rohkeaa kertoa myös epäonnistumisistaan, mutta ei kai niitä tarvitse kuitenkaan romantisoida.

Vertaistukea ja lohtua on siis helposti saatavilla, mutta onkin paljon vaikeampaa iloita toisen puolesta. Tunnistatko ehkä itsessäsikin sen, että jättäisit varmasti ihailevan kommentin rohkealle äidille, joka poseeraa vatsamakkaroita puristellen, mutta saattaisit jopa ärsyyntyä toisen äidin postaamasta alusvaatekuvasta, jolla hän iloitsee nopeaa palautumistaan synnytyksen jälkeen. Tällainen reaktio on täysin inhimillinen, mutta jos jäit nyt kiinni, mietithän vielä, mistä ärsyyntymisesi johtuu. Onhan jälkimmäisen kuvan postaaja todennäköisesti nähnyt valtavasti vaivaa ulkomuotonsa eteen, ja eikö juuri kovasta työstä ansaitsisi kehuja.

Miten sitten toivoisin äitien suhtautuvan kehoonsa? Rakkaudella! Armollisesti, mutta rehellisesti. Ymmärtäen, kunnioittaen ja inspiroituen. Jokaisesta makkarasta ja selluliittimöykystä ei tarvitse olla iloinen tai ylpeä, mutta näethän kuitenkin itsesi kauniina ja arvokkaana. Osaathan antaa kehollesi kohteliaisuuden ilman, että sen sävy on sarkastinen. Puhuthan vartalostasi myös ilman vaivaantunutta naureskelua. Uskothan myös itseesi ja mahdollisuuksiisi muokata kehoasi itsellesi vieläkin mieluisemmaksi.

Kuva: Jokke Laine

Ihanaa äitienpäivää!

-Venla

Tanssinopettaja-valokuvamallin hyppy liikkuvan kuvan kuvaamiseen

Olen poseerannut monissa tanssillisissa valokuvissa, mutta videoiden teko oli uusi haaste
Kuva: Pekka Innanen

Aiemmassa kirjoituksessani mainitsinkin, että tanssinopettajan työni ovat koronasta huolimatta jatkuneet. Eivät tosin tanssisalissa vaan etänä kotoa käsin. Kuvan siis tanssitunteja videolle, ja ne postitetaan oppilaille, jotta he pääsevät treenaaman kotoa käsin.

Videolla esiintyminen onkin melko erilaista kuin tanssisalissa opettaminen. Olen sen tyyppinen esiintyjä ja opettaja, että nautin kovasti vuorovaikutuksesta. Suurin ero tässä etäopetuksessa onkin normaaliin verrattuna ehdottomasti se vuorovaikutuksen totaalinen puuttuminen. Erityisesti alkuun oli vaikeaa saada itsensä “käyntiin” kuvaamista varten. Tanssisalissa oppilaiden parissa tämä on huomattavasti helpompaa, eikä silloin esimerkiksi pieni väsymys tunnu missään.

Valokuvauksiinkin liittyy vuorovaikutus. Kuvaukset on usein ainakin jossain määrin suunniteltu etukäteen yhdessä kuvaajan kanssa ja kuvausten aikana vaihdellaan ajatuksia vähintäänkin kuviin liittyen, usein paljon muuhunkin. Lähes poikkeuksetta saan myös nähdä otettuja kuvia pitkin session, joten pystyn ikään kuin vuorovaikuttamaan myös näiden kuvien kanssa. Niissä näkyy suoraa palautetta, jonka avulla pääsen korjaamaan suoritusta.

Nyt tosiaan kuvaan videot yksin olohuoneessani. Valmiin tuotoksen näen vasta kuvauksen päätyttyä. Olen välillä miettinyt, olisiko kuvaaminen erilaista, jos näissäkin kuvauksissa olisi mukana kuvaaja. Varmasti jossain määrin olisi. Erityisesti, jos video oltaisiin suunniteltu yhdessä, ja saisin kuvaajalta palautetta kesken kuvausten. Toisaalta videolla esiintyminen on joka tapauksessa hyvin erilaista kuin valokuvissa poseeraaminen.

Poseerauksia, ilmeitä ja kuvakulmia kuviin hiotaan välillä todella tarkkaan. Liikkuvaa kuvaa kuvatessa ei varmaankaan pystyttäisi samaan. Videolla esiintyessä on myös paljon enemmän hallittavia osia. Hyvä asento ei riitä vaan myös liikkeet ja puhe on saatava sujuvaksi. Jonkin verran olen videoita kuvatessa joutunutkin ottamaan normaalia rennomman asenteen, jotta valmiitakin tuotoksia syntyy.

Ikäni puolesta minun oletetaan taitavan hyvin erilaisia tietoteknisiä tehtäviä, mutta todellisuudessa olen niissä todella huono
Kuva: Tuomo Niemi

Tekniikassa on itselläni ollut, ja on edelleen, paljon opettelemista. Moni osaakin varmasti samaistua siihen, että tämän poikkeustilan myötä on joutunut kehittämään tietoteknisiä taitojaan. Toisaalta malliharrastukseni vuoksi tämä etätanssinopettajaksi hyppääminen kävi minulta suhteellisen helposti. Olen kuitenkin tottunut katselemaan itseäni kuvissa. Ja jopa tykkäämään omista kuvistani. Video on silti monella tapaa paljon raadollisempi kuin valokuva. Ainakin jokainen malli ja kuvaaja tietää, että usein kuvien takana on tarkkaan mietitty ja hiottu poseeraus, joka korostaa vartaloa juuri halutulla tavalla. Videolla tanssiessa vartaloa kuvataan eri suunnista ja kaikki kuvakulmat ja asennot eivät ole niitä imartelevimpia.

Vatsa mahtuu vielä juuri ja juuri tavallisiin, korkeavyötäröisiin treenitrikoisiin

Olen tällä hetkellä raskaana. Vaikka rakastan vauvamassuani ja ennemminkin haluan korostaa sitä sekä arjessa että kuvissa, tanssivideoita kuvatessa olen yllättänyt itseni välillä jopa harmittelemasta pyöreää olemustani. Näitä tunteita lähemmin tutkittuani, kyse ei oikeastaan ole ollut juurikaan vartalon tämänhetkisestä mallista vaan siitä, että jotkin liikkeet on siitä johtuen mahdoton toteuttaa sulavasti. Lisäksi yhtä kuvaamaani jumppavideota katsoessa alkoi selän raskaudesta johtuva virheasento hieman häiritä. En olisi siihen varmasti edes kiinnittänyt huomiota ilman tuota videota.

Kaiken kaikkiaan videointi on ollut hauskaa ja opettavaista. Jo aiemmin olen miettinyt välillä videolla malleilua, ja tämän menneen projektin myötä halu on vain voimistunut. Aion ehdottomasti toteuttaa jonkinlaiset liikkuvan kuvan kuvaukset ihan kuvaajan kanssa, kunhan tästä poikkeustilasta päästään.

Oma videoprojektini voisi olla boudoir-tyylinen
Kuva: Tommi Ääri

Aurinkoista viikkoa!

– Venla

Nyt on kuva-arkistojen kevätsiivouksen aika!

Teksti ja kuvat: Elsa Wellamo, Kannen ”She Wolf”-kuvassa Laura Tahvanainen

Mitä tehdä, kun yhtäkkiä on aikaa ja rutkasti? En tahtoisi sanoa, että ”siivota”, mutta sanon silti. Siivota ja järjestellä. Nyt juuri on ainakin omaan erittäin liikkuvaan elämäntapaani paras mahdollinen hetki tehdä niitä asioita, jotka useimmiten jäävät ”tylsinä”, ”työläinä” ja ”epämääräisinä” helposti taka-alalle.

Miten se liittyy kuvaamiseen? Omalla kohdallani varsin vahvasti. Kun pari vuotta sitten aloitin valokuvaamisen, en ollut aiemmin joutunut miettimään, miten arkistoidaan ja nimetään tai minne kaikkialle kannattaa tallettaa isoja tiedostoja, joita kuvat nimenomaan useimmiten ovat.

Ensimmäiset kuvani on siten luonnollisesti nimetty suloisesti ”Nippe” tai ”Nina”, ”Sari”, ”Sartza”, ”Karkki”, ”Marc”,”MarcBTS”,”Caritawarrior”,”Carita”. Ihan juuri kuten ystäviä kuvatessa helposti käy. No toki lisäsin nimien perään vinkkiä kertomaan eri edittien perusteella, mistä niissä oli tällä kertaa kyse. Esimerkiksi ”Sartzabw” oli luonnollisesti mustavalkoinen kuva Sarista. Sartzabwcr oli tiukkaan rajattu otos edellisestä. Näin jatkoin. Perustin jokaiselle mallilleni oman kansionsa. ”Sari”, ”Nina”, ”Satu”, ”Marc”, ”Reima”, ”Donna”, ”Carita”. HUOM!! Tässä kohden nimeämisiä en todellakaan arvannut ennalta, miten suuri rooli kuvaamisella tulisi elämässäni olemaan hetken päästä.

Marc Dillon ja kuva nimettynä ”Marcsydänlasitcropped” Ihan alkupään kuvauksiani, ehkä neljäs leikkihetkeni kameran keralla.

Kansiot ja kuvamäärät alkoivat lisääntymään valtavana ryöppynä. En todellakaan voi sanoa, että pikkuhiljaa, vaan tulvimalla. Oli koiraa, oli lapsia, oli luontoa ja vaellusta, sukujuhlia ja bändikeikkoja. Mitä innostunut vasta-alkaja nyt vain keksii kuvata, eli kaikkea. Ja ajattelin, että nimeän kansiot siten, että liitän sen eteen päivämäärät, paikan ja kohteen. Aika hyvä, paitsi luettavuus osoittautui pituutensa vuoksi kurjaksi. Nimet menivät edelleen solmuun toisten liian samankaltaisten päivämäärien ja paikkojen kanssa, mutta olivat ne parempia kuin ”Virveleissön”.

Sitten panin merkille, että kuvauksissani alkoikin olemaan samannimisiä malleja aika tavalla. Miten erotan eri Laura-kansiot toisistaan? Laittamalla kuvauksen ”työnimen” kansion nimeksi. TÄMÄ!!! Viimein löytyi se itselle oikea tapa nimetä kansiot. Voin unohtaa paikan ja päivämäärän ja kuukauden leikiten. Voin unohtaa etunimet. Anteeksi siitä, mutta useat meistä käyttävät itsestäänkin montaa eri nimeä esimerkiksi instassa ja vaihtavatkin sitä ajoittain. Mutta kuvauksen tunnelmaa en unohda.

Tunnetila on se, jonka päätän ensimmäisenä. Sen tunteen, mitä tulevasta kuvauksesta haen. Samoin koen laulaessani musiikissakin, sivuhuomio! Tunne on se, mikä antaa sisällölle hengen. Sen mukaan nimesin kuvaukset. Tätä ”nimeä” en välttämättä edes kerro mallilleni, koen että tilanne säilyy aidompana siten. Tunteen sen sijaan kerron kyllä, jotta mallikin tietää, mitä tunnetilaa haetaan.

Aikoinaan Sini Niva itseasiassa yllätti minut kysymällä suoraan ”mikä on minun tunnetilani tässä kuvassa?” Olin lumoutunut mallista, joka kysyy tälläisiä. Kuvailin hänelle Seireenin tunteen: ”Sä oot kylmäverinen tappaja. Sinulla itselläsi on kaikki hyvin kuohuvassa koskessa. Kuvassa sun tunnetilasi on se, että haluat vietellä ja viedä mut mukanasi ikiajoiksi syvyyksiin.”

Siniseireeni – Sini Niva preciis prikuulleen sellaisena kuin toivoin. Tämän kuvauksen myötä kuvien nimeäminen helpottui huomattavasti.

Alkoi syntymään kansioita nimillä: ”Seireeni”,”Goth Bride”, ”Daughter of Darkness”,”Queen mode”,”Saniais”,”Viktor Falck”,”Mermaid”,”Serenity”,”She Wolf”, ”Ladonna”. Ja avot! Nyt tiedän ensivilkaisulla, mitä kansioni sisältää.

Mutta jottei päästäisi liian helpolla suoraan maaliin, oli ensin hajotettava jotain tärkeää. Tietokoneen kovalevyn rikkouduttua ensimmäinen huokaisuni oli, että ”Tärkeimmät on onneksi säilötty kahdelle ulkoiselle kovalevylle” Melkein olikin, muttei kaikki. Eikä ainakaan mitenkään erityisen järjestelmällisesti. Tietokoneen muisti saatiin onneksi talletettua, Kiitos siitä Ville Ruusunen ja Kiitos Arto Soini!!!! Mutta edelleen osa kuvista on siellä ja täällä.

Ja se siivous on nyt juuri päällimäisenä edessä. Yhdistää kuvat ja kansiot, nimetä ne yhdenmukaisesti, jotta löydän jatkossa tarvitsemani helposti ja tietäen ennalta mistä! Unelmatilannehan olisi sellainen, kaikelle olisi paikkansa ja sen turvana joku järjestelmä, joka toimisi myös 15 vuoden päästä. Mielellään senkin jälkeen.

Osan arkistointiongelmasta tuottaa se, että eri tasoista materiaalia kertyy yhteensä ihan järjettömän paljon. Eri työstövaiheissaan osapuilleen näin: tyhjennettyäni muistikortin ensin koneelleni, on raakakuvaa usein satoja per kuvaus. Pienen osan niistä käsittelen heti ja ehkä saan jopa valmiiksi. Mahdollisimman paljon raakamateriaalia heitän suoriltaan roskiin, mutta lopuille en välttämättä tiedä mitä tehdä. ”Tätä saatan tarvita joskus”-kuva-arkistoa on siten melkoisesti.

Helmiksi luokitellut käsittelen photarissa. Siten syntyneet psd:t ovat kooltaan valtavia, tukkivat koneet ja täyttävät muistit, mutta poiskaan en raaski heittää. Voihan olla, että JOS joskus satunkin muokkaamaan vielä, on jo aiemmin tehty työ tallella. Ja ne lopputulokset, niissäkin riittää rutkasti säilytettävää. Miten nämä kaikki kolme osa-aluetta: raakamateriaali, työversiot ja lopputulokset säilytettäisiin fiksuiten ja turvassa?

The devil doesn’t come dressed in a red cape with a trident in her hand. She comes as everything you’ve ever wished for.
”Daughterofthedevilhimself”
Jenny uskomattoman kauniina paholaisen tyttärenä.

Kirjoittaessani tätä, tunnen hivenen myös noloutta, miten suloisesti ja silti raivostuttavan epäjärjestelmällisesti olen aarteitani säilönyt. En kuitenkaan voi olla ainoa, joka herää jälkikäteen ymmärtämään kuinka pienistä kuvapuroista kasvaa isommat virrat!

Teille kohtalontoverit: Eiköhän siivota ja järjestellä kuva-arkistot nyt ojennukseen, jos tuntuu, että moinen aherrus on tarpeen. Ja tässähän pätee sama ihana voitonriemu kuin muissakin siivouksissa: miten makeaa on nähdä työnsä tulokset!!!

Ja teille aikaa sitten nämä arkistoinnin ja järjestyksen salat ennalta jo ratkaisseet: Kippis ja kiitos neuvoistanne, kuulen ja otan mieluusti vastaan niistä jokaisen.

Ja siitä ilosta saankin julkistaa seuraavaa: Tämän kertainen ei jää ainoaksi kirjoitukseksi aiheesta, vaan jatkoa on luvassa kokemusperäisten ratkaisumallien muodossa tuota pikaa John Tackmanin vieraskynän kautta!

Erinomaisia kevätsiivouksia toivottaen: Elsa Wellamo

P.s. Jokainen tämän kirjotuksen kuva löytyi suoraan koneelta. Päätin, että juuri nyt haluan päästä heeelpoollaaaaa ja katsoa kuinka se onnistuu. Pari suunniteltua vaihtui toiseen syystä, että olivat ulkoisella kovolla. Touché!

Arto, Tammikuu 2020, Ruissalo
Jatkoa aiempaan yhdessä aloittamaamme ”Modern Viking”-teemaan.

Ajatuksiani naiseudesta ja kehonkuvasta

Kuva: Jari E. Miettinen

Tänään haluan syntymäpäiväni kunniaksi avata teille hieman omia ajatuksiani liittyen naiseuteen ja kehonkuvaan. Tätä kirjoittaessani mieleeni nousee heti useita rooleja, joita edustan naisena ja ihmisenä. Vaimo, äiti, puoliäiti, isosisko, ystävä, tanssinopettaja, malli. Monet näistä rooleista ovat sellaisia, joiden kautta koen vastuuta siitä, millaista esimerkkiä annan ympärilläni oleville. Miten suhtaudun itseeni ja muihin, millä tavalla puhun omasta ulkonäöstäni tai kommentoin muiden ulkonäköä, millä tavalla tuon esiin naiseuttani ja millä tavalla kannustan toisia ilmaisemaan itseään.

Kuva: Pekka Innanen

Pyrin itse suhtautumaan itseeni rakastaen, mutta rehellisesti. Tämä koskee kaikkia ominaisuuksiani, ei pelkästään ulkonäköäni. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että hyväksyn itseni ja rakastan itseäni juuri sellaisena kuin olen nyt. Kaikkine heikkouksieni ja vikojeni. Kuitenkin pyrin koko ajan olemaan vielä parempi versio itsestäni.

Tässäkin aiheessa on mielestäni menty välillä hieman liiallisuuksiin. Puhutaan paljon siitä, että sosiaalisessa mediassa julkaistaan vain täydellisiä kuvia, ja näin ihmisille syntyy helposti vääristynyt käsitys siitä, miltä toiset näyttävät ja millaista elämää he elävät. Sitten tämän vastapainoksi on alettu julkaista rohkean rehellisiä kuvia, joissa jopa korostetaan niitä alueita itsessä, joita tavallisesti on pyritty peittämään. Jälkimmäinen liike toimii hyvänä vastapainona ensimmäiselle, mutta silti uskon monien jäävän jonnekin keskivaiheen tienoille. Kenenkään elämä ei ole aina täydellistä, mutta vaatii todella paljon uskallusta näyttää itsestään ja elämästään ne huonoimmat puolet. Hatunnosto heille, jotka sitä tekevät, mutta on syytä ymmärtää, että suurimmalle osalle meistä sellainen on todella paljon vaadittu.

Mitä tulee omaan kehonkuvaani, olen pääosin ollut aina itseeni suhteellisen tyytyväinen. Toisaalta monta kertaa olen myös kokenut itseni hieman väliinputoajaksi. Olen todella lyhyt ja ollut jo hyvin nuoresta saakka vartalonmalliltani muodokas. Nämä eivät varsinaisesti ole sellaisia ”huonoja piirteitä”, joista olisi ikään kuin sallitua valittaa. Kuitenkin tanssijana ja mallina kumpikin näistä piirteistä on hyvin monessa kohtaa haitaksi. Kumpikin on myös sellainen siinä määrin keholleni ominainen piirre, että sitä on mahdotonta muuttaa. Toisaalta juuri tästä syystä minun on ehkä ollutkin melko helppoa hyväksyä nämä piirteet.

Kasvattajana tiedostan hyvin sen, että oma esimerkki on tärkein. Enhän esimerkiksi ruokaillessakaan jätä vihanneksia ottamatta, ja sitten selitä lapsille, miten puolet lautasesta tulee täyttää salaatilla. Kyllä minä näytän tässä itse esimerkkiä. Sama pätee myös siihen, miten ajattelen itsestäni ja kommentoin itseäni ja muita. Ajatuksia ei toki voi estää, että ikävän kommentoinnin suhteen se onneksi onnistuu. On melko turhaa kertoa lapsille, miten he ovat juuri sopivia ja täydellisiä, jos sen jälkeen hyppään itse vaa´alle kauhistunein ilmein ja pyörin peilin edessä vatsamakkaroitani puristellen tyytymätön ilme kasvoillani.

Kuva: Pekka Innanen

Meidän perheeseen on itse asiassa tullut taaperon punnitsemisien myötä sellainen tapa, että vaa´alla käynnin jälkeen saa raikuvat aplodit. Tämäkin koskee tietysti myös aikuisia. Lisäksi pyrin aina peilailun jälkeen toteamaan itsestäni jotain positiivista. Välillä ajatus saattaa kieltämättä kiertää ensin sitä kautta, mikä ei tänään mielestäni näytä hyvältä, vatsa on turvoksissa, silmänaluset tummat ja kasvojen iho hilseilee kuivuudesta. Kahden pienen tytön seuratessa toimintaani, muistan kuitenkin aina lopulta karkoittaa nuo ajatukset, ja sen sijaan todeta jotain mukavaa, näyttääpä tukkani tänään hyvältä, sointuupa tämä asu kivasti yhteen ja uusi kasvovoide taitaa alkaa pikkuhiljaa vaikuttaa.

Täällä meillä pyritään myös kehumaan lapsia. Heidän luonteenpiirteitään ja tekojaan, mutta myös ulkonäköään. Tämä on sellainen asia, joka jakaa edelleenkin jonkin verran mielipiteitä. Minä ja mieheni pidämme kuitenkin missionamme antaa lapsillemme kaikilta osin hyvän itsetunnon. Jos joku joskus jollain tavalla haukkuu heidän ulkonäköään, ovat he kuulleet myös positiivisia kommentteja siitäkin. Ja toisaalta, koska ovat tottuneet kehuihin, ei sitä tarvitse harkita sielunsa myymistä parista kauniista sanasta. Näin me uskomme.

Kuva: Tommi Ääri

Lasteni lisäksi pyrin jakelemaan kauniita sanoja myös muualle ympärilleni. Olen sitä mieltä, että kaikkien pitäisi tehdä niin. Usein suhtaudumme kehuihin hieman vaivaantuen, ja siksi kehujakin saattaa tuntea olonsa hieman hölmöksi. Uskon, että siitä huolimatta jokaisesta on mukava kuulla kauniita sanoja itsestään. Jokainen on niiden arvoinen ja jokaisessa on jotain kaunista. Joskus sanotaan, että nainen on naiselle susi. Itse olen kuitenkin siinä mielessä onnekas, että olen päätynyt aivan ihanien ja kannustavien naisten ympäröimäksi. Kaikista ennakkoluuloista huolimatta, heitä löytyy todella paljon tanssi- ja mallipiireistä.

Sekä tanssinopettajana että mallina toivon kykeneväni levittämään ympärilleni naiseuden ilosanomaa, ja body love -aatetta. On aivan mahtavaa nähdä, kun nuori heittäytyy tunnilla tanssin lumoihin. On yhtä musiikin ja oman kroppansa kanssa eikä tunnu välittävän lainkaan siitä, mitä muut ympärillä ajattelevat. Ihania hetkiä hetkiä opetusvuosieni varrelta ovat myös ne kerrat, kun tunnille nolona hihitellen tullut, mahdollisesti jo hieman kypsempi nainen, kertoo haikeasti olevansa kankea eikä lainkaan sensuelli tai naisellinen, mutta tempautuukin musiikin vietäväksi ja löytää sitä kautta itsestään sitä kaipaamansa sensuellisuutta.

Mallina pidän erityisesti siitä, kun kuulen onnistuneeni voimauttamaan toisia naisia. En edusta ulkoisilta ominaisuuksiltani perinteistä mallinkuvaa, ja täällä ”siviilissä” olen ihan tavallinen perheenäiti, joka lähtee kiireisenä aamuna leikkipuistoon tukka sekaisin ja ilman meikkiä käytännöllisesti sään mukaan pukeutuneena. Siksi uskon ja toivon monen tulevan kuviani katsomalla siihen lopputulokseen, että on itsekin aikamoisen upea, vaikka joskus arkiminä näyttääkin hieman väsähtäneeltä.

Kuva: Krista Riitinki

Olen itse tyyliltäni melko naisellinen, sellaisena viihdyn parhaiten. Haluan kuitenkin vielä huomauttaa, että naiseus ja naisena voimaantuminen eivät millään tavalla välttämättä liity naisellisuuteen. Nainen voi olla sinut oman naiseutensa kanssa, vaikkei olisikaan perinteisen määritelmän mukaan naisellinen. Kannustankin tutkiskelemaan sitä, miltä oma naiseus tuntuu ja näyttää, ja elämään sen mukaan. Siinä, missä laittautuminen voimaannuttaa joitain meistä, toiset kokevat olevansa vahvimmillaan juuri ollessaan luonnollisimmillaan. Tämä kaikki on rikkautta, eikä toisen oman tyylin löytyminen ole tietenkään keneltäkään pois.

Naiset, olette upeita!

Ihanaa alkanutta kevättä kaikille!

– Venla

Ps. Ja kaikille tätä lukeville miehille. Tekin olette upeita. Toivon, että jokaisella oli eilen oikein antoisa miesten päivä. Tulevaisuudessa saamme toivottavasti tänne blogiin kirjoituksen myös miesten ajatuksista itsetuntoon ja kehonkuvaan liittyen. Emme Elsan kanssa kuitenkaan ole oikeita henkilöitä sen tekstin kirjoittajiksi, joten vinkit tähän sopivasta vieraskynästä otetaan mielellään vastaan, joko tämän tekstin kommenttiosioon tai sähköpostitse venla@tahtaimessa.fi.

Pps. Muistakaa pestä kädet.