Millaisen kuvaajan kanssa teen mielelläni yhteistyötä

Kansikuva: Timo Westerberg

Viime aikoina tekstini ovat olleet enemmänkin pohdiskelevia, sillä olen pitänyt kuvauksista taukoa. Osittain syynä on ollut raskaus, osittain korona. Nyt alan kuitenkin pikkuhiljaa aktivoitumaan mallina ja muutamat kuvaukset on jo kesälle sovittuna. Niinpä päätin kirjoittaa tällä kertaa siitä, millainen on mielestäni hyvä kuvaaja.

Jonkin verran odotuksiini tietysti vaikuttaa se, millaisesta yhteistyöstä on kyse. Mikäli olen palkannut kuvaajan, odotan hänen olevan kuvaustilanteessa myös asiakaspalvelijana. Käytännössä tämä saattaa tarkoittaa joko kykyä ottaa tilanne haltuun tai toisaalta kykyä toimittaa minulle juuri sellaiset kuvat kuin olen tilannut. Tärkeä taito on myös osata lukea, kumpaa näistä haluan. Useinhan se on jotain noiden väliltä. Kaikkea vastuuta ei toki voi tästä kuvaajan harteille sälyttää vaan tietysti myös asiakkaana pyrin esittämään toiveeni mahdollisimman selkeästi.

Uusia kuvia odotellessa jaan kuvia vuosien varrelta. Tässä yksi, joka edelleenkin kuuluu ehdottomasti suosikkikuviini.
Kuva: Mikko Saxlund

Jos taas kyseessä on TFCD-yhteistyö tai itselleni palkallinen keikka, silloin kuvaaja hoitaa lähtökohtaisesti oman tonttinsa, ja itse hoidan omani. Tietysti hyvä ilmapiiri on aina jokaisen vastuulla, mutta varsinaista rohkaisua tai tsemppaamista en näissä tapauksissa kuvaajalta odota. Jos jokin kuvausaihe olisi itselleni sen verran vaikea, että tätä kaipaisin, palkkaisin mieluummin itselleni kuvaajan kyseisiin kuvauksiin. Silloin voin odottaa hänen olevan tilanteessa minua varten.

Kuvaukset ovat minulle pääasiassa mukava harrastus, ja mieluiten sitä tietysti harrastaa yhdessä mukavien ihmisten kanssa. Mitään turhaa säätöä ja vääntämistä ei varmasti kukaan vapaa-aikaansa halua. Olen ollut onnekas ja saanut kuvata yhdessä monien taitavien ja mukavien kuvaajien kanssa. Joidenkin kanssa tietysti synkkaa paremmin kuin toisten, mutta mitään aivan horror-kokemuksia ei itselleni onneksi vielä ainakaan ole tullut vastaan.

Viimeisimpiä kuvauksiani ennen taukoa. Seuraavat kuvaukset Kristan kanssa ovatkin jo suunnitteilla.
Kuva: Krista Riitinki

Millaisia piirteitä sitten arvostan valokuvaajissa?

Selkeä viestintä

Jos kuvaajalla on jokin visio, haluan kuulla sen. Jos oma ideani on aivan tuhoon tuomittu kuvausteknisestä näkökulmasta, haluan kuulla sen. Selkeä viestiminen asioista jo kuvausta suunnitellessa antaa paremmat mahdollisuuden kummallekin valmistautua kuvauksiin. Yleensä itseltäni löytyy aina ideoita, mutta mielelläni kuuntelen ideoita myös kuvaajalta. Olen myös huomannut, että kuvista kyllä tulee parempia, jos kumpikin on ideasta innoissaan. Tämä onnistuu parhaiten juuri yhdessä suunnittelemalla.

Myös kuvaustilanteessa toivon kuvaajan osaavan ohjata selkeästi. ”Vähän tonne suuntaan” on hyvin hankala ohje toteuttaa. Varsinkin, jollet edes kunnolla näe, mikä on ”toi suunta”. Lisäksi epäselväksi jää, pitääkö liikkua sinne kokonaan vai kenties kääntyä. Ja jos kääntyä, käännänkö koko vartaloa, vyötäröstä ylöspäin, päätä vai kenties vain katsetta. Ja ”vähän”, mitä se sitten kenellekin tarkoittaa…

Liikun mielestäni kameran edessä melko luontevasti, eikä kuvajan tarvitse asetella minua siihen alusta alkaen. Jos kuvaaja kuitenkin haluaa näin tehdä, toivon hänen olevan ohjeissaan selkeä. Lisäksi kuvaaja on kuitenkin se, joka kuvaustilanteessa näkee valmiin asetelman, joten hänen on helpompi hoksata, jos esimerkiksi jalka taittuu istuessa kokonaan pois kuvasta näyttäen hassulta.

Luotettavuus

Jokainen varmasti ymmärtää, että luottamus on näissä piireissä todella tärkeä asia. Jo etukäteen toivon voivani luottaa siihen, että sovituissa aikatauluissa pysytään. Tämä koskee sekä kuvausta että valmiiden kuvien toimistusta.

Lisäksi minun on pystyttävä luottamaan siihen, ettei minusta julkaista sellaista kuvamateriaalia, jota en halua julki. Erityisesti vähäpukeisissa kuvissa se raja on välillä hiuksen hieno. Voi olla, että samasta setistä joku kuva on erittäin tyylikäs ja julkaisen sen itsekin mielelläni sosiaalisessa mediassa, toinen kuva taas onkin ilmeestä tai kuvakulmasta johtuen enemmänkin porno-kategoriaan kuuluva enkä missään nimessä halua sellaista itsestäni julki. Kerron kyllä kuvaajille jo etukäteen olevani näissä asioissa tarkka, ja siksi odotan, että sitä kunnioitetaan myös kuvausten jälkeen.

Kokemus

Kuten niin monessa muussakin hommassa, tässäkin oppii tekemällä. En tietenkään tarkoita, että aloittelevat kuvaajat olisivat kaikki huonoja ja kaikki kokeneet kuvaajat olisivat hyviä. Kuitenkin kokemus tuo usein tiettyä varmuutta tekemiseen.

Itse olen huomannut myös sen, että pelkän kamerankäyttökokemuksen lisäksi kuvaajien ammattitaitoon vaikuttaa kyllä paljon myös se, mitä he ovat kuvanneet. Poikkean itse perinteisestä mallinmuotista, joten saatan olla haastava kuvattava kuvaajalle, jonka aiempi kuvauskokemus on lähinnä pitkien ja hoikkien mallien kanssa. Toisaalta joku saattaa hahmottaa muodokkaampaa naisvartaloa paremmin, vaikka kuvauskertoja olisi aiempaa esimerkkiä merkittävästi vähemmän, jos malleissa on ollut enemmän variaatiota.

Heittäytymiskyky

Olen itse sellainen, joka tykkää suunnittelusta. Siitä huolimatta joskus ne parhaat ideat syntyvät vasta kuvauspaikalla. Siksi toivon myös kuvaajalta tiettyä heittäytymiskykyä, ettei jokin loistava idea jää kokonaan käyttämättä vain siksi, ettei sitä oltu tajuttu suunnitella etukäteen. Varsinkin ulkokuvauksissa tai muuten luonnonvaloa käytettäessä tämä toki onkin ihan itsestäänselvyys. Niihin liittyy niin monta muuttujaa, joihin ei voi itse vaikuttaa. Rantakuvista voi saada huippumakeat, vaikka ennusteen aurinkoa ei näkyisikään vaan sen tilalle tulisi kaatosade.

Erityisesti luonnossa kuvatessa haluan myös välillä inspiroitua miljööstä.
Kuva: Teemu Kivekäs

Moni tuttu kuvaaja varmasti tunnistaakin näistä itsensä. Ainakin tiedän pitäisi!

Olisi kiva kuulla myös kommnetteja sekä kuvaajilta, malleilta että mahdollisilta kuvausasiakkailta. Allekirjoitatko nämä? Lisäisitkö kenties listaan jotain?

Aurinkoista viikkoa!

– Venla

Nyt on kuva-arkistojen kevätsiivouksen aika!

Teksti ja kuvat: Elsa Wellamo, Kannen ”She Wolf”-kuvassa Laura Tahvanainen

Mitä tehdä, kun yhtäkkiä on aikaa ja rutkasti? En tahtoisi sanoa, että ”siivota”, mutta sanon silti. Siivota ja järjestellä. Nyt juuri on ainakin omaan erittäin liikkuvaan elämäntapaani paras mahdollinen hetki tehdä niitä asioita, jotka useimmiten jäävät ”tylsinä”, ”työläinä” ja ”epämääräisinä” helposti taka-alalle.

Miten se liittyy kuvaamiseen? Omalla kohdallani varsin vahvasti. Kun pari vuotta sitten aloitin valokuvaamisen, en ollut aiemmin joutunut miettimään, miten arkistoidaan ja nimetään tai minne kaikkialle kannattaa tallettaa isoja tiedostoja, joita kuvat nimenomaan useimmiten ovat.

Ensimmäiset kuvani on siten luonnollisesti nimetty suloisesti ”Nippe” tai ”Nina”, ”Sari”, ”Sartza”, ”Karkki”, ”Marc”,”MarcBTS”,”Caritawarrior”,”Carita”. Ihan juuri kuten ystäviä kuvatessa helposti käy. No toki lisäsin nimien perään vinkkiä kertomaan eri edittien perusteella, mistä niissä oli tällä kertaa kyse. Esimerkiksi ”Sartzabw” oli luonnollisesti mustavalkoinen kuva Sarista. Sartzabwcr oli tiukkaan rajattu otos edellisestä. Näin jatkoin. Perustin jokaiselle mallilleni oman kansionsa. ”Sari”, ”Nina”, ”Satu”, ”Marc”, ”Reima”, ”Donna”, ”Carita”. HUOM!! Tässä kohden nimeämisiä en todellakaan arvannut ennalta, miten suuri rooli kuvaamisella tulisi elämässäni olemaan hetken päästä.

Marc Dillon ja kuva nimettynä ”Marcsydänlasitcropped” Ihan alkupään kuvauksiani, ehkä neljäs leikkihetkeni kameran keralla.

Kansiot ja kuvamäärät alkoivat lisääntymään valtavana ryöppynä. En todellakaan voi sanoa, että pikkuhiljaa, vaan tulvimalla. Oli koiraa, oli lapsia, oli luontoa ja vaellusta, sukujuhlia ja bändikeikkoja. Mitä innostunut vasta-alkaja nyt vain keksii kuvata, eli kaikkea. Ja ajattelin, että nimeän kansiot siten, että liitän sen eteen päivämäärät, paikan ja kohteen. Aika hyvä, paitsi luettavuus osoittautui pituutensa vuoksi kurjaksi. Nimet menivät edelleen solmuun toisten liian samankaltaisten päivämäärien ja paikkojen kanssa, mutta olivat ne parempia kuin ”Virveleissön”.

Sitten panin merkille, että kuvauksissani alkoikin olemaan samannimisiä malleja aika tavalla. Miten erotan eri Laura-kansiot toisistaan? Laittamalla kuvauksen ”työnimen” kansion nimeksi. TÄMÄ!!! Viimein löytyi se itselle oikea tapa nimetä kansiot. Voin unohtaa paikan ja päivämäärän ja kuukauden leikiten. Voin unohtaa etunimet. Anteeksi siitä, mutta useat meistä käyttävät itsestäänkin montaa eri nimeä esimerkiksi instassa ja vaihtavatkin sitä ajoittain. Mutta kuvauksen tunnelmaa en unohda.

Tunnetila on se, jonka päätän ensimmäisenä. Sen tunteen, mitä tulevasta kuvauksesta haen. Samoin koen laulaessani musiikissakin, sivuhuomio! Tunne on se, mikä antaa sisällölle hengen. Sen mukaan nimesin kuvaukset. Tätä ”nimeä” en välttämättä edes kerro mallilleni, koen että tilanne säilyy aidompana siten. Tunteen sen sijaan kerron kyllä, jotta mallikin tietää, mitä tunnetilaa haetaan.

Aikoinaan Sini Niva itseasiassa yllätti minut kysymällä suoraan ”mikä on minun tunnetilani tässä kuvassa?” Olin lumoutunut mallista, joka kysyy tälläisiä. Kuvailin hänelle Seireenin tunteen: ”Sä oot kylmäverinen tappaja. Sinulla itselläsi on kaikki hyvin kuohuvassa koskessa. Kuvassa sun tunnetilasi on se, että haluat vietellä ja viedä mut mukanasi ikiajoiksi syvyyksiin.”

Siniseireeni – Sini Niva preciis prikuulleen sellaisena kuin toivoin. Tämän kuvauksen myötä kuvien nimeäminen helpottui huomattavasti.

Alkoi syntymään kansioita nimillä: ”Seireeni”,”Goth Bride”, ”Daughter of Darkness”,”Queen mode”,”Saniais”,”Viktor Falck”,”Mermaid”,”Serenity”,”She Wolf”, ”Ladonna”. Ja avot! Nyt tiedän ensivilkaisulla, mitä kansioni sisältää.

Mutta jottei päästäisi liian helpolla suoraan maaliin, oli ensin hajotettava jotain tärkeää. Tietokoneen kovalevyn rikkouduttua ensimmäinen huokaisuni oli, että ”Tärkeimmät on onneksi säilötty kahdelle ulkoiselle kovalevylle” Melkein olikin, muttei kaikki. Eikä ainakaan mitenkään erityisen järjestelmällisesti. Tietokoneen muisti saatiin onneksi talletettua, Kiitos siitä Ville Ruusunen ja Kiitos Arto Soini!!!! Mutta edelleen osa kuvista on siellä ja täällä.

Ja se siivous on nyt juuri päällimäisenä edessä. Yhdistää kuvat ja kansiot, nimetä ne yhdenmukaisesti, jotta löydän jatkossa tarvitsemani helposti ja tietäen ennalta mistä! Unelmatilannehan olisi sellainen, kaikelle olisi paikkansa ja sen turvana joku järjestelmä, joka toimisi myös 15 vuoden päästä. Mielellään senkin jälkeen.

Osan arkistointiongelmasta tuottaa se, että eri tasoista materiaalia kertyy yhteensä ihan järjettömän paljon. Eri työstövaiheissaan osapuilleen näin: tyhjennettyäni muistikortin ensin koneelleni, on raakakuvaa usein satoja per kuvaus. Pienen osan niistä käsittelen heti ja ehkä saan jopa valmiiksi. Mahdollisimman paljon raakamateriaalia heitän suoriltaan roskiin, mutta lopuille en välttämättä tiedä mitä tehdä. ”Tätä saatan tarvita joskus”-kuva-arkistoa on siten melkoisesti.

Helmiksi luokitellut käsittelen photarissa. Siten syntyneet psd:t ovat kooltaan valtavia, tukkivat koneet ja täyttävät muistit, mutta poiskaan en raaski heittää. Voihan olla, että JOS joskus satunkin muokkaamaan vielä, on jo aiemmin tehty työ tallella. Ja ne lopputulokset, niissäkin riittää rutkasti säilytettävää. Miten nämä kaikki kolme osa-aluetta: raakamateriaali, työversiot ja lopputulokset säilytettäisiin fiksuiten ja turvassa?

The devil doesn’t come dressed in a red cape with a trident in her hand. She comes as everything you’ve ever wished for.
”Daughterofthedevilhimself”
Jenny uskomattoman kauniina paholaisen tyttärenä.

Kirjoittaessani tätä, tunnen hivenen myös noloutta, miten suloisesti ja silti raivostuttavan epäjärjestelmällisesti olen aarteitani säilönyt. En kuitenkaan voi olla ainoa, joka herää jälkikäteen ymmärtämään kuinka pienistä kuvapuroista kasvaa isommat virrat!

Teille kohtalontoverit: Eiköhän siivota ja järjestellä kuva-arkistot nyt ojennukseen, jos tuntuu, että moinen aherrus on tarpeen. Ja tässähän pätee sama ihana voitonriemu kuin muissakin siivouksissa: miten makeaa on nähdä työnsä tulokset!!!

Ja teille aikaa sitten nämä arkistoinnin ja järjestyksen salat ennalta jo ratkaisseet: Kippis ja kiitos neuvoistanne, kuulen ja otan mieluusti vastaan niistä jokaisen.

Ja siitä ilosta saankin julkistaa seuraavaa: Tämän kertainen ei jää ainoaksi kirjoitukseksi aiheesta, vaan jatkoa on luvassa kokemusperäisten ratkaisumallien muodossa tuota pikaa John Tackmanin vieraskynän kautta!

Erinomaisia kevätsiivouksia toivottaen: Elsa Wellamo

P.s. Jokainen tämän kirjotuksen kuva löytyi suoraan koneelta. Päätin, että juuri nyt haluan päästä heeelpoollaaaaa ja katsoa kuinka se onnistuu. Pari suunniteltua vaihtui toiseen syystä, että olivat ulkoisella kovolla. Touché!

Arto, Tammikuu 2020, Ruissalo
Jatkoa aiempaan yhdessä aloittamaamme ”Modern Viking”-teemaan.

Kuvaaja & kuvaaja pariskuntana = täystuho

Kirjoittanut: Elsa Wellamo Kuvat: Elsa ja Arto Soini

Helmikuun viimeisiä rakkausteemaisia blogikirjoituksia viedään just nyt… Kun tämä julkaistaan, ollaan jo maaliskuussa, mut kirjoittamishetki on sentäns vielä helmikuun puolella.
Tällä kertaa kirjoitan omasta näkökulmastani millaista on, kun parisuhteen kumpikin osapuoli on kuvaajia. Niinkuin minulla ja miehelläni Arto Soinilla. Toinen meistä on viihtynyt kameran takana pitkän aikaa ja toinen vasta on aiheen piirissä alkumetreillä.

No ihan pelkkää auvoahan se ei ole, voinen kertoa. Ensinnäkin se, joka vasta opettelee olen minä, enkä suinkaan aina muista, että toisella on niitä laukaisuja hitokseen enemmän. Vaikkemme tokikaan ole kilpailutilanteessa keskenämme, niin kyllähän mun on myönnettävä, et turhan usein petyn itseeni, kun en yletä kuvineni lähellekään sitä, mitä näen toisen ottavan. Ja kyllä, ottaa luonteelle tämä.

Artolla kuitenkin on takataskussaan kokemuksen tuomaa nopeutta ensinnäkin tietää, mikä linssi milloinkin on tarpeen, minkälaisilla säädöillä lähdetään eri tilanteissa leikkimään jne. Ja neuvoahan minä en tokikaan moiseen kysy!! En, kun ihan itse täytyy vääntää ja säätää ja vasta kun kaik menee seinille, ni sitten on avautumisen hetki, ”auta nyt!”

Olen aina ollut huono vasta-alkaja. Ja sitten en kysy neuvoa, vaikka toinen enemmän kuin mielellään kertoisi, mut ei. On pitänyt varta vasten opetella ottamaan ohjeistusta vastaan. Mutta koen, että rinnallaan minusta kuoriutuu parempi kuvaaja vauhdikkaammin kuin itsekseni opetellen.

Ostin ensimmäisen järkkärini joulukuussa 2017, käytetyn Canon 5D Mark II:sen. Olimme noihin aikoihin tapailleet Arton kanssa alle kuukauden päivät. Pakkohan se oli uutta kameraa päästä heti luukuttamaan! Joten rykäistiin suoraan yhdessä Turun Gongiin kuvaamaan laulajatar-ystävättäreni Helena Haaparannan keikkaa Crimfallin kanssa.

Ensimmäinen keikkakuvani Arton opastuksella napattuna. Joulukuuta 2017, Helena Haaparanta & Crimfall

Arto lainasi tarvittavaa optiikkaa ja sääti kamera-asetukset kohilleen. Jonkin verran olin asetuksista opetellut edellisen lainakamerani turvin pohjille, mutta pimeää ja savuista keikkatilannetta en ollut vielä päässyt kokemaan. Mitenkä makiaa moinen yhdessä kuvaaminen oli. Tuolloin vielä orastavalle parisuhteelle se enteili pelkkää hyvää.

Sitten keksittiin matkustaminen kameroiden keralla. Tai siis… Artollehan tuo oli tuttua huttua vuosien varrelta entuudestaan, mut itselläni sattui olemaan takana pitkä tauko kaikenlaisesta reissuamisesta eikä kuvaaminenkaan ollut aiemmin ollut mikään erityinen case. Nyt oli. Katselin maailmaa erilaisin silmin kuvaamisen myötä. Olin jo aiemmin havainnut, että siellä missä ennen näin ruman risukon, nyt näinkin romuluisen kuvauslokaation.

Eka reissu kimpassa kamerat kainalossa. Jos lähtee Gdanskiin, on kyllä käytävä Stutthoffin keskitysleirillä. Toki samalla reissulla nähtiin Marlborkin keskiaikainen ritarilinnakin ja pyörittiin muualla turisteina, mutta tämä.. Pysäytti.

Musiikki on meidän kummankin toinen suuri kiinnostuksen kohde. Arto kuvasi keikkoja ja festareita sillä aikaa, kun mä vahdin, et kaljansa pysyi kylmänä. Loistava työnjako!! Joskus tosin jouduin jokusen kaatamaan omaan kurkkuuni, jottei liiaksi lämpene. Toisinaan sain kamerankin käteeni, jotta mies saa ihan oikeasti hetken istahtaa… Tais nähdä minun naamastani, kuinka korpeaa, jos en nyt yhtään kuvaa saa itsekin laukoa välillä.

Ensimmäinen isomman vaihteen yhteinen festarikuvaus osui kohdalle Rockfesteillä Hyvinkäällä 2018. Artolle kyseisen festarin kovinpana vetonaulana toimi Ozzyn osuminen lavalle kameran eteen.

Ja minun momemtum osui kohdalle, kun ikirakas Judas Priestini – Rob Halford oli tuossa nenäni edessä hopeisessa hapsutakissaan starttaamassa keikkaa. Muutoinkin kyseinen Rockfest-viikonloppu piirtyy mieleeni neljän päivän intensiivisenä keikkakuvauskurssina. Hyppy pää edellä altaan syvään päähän.

Kolmen esiintymislavan kesken alati vaihtuvat bändit, sekalaiset valo-olosuhteet, välimatkat pitistä eli lavan etureunaan kuvaajille varatusta alueesta artisteihin. Yksi esiintymislavoista oli vasten aurinkoa, vähällä valokalustolla. Toiselle lavalle porotti aurinko suoraan sisälle ja kolmas lava oli sisällä hallissa rankalla valokalustolla varustettuna. Lähes jokaisen bändin esiintymisten välissä mietittiin Arton kanssa, mikä meni edellisen kanssa hyvin ja missä löytyy petrattavaa ja koko ajan ammuttiin lisää kuvaa. Yritystä ja erehdystä, lisää yritystä ja kourallinen onnistumisia peräjälkeen ja kaikki uudestaan monta kertaa. Lopulta näin omissakin kuvissanikin tosi makeita osumia, mikä kannusti jatkamaan.

”Ai sun mies on kuvaaja, no te varmaan sit kuvaatte toisianne koko ajan!” -Öö, ei. Sepä ei olekaan niin helppoa, mitä ensin voisi kuvitella. Kaikki se varmuus mikä minulla on kuvaajana muiden mallieni kanssa, loppuu juuri siinä kohdassa, kun kameran edessä onkin se, jota katson kuvaajana ylöspän. Kaupanpäälle parisuhteen omat roolitukset nousevat tielle. Sitä on herkempi närkästymään oman siipan kanssa kuin muiden. No tästähän on sittemmin opeteltu pois. Sovittiin, että ei meidän ole pakko aina onnistua, me saadaan kumpikin olla välistä sysipaskoja niin malleina kuin kuvaajinakin. Pääasia, että mennään ja leikitään. Ja!!! On tuota kurakuvaa tosiaan tullutkin napsittua, mut onneksi saatu myös helmiä.

Halusin itsekin tulla kuvatuksi Wellamona, veden emäntänä kuvattuani muita ihanaisia merenneitoja pohjille tovin. Inspiraatio iski toteutettavaksi lähes keskiyöllä Ruissalossa kesäyönä, jolloin aurinko tuskin laskee koskaan. Vieressä BTS-selfie uitetusta Wellamosta Ahtinsa kyljessä.

Viime aikoina meidän tekemisemme on saaneet uutta virtaa ihan roolimuutoksienkin tiimoilta. Arto on viihtynyt aiempaa enemmän videokameran takana, kuvaten muun muassa Rauta-kanavalle Kurusen Jerryn kanssa videohaastatteluja artisteista . Itse taas olen ollut mukana joko assaroimassa kuvauksia tai sitten ottamassa keikoista stilliä, kuten ennenkin. Eli samat tapahtumat ja reissut edelleen, mutta toimenkuvat kulkevat pikkasen erilaisina vierekkäin.

Tuskafestarivibes 2019. Arto videoi viikonlopun ajan Raudalle niin yleisöhaastatteluja kuin artistejakin. Itse lähinnä keskityin musafiilistelyyyn ja satunnaisesti assarointiin eli kaluston kantoaasina katsoin, ettei miehen kalja liiaksi lämpene..

Yks hauskimpia tälläisiä oli marraskuinen kaksipäiväinen Glasgow – Darkness Guides Us-festivaali. Neljä kärpästä yhdellä iskulla: Musiikkia, turistielämää, kuvaamista ja hemmetin hauskaa seuraa.

Black metal-festareiden ohella ehdittiin turisteilemaankin… Linnoja ja hautausmaita ja paikallista pubikulttuuria. Aivan mahtireissu <3
BTS-kuvaa Zemialin haastiksesta Raudalle, Jerry haastattelee bändiä ja Arto kuvaa. Haastattelu nähtävissä täältä!

On tuntunut mukavalta kuulla palautetta sellaisilta tahoilta, joita olemme yhdessä kuvanneet, että me muodostetaan Arton kanssa yhdessä hyvä tiimi. Ihan hetki sitten teimme musiikkivideota ja otimme samalla kyseisen bändin promokuvia. Arto hoiti pääasialliset kuvaamiset, niin videoinnin kuin promokuvienkin stillit. Minun tehtäväksi lankesi milloin ohjaajan rooli, milloin valomiehenä toimiminen ja toisinaan napsin ihan vain behind the scenes-kuvaa.

Ollaan toki joskus tehty toisinkin päin: minä kuvaan bändien promoja tai vaikkapa ravintolan pizzoja ja Arto auttaa. Näitä yhteissessioita voisin mieluusti touhuta enemmänkin. Näin saadaan valjastettua kummankin taidot loistavasti käyttöön. Arton valtti on kameran hallinta kaikkine herkkuineen ja omat vahvuuteni taas on tuolla mallinohjauksessa ja yleisessä organisoinnissa. Win-Win. Näitä lisää kiitos <3

Luonteiltamme ja toimintatavoiltamme olemme täysin vastakkaiset: Siinä missä minulla ei ole minkään sortin itsesuojeluvaistoa eikä juur rajoitteita, mitä/missä/miten voi kuvata, on Artolle taas siunaantunut roppakaupalla harkintakykyä ja realismintajua. Toki tämä aiheuttaa kolareita, mutta kun katsoo lopputuloksia, niin enemmän onneksi näkyy otetun ja eletyn melkoisen briljanttejakin hetkiä. Kun toinen on konkari & tekijä ja toinen on ylitsepursuavan mielikuvitusrikas, joka ei tajua pelätä juur mitään..

Eipähän ole kuulkaa tylsää!

Ruissalovibes kuvatuna viikon välein.. Objektiivin tuolla puolen vuoroin sinä ja minä <3

Sellaiset tunnelmat tällä erää! Toivottavasti avasi pikkasen ajatuksiamme kuvaajana & kuvaajana ja ennenkaikkea pariskuntana, joka jakaa saman harrastuksen.

<3:lla Elsa Wellamo & Arto Soini, joka ehdotti kirjoituksen otsikoksi ”Täystuho” Se on just näin XD

Vanhemmuus: Rakkautta puhtaimmillaan

Teksti ja Kuvat Elsa Wellamo

Helmikuu tuntuu juuri oikealta ajankohdalta jakaa ja muistella lämpöisiä tunteita, rakkautta ja syvää ystävyyttä menneiden kuvausten parissa. Itse en varsinaisia parisuhdekuvia juurikaan ole ehtinyt vielä kuvaamaan, mutta niiden sijaan olen saanut muutaman herkullisen tilaisuuden ikuistaa vanhempia lapsineen yhteisten hetkien äärellä.

Kannen kuva muun muassa on ihan ensimmäisiäni luonnonvalolla otettuja potretteja. Ystäväni Nina huikkasi ovelta lapsineen, että ”me tultiin nyt kahville.” Parasta! Kunpa ihmiset tekisivät enemmänkin juuri noin. Olin jo aiemmin ihastunut keittiön ikkunasta tulvivaan valoon. Ja kun kuusivuotias Oona kehräsi äitinsä sylissä, kiitin universumia, että kamera oli valmiina asemissa pöydän reunalla.

Mitä voi kuvaaja tehdä vapaa-iltanaan, kun Suomen kesä tarjoaa parastaan? Niityt tuoksuvat ja ilta-aurinko on pehmeimmillään. – Soittaa ystävälleen ja kysyä tätä kuvattavaksi 🙂 Kiitos Marko ja Oskari äkkilähdöstä jalkapalloilusta ja kikkailuista.

Loppukesäinen korkealle kasvanut niitty, ilta-aurinko ja isän ja pojan yhteinen hetki.
Marko Tikkinen poikansa Oskarin kanssa.

Sitten lisää spontaaneja tilanteita. Ohikiitävä hetki äidin ja tyttären välillä. Teini-ikäinen ihana ja äiti, joka kaappas syliin.

Outi ja Liza Ojanen <3

Yksi suurimpia luottamuksen osoituksia oli saada kunnia kuvata ystäväpariskunnan esikoisen odotuskuvat. Onnea tässä vielä masussa kasvavasta aarteesta, joka on nyt jo reilun puolentoista vanha.

Sweet belly kisses at sunset . Ira & Peetu Lehmus

Usein kehoitetaan etsimään kuvaajaksi kokenutta tekijää, niin teen itsekin. Varmaa laatua hakiessa se onkin turvallisin ja usein tuloksekkain tapa. Mutta jostain se aloittelevakin kuvaaja ponnistaa, ja kannuksensa kaivaa. Siksi koin itseni onnekkaaksi, että ympärilläni oli ystäviä, joiden kanssa harjoitella.

Sinun ei siis myöskään tarvitse olla mikään kokenut malli uskaltautuaksesi kameran eteen. Jokainen on kuvan arvoinen ja me kuvaajat niin aloittelijat kuin kokeneemmatkin teemme parhamme, että sinusta / teistä otetaan silkkaa hunajata.

Ja kuten olen edellä spontaaniudesta maininnut pariinkin otteeseen, se helmein hetki ei todellakaan odota, että alat kaivamaan kameraasi laukun pohjalta, olohuoneen tai komeron nurkasta. Omat rakkaimmat kuvani on nimenomaan otettu ihan arjessa. Ei suunniteltuina eikä erikseen johonkin tiettyyn lokaatioon matkustettuna, vaan tässä just nyt sun ja mun, meidän kesken.

Sitäpaitsi mikään ei pilaa aitoa tunnelmaa yhtä tehokkaasti kuin valtaisa säätö ja täydellisyyttä hakeva hinkkaus oikeaoppisen valaistuksen tai taustan löytämiseksi. Mitäs sitten, jos taustalla on maalamaton kaapinovi ja petaamaton sänky. Nappaa lähäri, jos tausta tarjoaa kuraa.

Sydämeen voit tallentaa kyllä jotain, mutta kameralla varmistat sen säilyvyyden. Saatat sattumalta kuvata kallisarvoisimman palasen elämästäsi just nyt.

Ja kuin alleviivaukseksi aiempaan, tämä kuva minusta tyttäreni Mooran kanssa kesällä 2013 on ainoa otettu. Koska olen aina vain itse kameran takana kuvaamassa heitä… Perus. Kengättömät suutarin lapset. Enkä voi edes kuvakredittejä jakaa, koska onneton en muista kenen käteen kännykkäni tuolloin ojensin. Onneksi ojensin. Kiitos hälle.

Ikuista hetki.

”The greatest thing you’ll ever learn is just to love and be loved in return” -Eden Ahbez-

Ja näin jo ennalta toivotan kuumaa tai ainakin suloisen lämmintä tunnelmaa tulevalle Valentinen päivälle 14.2. Rakkautta ihmiset!

<3 :lla Elsa Wellamo

Rekvisiitta: ripaus tabascoa kuvauksiin suolan ja pippurin kylkeen.

Kannen kuva: Jussi Salminen

Teksti: Elsa Wellamo

Rekvisiitta on kuvan mauste, ei pääraaka-aine. Se rooli on varattu vain ja ainostaan mallille. Maustetta kuuluu olla sopassa juuri sopivasti eikä se saa peittää pääraaka-aineen omaa makua kokonaan vaan korostaa sitä. Näin minä asian ymmärrän. Ainahan kuvaan ei tarvita edes rekvisiittaa, mutta onhan se herkullinen lisä valokuvauksen maailmassa, joten miksikäs ei.

Sitäpaitsi kokemattomien mallien kanssa rekvisiitta on loistava apuri helpottamaan kuvausten sujumista: se antaa muuten hankalasti aseteltaville käsille tekemistä ja rentouttaa ehkä ajatuspuoltakin, kun voi keskittyä itsensä sijaan johonkin ulkopuoliseen asiaan.

Tässä kohden on hyvä tarkentaa, että puhuessani rekvisiitasta, en tarkoita koko puvustusta saati lavasteita, vaikka usein nämä kolme aihetta sulautuvatkin yhteen. Puvustus ja lavastus ovat kokonaan ihan omat maailmansa. Tänään keskityn rekvisiittaan enemmänkin esineiden ja asusteiden muodossa.

Valokuvaaja Heidi M. A. Granbergin lempiaiheena ovat kahvikuvat, joissa luonnollisesti erilaiset kahvikupit kuuluvat aina kuvasten teemaan mukaan. Mallina Essi Tähkä tällä kertaa teepannun kera.

Olenpa sitten kuvaajan tai mallin roolissa, parhaiten virittäydyn tulevaan kuvaukseen suunnitellen, mitä rekvisiittaa tarvitaan asun lisäksi ja millaisessa lokaatiossa kuvataan. Ajatusleikkiä, missä rajoja ei ole eikä kaivata! Ja kuten mausteen soppaan, kuuluu rekvisiitankin istua kuvan yleistunnelmaan eikä riidellä tätä vastaan. Toki harkitusti toteutettuna ristiriidat ovat joskus todella tehokkaita, mutta vaarana on, että lopputulos onkin tahattomasti vitsikäs tai vain tökerö. ”Ah! Sä siis laitoit bikinibeiben käteen Kalashnikovin Hietsun biitsillä ja käskit pyllistämään? Tämä selvä.”

Olen aiemmin ollut teatterialalla töissä niin kulisseissa kuin siellä lavalla kohdevaloissa. Tuon kokemuksen myötä koen tärkeäksi rekvisiitan sopivuuden myös mallin habitukseen. Sisäinen perfektionisti minussa kehrää tyytyväisyydestä, kun näen, että tarpeistoa käsitellään oikein ja pikkuseikkoihinkin on kiinnitetty huomiota.

Esimerkiksi vaikkapa balettitossujen sitomiseen: Rusetit asianmukaisesti sisälle sidottuina, nauhat sileinä, tossut pehmeäksi tanssittuina eikä kovina tönkkölautoina. Yhdestäkään mallista ei kuoriudu uskottavaa ballerinaa sillä kellonlyömällä, kun hän laittaa jalkaansa balettitossut. Parempi ottaa ennalta siis selvää, miten äärimmäisen tarkkaa puuhaa kärkitossuilla tanssiminen on! Jos seisotaan kärjillä, on kuvassa seisottava siten, että koko tossunkärjen lättänä osuus on maassa, ei vain taka- tai etuosa. Ja myös kuvaajan tulee tietää tämä. Ja ei, en olisi tästä kaikesta osannut teille itse kertoa, kysyin itseäni fiksummalta. Kiitos valaistuksesta tanssija ja tanssinopettaja Susanna Leinivaara.

Jumalainen Susanna Leinivaara elementissään, Kuvakiitos: Mika Mettälä

Toki valokuvaus on lähes aina kuvitteellista teatteria. Ei kenenkään tarvitse olla joka asiassa asiantuntijoita ja kokeneita ammattilaisia voidakseen kuvata. Silti arvostan tekijöitä, jotka edes jollain tasolla vahtivat, että mallin olemuksesta ei paista kuutamolla oleminen täysin läpi. Useimmiten löytyy lähettyviltä joku, jolta kysyä. Ellei tarkoitus tosiaan ole kuvata parodiaa.

Moni meistä saattaa muistaa Stockmannin valtavan seinämainoksen, jossa neitokaiselle oli annettu akustinen kitara käteen ja käsketty poseeraamaan ikäänkuin soittaisi sitä. Voi ihanainen, mutta ei. Muusikoille tarkoitetut keskustelupalstat tarjoili jälkikäteen kommenteissaan helmiä aiheesta miettien, mikähän sointu mahtoi kyseisillä otteilla soida. Miten tahansa, mainos lopulta kuitenkin toimi, kuten mainoksen kuuluukin: herätti huomion, puhunhan minäkin siitä nyt.

Jos kitaraa ei ole tarkoitus soittaa kuvassa, ohessa metallimuusikon tyylinäyte, että miten se kitaristin kädessä luonnikkaasti myös istuu. Santeri Pajunen, soot rautaa! Kuva Elsa Wellamo

Minä mitään miekkailusta tiedä, muuta kuin että jos nyt äkkiseltään pitäisi joku taistelukohtaus näytellä tai kuvata, miekka tuntuisi omimmalta. Ihan sen kunniaksi kävin jokusen näyttämötaistelukoulutuksenkin pari vuotta sitten. Opimme kursseilla muun muassa, miten viikingit käyttivät sekä miekkaa että kilpeä aseinaan. Kävimme tarkkaan läpi, kuinka kahden käden miekkaa käsitellään oikein ja lisäksi kourallisen erilaisia hyökkäys-puolustusasetelmia siten, että taistelu on näyttävää, mutta ketään ei oikeasti satu. Suosittelen muuten: Dramatic Combat Finland Ry järjestää kursseja edelleen eikä sinun tarvitse olla pro eikä näyttelijä osallistuaksesi. Avoin mieli ja kyky nauraa itsellesi riittää. Tanssitaidostakin on apua. No osaanko miekkailla nyt? En todellakaan, mutta hiki tuli ja hauskaa oli.

Syksyllä 2017 Dramatic Combat Finland Ryn järjestämällä kahden käden miekan käsittelykurssilla Tampereella. Kuvan otti kurssikaverini Martti Ala-Rantala

Millainen rekvisiitta on erityisesti makuuni? Sellainen, jonka kanssa löytää helposti yhteyden. Joka on jollain tavalla tuttu entuudestaan edes ajatuksentasolla. Auringonvarjo, oksa omenapuusta tai biljardikeppi. Ongelma vain on, että kaappini pursuavat valmiiksi jos jonkinlaista koruista ja ketjuista kalloihin, proteeseista poronsarviin ja kaikenmaailman kaavuista takorautakruunuihin.

Eläin? Koira? Hevonen? Vähä kaksipiippuinen juttu, sillä miellän eläimen malliksi mallin rinnalle enemmän kuin vain rekvisiitaksi. Mutta monesti koen, että eläimistä puhutaan ikään kuin rekvisiitasta. Siksi otan ne tähän mukaan, vaikka terminologisesti rekvisiitalla tarkoitetaan elotonta esinettä. Pääasia kuitenkin on, jos kuvaat eläimen kanssa, kohtele sitä kunnioittavasti kuin vertaistasi eikä narun jatkeena olevana kimpaleena lihaa. Tutustu siihen samoin kuin tutustuisit vaikkapa ihmismalliin, lupaan, että kuvasta tulee upeampi.

Kahden hevosmiestaitoisen tuottamaa materiaalia on aina hienoa saada seurata! Kuva: Annika Marjamäki ja mallit: Katariina Cozmei & Ruusa eli Aramara Redemption

Eläimet kuvauksissa voivat olla todella hankalia tai helmiä. Ne eivät välttämättä osaa ensinkään poseerata, miten ennalta saattaisi kuvitella. Aina on korvat ja kuono väärässä suunnassa, takajalat solmussa. Ja jos malli ei ole alkuunkaan tottunut käsittelemään kuvauskaverinaan olevaa eläintä, voi moinen olla jopa vaarallista.

Hyvä ystäväni, kokenut malli kiipesi ensimmäistä kertaa eläessään hevosen selkään. Paikalla oli kuvaaja ja hevosen omistaja, joista kumpikaan ei ehtineet puuttumaan tilanteeseen, jossa ystäväni istui noin 30 senttiä liian takana ja korjatakseen tasapainoa, potkaisikin vahingossa hevosta kipeästi kupeelle. Hevonen pelästyi ja pudotti mallin rajusti selästään. Tuloksena pari katkennutta kylkiluuta ja selkärangassa kunnon murtuma.

Eläimet ei ole leluja ja aina pitää olla jonkun sellaisen läsnä, joka neuvoo ja vahtii vieressä, että tilanne säilyy turvallisena kaikille. Mitä yritän sanoa: eläimet ovat ihania, mutta rekvisiittana melko vaativia.

Joskus olen miettinyt, että rekvisiitta on vain apuväline tai oikopolku oikeaan tunnelmaan. Tekemistä käsille, tunneyhteys, hengen luoja ja lopulta makeinta on katsoa valmista kuvaa ja huomata, että se toimisi kaikin tavoin, vaikka rekvisiitan ottaisi pois kuvasta. Mitä jää jäljelle? Luultavasti edelleen upea, tunnelmaltaan täyteläinen kuva, näin toivon.

Ja ah!!! Kiitos tämänkertaisen kirjoituksen inspiraationlähteille, ohessa olevan kuvan ottajalle Tuula Ylikorvelle ja upealle mallilleen Laura Tullilalle! Tämä kuva oli silmissäni kirjoituksen monissa mutkissa. Absolute perfection on every level.

Antoisia kuvauksia ja ideointeja toivottaen Elsa Wellamo

P.S. Olisipa komia kuulla, miten sinä suhtaudut rekvisiittaan?

Pantiin porisemaan uusi keskusteluryhmä: Talkroom!

Kannen Behind the scenes kuvat: Netta Malm & Sonja Kataja, Emilia Ex, Venla valmistautuu (Kuvan otti Tommi Ääri) ja Arto ja Elsa

Tekstit: Elsa Wellamo ja Venla Mantere

Olisipa verkossa sellainen keskustelupaikka, ikäänkuin olohuone, jossa kaikki valokuvaukseen hurahtaneet toimijat voisivat vaihtaa kokemuksia, etsiä ideoita ja neuvoja pulmiin, esitellä onnistumisiaan ja saada vertaistukea lauottuaan jälleen muistikortillisen täyteen vaikkapa pelkkää savukone-strobopuuroa.

Siellä olisi sellainen ryhmähenki, että tekemiseen, kuviin ja suunnitelmiin uskaltaa antaa ja odottaa muutakin palautetta kuin ”onpa kiva”. Konkarit sparraisivat toisiaan ja tukisivat raakileita, auttaisivat alkuun ja näyttäisivät esimerkkiä kuinka korkealle ja yli sen voi yltää. Sellainen ryhmä, jossa 90% enemmistö ei olisi täysin äänetöntä, passiivista tuntematonta massaa, vaan ilmapiiri olisi avoin, koska jäsenyydelle on tavanomaista tiukemmat rajat.

Etsin reilun parin vuoden ajan erilaisia kuvaamiseen liittyviä ryhmiä someversumista, kummaltakin puolelta kameraa. Löysin erilaisia ”mallit hakee kuvaajia ja sama toisin päin”-ryhmiä, neuvolan valokuvaajille ja kaatopaikan. Löysin valtavan kasan showroomeja ja taidesivustoja, joissa oli toinen toistaan upeampia kuvia, fantasiaa, taidetta, luontokuvaa ihan mitä tahansa. Ja kaikki edellä mainitut ovat antaneet minulle paljon!! Olen löytänyt malleja, kuvaajia, inspiraatiota, esikuvia ja toimintatapoja. Olen oppinut terminologiaa ja ymmärtänyt parissa vuodessa kuinka äärettömän laajan maailman kameran keralla saattaa loihtia.

Mutta ihan perinteistä keskusteluryhmää, jossa alan ihmiset puhuvat vaikkapa opiskelusta tai yrittäjyydestä alalla, kommelluksista kuvauksien keskellä, lokaatioideoista, studion vuokraamisesta yhdessä, rekvisiitan tuunaamisesta, Behind the Scenes -tarinoista otosten takaa tai muuten vain porinaa, sellaista olohuonetta en meinannut löytää.

Let’s shoot! Elsan kans Ammi , Anna Gramm , Merissa ja Hede

Äkkiäkös idea uudesta ryhmästä lähti Venlan kanssa lentoon. Ei mitään muistikuvaa, kumpi meistä tästä ensimmäisenä ääneen henkäisi. Meillä tuntuu kanssaan muutenkin ajatukset syntyvän about samoilla sekunneilla, mikä on aiheuttanut meille monta ”ei voi olla totta, taas!”-naurua, kun molemmat viestitämme täsmälleen saman viestin toisillemme yhtä aikaa.

Aivan kuten tämä blogi, myös keskusteluryhmä tuntui juuri meidän jutulta toteuttaa. Näin syntyi Tähtäimessä Talkroom: Puhetta, avointa keskustelua kuvaamisen ytimestä ja sen ympäriltä.

Kuten aiemmin oli jo puhetta, jotta ilmapiiri ryhmässä säilyisi avoimena ja turvallisena, ryhmään pääsylle on tavallista tiukemmat kriteerit. Asiaa pohdittua tulimme siihen tulokseen, että otamme ryhmään vain henkilöitä, joilta löytyy jo jonkinlainen portfolio tai muuta näyttöä kuvausten parissa toimimisesta. Lisäksi edellytimme kaikkia esittäytymään ryhmässä ensimmäisten viikkojen aikana, ja tulemme todella katsomaan, että jokainen ryhmään jäävä on tämän tehnyt. Kukaan ei saa jäädä pelkästään stalkkeriksi lukemaan muiden kirjoituksia ja katselemaan kuvia. Jokaisen tulee tuoda ryhmään jotain itsekin.

Venlan kanssa Tommi Ääri, Mikko Saxlund ja Teemu Kivekäs

Monista muista ryhmistä poiketen, Tähtäimessä Talkroomissa kaikenlaiset yhteistyöhaut ja kaikenlaiseen alalla toimimiseen liittyvät kysymykset ja kommentit ovat sallittuja. Jos aihe liippaa millään tavalla valokuvausta tai muuta kuvauksiin liittyvää, YP ei tule kommentoimaan ”ei kuulu tähän ryhmään”. TFCD, palkkakeikat, kauppalliset yhteistyöt, hyväntekeväisyys. Kaikesta tästä voi jutella ryhmässä.

Ensimmäinen saamani palaute uudesta ryhmästä <3 Kiitos Hannele!! Tällä asenteella, aijaijaijaiiiiiiiiiiiiii. Hyvä tulee!

Myös ajatus kehityksessään eri vaiheissa olevien mallien ja kuvaajien tuomisesta yhteen, on ensimmäisten päivien perusteella onnistunut todella hienosti. Ryhmästä löytyy sekä vanhoja konkareita että uusia tulokkaita. Toivomme, että ilmapiiri säilyy positiivisena. Julkaisukynnys sekä kuville että kysymyksille on matala, aloittelijoita kannustetaan, kokemusta arvostetaan ja ammattilaisten leipää ei syödä.

Ollaan kaikki samalla puolella pataa, vaikka eri puolilta kameraa. Erinomaisia porinoita toivoen.

Sesam Aukene! Tästä Tähtäimen Talkroomiin, Tervetuloa!

Venla ja Elsa

P.s. Miksi selfieitä kuvituksena tässä? Koska maailma kuvaamisen kyljessä on niiiiin paljon muutakin kuin vain se lopputulos. Se on plutikointia koskessa, mettässä, seppeleiden askartelua, maskeerausta, naurua ja hauskaa yhdessä tekemistä muiden saman hulluuden kourissa olevien kanssa. Näistäkin jutuista me haluamme keskustella!

Aloittelijoiden kuvauspajan päätteeksi kimppameitsie. Venla ja Elsa.

Kuinka tartuin kameraan

Teksti ja kuvat Elsa Wellamo ellei toisin mainita

Kannen kuva: Arto Soini

Elettiin kevättä 2010, kun Taaborinvuoren kesäteatterissa esitettävä ”Kaikkien Aikojen Pertsa ja Kilu” tarvitsi uusia promokuvia. Ohjaaja ja käsikirjoittaja Taavi Vartia antoi oman kameransa käteeni, opetti perussäädöt, ohjeisti tarkalleen millaista kuvaa näyttelijöistään haluaa, neuvoi pari niksiä matkaan, ja siitä läksin ekan kerran ottamaan kuvaa näytelmän mainoksia varten.
Tärkeintä oli esitellä näyttelijät nimenomaan rooleissaan, eikä pelkästään hymyilevinä itseinään. ”Muista Elsa kuvata roolihahmoa, roolihahmoa!”

Ensimmäisenä kohteenani oli laulajatar Anna Hanski, joka esitti vuoroin Pertsan äitiä, vuoroin Kilun äitiä. Toivoin saavani tallennettua seikkailuhenkisestä pojastaan huolissaan olevan 50-lukulaisen työläisperheen äidin tunnetilaa tämän odottaessa poikaa ehjänä kotiin saapuvaksi. Rekvisiitaksi olin napannut kotoa pienen pöytäliinan solmiakseni sen Annalle huiviksi. Kuvauslokaatioksi valikoitui sauna, jotta sain taustan vanhahtavan tummaksi ja saunan ikkunasta tuli sopivasti valoa. Onnistuin tallentamaan toivomani huolen, mutta olin kuvannut Annan liian läheltä, joten nenä oli kuulemma suhteettoman iso. Tästä sain palautetta ohjaajalta välittömästi, kiitos. Onneksi Annan kauniit silmät ja leukalinja veivät nenästä voiton. Opin nopeasti, ettei saa mennä liian lähelle, mittasuhteet vääristyy. Anteeksi Anna…

Seuraavaksi kuvasin Kilun isää näytelleen Oskari Katajiston. Näytelmässä myös isän kaipuu seikkailuun oli valtaisa ja jokin Oskarin merihenkisessä olemuksessa kirvoitti pyytämään mieheltä lisää kaihoa kasvoille. Sain, mitä pyysin ja olin haltioissani, millaisen muutoksen näin kuvissa kehkeytyvän, kun ammattinäyttelijä hetkessä nappaa tarjoamani idean. Samoilla tulilla kuvattiin muitakin näytteijöitä: Eija Vilpas, Alina Tomnikov ja Sani: humoristisina, nauravina, vaarallisina, viekkaina, sankareina ja rohkeina. Kainalossa kassillinen teatterirekvisiittaa, silmissä sopiva lokaatio, mielessä hahmon tunnetila ja olin tosi ylppis ja innoissani tehtävänannosta. Jatkoin näytelmän kuvaamista harjoituksissa ja katsomossa ihastuen touhuun täysin.

Sain tuolloin muutenkin seurata vierestä ammattiohjaajaa työssään ja näin jälkikäteen ajatellen, se on varmasti antanut vahvuuksia kameran taakse, vaikka varsinainen liikkeellelähtö kuvaamiseen käynnistyi vuosia myöhemmin. Valitettavasti tuotannon kotsivuja ei enää ole, joten kaikki kuvakarkit lensivät sitä myötä bittiavaruuteen.

Näytöksestä… Eija Vilpas Pertsan äitinä kurmoottaa poikaansa. Ari-Kyösti Sepon kompatessa vierestä. Upea esityskesä <3 Toivottavasti joku kuvien Abrakadabra iskisi ja toisi kadonneet kuvat takaisin kansioihini. Sitä odotellessa..

Yhtenä iltana olin ulkoiluttamassa koiraa ystävättäreni Caritan kanssa ja kuulin että hän oli maksanut sievoisen summan rahaa yhdestä käsitellystä kuvasta, johon oli pettynyt. En ollut aiemmin törmännyt ajatukseen, että ihmiset käyvät kuvauttamassa itseään just for fun. Minun näkemykseni potreteista oli hyvin kapea-alainen. Luulin että ihmiset otattavat itsestään vain perhepotretteja, tai kuvia koiristaan tai häistään, yo-kuvia ja niin edelleen. Mielestäni vain oikeat mainosmallit, bändien promot, julkimot ja kaupalliset tarkoitukset oli kuvauskohteita. Ja yhtäkkiä hyvä ystävättäreni oli kuvauttanut itsensä ja koin ajatuksen kiehtovaksi.

Ilmeni, että vaikka Carita oli meikattu kauniisti, puettu upeasti ja kaiken piti olla kunnossa, oli kuvaaja jättänyt hänet yksin studiovaloihin selviytymään malleilusta ja lopputuloksessa seisoi epävarma ujo nuori nainen. Caritaa harmitti jälkikäteen, ettei ollut todellakaan saanut kuvauksesta sitä, mitä oli hakenut. Puolen tunnin slotti olla kuvattavana, ilman kannustusta ja ohjausta täytenä untuvikkona. Kuka siinä ajassa onnistuu saamaan itsestään irti parastaan?

Vaikken ollutkaan aiemman teatterikeissin jälkeen vuosiin koskenut kameraan peläten sen vaatimaa teknistä kikkailua yli kaiken, keksin, että annetaan sulle rooli!! Tehdään susta Molla Maija, ensi ihana, rakastettu ja suloinen ja sitten revitään se rikki ja saat olla vihainen ja surullinen, kuvataan se! Pakkoko on olla aina vaan kaunis, läsnäolo on se juttu.

Kuva: Outi Ojanen MollaMaija: Carita Wahlman

Samanaikaisesti toinen ystäväni, Outi Ojanen oli ostanut ensimmäisen järkkärinsä, studiovalot ja taustakankaat. Kolmeen naiseen vietimme lauantaita Outin opetellessa kuvaamista, Caritan malleilua ja minun ohjaamista. Olin ottanut muutaman värivalon mukaani bändin treenikseltä, jotta saadaan lisäpoweria Caritalle. Siitä ”siskot opettelee kuvaamista”-illasta voisin väittää löytäneeni uskon omiin siihen asti jemmassa olleisiin kykyihini ohjaajana. En siis vieläkään kuvannut. Hyppäsin itsekin kohdevaloihin kuvattavaksi, Caritan muokatessa meikkiään. Rekvisiittana ja suunnitelmana oli tuttu ”kassillinen mitä sattuuta”

Kuva: Outi Ojanen MollaMaija: Carita Wahlman
Kuva: Outi Ojanen MollaMaija: Carita Wahlman

Meillä oli äääääääärimmäisen hauska ja antoisa ilta, josta saimme kaikki ihan uutta virtaa aiheeseen. Viikko myöhemmin kuvasin ekan kerran itse Outia hänen kamerallaan ja laitteistolla. Nämä kaksi upeutta olivat siis ensimmäisinä tähtäimessäni muovailuvahana. Olen näin jälkikäteenkin superylpeä kuvista, mitä saimme tuolloin aikaan. Ja huom huom huom!! Jokainen kuva on raaka, täysin muokkaamaton, koska kumpikaan meistä ei tuolloin tiennyt editoinnista tuon taivaallista.

Kuva: Outi Ojanen Mallina minä.
Kuva: minä Peikkotyttö: Outi Ojanen

Lopulta pari kevättä takaperin tarvitsin edesmenneen bändimme saralla promokuvia, joiden keskellä sain opetella editoimaan. ”Photarin alkeet tutuksi” -yyberintensiivikurssi osat yksi-tuhat kuukaudessa kuvaajan itsensä opettaessa vieressä kädestä pitäen. Kiitos Michael Åhlfors tanakasta sysäyksestä valokuvauksen pariin !!

Maidens of the North: Veronique, Satu, Elsa, Helena, Laura ja Monika. Kuva: Michael Åhlfors
Edit: Michael ja minä. Noin 23 tuntia / kuva. Kiitos Aaron Nace, Phlearn & käsittämättömän monta litraa punaviiniä.

Istuttuani määrättömät ajat tavaamassa Photarin saloja ja katsottuani vuorokaudet läpeensä Aaron Nacen PHLearneja, päätin viimein ryhtyä itsekin kuvaamaan. Sain kameran jälleen lainaksi. Syöksyin sen kanssa erilaisiin tapahtumiin kuvaamaan festarikansaa ja esiintyjiä muun muassa Alppifolkiin ja festareille ja minne lie. Ihan vain etsiäkseni teatterioppien mukaisesti ”epätavanomaista tavallisuudesta” eli mielenkiintoisia ihmisiä, kuvakulmia, tunnetiloja, valoja. Kuvasin lapsiani, koiriani, pihan kukkasia, arvaatte kyllä: kaiken mikä oli itselleni rakasta.

Esikoiseni Theo kesällä 2017 osui ekana lainakamerani tähtäimeen. Kiinnitimme kiipeilyköyden Myllykosken siltaan kiinni ja oltiin ihan Tarzaneina. Paras hetki jahdata kohdetta kameralla.

Olin onneton kamera-asetusten kanssa. ISOarvot, suljinajat ja aukot tuotti pitkään harmaita, pitkäpinnaisuus ei ole koskaan kuulunut vahvuuksiini. Jos joku nyt haluaa tietää teknisistä taidoistani jotain: niin rehellisesti kerron, että aloitan useimmiten edelleenkin automaatilla ja jatkan siitä sitten manuaalin puolelle säätäen kaikkea mahdollista suuntaan ja toiseen, kunnes koen että tulos miellyttää. Mutta sen verran aloittelijaksi itseni vielä lasken, etten esimerkiksi muista ulkoa ensimmäistäkään vakiosäätöä, mitä olen huomannut muiden kuvaajien muistavan. Kun itse kuvaan enimmäkseen aina pelkästään luonnonvalolla tai livemusakeikkojen valaistuksen turvin, muuttuu olosuhteet alinomaan, joten säätäminen on jatkuvaa yritys, erehdys, opitko mitään, ai et? Itke sit jälkikäteen kotona-tasapainoilua. Ja kyllähän mä toisinaan itkenkin ja jos koen osuneeni oikeaan, yritän painaa mieleeni, mitä tuli tehtyä oikein.

7.12.2017 Päivänä, jolloin ostin oman kamerani oli ystäväni Helena Haaparanta keikalla Crimfall-bändinsä kanssa Turun Gongissa. Soitin Helenalle: ”Ostin kameran, saanko tulla tänään kuvaamaan teitä?!” <3 KIITOS!!!

Oppiakseni kuvaamista, tutkin maalaustaidetta, miten suuret mestarimaalarit käsittelivät valoa mausteena pimeyden ja tummien sävyjen ja tunnetilojen hallitessa kuvia. Tai etsin muuten vain kuvia, joista pidän ja opettelin matkimaan valojen suuntauksia samoin. Alkuun jalustalle asetetulla kumiankalla tai ananaksella, jolla oli sukelluslasit, että sain ”kiiltoa silmiin.”

Sillä tiellä edelleen, opiskellen. Ottaen mallia paremmilta, varastaen viisaammilta. Kuvaten kaikkea, mikä vähääkään liikuttaa. Kuluneen vuoden sanoisin olevan antoisin. Huomaan katselevani ympärilleni aivan erilaisin silmin, mitä aiemmin. Siellä missä ennen näin rumia ja tylsiä risukkoja, näkyy tänään makean ankea tausta. Kauneus on katsojan silmässä. Kiitos kameran, siitä ei ole puutetta. Väännä ja käännä, kunnes näyttää ruudulla hyvältä.

Ankeaa karkkia Arton kanssa hylätyllä tehtaalla. Kuvasimme toisiamme. Paras tapa oppia niin kuvaamaan kuin ohjaamaan sekä olemaan mallina, on päästä kameran molemmille puolille. <3
Sama hetki ja tehdas kuin yllä. Mallit ja kuvaaja vain vaihtoivat paikkaa. Maskit ja stailaus: minä. Kuva: Arto Soini

Olipas siinä asiaa poikineen!! Ensi kertaan, jolloin ajattelin kertoa, mistä ammennan inspiraationi. Mitä canonintakaisessa mielessä liikkuu..
Upeaa joulukuun alkua <3

Terveisin Elsa

Olethan löytänyt muuten instagramtilimme? www.instagram.com/tahtaimessa. Joulukalenterin eka luukku on jo avattavissa!

Alkuräjähdys

Steelfest 2019, Marduk

Tämä blogi sai alkunsa, kun kaksi kovin erilaista ihmistä tajusivat hetken yhdessä työskenneltyään, etteivät oikeastaan olekaan niin erilaisia. Olimme alkuun vastakkain lähes kaikesta, jopa niin että se alkoi naurattamaan kumpaakin. Lopulta tajusimme, miten paljon meillä on annettavaa toisillemme. Eroamme toisistamme niin ulkoiselta habitukseltamme, tyyliltämme, mielenkiinnon kohteiltamme kuin osaamisalueiltamme. Kaiken tämän läpi löytyi kuitenkin yhteys, joka tulee vielä synnyttämään jotain mahtavaa. Odottakaapa vain!

Malli: Venla Mantere
Kuva: Janne Aro
Assist: Mikko Virtanen, Markku Vuotila

Erilaisuus on ehdottomasti yksi valttikorteistamme. Uskomme sen pitävän homman mielenkiintoisena, niin lukijoille kuin itsellemmekin. Blogi keskittyy valokuvaukseen ja kaikkeen sen ympärillä. Toinen meistä toimii pääasiallisesti mallina, toinen kuvaajana. Me haluamme antaa luovuudelle tilaa, olla moninaisissa rooleissamme naisina täysin vapaita ja antaa kuvien puhua omaa kieltään, jossa ei sanoja välttämättä enää kaivata.

Blogistamme tulet löytämään kirjoituksia muun muassa inspiraation etsimisestä, kuvausteknisistä asioista, mallikuvauksesta sekä kuvaajan että mallin näkökulmasta, kuvauksiin valmistautumisesta, musiikin yhdistämisestä visuaaliseen materiaaliin ja sopimusasioista. Tämän lisäksi voit lukea ammattilaisten ja itseämme kokeneempien haastatteluita. Tarinoita omien ja muiden tekijöiden teosten takaa, kulisseista ja kohdevaloista. Faktasta fantasiaan ja takaisin. You name it, jos se kiehtoo meitä, me haluamme jakaa sen teille! Tästä tulee mielenkiintoinen matka moneen.

”Pihlajatar”
Kuva: Elsa Wellamo
Malli: Laura Tahvanainen


Kannatamme Body Love -ajatusta, joten se tulee olemaan yksi blogin kantavista teemoista. Elsan vahvuudet sijaitsevat musiikin ytimessä, Venla puolestaan tulee teksteissään hyödyntämään osaamistaan hyvinvointipuolelta.

Ja keitä me kirjoittajat sitten olemme:

Elsa Wellamo, Darkin Karkin Kuningatar

Kuva: Arto Soini

Intohimot: Musiikki, teatteri, ihmisyys, vahvat tarinat. Unelmat ja pelot niiden takana. Synkät jutut, kolikon kääntöpuolet, valo ja varjo, joista varjolla yleensä on ne mielenkiintoisemmat tarinat kerrottavaan, vaikka hyvikset aina saduissa lopulta voittaakin. Ne ei tuntuisi miltään ilman kunnon vastusta.

Haluan löytää kuvattavistani persoonan, todellista purupintaa, muutakin kuin nättinättiä. Kauneus syntyy aitoudesta ja läsnäolosta. Olen vasta oppiretkellä valokuvaajaksi ehkä ikuisella sellaisella. Silloin tällöin innostun itsekin malleilemaan. Kuinka makeaa onkaan kaivaa esiin minuuden eri puolia tyyliin ”50 shades of being me…”
www.instagram.com/elsawellamoarts & FB: Elsa Wellamo Arts



Venla Mantere, Syötävän Suloinen Wonder Woman

Kuva: Mikko Saxlund


Intohimot: Tanssi, ilmaisu, ravitsemus, hyvinvointi.
Kotiäitinä myös kaikki äitiyteen ja ylipäätään naiseuteen liittyvät asiat mietityttävät usein.

Haluaisin jokaisen ihmisen rakastavan itseään, mutta samalla myös pyrkivän tavoitteellisesti kohti omaa parempaa minää. Mitä se sitten kunkin kohdalla tarkoitaa, sehän on jokaisen itsensä päätettävissä. Mallina haluan aika ajoin haastaa sekä itseäni että kuvan katsojaa. Toisaalta nautin myös laittautumisesta ja söpöilystä.
www.instagram.com/venlamodeling

Tervetuloa lukemaan!

-Elsa ja Venla