Mallin puolison ajatuksia harrastuksesta

Teksti: Tuomas Mantere

Minulla on ilo ja kunnia toimia blogin toisen perustajan, Venlan, puolisona. Lisäksi meillä on perheessämme kaksi lasta… ja lisää tulossa. Voitaneen sanoa, että eletään aika täyttä elämää ja ihanaa on (välillä siis sitäkin).

Välillä olen toiminut vaimoni kuvissa rekvisiittana
Kuva: Ville Solkinen

Vanhana ”narsistina” ensimmäinen ajatukseni, kun Venla pyysi minua kirjoittamaan ajatuksistani puolisona, oli: Mitä minä siis saan siitä, että Venla malleilee? Ja no, ensin ajatuksiani tästä. Minusta on todella mukavaa nähdä vaimostani kauniita kuvia. Lisäksi se, että vaimollani on harrastus, jossa hän saa toteuttaa itseään ja josta hän pitää, tuo arkeemme hauskoja ja joskus hieman absurdeja puheenaiheita, kuten vaikkapa ”kuinka hypätä kalliolla niin että näyttäisi lentävänsä kuvassa” (kuulemma helvetin monella toistolla ja mustelmilla nilkoissa). Parasta, mitä kuvausharrastus on tuonut on kuitenkin se, että puolisoni taaperoikäisen lapsemme äitinä on kuvauksissa oma itsensä ja palaa kuvauksista aina innoissaan antaen perheellemme enemmän, kuin mihin hänellä oli virtaa sinne lähtiessä.

Tässä tämä lopputulos kalliolla hyppelystä
Kuva: Janne Aro
Assistentit: Mikko Virtanen ja Markku Vuotila

Yleisellä tasolla mikä tahansa intohimonaihe elämässä, ”suola” arjen seassa pitäisi jokaisella olla. Asenne joillakin työtä kohtaan on toki myöskin sellainen, että se riittää pitämään elämän mielenkiintoisena eikä siinäkään ole mitään väärää, mutta oma kokemukseni on se, että mitä enemmän kaikkea tekee, sitä onnellisempi on. Ei välttämättä hetkessä, mutta viimeistään jälkikäteen elettyä elämää muistellessa. Ajattele vaikkapa viime vuotta. Montako sellaista iltaa muistat, joina et tehnyt mitään ja sitten verrokkina mieti parhaita hauskimpia muistoja. Ainakin omalla kohdallani ne ovat kamalan hösellyksen ja häsläyksen sekaisia kokonaisuuksia joissa univeloissa on heiluttu kavereiden taikka perheen kanssa menemään pitkin Suomea tai maailmalla.

Tämä kuva syntyi extempore-reissulla Turkuun. Kuvaukset oli sovittu edellisenä iltana ja matkan varrelta haettiin kuvausvaatteita ja täydennystä meikkipussiin. Heitettiin äiti kuvauksiin ja sillä aikaa käytiin Pappalassa.
Kuva: Tommi Ääri

Venlan kuvauskeikat ovatkin usein meille koko perheen ponnistuksia, jolloin minä hoidan sitten tyttöjämme tai viemme Venlan kuvauksiin ja keksimme tyttöjen kanssa sitten siksi aikaa jotain kivaa tekemistä. Eli juuri sitä sähellystä, joka maistuu kaikkein eniten elämältä. Minä saan viettää tytärteni kanssa aikaa kahdestaan taikka kolmistaan, ja lopulta vielä kauniista vaimostani kivoja kuvia niin kylläpä kelpaa.

Suosittelen siis puolison kannustamista malliksi kaikille, jotka eivät ahdistu ajatuksesta, että kuvat näkee joku muukin, ja se kuinka kuuman kumppanin on onnistunut hankkimaan ei jää ikiaikaiseksi salaisuudeksi. Erityisesti Venlan tekemät tfcd-keikat ovat tuoneet paljon iloa hänelle, ja sitä kautta myös minulle.

Vinkkinä nyt vielä henkilöille, jotka alkoivat hautomaan ideaa: sopikaa etukäteen millaisia kuvia haluatte otattaa itsestänne/nähdä kumppanistanne ja en voi alleviivata tuota etukäteen osaa tarpeksi. Jälkikäteen siitä tulee riita, jos ei ole ollut selvillä, mikä kummastakin on hyvän maun raja ja mikä liian intiimiä. Olkaa rehellisiä ja tehkää tarvittaessa kompromisseja. Minä luotan kauniiseen vaimooni ja tiedän, että häntä ei kukaan taivuttele ottamaan sellaisia kuvia, jotka eivät ole yhdessä sopimamme mukaisia.

Tässä tämänhetkinen suosikkikuvani vaimostani.
Kuva: Tommi Ääri

Malleja suuresti arvostaen,

Tuomas ”Venlan parempi puolisko”

Pantiin porisemaan uusi keskusteluryhmä: Talkroom!

Kannen Behind the scenes kuvat: Netta Malm & Sonja Kataja, Emilia Ex, Venla valmistautuu (Kuvan otti Tommi Ääri) ja Arto ja Elsa

Tekstit: Elsa Wellamo ja Venla Mantere

Olisipa verkossa sellainen keskustelupaikka, ikäänkuin olohuone, jossa kaikki valokuvaukseen hurahtaneet toimijat voisivat vaihtaa kokemuksia, etsiä ideoita ja neuvoja pulmiin, esitellä onnistumisiaan ja saada vertaistukea lauottuaan jälleen muistikortillisen täyteen vaikkapa pelkkää savukone-strobopuuroa.

Siellä olisi sellainen ryhmähenki, että tekemiseen, kuviin ja suunnitelmiin uskaltaa antaa ja odottaa muutakin palautetta kuin ”onpa kiva”. Konkarit sparraisivat toisiaan ja tukisivat raakileita, auttaisivat alkuun ja näyttäisivät esimerkkiä kuinka korkealle ja yli sen voi yltää. Sellainen ryhmä, jossa 90% enemmistö ei olisi täysin äänetöntä, passiivista tuntematonta massaa, vaan ilmapiiri olisi avoin, koska jäsenyydelle on tavanomaista tiukemmat rajat.

Etsin reilun parin vuoden ajan erilaisia kuvaamiseen liittyviä ryhmiä someversumista, kummaltakin puolelta kameraa. Löysin erilaisia ”mallit hakee kuvaajia ja sama toisin päin”-ryhmiä, neuvolan valokuvaajille ja kaatopaikan. Löysin valtavan kasan showroomeja ja taidesivustoja, joissa oli toinen toistaan upeampia kuvia, fantasiaa, taidetta, luontokuvaa ihan mitä tahansa. Ja kaikki edellä mainitut ovat antaneet minulle paljon!! Olen löytänyt malleja, kuvaajia, inspiraatiota, esikuvia ja toimintatapoja. Olen oppinut terminologiaa ja ymmärtänyt parissa vuodessa kuinka äärettömän laajan maailman kameran keralla saattaa loihtia.

Mutta ihan perinteistä keskusteluryhmää, jossa alan ihmiset puhuvat vaikkapa opiskelusta tai yrittäjyydestä alalla, kommelluksista kuvauksien keskellä, lokaatioideoista, studion vuokraamisesta yhdessä, rekvisiitan tuunaamisesta, Behind the Scenes -tarinoista otosten takaa tai muuten vain porinaa, sellaista olohuonetta en meinannut löytää.

Let’s shoot! Elsan kans Ammi , Anna Gramm , Merissa ja Hede

Äkkiäkös idea uudesta ryhmästä lähti Venlan kanssa lentoon. Ei mitään muistikuvaa, kumpi meistä tästä ensimmäisenä ääneen henkäisi. Meillä tuntuu kanssaan muutenkin ajatukset syntyvän about samoilla sekunneilla, mikä on aiheuttanut meille monta ”ei voi olla totta, taas!”-naurua, kun molemmat viestitämme täsmälleen saman viestin toisillemme yhtä aikaa.

Aivan kuten tämä blogi, myös keskusteluryhmä tuntui juuri meidän jutulta toteuttaa. Näin syntyi Tähtäimessä Talkroom: Puhetta, avointa keskustelua kuvaamisen ytimestä ja sen ympäriltä.

Kuten aiemmin oli jo puhetta, jotta ilmapiiri ryhmässä säilyisi avoimena ja turvallisena, ryhmään pääsylle on tavallista tiukemmat kriteerit. Asiaa pohdittua tulimme siihen tulokseen, että otamme ryhmään vain henkilöitä, joilta löytyy jo jonkinlainen portfolio tai muuta näyttöä kuvausten parissa toimimisesta. Lisäksi edellytimme kaikkia esittäytymään ryhmässä ensimmäisten viikkojen aikana, ja tulemme todella katsomaan, että jokainen ryhmään jäävä on tämän tehnyt. Kukaan ei saa jäädä pelkästään stalkkeriksi lukemaan muiden kirjoituksia ja katselemaan kuvia. Jokaisen tulee tuoda ryhmään jotain itsekin.

Venlan kanssa Tommi Ääri, Mikko Saxlund ja Teemu Kivekäs

Monista muista ryhmistä poiketen, Tähtäimessä Talkroomissa kaikenlaiset yhteistyöhaut ja kaikenlaiseen alalla toimimiseen liittyvät kysymykset ja kommentit ovat sallittuja. Jos aihe liippaa millään tavalla valokuvausta tai muuta kuvauksiin liittyvää, YP ei tule kommentoimaan ”ei kuulu tähän ryhmään”. TFCD, palkkakeikat, kauppalliset yhteistyöt, hyväntekeväisyys. Kaikesta tästä voi jutella ryhmässä.

Ensimmäinen saamani palaute uudesta ryhmästä <3 Kiitos Hannele!! Tällä asenteella, aijaijaijaiiiiiiiiiiiiii. Hyvä tulee!

Myös ajatus kehityksessään eri vaiheissa olevien mallien ja kuvaajien tuomisesta yhteen, on ensimmäisten päivien perusteella onnistunut todella hienosti. Ryhmästä löytyy sekä vanhoja konkareita että uusia tulokkaita. Toivomme, että ilmapiiri säilyy positiivisena. Julkaisukynnys sekä kuville että kysymyksille on matala, aloittelijoita kannustetaan, kokemusta arvostetaan ja ammattilaisten leipää ei syödä.

Ollaan kaikki samalla puolella pataa, vaikka eri puolilta kameraa. Erinomaisia porinoita toivoen.

Sesam Aukene! Tästä Tähtäimen Talkroomiin, Tervetuloa!

Venla ja Elsa

P.s. Miksi selfieitä kuvituksena tässä? Koska maailma kuvaamisen kyljessä on niiiiin paljon muutakin kuin vain se lopputulos. Se on plutikointia koskessa, mettässä, seppeleiden askartelua, maskeerausta, naurua ja hauskaa yhdessä tekemistä muiden saman hulluuden kourissa olevien kanssa. Näistäkin jutuista me haluamme keskustella!

Aloittelijoiden kuvauspajan päätteeksi kimppameitsie. Venla ja Elsa.

Miksi viihdyn kameran edessä

Kuva: Ilkka Mattila

Aiemmin kirjoitin siitä, miten alunperin päädyin kameran eteen. Siitä pääset lukemaan täältä. Nyt kerron, minkä takia hakeudun sinne aina uudestaan.

Olen aktivoitunut mallina hoitovapaani aikana, ja se onkin osaltaan myös tässä elämäntilanteessa korvannut tanssimista ja koreografioiden tekoa. Kuitenkin koko ajan enenevässä määrin myös mallina toimiminen on alkanut tuntua omalta jutulta, ja jatkan sitä taatusti, vaikka pian minut löytää myös tanssisalilta opettamassa useana päivänä viikossa.

Minulle malliharrastus on inspiraation etsimistä ja löytämistä, suunnittelua, stailausta, laittautumista, oman kehon tuntemista, itseluottamusta ja tiimityöskentelyä. Nautin tästä kaikesta! Kuten muussakin elämässä, tykkään suunnitella myös kuvaukset hyvin etukäteen. Toisaalta, joskus kuvaushetkellä syntyy se paras idea, ja olisi täyttä tuhlausta jättää se käyttämättä vain siksi, että suunnitelmissa oli jotain muuta. Mielestäni parhaimmat kuvaussessiot ovatkin yhdistelmä huolellista suunnittelua ja luovaa hulluutta.

Tämän kuvauksen alkuperäinen idea oli hieman toisenlainen, mutta niin vain tästä extempore-virittelystä tulikin yksi suosikkikuvistani tuosta setistä.
Kuva: Mikko Saxlund

Nautin kuvauksista, koska niissä saan toteuttaa itseäni. Tuntuu aivan mahtavalta nähdä oma idea valmiina kuvana. Kuvaan melko paljon TFCD-yhteistöitä ja niissä usein suunnittelemme kuvauksen ainakin jossain määrin yhdessä kuvaajan kanssa. Idea voi tulla kummalta tahansa, mutta usein näissä yhteistöissä otetaan vastaan myös toisen visioita, sillä tarkoituksena on saada kummallekin mieluisia kuvia käyttöön. Jos synkkaa hyvin, saadaan joskus luotua jokin yhteinen idea, joka on paljon parempi kuin kummankaan alkuperäinen visio. Se on tiimityötä parhaimmillaan.

Tässä kohtaa on varmaan myös myönnettävä, että kyllä minä pidän huomiosta. Olen esiintynyt aivan pienestä pitäen, ja sitä kautta tottunut olemaan valokeilassa. Siinä jotenkin sytyn ja löydän aivan uuden version itsestäni. Mallilla ei yleensä ole suurta yleisöä, mutta siinäkin esiinnytään. Kameralle. Kameran edessä olo saa esiintymislavalla olon lailla kaiken ylimääräisen katoamaan. Sitä keskittyy vain siihen hetkeen ja omaan suoritukseen. Se on upea tunne, johon jää koukkuun.

Joskus malli saa yleisöä. Yksi parhaista ”mallihetkistäni” on ehdottomasti olllut tätä kuvaa ottaessa, kun pieni tyttö sanoi haltioituneena äidilleen ”Äiti, kato, tuolla on ihan oikea keiju”
Kuva: Jari Murtomäki

Tiedän monen saaneen myös lisää itseluottamusta valokuvaussession myötä. Taitava valokuvaaja osaa huomioida mallin, nähdä hänet kauneimmillaan ja ikuistaa sen. On voimaannuttavaa katsoa kauniita kuvia itsestään. Kyllä minäkin piristyn, kun näen onnistuneita kuvia itsestäni. Erityisen paljon ne piristävät sellaisena päivänä, kun olo ei jostain syystä olekaan kovin viehättävä. Yksi minun ja Elsan yhteisistä tavoitteista tämän blogin lisäksi onkin järjestää mahdollisimman monelle tilaisuus nähdä itsensä upeana.

Tällä kuvalla mainostimme Elsan kanssa järjestämäämme kuvaustapahtumaa. Tapahtuma on muuten tänään, myöhemmin kuulette siitä lisää.
Kuva: Elsa Wellamo

Voimaannuttava valokuvaus on tällä hetkellä pinnalla eikä syyttä. Onhan se konseptina todella hieno. Kuitenkin siihen liittyy myös suuri vaara, sillä kaikki valokuvaajat, taitavat ammattilaisetkaan, eivät sovi kuvaajiksi voimaannuttavaan kuvaukseen. Väärän kuvaajan kanssa lopputulos saattaa olla pahimmassa tapauksessa jopa täysin päinvastainen, kuin mitä toivoit. Jos siis harkitset kokemattomana kuvattavana voimaannuttavaa kuvausta, olethan tarkka, kenen kameran eteen hyppäät.

Kuvat voivat myös antaa perspektiiviä omaan itseen. Kuvaaja saattaa nähdä minussa jotain sellaista, jota en itse näe, ja onnistua tallentamaan sen kortille. Mallina pääsen siis aina välillä kasvattamaan myös itsetuntemustani. Olen hyvin iloinen ja tavallisesti hymyilen paljon. Hymyilen paljon myös kuvissa, ja siksi monet kuvaajat lähestyvätkin minua juuri halutessaan iloisia kuvia. Niitä on aina mukava ottaa, mutta mielenkiintoisimmat tarjoukset ovat kyllä niitä, joissa pyritään kaivamaan minusta esiin jotain uutta. Suurimmat onnistumisen tunteet tulevat silloin, kun on haastanut itsensä kunnolla.

Jukka lähestyi minua juuri sillä ajatuksella, että haluaa kuvata jotain, mitä portfoliostani ei vielä löydy. niin syntyi muun muassa tämä kuva.
Kuva: Jukka Jalkanen
Aiemmin olin sitä mieltä, ettei minusta saa selinmakuulla hyvää kuvaa. Ilkka tartui tähän haasteeseen.
Kuva: Ilkka Mattila

Jokaisella mallilla on tietysti omat motiivinsa ammattiin tai harrastukseen, ja tässä kerron vain omista ajatuksistani. Kuitenkin uskon, että varsinkin monet harrastajamallit samaistuvat näihin mietteisiin. Tästä olisi toki mukava kuulla kommentteja. Mikä saa sinut palaamaan kameran eteen? Tai vaihtoehtoisesti, miksi haluaisit kameran eteen?

– Venla

Kuinka päädyin kameran eteen

Kuva: Pekka Innanen, Malli: Venla Mantere
Kuva: Pekka Innanen

Jos minun pitäisi profiloida itseni taiteilijana, sanoisin ilman muuta olevani ensisijaisesti tanssija ja koreografi. Myös opettajan, ohjaajan ja valmentajan roolit liittyvät hyvin voimakkaasti taiteilijaminääni. Olen harrastanut tanssia eri muodoissaan yhteensä jo lähes 25 vuoden ajan, mikä on melko pitkään 27-vuotiaalle. Toisin sanoen, olen tanssinut aina. Kokemusta ohjaamisesta ja opettamisestakin on kertynyt jo kymmenisen vuotta.

Valokuvamalliksikin päädyin alunperin juuri tanssiharrastukseni myötä. Tanssiryhmän promokuviin poseeratessa huomasin, miten mukavaa kameran edessä oli. Pidin myös siitä, miten suoran palautteen sai heti kameran näytöltä, ja suoritusta pystyi näin myös parantamaan hetkessä. Ylipäätään tämä tanssillisten still-kuvien suunnittelu oli hyvin mielenkiintoista. Ryhmän vastaavana koreografina sanoisin olleeni melko hyvin perillä siitä, millaiset liikkeet olivat lavalla näyttäviä. Valokuvissa toimivat kuitenkin osittain aivan erilaiset liikkeet.

Ensimmäisiä kuvauksiani vuonna 2015.
Kuva: Veijo Lindgren

Aloitin malliharrastuksen nelisen vuotta sitten, mutta viimeisen vuoden aikana olen aktivoitunut siinä erityisesti. Muuttaessani Vantaalle muutama vuosi sitten, ohjaamani tanssiryhmät jäivät Turkuun. Jonkin aikaa kävin vetämässä tunteja Turussa säännöllisesti, mutta sitten lapsiperheen kiireet veivät osansa. (Elämäntilanteestani johtuen en ole vielä aloittanut uusia ryhmiä tänne pääkaupunkiseudulle, mutta nyt perheen pienimmän olessa jo reipas taapero, alkaa tämä kutkutella kovasti.)

Kuluneen vuoden aikana olen siis tanssinut vähemmän kuin koskaan, ja siksi on ollut aivan mahtavaa päästä purkamaan luovuutta kameran edessä. Pienet lisätienestitkään eivät tietenkään ole olleet haitaksi, pakko myöntää. Olenhan nyt ollut hoitovapaalla kahdestakin työstä, sekä päivätyöstäni avustajana että kakkostyöstäni tanssinopettajana.

Tanssijana, koreografina ja mallina haen oikeastaan täysin samoja asioita. Haluan sekä haastaa että toteuttaa itseäni. Haluan näyttää upealta ja taitavalta, mutta samalla välittää ilosanomaa siitä, että kuka vain voi halutessaan olla näitä asioita. Molemmat vaativat (ja kehittävät) kehonhallintaa, luovuutta ja tiimityöskentelytaitoja. Molempiin myös sisältyy laittautumista ja esiintymistä, joista pidän kovasti. Mallina minulle on ollut huimasti hyötyä tanssitaustastani. Uskon myös, että kokemukseni mallina tuo uusia ulottuvuuksia tanssin opettamiseen ja koreografioiden tekemiseen.

Kuva: Mikko Saxlund

Vaikka varsinaisesti malliharrastukseni on melko tuore, täytyy tässä kuitenin mainita, että olenhan kuitenkin aikanaan suorittanut mallikoulunkin. Tämä oli vuonna 1997 ollessani 5-vuotias. Kurssi ei kuitenkaan saanut minua innostumaan alasta, sillä poseeraaminen ja kahdeksikon kävelyt tuntuivat silloin tylsältä verrattuna tanssitunteihin. Kykyni kuitenkin huomattiin jo silloin, sillä minulle tarjottiin keikkaa kurssin jälkeen. Rakas äitini kuitenkin vesitti urani tässä kohtaa. Sittemmin hän on kuitenkin ollut hieman kannustavampi muun muassa käymällä vetämilläni tanssitunneilla ja jakamalla blogikirjoituksiani omalla Facebook-tilillään. Kiitos, äiti!

Näin jälkeenpäin mietittynä, myös nuoruuden työkesät eräässä suositussa naantalilaisessa teemapuistossa ovat tuoneet hyvin paljon kokemusta kameran edessä olemisesta. Tuolla tuli työskenneltynä yhteensä kuutena kesänä, joten keikistelen luultavasti hyvin monessa perhealbumissa – niin kotimaassa kuin kauempanakin. Vielä viime kesänä ainakin oli myös mahdollista ostaa postikortti tutulla naamalla samalla kuin kävimme lasten kanssa tervehtimässä muumiperhettä.

Teinivuosien kesätyöpaikkani. Tunnistatko minut kuvasta?
Kuva: Janne Aro
Assistentit: Mikko Virtanen, Markku Vuotila

Pakko sanoa, että tämä näin aktiiviseksi harrastajamalliksi päätyminen on yllättänyt minut itsenikin. Toisaalta se on kuitenkin koko ajan tuntunut hyvin luonnolliselta. Näin jälkeenpäin mietin väkisinin, olisinko mahdollisesti lähtenyt tälle polulle jo aiemmin, jos mittani olisivat edes hieman mallille tyypillisemmät. Vastausta en tietenkään tiedä, ja eihän sillä ole mitään väliäkään. En jossittele siksi, että olisin toivonut toimineeni toisin. Jossittelen siksi, että joku lukijoista saattaa juuri nyt miettiä samoja asioita, harkita malliksi lähtemistä tai muun uuden harrastuksen aloittamista.

Toivottavasti tämä inspiroi uskaltamaan!

-Venla