Raskaus ja kehonkuva, mietteitäni raskausviikolla 26

Viime viikolla kirjoitin ajatuksistani liittyen äitiyteen ja kehonkuvaan. Tämänpäiväinen juttu on ikään kuin jatkoa sille. Aihe mietityttää minua erityisen paljon juuri nyt, sillä perheeseemme syntyy kolmas lapsi, toinen minun synnyttämäni, elokuun lopulla. Olen siis tällä hetkellä 26. raskausviikolla.

Tässä toisessa raskaudessa vatsani on kasvanut niin hurjaa vauhtia, että minua katsoessa raskaus ja sen tuomat muutokset kehoon eivät taatusti jää huomaamatta. Itse olen koko ajan kokenut vauvavatsan kasvamisen ihanana ja jännittävänä asiana. Se konkretisoi vauvan odotusta.

Vatsani nyt, raskausviikolla 26

Tässä kohtaa täytyy tosin mainita, että olen ollut hyvin onnekas ja raskauteni ovat olleet helppoja. En ole juurikaan kärsinyt tyypillisistä raskausvaivoista, kuten pahoinvoinnista, selkäkivuista tai voimakkaista harjoitussupistuksista. Painonnousukin on omissa raskauksissani toistaiseksi ollut hyvin maltillista. En siis nyt edes kuvittele voivani kirjoittaa kaikkien, tai edes useimpien, odottavien äitien puolesta. Aion kertoa omista ajatuksistani, ja uskon monen kuitenkin pystyvän samaistumaan ainakin osaan niistä.

Minulle tosiaan raskauden näkymään alkaminen on aina ollut iloinen asia. Olen mielelläni pitänyt vaatteita, jotka korostavat kasvavaa vatsaa. Olen nähnyt itseni kauniina myös rakausaikana. Puolisoni kehuu ulkonäköäni tavallisesti usein ja näin hän on tehnyt myös ollessani raskaana. Tämä varmasti on osaltaan auttanut minuakin suhtautumaan kasvavaan vatsaani entistä myönteisemmin. Vaikka tärkeintä on se, miten itsensä näkee ja kokee, vaikuttaisi ajatuksiini varmasti paljonkin, jos huomaisin mieheni yhtäkkiä suhtautuvan raskauden myötä muuttuvaan ulkomuotooni jotenkin negatiivisesti. On ihanaa kuitenkin kokea raskaudesta huolimatta välillä olevansa myös nainen tai vaimo, ei aina vain odottava äiti.

Tämä kuva on edellisen raskauteni viime metreiltä.
Kuva: Markku Nurminen

Olen kummassakin raskaudessa vältellyt äitiysvaatteiden hankkimista. Varsinkin edellisessä raskaudessa koin, että on turhaa käyttää rahaa vaatteisiin, joita tarvitsee niin vähän aikaan. Tavallaan olen edelleen sitä mieltä, sillä monet vaatteet soveltuvat käytettäväksi sekä odotusaikana (ainakin lähes viimeisille päiville asti) että odotusajan jälkeen. Tietysti on fiksumpaa satsata sellaisiin. Kuitenkin, itse ainakin tykkään kovasti laittautua ja pukeutua kauniisiin vaatteisiin. Siksi uskon, että näkisin kasvavan vatsan välillä melko negatiivisesti, mikäli se rajaisi käytettävissä olevat vaatteet aivan olemattomiin. Hiljattain panostin jopa odotusajan urheiluvaatteisiin. Urheiluvaatteet ovat kuitenkin itselläni käytössä lähes päivittäin, joten tämä oli ehdottomasti hyvä päätös.

Koen olevani tyytyväinen vartaloni ulkonäköön myös raskausaikana. Siitä huolimatta en aina ole ollut tyytyväinen siihen, miten se raskausaikana ”toimii”. Kirjoitin aiemmin etätanssinopetuksesta ja tanssituntien videoimisesta. Tämä on ollut ajoittain aika kova paikka odottavalle äidille, joka on vieläpä aikamoinen pilkunviilaaja. Videolta kaikki kropan virheasennot paistavat silmiin helposti. Omaa tanssiani katsoessa olen myös monesti todennut, että kuvattu pätkä ei näytä samalta, kuin millaiseksi sen ajattelin. Lisäksi muun muassa tasapainon heikentyminen on tuottanut tuskastumisen tunteita välillä. Kokonaisuutta ajatellen nämä ovat aivan pieniä asioita, sisälläni kuitenkin kasvaa uusi elämä. Saavat ne silti välillä turhauttaa. Hetkellisesti saattaa tuntua isoltakin pettymykseltä, kun oma kroppa ei vastaakaan niin kuin on kuvitellut. Pieni asioiden suhteuttaminen on kuitenkin auttanut tähän.

Yhtä kaikki, niin ihana asia kuin raskaus onkin, voi siitä olla ajoittain vaikea nauttia. Raskaus muuttaa sekä kroppaa että mielä, ja joskus muutokset eivät tunnut hyvältä. Haluaisin kuitenkin, että jokainen, joka ei koe itseään sinuiksi raskauden kroppaan tuomien muutoksien kanssa, miettisi, mistä tämä johtuu. Jotkin syyt ovat sellaisia, ettei niihin löydy mitään helppoa parannuskeinoa, raskaus saattaa tuoda sivuvaikutuksena ikäviäkin oireita ja muutoksia ulkonäköön. Jotkin syyt taas saattavat olla sellaisia, että niihin pystyy helposti itse vaikuttamaan, esimerkiksi pienellä vaateinvestoinnilla tai keskustelulla oman puolison kanssa.

Toivoisin, että jokainen odottava äiti saisi kokea olevansa kaunis!

Ihanaa alkavaa viikkoa!

– Venla

Äitiys ja kehonkuva

Kannen kuva: Pekka Innanen

Olen tätä aihetta sivunnut jo aiemmin, mutta koen asian niin tärkeäksi, että se ansaitsee aivan oman kirjoituksensa. Kuten ihmisiä ylipäätään, myös äitejä on hirmuisesti erilaisia. Kuitenkin löytyy muutamia myös omaan kehonkuvaan vaikuttavia tekijöitä, jotka yhdistävät lähes kaikkia äitejä.

Varmasti suurin kehonkuvaan vaikuttava tekijä kaikilla synnyttäneillä äideillä on se, että oma kroppa on muuttunut raskauden myötä. Näihin muutoksiin ei ole voinut paljoakaan vaikuttaa itse, eikä niitä ole voinut etukäteen ennustaa. Terveelliset elämäntavat raskauden aikana pitävät tietysti painonnousun yleensä maltillisena, eikä ylimääräisiä kiloja välttämättä aina ole juurikaan synnytyksen jälkeen. Silti vatsa on yleensä pitkään löysempi ja muhkurainen. On hyvin yksilöllistä, saako raskausaikana raskausarpia, ja kuinka hyvin nämä haalenevat ajan myötä. Ihon repeilyä voi yrittää hillitä säännöllisellä rasvauksella, mutta eivät ne voiteetkaan ihmeisiin pysty. Jos synnytystapana on sektio, jää siitä pysyvä arpi. Tämän jälkeen on myös otettava aikaa leikkauksesta toipumiseen, ja treenamista on syytä lykätä.

Hieman synnytyksestä ja lapsivuodeajasta riippuen palautumiseen saattaa mennä pitkä aika. Vauvavuosi tuo kuitenkin arkeen monta muuttujaa, ja äidin liikunnalisuus ja terveellinen ruokavalio saattavat valitettavasti kärsiä joidenkin näiden muuttujien myötä. Aikaa treenaamiselle ei välttämättä ole. Tai vaikka aikaa olisikin, kiinnostusta ja jaksamista ei ehkä löydykään. Jos unet jäävät jatkuvasti vähäisiksi, ei treenistä palaudu kunnolla ja raskaampi treenaus on syytä laittaa tauolle sen vuoksi. Väsymys myös saa meidät himoitseman sokeria, ja uskonkin monen äidin lisäävän sokerisia herkkuja merkittävästi vauvavuoden aikana. Myös isompien lasten äitien keskuudessa on ihan klassikko hiipiä välillä karkkikaapille, silloin se vain on tehtävä lapsilta salassa.

Ruuhkavuosien keskellä on aika usein kortilla. Parisuhdeajan ja treenin voi onneksi yhdistää.

Yhtä kaikki, jokainen raskaana oleva nainen altistaa kehonsa muutoksille, joita ei itse pysty hallitsemaan. Se on ihanaa ja jännittävä, mutta monia saattaa hieman hirvittääkin. Ja raskauden jälkeen muuttunut elämänilanne saattaa pitää huolen siitä, että ”vauvakilot” kulkevat mukana vielä vuosia viimeisimmän synnytyksen jälkeenkin. Tässä kohtaa on siis erittäin hyvä osata laittaa asiat tärkeysjärjestykseen ja nauttia vauvasta sen sijaan, että murehtisi omaa vartaloaan.

Jossain vaiheessa tämä kuitenkin alkaa mielestäni kääntyä niin, että lapsen saaminen on enää tekosyy omalle laiskuudelle. Kukaan ei varmasti halua syyttää omia lapsiaan omasta huonosta fyysisestä kunnostaan tai ylipainostaan, mutta käytännössä sen kaltainen uhriutuminen on valitettavan yleistä äitien keskuudessa. Toinen ikävä ilmiö, johon me äidit syyllistymme, on omalle kropalle nauraminen. Huumori on toki hyvä väline vaikeiden asioiden käsittelyyn ja itselleen on hyvä osata nauraa. On hyvä kuitenkin tiedostaa, missä menee raja rakastavan kiusoittelun ja väheksyvän itseironian välillä. Äitinä annat kuitenkin lapsillesi mallin siitä, miten omaan kroppaan kuuluu suhtautua ja miten siitä kuuluu puhua.

Kuva: Pekka Innanen

Omassa lähipiirissäni on onneksi paljon aivan ihania ja kannustavia naisia. Kuitenkin välillä muun muassa sosiaalisen median kirjoitteluja seuratessa huomaan, että välillä me äidit unohdamme iloita toistemme puolesta. Viime aikoina mediassa on nostettu paljon esille äitiyden rankkuutta, ja sen myötä esiin on noussut rohkeita äitejä, jotka kertovat avoimesti ja rehellisesti arjestaan ja epätäydellisyydestään. Täydellisen äitimyytin rinnalle on noussut eräänlaisena liikkeenä ”paska mutsi”-ajattelumalli, jonka kautta nimenomaan jaetaan niitä arjen epätäydellisyyksiä. On ehdottoman hyvä asia, että rehellistä vertaistukea on tarjolla, mutta miksi kukaan haluaisi identifioitua paskaksi mutsiksi. Tai eihän kukaan sellaiseen ainakaan pyri. On rohkeaa kertoa myös epäonnistumisistaan, mutta ei kai niitä tarvitse kuitenkaan romantisoida.

Vertaistukea ja lohtua on siis helposti saatavilla, mutta onkin paljon vaikeampaa iloita toisen puolesta. Tunnistatko ehkä itsessäsikin sen, että jättäisit varmasti ihailevan kommentin rohkealle äidille, joka poseeraa vatsamakkaroita puristellen, mutta saattaisit jopa ärsyyntyä toisen äidin postaamasta alusvaatekuvasta, jolla hän iloitsee nopeaa palautumistaan synnytyksen jälkeen. Tällainen reaktio on täysin inhimillinen, mutta jos jäit nyt kiinni, mietithän vielä, mistä ärsyyntymisesi johtuu. Onhan jälkimmäisen kuvan postaaja todennäköisesti nähnyt valtavasti vaivaa ulkomuotonsa eteen, ja eikö juuri kovasta työstä ansaitsisi kehuja.

Miten sitten toivoisin äitien suhtautuvan kehoonsa? Rakkaudella! Armollisesti, mutta rehellisesti. Ymmärtäen, kunnioittaen ja inspiroituen. Jokaisesta makkarasta ja selluliittimöykystä ei tarvitse olla iloinen tai ylpeä, mutta näethän kuitenkin itsesi kauniina ja arvokkaana. Osaathan antaa kehollesi kohteliaisuuden ilman, että sen sävy on sarkastinen. Puhuthan vartalostasi myös ilman vaivaantunutta naureskelua. Uskothan myös itseesi ja mahdollisuuksiisi muokata kehoasi itsellesi vieläkin mieluisemmaksi.

Kuva: Jokke Laine

Ihanaa äitienpäivää!

-Venla

Ajatuksiani naiseudesta ja kehonkuvasta

Kuva: Jari E. Miettinen

Tänään haluan syntymäpäiväni kunniaksi avata teille hieman omia ajatuksiani liittyen naiseuteen ja kehonkuvaan. Tätä kirjoittaessani mieleeni nousee heti useita rooleja, joita edustan naisena ja ihmisenä. Vaimo, äiti, puoliäiti, isosisko, ystävä, tanssinopettaja, malli. Monet näistä rooleista ovat sellaisia, joiden kautta koen vastuuta siitä, millaista esimerkkiä annan ympärilläni oleville. Miten suhtaudun itseeni ja muihin, millä tavalla puhun omasta ulkonäöstäni tai kommentoin muiden ulkonäköä, millä tavalla tuon esiin naiseuttani ja millä tavalla kannustan toisia ilmaisemaan itseään.

Kuva: Pekka Innanen

Pyrin itse suhtautumaan itseeni rakastaen, mutta rehellisesti. Tämä koskee kaikkia ominaisuuksiani, ei pelkästään ulkonäköäni. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että hyväksyn itseni ja rakastan itseäni juuri sellaisena kuin olen nyt. Kaikkine heikkouksieni ja vikojeni. Kuitenkin pyrin koko ajan olemaan vielä parempi versio itsestäni.

Tässäkin aiheessa on mielestäni menty välillä hieman liiallisuuksiin. Puhutaan paljon siitä, että sosiaalisessa mediassa julkaistaan vain täydellisiä kuvia, ja näin ihmisille syntyy helposti vääristynyt käsitys siitä, miltä toiset näyttävät ja millaista elämää he elävät. Sitten tämän vastapainoksi on alettu julkaista rohkean rehellisiä kuvia, joissa jopa korostetaan niitä alueita itsessä, joita tavallisesti on pyritty peittämään. Jälkimmäinen liike toimii hyvänä vastapainona ensimmäiselle, mutta silti uskon monien jäävän jonnekin keskivaiheen tienoille. Kenenkään elämä ei ole aina täydellistä, mutta vaatii todella paljon uskallusta näyttää itsestään ja elämästään ne huonoimmat puolet. Hatunnosto heille, jotka sitä tekevät, mutta on syytä ymmärtää, että suurimmalle osalle meistä sellainen on todella paljon vaadittu.

Mitä tulee omaan kehonkuvaani, olen pääosin ollut aina itseeni suhteellisen tyytyväinen. Toisaalta monta kertaa olen myös kokenut itseni hieman väliinputoajaksi. Olen todella lyhyt ja ollut jo hyvin nuoresta saakka vartalonmalliltani muodokas. Nämä eivät varsinaisesti ole sellaisia ”huonoja piirteitä”, joista olisi ikään kuin sallitua valittaa. Kuitenkin tanssijana ja mallina kumpikin näistä piirteistä on hyvin monessa kohtaa haitaksi. Kumpikin on myös sellainen siinä määrin keholleni ominainen piirre, että sitä on mahdotonta muuttaa. Toisaalta juuri tästä syystä minun on ehkä ollutkin melko helppoa hyväksyä nämä piirteet.

Kasvattajana tiedostan hyvin sen, että oma esimerkki on tärkein. Enhän esimerkiksi ruokaillessakaan jätä vihanneksia ottamatta, ja sitten selitä lapsille, miten puolet lautasesta tulee täyttää salaatilla. Kyllä minä näytän tässä itse esimerkkiä. Sama pätee myös siihen, miten ajattelen itsestäni ja kommentoin itseäni ja muita. Ajatuksia ei toki voi estää, että ikävän kommentoinnin suhteen se onneksi onnistuu. On melko turhaa kertoa lapsille, miten he ovat juuri sopivia ja täydellisiä, jos sen jälkeen hyppään itse vaa´alle kauhistunein ilmein ja pyörin peilin edessä vatsamakkaroitani puristellen tyytymätön ilme kasvoillani.

Kuva: Pekka Innanen

Meidän perheeseen on itse asiassa tullut taaperon punnitsemisien myötä sellainen tapa, että vaa´alla käynnin jälkeen saa raikuvat aplodit. Tämäkin koskee tietysti myös aikuisia. Lisäksi pyrin aina peilailun jälkeen toteamaan itsestäni jotain positiivista. Välillä ajatus saattaa kieltämättä kiertää ensin sitä kautta, mikä ei tänään mielestäni näytä hyvältä, vatsa on turvoksissa, silmänaluset tummat ja kasvojen iho hilseilee kuivuudesta. Kahden pienen tytön seuratessa toimintaani, muistan kuitenkin aina lopulta karkoittaa nuo ajatukset, ja sen sijaan todeta jotain mukavaa, näyttääpä tukkani tänään hyvältä, sointuupa tämä asu kivasti yhteen ja uusi kasvovoide taitaa alkaa pikkuhiljaa vaikuttaa.

Täällä meillä pyritään myös kehumaan lapsia. Heidän luonteenpiirteitään ja tekojaan, mutta myös ulkonäköään. Tämä on sellainen asia, joka jakaa edelleenkin jonkin verran mielipiteitä. Minä ja mieheni pidämme kuitenkin missionamme antaa lapsillemme kaikilta osin hyvän itsetunnon. Jos joku joskus jollain tavalla haukkuu heidän ulkonäköään, ovat he kuulleet myös positiivisia kommentteja siitäkin. Ja toisaalta, koska ovat tottuneet kehuihin, ei sitä tarvitse harkita sielunsa myymistä parista kauniista sanasta. Näin me uskomme.

Kuva: Tommi Ääri

Lasteni lisäksi pyrin jakelemaan kauniita sanoja myös muualle ympärilleni. Olen sitä mieltä, että kaikkien pitäisi tehdä niin. Usein suhtaudumme kehuihin hieman vaivaantuen, ja siksi kehujakin saattaa tuntea olonsa hieman hölmöksi. Uskon, että siitä huolimatta jokaisesta on mukava kuulla kauniita sanoja itsestään. Jokainen on niiden arvoinen ja jokaisessa on jotain kaunista. Joskus sanotaan, että nainen on naiselle susi. Itse olen kuitenkin siinä mielessä onnekas, että olen päätynyt aivan ihanien ja kannustavien naisten ympäröimäksi. Kaikista ennakkoluuloista huolimatta, heitä löytyy todella paljon tanssi- ja mallipiireistä.

Sekä tanssinopettajana että mallina toivon kykeneväni levittämään ympärilleni naiseuden ilosanomaa, ja body love -aatetta. On aivan mahtavaa nähdä, kun nuori heittäytyy tunnilla tanssin lumoihin. On yhtä musiikin ja oman kroppansa kanssa eikä tunnu välittävän lainkaan siitä, mitä muut ympärillä ajattelevat. Ihania hetkiä hetkiä opetusvuosieni varrelta ovat myös ne kerrat, kun tunnille nolona hihitellen tullut, mahdollisesti jo hieman kypsempi nainen, kertoo haikeasti olevansa kankea eikä lainkaan sensuelli tai naisellinen, mutta tempautuukin musiikin vietäväksi ja löytää sitä kautta itsestään sitä kaipaamansa sensuellisuutta.

Mallina pidän erityisesti siitä, kun kuulen onnistuneeni voimauttamaan toisia naisia. En edusta ulkoisilta ominaisuuksiltani perinteistä mallinkuvaa, ja täällä ”siviilissä” olen ihan tavallinen perheenäiti, joka lähtee kiireisenä aamuna leikkipuistoon tukka sekaisin ja ilman meikkiä käytännöllisesti sään mukaan pukeutuneena. Siksi uskon ja toivon monen tulevan kuviani katsomalla siihen lopputulokseen, että on itsekin aikamoisen upea, vaikka joskus arkiminä näyttääkin hieman väsähtäneeltä.

Kuva: Krista Riitinki

Olen itse tyyliltäni melko naisellinen, sellaisena viihdyn parhaiten. Haluan kuitenkin vielä huomauttaa, että naiseus ja naisena voimaantuminen eivät millään tavalla välttämättä liity naisellisuuteen. Nainen voi olla sinut oman naiseutensa kanssa, vaikkei olisikaan perinteisen määritelmän mukaan naisellinen. Kannustankin tutkiskelemaan sitä, miltä oma naiseus tuntuu ja näyttää, ja elämään sen mukaan. Siinä, missä laittautuminen voimaannuttaa joitain meistä, toiset kokevat olevansa vahvimmillaan juuri ollessaan luonnollisimmillaan. Tämä kaikki on rikkautta, eikä toisen oman tyylin löytyminen ole tietenkään keneltäkään pois.

Naiset, olette upeita!

Ihanaa alkanutta kevättä kaikille!

– Venla

Ps. Ja kaikille tätä lukeville miehille. Tekin olette upeita. Toivon, että jokaisella oli eilen oikein antoisa miesten päivä. Tulevaisuudessa saamme toivottavasti tänne blogiin kirjoituksen myös miesten ajatuksista itsetuntoon ja kehonkuvaan liittyen. Emme Elsan kanssa kuitenkaan ole oikeita henkilöitä sen tekstin kirjoittajiksi, joten vinkit tähän sopivasta vieraskynästä otetaan mielellään vastaan, joko tämän tekstin kommenttiosioon tai sähköpostitse venla@tahtaimessa.fi.

Pps. Muistakaa pestä kädet.