Tanssinopettaja-valokuvamallin hyppy liikkuvan kuvan kuvaamiseen

Olen poseerannut monissa tanssillisissa valokuvissa, mutta videoiden teko oli uusi haaste
Kuva: Pekka Innanen

Aiemmassa kirjoituksessani mainitsinkin, että tanssinopettajan työni ovat koronasta huolimatta jatkuneet. Eivät tosin tanssisalissa vaan etänä kotoa käsin. Kuvan siis tanssitunteja videolle, ja ne postitetaan oppilaille, jotta he pääsevät treenaaman kotoa käsin.

Videolla esiintyminen onkin melko erilaista kuin tanssisalissa opettaminen. Olen sen tyyppinen esiintyjä ja opettaja, että nautin kovasti vuorovaikutuksesta. Suurin ero tässä etäopetuksessa onkin normaaliin verrattuna ehdottomasti se vuorovaikutuksen totaalinen puuttuminen. Erityisesti alkuun oli vaikeaa saada itsensä “käyntiin” kuvaamista varten. Tanssisalissa oppilaiden parissa tämä on huomattavasti helpompaa, eikä silloin esimerkiksi pieni väsymys tunnu missään.

Valokuvauksiinkin liittyy vuorovaikutus. Kuvaukset on usein ainakin jossain määrin suunniteltu etukäteen yhdessä kuvaajan kanssa ja kuvausten aikana vaihdellaan ajatuksia vähintäänkin kuviin liittyen, usein paljon muuhunkin. Lähes poikkeuksetta saan myös nähdä otettuja kuvia pitkin session, joten pystyn ikään kuin vuorovaikuttamaan myös näiden kuvien kanssa. Niissä näkyy suoraa palautetta, jonka avulla pääsen korjaamaan suoritusta.

Nyt tosiaan kuvaan videot yksin olohuoneessani. Valmiin tuotoksen näen vasta kuvauksen päätyttyä. Olen välillä miettinyt, olisiko kuvaaminen erilaista, jos näissäkin kuvauksissa olisi mukana kuvaaja. Varmasti jossain määrin olisi. Erityisesti, jos video oltaisiin suunniteltu yhdessä, ja saisin kuvaajalta palautetta kesken kuvausten. Toisaalta videolla esiintyminen on joka tapauksessa hyvin erilaista kuin valokuvissa poseeraaminen.

Poseerauksia, ilmeitä ja kuvakulmia kuviin hiotaan välillä todella tarkkaan. Liikkuvaa kuvaa kuvatessa ei varmaankaan pystyttäisi samaan. Videolla esiintyessä on myös paljon enemmän hallittavia osia. Hyvä asento ei riitä vaan myös liikkeet ja puhe on saatava sujuvaksi. Jonkin verran olen videoita kuvatessa joutunutkin ottamaan normaalia rennomman asenteen, jotta valmiitakin tuotoksia syntyy.

Ikäni puolesta minun oletetaan taitavan hyvin erilaisia tietoteknisiä tehtäviä, mutta todellisuudessa olen niissä todella huono
Kuva: Tuomo Niemi

Tekniikassa on itselläni ollut, ja on edelleen, paljon opettelemista. Moni osaakin varmasti samaistua siihen, että tämän poikkeustilan myötä on joutunut kehittämään tietoteknisiä taitojaan. Toisaalta malliharrastukseni vuoksi tämä etätanssinopettajaksi hyppääminen kävi minulta suhteellisen helposti. Olen kuitenkin tottunut katselemaan itseäni kuvissa. Ja jopa tykkäämään omista kuvistani. Video on silti monella tapaa paljon raadollisempi kuin valokuva. Ainakin jokainen malli ja kuvaaja tietää, että usein kuvien takana on tarkkaan mietitty ja hiottu poseeraus, joka korostaa vartaloa juuri halutulla tavalla. Videolla tanssiessa vartaloa kuvataan eri suunnista ja kaikki kuvakulmat ja asennot eivät ole niitä imartelevimpia.

Vatsa mahtuu vielä juuri ja juuri tavallisiin, korkeavyötäröisiin treenitrikoisiin

Olen tällä hetkellä raskaana. Vaikka rakastan vauvamassuani ja ennemminkin haluan korostaa sitä sekä arjessa että kuvissa, tanssivideoita kuvatessa olen yllättänyt itseni välillä jopa harmittelemasta pyöreää olemustani. Näitä tunteita lähemmin tutkittuani, kyse ei oikeastaan ole ollut juurikaan vartalon tämänhetkisestä mallista vaan siitä, että jotkin liikkeet on siitä johtuen mahdoton toteuttaa sulavasti. Lisäksi yhtä kuvaamaani jumppavideota katsoessa alkoi selän raskaudesta johtuva virheasento hieman häiritä. En olisi siihen varmasti edes kiinnittänyt huomiota ilman tuota videota.

Kaiken kaikkiaan videointi on ollut hauskaa ja opettavaista. Jo aiemmin olen miettinyt välillä videolla malleilua, ja tämän menneen projektin myötä halu on vain voimistunut. Aion ehdottomasti toteuttaa jonkinlaiset liikkuvan kuvan kuvaukset ihan kuvaajan kanssa, kunhan tästä poikkeustilasta päästään.

Oma videoprojektini voisi olla boudoir-tyylinen
Kuva: Tommi Ääri

Aurinkoista viikkoa!

– Venla

Rekvisiitta: ripaus tabascoa kuvauksiin suolan ja pippurin kylkeen.

Kannen kuva: Jussi Salminen

Teksti: Elsa Wellamo

Rekvisiitta on kuvan mauste, ei pääraaka-aine. Se rooli on varattu vain ja ainostaan mallille. Maustetta kuuluu olla sopassa juuri sopivasti eikä se saa peittää pääraaka-aineen omaa makua kokonaan vaan korostaa sitä. Näin minä asian ymmärrän. Ainahan kuvaan ei tarvita edes rekvisiittaa, mutta onhan se herkullinen lisä valokuvauksen maailmassa, joten miksikäs ei.

Sitäpaitsi kokemattomien mallien kanssa rekvisiitta on loistava apuri helpottamaan kuvausten sujumista: se antaa muuten hankalasti aseteltaville käsille tekemistä ja rentouttaa ehkä ajatuspuoltakin, kun voi keskittyä itsensä sijaan johonkin ulkopuoliseen asiaan.

Tässä kohden on hyvä tarkentaa, että puhuessani rekvisiitasta, en tarkoita koko puvustusta saati lavasteita, vaikka usein nämä kolme aihetta sulautuvatkin yhteen. Puvustus ja lavastus ovat kokonaan ihan omat maailmansa. Tänään keskityn rekvisiittaan enemmänkin esineiden ja asusteiden muodossa.

Valokuvaaja Heidi M. A. Granbergin lempiaiheena ovat kahvikuvat, joissa luonnollisesti erilaiset kahvikupit kuuluvat aina kuvasten teemaan mukaan. Mallina Essi Tähkä tällä kertaa teepannun kera.

Olenpa sitten kuvaajan tai mallin roolissa, parhaiten virittäydyn tulevaan kuvaukseen suunnitellen, mitä rekvisiittaa tarvitaan asun lisäksi ja millaisessa lokaatiossa kuvataan. Ajatusleikkiä, missä rajoja ei ole eikä kaivata! Ja kuten mausteen soppaan, kuuluu rekvisiitankin istua kuvan yleistunnelmaan eikä riidellä tätä vastaan. Toki harkitusti toteutettuna ristiriidat ovat joskus todella tehokkaita, mutta vaarana on, että lopputulos onkin tahattomasti vitsikäs tai vain tökerö. ”Ah! Sä siis laitoit bikinibeiben käteen Kalashnikovin Hietsun biitsillä ja käskit pyllistämään? Tämä selvä.”

Olen aiemmin ollut teatterialalla töissä niin kulisseissa kuin siellä lavalla kohdevaloissa. Tuon kokemuksen myötä koen tärkeäksi rekvisiitan sopivuuden myös mallin habitukseen. Sisäinen perfektionisti minussa kehrää tyytyväisyydestä, kun näen, että tarpeistoa käsitellään oikein ja pikkuseikkoihinkin on kiinnitetty huomiota.

Esimerkiksi vaikkapa balettitossujen sitomiseen: Rusetit asianmukaisesti sisälle sidottuina, nauhat sileinä, tossut pehmeäksi tanssittuina eikä kovina tönkkölautoina. Yhdestäkään mallista ei kuoriudu uskottavaa ballerinaa sillä kellonlyömällä, kun hän laittaa jalkaansa balettitossut. Parempi ottaa ennalta siis selvää, miten äärimmäisen tarkkaa puuhaa kärkitossuilla tanssiminen on! Jos seisotaan kärjillä, on kuvassa seisottava siten, että koko tossunkärjen lättänä osuus on maassa, ei vain taka- tai etuosa. Ja myös kuvaajan tulee tietää tämä. Ja ei, en olisi tästä kaikesta osannut teille itse kertoa, kysyin itseäni fiksummalta. Kiitos valaistuksesta tanssija ja tanssinopettaja Susanna Leinivaara.

Jumalainen Susanna Leinivaara elementissään, Kuvakiitos: Mika Mettälä

Toki valokuvaus on lähes aina kuvitteellista teatteria. Ei kenenkään tarvitse olla joka asiassa asiantuntijoita ja kokeneita ammattilaisia voidakseen kuvata. Silti arvostan tekijöitä, jotka edes jollain tasolla vahtivat, että mallin olemuksesta ei paista kuutamolla oleminen täysin läpi. Useimmiten löytyy lähettyviltä joku, jolta kysyä. Ellei tarkoitus tosiaan ole kuvata parodiaa.

Moni meistä saattaa muistaa Stockmannin valtavan seinämainoksen, jossa neitokaiselle oli annettu akustinen kitara käteen ja käsketty poseeraamaan ikäänkuin soittaisi sitä. Voi ihanainen, mutta ei. Muusikoille tarkoitetut keskustelupalstat tarjoili jälkikäteen kommenteissaan helmiä aiheesta miettien, mikähän sointu mahtoi kyseisillä otteilla soida. Miten tahansa, mainos lopulta kuitenkin toimi, kuten mainoksen kuuluukin: herätti huomion, puhunhan minäkin siitä nyt.

Jos kitaraa ei ole tarkoitus soittaa kuvassa, ohessa metallimuusikon tyylinäyte, että miten se kitaristin kädessä luonnikkaasti myös istuu. Santeri Pajunen, soot rautaa! Kuva Elsa Wellamo

Minä mitään miekkailusta tiedä, muuta kuin että jos nyt äkkiseltään pitäisi joku taistelukohtaus näytellä tai kuvata, miekka tuntuisi omimmalta. Ihan sen kunniaksi kävin jokusen näyttämötaistelukoulutuksenkin pari vuotta sitten. Opimme kursseilla muun muassa, miten viikingit käyttivät sekä miekkaa että kilpeä aseinaan. Kävimme tarkkaan läpi, kuinka kahden käden miekkaa käsitellään oikein ja lisäksi kourallisen erilaisia hyökkäys-puolustusasetelmia siten, että taistelu on näyttävää, mutta ketään ei oikeasti satu. Suosittelen muuten: Dramatic Combat Finland Ry järjestää kursseja edelleen eikä sinun tarvitse olla pro eikä näyttelijä osallistuaksesi. Avoin mieli ja kyky nauraa itsellesi riittää. Tanssitaidostakin on apua. No osaanko miekkailla nyt? En todellakaan, mutta hiki tuli ja hauskaa oli.

Syksyllä 2017 Dramatic Combat Finland Ryn järjestämällä kahden käden miekan käsittelykurssilla Tampereella. Kuvan otti kurssikaverini Martti Ala-Rantala

Millainen rekvisiitta on erityisesti makuuni? Sellainen, jonka kanssa löytää helposti yhteyden. Joka on jollain tavalla tuttu entuudestaan edes ajatuksentasolla. Auringonvarjo, oksa omenapuusta tai biljardikeppi. Ongelma vain on, että kaappini pursuavat valmiiksi jos jonkinlaista koruista ja ketjuista kalloihin, proteeseista poronsarviin ja kaikenmaailman kaavuista takorautakruunuihin.

Eläin? Koira? Hevonen? Vähä kaksipiippuinen juttu, sillä miellän eläimen malliksi mallin rinnalle enemmän kuin vain rekvisiitaksi. Mutta monesti koen, että eläimistä puhutaan ikään kuin rekvisiitasta. Siksi otan ne tähän mukaan, vaikka terminologisesti rekvisiitalla tarkoitetaan elotonta esinettä. Pääasia kuitenkin on, jos kuvaat eläimen kanssa, kohtele sitä kunnioittavasti kuin vertaistasi eikä narun jatkeena olevana kimpaleena lihaa. Tutustu siihen samoin kuin tutustuisit vaikkapa ihmismalliin, lupaan, että kuvasta tulee upeampi.

Kahden hevosmiestaitoisen tuottamaa materiaalia on aina hienoa saada seurata! Kuva: Annika Marjamäki ja mallit: Katariina Cozmei & Ruusa eli Aramara Redemption

Eläimet kuvauksissa voivat olla todella hankalia tai helmiä. Ne eivät välttämättä osaa ensinkään poseerata, miten ennalta saattaisi kuvitella. Aina on korvat ja kuono väärässä suunnassa, takajalat solmussa. Ja jos malli ei ole alkuunkaan tottunut käsittelemään kuvauskaverinaan olevaa eläintä, voi moinen olla jopa vaarallista.

Hyvä ystäväni, kokenut malli kiipesi ensimmäistä kertaa eläessään hevosen selkään. Paikalla oli kuvaaja ja hevosen omistaja, joista kumpikaan ei ehtineet puuttumaan tilanteeseen, jossa ystäväni istui noin 30 senttiä liian takana ja korjatakseen tasapainoa, potkaisikin vahingossa hevosta kipeästi kupeelle. Hevonen pelästyi ja pudotti mallin rajusti selästään. Tuloksena pari katkennutta kylkiluuta ja selkärangassa kunnon murtuma.

Eläimet ei ole leluja ja aina pitää olla jonkun sellaisen läsnä, joka neuvoo ja vahtii vieressä, että tilanne säilyy turvallisena kaikille. Mitä yritän sanoa: eläimet ovat ihania, mutta rekvisiittana melko vaativia.

Joskus olen miettinyt, että rekvisiitta on vain apuväline tai oikopolku oikeaan tunnelmaan. Tekemistä käsille, tunneyhteys, hengen luoja ja lopulta makeinta on katsoa valmista kuvaa ja huomata, että se toimisi kaikin tavoin, vaikka rekvisiitan ottaisi pois kuvasta. Mitä jää jäljelle? Luultavasti edelleen upea, tunnelmaltaan täyteläinen kuva, näin toivon.

Ja ah!!! Kiitos tämänkertaisen kirjoituksen inspiraationlähteille, ohessa olevan kuvan ottajalle Tuula Ylikorvelle ja upealle mallilleen Laura Tullilalle! Tämä kuva oli silmissäni kirjoituksen monissa mutkissa. Absolute perfection on every level.

Antoisia kuvauksia ja ideointeja toivottaen Elsa Wellamo

P.S. Olisipa komia kuulla, miten sinä suhtaudut rekvisiittaan?

Kuinka päädyin kameran eteen

Kuva: Pekka Innanen, Malli: Venla Mantere
Kuva: Pekka Innanen

Jos minun pitäisi profiloida itseni taiteilijana, sanoisin ilman muuta olevani ensisijaisesti tanssija ja koreografi. Myös opettajan, ohjaajan ja valmentajan roolit liittyvät hyvin voimakkaasti taiteilijaminääni. Olen harrastanut tanssia eri muodoissaan yhteensä jo lähes 25 vuoden ajan, mikä on melko pitkään 27-vuotiaalle. Toisin sanoen, olen tanssinut aina. Kokemusta ohjaamisesta ja opettamisestakin on kertynyt jo kymmenisen vuotta.

Valokuvamalliksikin päädyin alunperin juuri tanssiharrastukseni myötä. Tanssiryhmän promokuviin poseeratessa huomasin, miten mukavaa kameran edessä oli. Pidin myös siitä, miten suoran palautteen sai heti kameran näytöltä, ja suoritusta pystyi näin myös parantamaan hetkessä. Ylipäätään tämä tanssillisten still-kuvien suunnittelu oli hyvin mielenkiintoista. Ryhmän vastaavana koreografina sanoisin olleeni melko hyvin perillä siitä, millaiset liikkeet olivat lavalla näyttäviä. Valokuvissa toimivat kuitenkin osittain aivan erilaiset liikkeet.

Ensimmäisiä kuvauksiani vuonna 2015.
Kuva: Veijo Lindgren

Aloitin malliharrastuksen nelisen vuotta sitten, mutta viimeisen vuoden aikana olen aktivoitunut siinä erityisesti. Muuttaessani Vantaalle muutama vuosi sitten, ohjaamani tanssiryhmät jäivät Turkuun. Jonkin aikaa kävin vetämässä tunteja Turussa säännöllisesti, mutta sitten lapsiperheen kiireet veivät osansa. (Elämäntilanteestani johtuen en ole vielä aloittanut uusia ryhmiä tänne pääkaupunkiseudulle, mutta nyt perheen pienimmän olessa jo reipas taapero, alkaa tämä kutkutella kovasti.)

Kuluneen vuoden aikana olen siis tanssinut vähemmän kuin koskaan, ja siksi on ollut aivan mahtavaa päästä purkamaan luovuutta kameran edessä. Pienet lisätienestitkään eivät tietenkään ole olleet haitaksi, pakko myöntää. Olenhan nyt ollut hoitovapaalla kahdestakin työstä, sekä päivätyöstäni avustajana että kakkostyöstäni tanssinopettajana.

Tanssijana, koreografina ja mallina haen oikeastaan täysin samoja asioita. Haluan sekä haastaa että toteuttaa itseäni. Haluan näyttää upealta ja taitavalta, mutta samalla välittää ilosanomaa siitä, että kuka vain voi halutessaan olla näitä asioita. Molemmat vaativat (ja kehittävät) kehonhallintaa, luovuutta ja tiimityöskentelytaitoja. Molempiin myös sisältyy laittautumista ja esiintymistä, joista pidän kovasti. Mallina minulle on ollut huimasti hyötyä tanssitaustastani. Uskon myös, että kokemukseni mallina tuo uusia ulottuvuuksia tanssin opettamiseen ja koreografioiden tekemiseen.

Kuva: Mikko Saxlund

Vaikka varsinaisesti malliharrastukseni on melko tuore, täytyy tässä kuitenin mainita, että olenhan kuitenkin aikanaan suorittanut mallikoulunkin. Tämä oli vuonna 1997 ollessani 5-vuotias. Kurssi ei kuitenkaan saanut minua innostumaan alasta, sillä poseeraaminen ja kahdeksikon kävelyt tuntuivat silloin tylsältä verrattuna tanssitunteihin. Kykyni kuitenkin huomattiin jo silloin, sillä minulle tarjottiin keikkaa kurssin jälkeen. Rakas äitini kuitenkin vesitti urani tässä kohtaa. Sittemmin hän on kuitenkin ollut hieman kannustavampi muun muassa käymällä vetämilläni tanssitunneilla ja jakamalla blogikirjoituksiani omalla Facebook-tilillään. Kiitos, äiti!

Näin jälkeenpäin mietittynä, myös nuoruuden työkesät eräässä suositussa naantalilaisessa teemapuistossa ovat tuoneet hyvin paljon kokemusta kameran edessä olemisesta. Tuolla tuli työskenneltynä yhteensä kuutena kesänä, joten keikistelen luultavasti hyvin monessa perhealbumissa – niin kotimaassa kuin kauempanakin. Vielä viime kesänä ainakin oli myös mahdollista ostaa postikortti tutulla naamalla samalla kuin kävimme lasten kanssa tervehtimässä muumiperhettä.

Teinivuosien kesätyöpaikkani. Tunnistatko minut kuvasta?
Kuva: Janne Aro
Assistentit: Mikko Virtanen, Markku Vuotila

Pakko sanoa, että tämä näin aktiiviseksi harrastajamalliksi päätyminen on yllättänyt minut itsenikin. Toisaalta se on kuitenkin koko ajan tuntunut hyvin luonnolliselta. Näin jälkeenpäin mietin väkisinin, olisinko mahdollisesti lähtenyt tälle polulle jo aiemmin, jos mittani olisivat edes hieman mallille tyypillisemmät. Vastausta en tietenkään tiedä, ja eihän sillä ole mitään väliäkään. En jossittele siksi, että olisin toivonut toimineeni toisin. Jossittelen siksi, että joku lukijoista saattaa juuri nyt miettiä samoja asioita, harkita malliksi lähtemistä tai muun uuden harrastuksen aloittamista.

Toivottavasti tämä inspiroi uskaltamaan!

-Venla