Kuvaaja & kuvaaja pariskuntana = täystuho

Kirjoittanut: Elsa Wellamo Kuvat: Elsa ja Arto Soini

Helmikuun viimeisiä rakkausteemaisia blogikirjoituksia viedään just nyt… Kun tämä julkaistaan, ollaan jo maaliskuussa, mut kirjoittamishetki on sentäns vielä helmikuun puolella.
Tällä kertaa kirjoitan omasta näkökulmastani millaista on, kun parisuhteen kumpikin osapuoli on kuvaajia. Niinkuin minulla ja miehelläni Arto Soinilla. Toinen meistä on viihtynyt kameran takana pitkän aikaa ja toinen vasta on aiheen piirissä alkumetreillä.

No ihan pelkkää auvoahan se ei ole, voinen kertoa. Ensinnäkin se, joka vasta opettelee olen minä, enkä suinkaan aina muista, että toisella on niitä laukaisuja hitokseen enemmän. Vaikkemme tokikaan ole kilpailutilanteessa keskenämme, niin kyllähän mun on myönnettävä, et turhan usein petyn itseeni, kun en yletä kuvineni lähellekään sitä, mitä näen toisen ottavan. Ja kyllä, ottaa luonteelle tämä.

Artolla kuitenkin on takataskussaan kokemuksen tuomaa nopeutta ensinnäkin tietää, mikä linssi milloinkin on tarpeen, minkälaisilla säädöillä lähdetään eri tilanteissa leikkimään jne. Ja neuvoahan minä en tokikaan moiseen kysy!! En, kun ihan itse täytyy vääntää ja säätää ja vasta kun kaik menee seinille, ni sitten on avautumisen hetki, ”auta nyt!”

Olen aina ollut huono vasta-alkaja. Ja sitten en kysy neuvoa, vaikka toinen enemmän kuin mielellään kertoisi, mut ei. On pitänyt varta vasten opetella ottamaan ohjeistusta vastaan. Mutta koen, että rinnallaan minusta kuoriutuu parempi kuvaaja vauhdikkaammin kuin itsekseni opetellen.

Ostin ensimmäisen järkkärini joulukuussa 2017, käytetyn Canon 5D Mark II:sen. Olimme noihin aikoihin tapailleet Arton kanssa alle kuukauden päivät. Pakkohan se oli uutta kameraa päästä heti luukuttamaan! Joten rykäistiin suoraan yhdessä Turun Gongiin kuvaamaan laulajatar-ystävättäreni Helena Haaparannan keikkaa Crimfallin kanssa.

Ensimmäinen keikkakuvani Arton opastuksella napattuna. Joulukuuta 2017, Helena Haaparanta & Crimfall

Arto lainasi tarvittavaa optiikkaa ja sääti kamera-asetukset kohilleen. Jonkin verran olin asetuksista opetellut edellisen lainakamerani turvin pohjille, mutta pimeää ja savuista keikkatilannetta en ollut vielä päässyt kokemaan. Mitenkä makiaa moinen yhdessä kuvaaminen oli. Tuolloin vielä orastavalle parisuhteelle se enteili pelkkää hyvää.

Sitten keksittiin matkustaminen kameroiden keralla. Tai siis… Artollehan tuo oli tuttua huttua vuosien varrelta entuudestaan, mut itselläni sattui olemaan takana pitkä tauko kaikenlaisesta reissuamisesta eikä kuvaaminenkaan ollut aiemmin ollut mikään erityinen case. Nyt oli. Katselin maailmaa erilaisin silmin kuvaamisen myötä. Olin jo aiemmin havainnut, että siellä missä ennen näin ruman risukon, nyt näinkin romuluisen kuvauslokaation.

Eka reissu kimpassa kamerat kainalossa. Jos lähtee Gdanskiin, on kyllä käytävä Stutthoffin keskitysleirillä. Toki samalla reissulla nähtiin Marlborkin keskiaikainen ritarilinnakin ja pyörittiin muualla turisteina, mutta tämä.. Pysäytti.

Musiikki on meidän kummankin toinen suuri kiinnostuksen kohde. Arto kuvasi keikkoja ja festareita sillä aikaa, kun mä vahdin, et kaljansa pysyi kylmänä. Loistava työnjako!! Joskus tosin jouduin jokusen kaatamaan omaan kurkkuuni, jottei liiaksi lämpene. Toisinaan sain kamerankin käteeni, jotta mies saa ihan oikeasti hetken istahtaa… Tais nähdä minun naamastani, kuinka korpeaa, jos en nyt yhtään kuvaa saa itsekin laukoa välillä.

Ensimmäinen isomman vaihteen yhteinen festarikuvaus osui kohdalle Rockfesteillä Hyvinkäällä 2018. Artolle kyseisen festarin kovinpana vetonaulana toimi Ozzyn osuminen lavalle kameran eteen.

Ja minun momemtum osui kohdalle, kun ikirakas Judas Priestini – Rob Halford oli tuossa nenäni edessä hopeisessa hapsutakissaan starttaamassa keikkaa. Muutoinkin kyseinen Rockfest-viikonloppu piirtyy mieleeni neljän päivän intensiivisenä keikkakuvauskurssina. Hyppy pää edellä altaan syvään päähän.

Kolmen esiintymislavan kesken alati vaihtuvat bändit, sekalaiset valo-olosuhteet, välimatkat pitistä eli lavan etureunaan kuvaajille varatusta alueesta artisteihin. Yksi esiintymislavoista oli vasten aurinkoa, vähällä valokalustolla. Toiselle lavalle porotti aurinko suoraan sisälle ja kolmas lava oli sisällä hallissa rankalla valokalustolla varustettuna. Lähes jokaisen bändin esiintymisten välissä mietittiin Arton kanssa, mikä meni edellisen kanssa hyvin ja missä löytyy petrattavaa ja koko ajan ammuttiin lisää kuvaa. Yritystä ja erehdystä, lisää yritystä ja kourallinen onnistumisia peräjälkeen ja kaikki uudestaan monta kertaa. Lopulta näin omissakin kuvissanikin tosi makeita osumia, mikä kannusti jatkamaan.

”Ai sun mies on kuvaaja, no te varmaan sit kuvaatte toisianne koko ajan!” -Öö, ei. Sepä ei olekaan niin helppoa, mitä ensin voisi kuvitella. Kaikki se varmuus mikä minulla on kuvaajana muiden mallieni kanssa, loppuu juuri siinä kohdassa, kun kameran edessä onkin se, jota katson kuvaajana ylöspän. Kaupanpäälle parisuhteen omat roolitukset nousevat tielle. Sitä on herkempi närkästymään oman siipan kanssa kuin muiden. No tästähän on sittemmin opeteltu pois. Sovittiin, että ei meidän ole pakko aina onnistua, me saadaan kumpikin olla välistä sysipaskoja niin malleina kuin kuvaajinakin. Pääasia, että mennään ja leikitään. Ja!!! On tuota kurakuvaa tosiaan tullutkin napsittua, mut onneksi saatu myös helmiä.

Halusin itsekin tulla kuvatuksi Wellamona, veden emäntänä kuvattuani muita ihanaisia merenneitoja pohjille tovin. Inspiraatio iski toteutettavaksi lähes keskiyöllä Ruissalossa kesäyönä, jolloin aurinko tuskin laskee koskaan. Vieressä BTS-selfie uitetusta Wellamosta Ahtinsa kyljessä.

Viime aikoina meidän tekemisemme on saaneet uutta virtaa ihan roolimuutoksienkin tiimoilta. Arto on viihtynyt aiempaa enemmän videokameran takana, kuvaten muun muassa Rauta-kanavalle Kurusen Jerryn kanssa videohaastatteluja artisteista . Itse taas olen ollut mukana joko assaroimassa kuvauksia tai sitten ottamassa keikoista stilliä, kuten ennenkin. Eli samat tapahtumat ja reissut edelleen, mutta toimenkuvat kulkevat pikkasen erilaisina vierekkäin.

Tuskafestarivibes 2019. Arto videoi viikonlopun ajan Raudalle niin yleisöhaastatteluja kuin artistejakin. Itse lähinnä keskityin musafiilistelyyyn ja satunnaisesti assarointiin eli kaluston kantoaasina katsoin, ettei miehen kalja liiaksi lämpene..

Yks hauskimpia tälläisiä oli marraskuinen kaksipäiväinen Glasgow – Darkness Guides Us-festivaali. Neljä kärpästä yhdellä iskulla: Musiikkia, turistielämää, kuvaamista ja hemmetin hauskaa seuraa.

Black metal-festareiden ohella ehdittiin turisteilemaankin… Linnoja ja hautausmaita ja paikallista pubikulttuuria. Aivan mahtireissu <3
BTS-kuvaa Zemialin haastiksesta Raudalle, Jerry haastattelee bändiä ja Arto kuvaa. Haastattelu nähtävissä täältä!

On tuntunut mukavalta kuulla palautetta sellaisilta tahoilta, joita olemme yhdessä kuvanneet, että me muodostetaan Arton kanssa yhdessä hyvä tiimi. Ihan hetki sitten teimme musiikkivideota ja otimme samalla kyseisen bändin promokuvia. Arto hoiti pääasialliset kuvaamiset, niin videoinnin kuin promokuvienkin stillit. Minun tehtäväksi lankesi milloin ohjaajan rooli, milloin valomiehenä toimiminen ja toisinaan napsin ihan vain behind the scenes-kuvaa.

Ollaan toki joskus tehty toisinkin päin: minä kuvaan bändien promoja tai vaikkapa ravintolan pizzoja ja Arto auttaa. Näitä yhteissessioita voisin mieluusti touhuta enemmänkin. Näin saadaan valjastettua kummankin taidot loistavasti käyttöön. Arton valtti on kameran hallinta kaikkine herkkuineen ja omat vahvuuteni taas on tuolla mallinohjauksessa ja yleisessä organisoinnissa. Win-Win. Näitä lisää kiitos <3

Luonteiltamme ja toimintatavoiltamme olemme täysin vastakkaiset: Siinä missä minulla ei ole minkään sortin itsesuojeluvaistoa eikä juur rajoitteita, mitä/missä/miten voi kuvata, on Artolle taas siunaantunut roppakaupalla harkintakykyä ja realismintajua. Toki tämä aiheuttaa kolareita, mutta kun katsoo lopputuloksia, niin enemmän onneksi näkyy otetun ja eletyn melkoisen briljanttejakin hetkiä. Kun toinen on konkari & tekijä ja toinen on ylitsepursuavan mielikuvitusrikas, joka ei tajua pelätä juur mitään..

Eipähän ole kuulkaa tylsää!

Ruissalovibes kuvatuna viikon välein.. Objektiivin tuolla puolen vuoroin sinä ja minä <3

Sellaiset tunnelmat tällä erää! Toivottavasti avasi pikkasen ajatuksiamme kuvaajana & kuvaajana ja ennenkaikkea pariskuntana, joka jakaa saman harrastuksen.

<3:lla Elsa Wellamo & Arto Soini, joka ehdotti kirjoituksen otsikoksi ”Täystuho” Se on just näin XD

Rekvisiitta: ripaus tabascoa kuvauksiin suolan ja pippurin kylkeen.

Kannen kuva: Jussi Salminen

Teksti: Elsa Wellamo

Rekvisiitta on kuvan mauste, ei pääraaka-aine. Se rooli on varattu vain ja ainostaan mallille. Maustetta kuuluu olla sopassa juuri sopivasti eikä se saa peittää pääraaka-aineen omaa makua kokonaan vaan korostaa sitä. Näin minä asian ymmärrän. Ainahan kuvaan ei tarvita edes rekvisiittaa, mutta onhan se herkullinen lisä valokuvauksen maailmassa, joten miksikäs ei.

Sitäpaitsi kokemattomien mallien kanssa rekvisiitta on loistava apuri helpottamaan kuvausten sujumista: se antaa muuten hankalasti aseteltaville käsille tekemistä ja rentouttaa ehkä ajatuspuoltakin, kun voi keskittyä itsensä sijaan johonkin ulkopuoliseen asiaan.

Tässä kohden on hyvä tarkentaa, että puhuessani rekvisiitasta, en tarkoita koko puvustusta saati lavasteita, vaikka usein nämä kolme aihetta sulautuvatkin yhteen. Puvustus ja lavastus ovat kokonaan ihan omat maailmansa. Tänään keskityn rekvisiittaan enemmänkin esineiden ja asusteiden muodossa.

Valokuvaaja Heidi M. A. Granbergin lempiaiheena ovat kahvikuvat, joissa luonnollisesti erilaiset kahvikupit kuuluvat aina kuvasten teemaan mukaan. Mallina Essi Tähkä tällä kertaa teepannun kera.

Olenpa sitten kuvaajan tai mallin roolissa, parhaiten virittäydyn tulevaan kuvaukseen suunnitellen, mitä rekvisiittaa tarvitaan asun lisäksi ja millaisessa lokaatiossa kuvataan. Ajatusleikkiä, missä rajoja ei ole eikä kaivata! Ja kuten mausteen soppaan, kuuluu rekvisiitankin istua kuvan yleistunnelmaan eikä riidellä tätä vastaan. Toki harkitusti toteutettuna ristiriidat ovat joskus todella tehokkaita, mutta vaarana on, että lopputulos onkin tahattomasti vitsikäs tai vain tökerö. ”Ah! Sä siis laitoit bikinibeiben käteen Kalashnikovin Hietsun biitsillä ja käskit pyllistämään? Tämä selvä.”

Olen aiemmin ollut teatterialalla töissä niin kulisseissa kuin siellä lavalla kohdevaloissa. Tuon kokemuksen myötä koen tärkeäksi rekvisiitan sopivuuden myös mallin habitukseen. Sisäinen perfektionisti minussa kehrää tyytyväisyydestä, kun näen, että tarpeistoa käsitellään oikein ja pikkuseikkoihinkin on kiinnitetty huomiota.

Esimerkiksi vaikkapa balettitossujen sitomiseen: Rusetit asianmukaisesti sisälle sidottuina, nauhat sileinä, tossut pehmeäksi tanssittuina eikä kovina tönkkölautoina. Yhdestäkään mallista ei kuoriudu uskottavaa ballerinaa sillä kellonlyömällä, kun hän laittaa jalkaansa balettitossut. Parempi ottaa ennalta siis selvää, miten äärimmäisen tarkkaa puuhaa kärkitossuilla tanssiminen on! Jos seisotaan kärjillä, on kuvassa seisottava siten, että koko tossunkärjen lättänä osuus on maassa, ei vain taka- tai etuosa. Ja myös kuvaajan tulee tietää tämä. Ja ei, en olisi tästä kaikesta osannut teille itse kertoa, kysyin itseäni fiksummalta. Kiitos valaistuksesta tanssija ja tanssinopettaja Susanna Leinivaara.

Jumalainen Susanna Leinivaara elementissään, Kuvakiitos: Mika Mettälä

Toki valokuvaus on lähes aina kuvitteellista teatteria. Ei kenenkään tarvitse olla joka asiassa asiantuntijoita ja kokeneita ammattilaisia voidakseen kuvata. Silti arvostan tekijöitä, jotka edes jollain tasolla vahtivat, että mallin olemuksesta ei paista kuutamolla oleminen täysin läpi. Useimmiten löytyy lähettyviltä joku, jolta kysyä. Ellei tarkoitus tosiaan ole kuvata parodiaa.

Moni meistä saattaa muistaa Stockmannin valtavan seinämainoksen, jossa neitokaiselle oli annettu akustinen kitara käteen ja käsketty poseeraamaan ikäänkuin soittaisi sitä. Voi ihanainen, mutta ei. Muusikoille tarkoitetut keskustelupalstat tarjoili jälkikäteen kommenteissaan helmiä aiheesta miettien, mikähän sointu mahtoi kyseisillä otteilla soida. Miten tahansa, mainos lopulta kuitenkin toimi, kuten mainoksen kuuluukin: herätti huomion, puhunhan minäkin siitä nyt.

Jos kitaraa ei ole tarkoitus soittaa kuvassa, ohessa metallimuusikon tyylinäyte, että miten se kitaristin kädessä luonnikkaasti myös istuu. Santeri Pajunen, soot rautaa! Kuva Elsa Wellamo

Minä mitään miekkailusta tiedä, muuta kuin että jos nyt äkkiseltään pitäisi joku taistelukohtaus näytellä tai kuvata, miekka tuntuisi omimmalta. Ihan sen kunniaksi kävin jokusen näyttämötaistelukoulutuksenkin pari vuotta sitten. Opimme kursseilla muun muassa, miten viikingit käyttivät sekä miekkaa että kilpeä aseinaan. Kävimme tarkkaan läpi, kuinka kahden käden miekkaa käsitellään oikein ja lisäksi kourallisen erilaisia hyökkäys-puolustusasetelmia siten, että taistelu on näyttävää, mutta ketään ei oikeasti satu. Suosittelen muuten: Dramatic Combat Finland Ry järjestää kursseja edelleen eikä sinun tarvitse olla pro eikä näyttelijä osallistuaksesi. Avoin mieli ja kyky nauraa itsellesi riittää. Tanssitaidostakin on apua. No osaanko miekkailla nyt? En todellakaan, mutta hiki tuli ja hauskaa oli.

Syksyllä 2017 Dramatic Combat Finland Ryn järjestämällä kahden käden miekan käsittelykurssilla Tampereella. Kuvan otti kurssikaverini Martti Ala-Rantala

Millainen rekvisiitta on erityisesti makuuni? Sellainen, jonka kanssa löytää helposti yhteyden. Joka on jollain tavalla tuttu entuudestaan edes ajatuksentasolla. Auringonvarjo, oksa omenapuusta tai biljardikeppi. Ongelma vain on, että kaappini pursuavat valmiiksi jos jonkinlaista koruista ja ketjuista kalloihin, proteeseista poronsarviin ja kaikenmaailman kaavuista takorautakruunuihin.

Eläin? Koira? Hevonen? Vähä kaksipiippuinen juttu, sillä miellän eläimen malliksi mallin rinnalle enemmän kuin vain rekvisiitaksi. Mutta monesti koen, että eläimistä puhutaan ikään kuin rekvisiitasta. Siksi otan ne tähän mukaan, vaikka terminologisesti rekvisiitalla tarkoitetaan elotonta esinettä. Pääasia kuitenkin on, jos kuvaat eläimen kanssa, kohtele sitä kunnioittavasti kuin vertaistasi eikä narun jatkeena olevana kimpaleena lihaa. Tutustu siihen samoin kuin tutustuisit vaikkapa ihmismalliin, lupaan, että kuvasta tulee upeampi.

Kahden hevosmiestaitoisen tuottamaa materiaalia on aina hienoa saada seurata! Kuva: Annika Marjamäki ja mallit: Katariina Cozmei & Ruusa eli Aramara Redemption

Eläimet kuvauksissa voivat olla todella hankalia tai helmiä. Ne eivät välttämättä osaa ensinkään poseerata, miten ennalta saattaisi kuvitella. Aina on korvat ja kuono väärässä suunnassa, takajalat solmussa. Ja jos malli ei ole alkuunkaan tottunut käsittelemään kuvauskaverinaan olevaa eläintä, voi moinen olla jopa vaarallista.

Hyvä ystäväni, kokenut malli kiipesi ensimmäistä kertaa eläessään hevosen selkään. Paikalla oli kuvaaja ja hevosen omistaja, joista kumpikaan ei ehtineet puuttumaan tilanteeseen, jossa ystäväni istui noin 30 senttiä liian takana ja korjatakseen tasapainoa, potkaisikin vahingossa hevosta kipeästi kupeelle. Hevonen pelästyi ja pudotti mallin rajusti selästään. Tuloksena pari katkennutta kylkiluuta ja selkärangassa kunnon murtuma.

Eläimet ei ole leluja ja aina pitää olla jonkun sellaisen läsnä, joka neuvoo ja vahtii vieressä, että tilanne säilyy turvallisena kaikille. Mitä yritän sanoa: eläimet ovat ihania, mutta rekvisiittana melko vaativia.

Joskus olen miettinyt, että rekvisiitta on vain apuväline tai oikopolku oikeaan tunnelmaan. Tekemistä käsille, tunneyhteys, hengen luoja ja lopulta makeinta on katsoa valmista kuvaa ja huomata, että se toimisi kaikin tavoin, vaikka rekvisiitan ottaisi pois kuvasta. Mitä jää jäljelle? Luultavasti edelleen upea, tunnelmaltaan täyteläinen kuva, näin toivon.

Ja ah!!! Kiitos tämänkertaisen kirjoituksen inspiraationlähteille, ohessa olevan kuvan ottajalle Tuula Ylikorvelle ja upealle mallilleen Laura Tullilalle! Tämä kuva oli silmissäni kirjoituksen monissa mutkissa. Absolute perfection on every level.

Antoisia kuvauksia ja ideointeja toivottaen Elsa Wellamo

P.S. Olisipa komia kuulla, miten sinä suhtaudut rekvisiittaan?

Pantiin porisemaan uusi keskusteluryhmä: Talkroom!

Kannen Behind the scenes kuvat: Netta Malm & Sonja Kataja, Emilia Ex, Venla valmistautuu (Kuvan otti Tommi Ääri) ja Arto ja Elsa

Tekstit: Elsa Wellamo ja Venla Mantere

Olisipa verkossa sellainen keskustelupaikka, ikäänkuin olohuone, jossa kaikki valokuvaukseen hurahtaneet toimijat voisivat vaihtaa kokemuksia, etsiä ideoita ja neuvoja pulmiin, esitellä onnistumisiaan ja saada vertaistukea lauottuaan jälleen muistikortillisen täyteen vaikkapa pelkkää savukone-strobopuuroa.

Siellä olisi sellainen ryhmähenki, että tekemiseen, kuviin ja suunnitelmiin uskaltaa antaa ja odottaa muutakin palautetta kuin ”onpa kiva”. Konkarit sparraisivat toisiaan ja tukisivat raakileita, auttaisivat alkuun ja näyttäisivät esimerkkiä kuinka korkealle ja yli sen voi yltää. Sellainen ryhmä, jossa 90% enemmistö ei olisi täysin äänetöntä, passiivista tuntematonta massaa, vaan ilmapiiri olisi avoin, koska jäsenyydelle on tavanomaista tiukemmat rajat.

Etsin reilun parin vuoden ajan erilaisia kuvaamiseen liittyviä ryhmiä someversumista, kummaltakin puolelta kameraa. Löysin erilaisia ”mallit hakee kuvaajia ja sama toisin päin”-ryhmiä, neuvolan valokuvaajille ja kaatopaikan. Löysin valtavan kasan showroomeja ja taidesivustoja, joissa oli toinen toistaan upeampia kuvia, fantasiaa, taidetta, luontokuvaa ihan mitä tahansa. Ja kaikki edellä mainitut ovat antaneet minulle paljon!! Olen löytänyt malleja, kuvaajia, inspiraatiota, esikuvia ja toimintatapoja. Olen oppinut terminologiaa ja ymmärtänyt parissa vuodessa kuinka äärettömän laajan maailman kameran keralla saattaa loihtia.

Mutta ihan perinteistä keskusteluryhmää, jossa alan ihmiset puhuvat vaikkapa opiskelusta tai yrittäjyydestä alalla, kommelluksista kuvauksien keskellä, lokaatioideoista, studion vuokraamisesta yhdessä, rekvisiitan tuunaamisesta, Behind the Scenes -tarinoista otosten takaa tai muuten vain porinaa, sellaista olohuonetta en meinannut löytää.

Let’s shoot! Elsan kans Ammi , Anna Gramm , Merissa ja Hede

Äkkiäkös idea uudesta ryhmästä lähti Venlan kanssa lentoon. Ei mitään muistikuvaa, kumpi meistä tästä ensimmäisenä ääneen henkäisi. Meillä tuntuu kanssaan muutenkin ajatukset syntyvän about samoilla sekunneilla, mikä on aiheuttanut meille monta ”ei voi olla totta, taas!”-naurua, kun molemmat viestitämme täsmälleen saman viestin toisillemme yhtä aikaa.

Aivan kuten tämä blogi, myös keskusteluryhmä tuntui juuri meidän jutulta toteuttaa. Näin syntyi Tähtäimessä Talkroom: Puhetta, avointa keskustelua kuvaamisen ytimestä ja sen ympäriltä.

Kuten aiemmin oli jo puhetta, jotta ilmapiiri ryhmässä säilyisi avoimena ja turvallisena, ryhmään pääsylle on tavallista tiukemmat kriteerit. Asiaa pohdittua tulimme siihen tulokseen, että otamme ryhmään vain henkilöitä, joilta löytyy jo jonkinlainen portfolio tai muuta näyttöä kuvausten parissa toimimisesta. Lisäksi edellytimme kaikkia esittäytymään ryhmässä ensimmäisten viikkojen aikana, ja tulemme todella katsomaan, että jokainen ryhmään jäävä on tämän tehnyt. Kukaan ei saa jäädä pelkästään stalkkeriksi lukemaan muiden kirjoituksia ja katselemaan kuvia. Jokaisen tulee tuoda ryhmään jotain itsekin.

Venlan kanssa Tommi Ääri, Mikko Saxlund ja Teemu Kivekäs

Monista muista ryhmistä poiketen, Tähtäimessä Talkroomissa kaikenlaiset yhteistyöhaut ja kaikenlaiseen alalla toimimiseen liittyvät kysymykset ja kommentit ovat sallittuja. Jos aihe liippaa millään tavalla valokuvausta tai muuta kuvauksiin liittyvää, YP ei tule kommentoimaan ”ei kuulu tähän ryhmään”. TFCD, palkkakeikat, kauppalliset yhteistyöt, hyväntekeväisyys. Kaikesta tästä voi jutella ryhmässä.

Ensimmäinen saamani palaute uudesta ryhmästä <3 Kiitos Hannele!! Tällä asenteella, aijaijaijaiiiiiiiiiiiiii. Hyvä tulee!

Myös ajatus kehityksessään eri vaiheissa olevien mallien ja kuvaajien tuomisesta yhteen, on ensimmäisten päivien perusteella onnistunut todella hienosti. Ryhmästä löytyy sekä vanhoja konkareita että uusia tulokkaita. Toivomme, että ilmapiiri säilyy positiivisena. Julkaisukynnys sekä kuville että kysymyksille on matala, aloittelijoita kannustetaan, kokemusta arvostetaan ja ammattilaisten leipää ei syödä.

Ollaan kaikki samalla puolella pataa, vaikka eri puolilta kameraa. Erinomaisia porinoita toivoen.

Sesam Aukene! Tästä Tähtäimen Talkroomiin, Tervetuloa!

Venla ja Elsa

P.s. Miksi selfieitä kuvituksena tässä? Koska maailma kuvaamisen kyljessä on niiiiin paljon muutakin kuin vain se lopputulos. Se on plutikointia koskessa, mettässä, seppeleiden askartelua, maskeerausta, naurua ja hauskaa yhdessä tekemistä muiden saman hulluuden kourissa olevien kanssa. Näistäkin jutuista me haluamme keskustella!

Aloittelijoiden kuvauspajan päätteeksi kimppameitsie. Venla ja Elsa.