Minäkuvaa – selfiekuplasta kuvaajan näkemykseen?

Teksti: Elsa Wellamo ja kuvat: Annika Marjamäki, Jari E Miettinen, Ville Ruusunen ja Arto Soini. Artikkelikuva nippu selfieitä.

Miten sinä näet itsesi vs. miten muu maailma näkee sinut? Herkullinen ikuisuuskysymys ja jonkin verran aina yllätyksellinen ja erilainen.

Kun suunnittelen kuvaavani ihmisen, haluan ennen kaikkea tallentaa hänen energiansa. En ole kiinnostunut virheettömästä ihosta, suorasta hammasrivistä tai vastaleikatuista hiuksista. Minua ei kiinnosta vaatekaapin sisältö, meikkipohjan kerrokset eikä vyötärönympärys. Mikä sen sijaan kiinnostaa, on voima, herkkyys, henki. Ne kaikki hehkuvat ulospäin vahvemmin kuin mikään kuorrute pinnaltasi. Suurin osa kuvaajista tekee parhaansa napatakseen talteen palan persoonastasi.

Miksi juuri nyt kirjoitan tälläisiä?? Koska olen saanut palautetta parilta mallilta, että he toivoivat minun kuvaavan heitä ennemmin selfien kaltaisina. Miksi ihmeessä haluaisin kuvata ketään vain ennalta määrätystä kulmasta. Siitä ainoasta, josta hän itseään peilikuvana katselee?

Sinä ja minä olemme niin paljon enemmän kuin vain heijasteita peilistä. Enkä myöskään halua kokea olevani selfiekepin jatkopala. Toki on upeaa, kun kuvattava tietää parhaat kulmansa ja auttaa minuakin tavoittamaan ne, mutta ei kai niiden tarvitse ainoita olla?

Ja tämän kirjoituksen kuvitukseksi laitoin luonnollisesti tällä kertaa omia selfieitä ja kuvaajien näkemyksiä minusta niiden ohessa. Selfiet artikkelikuvassa on perinteisesti ”vasurilla” vedettynä yläviistosta ja jutussa kuvaajan ottamat. Mikä rikas maailma meillä onkaan käsillämme, kummassakin puolensa. Ja myönnän: olen minäkin nieleskellyt monen kuvaajan ottaman kuvan kohdalla, et tuli jotain ihan muuta, mitä olin odottanut tai toivonut. Mutta samalla taas erilaista ja siten mielenkiintoisempaa, mitä olisin itse tajunnut ottaa. Ainakin rehellisempää.

Kiitos Ammille upeasta syksyisestä sessiosta!! Avasit monin tavoin silmiäni nähdä minut myös toisenlaisena minuna.

Kuvaaja haluaa ikuistaa sinut juuri siten, miten hän sinut näkee ja kokee. Olet enemmän kuin vain kuoresi. Kun näet peilikuvasi aamulla, kasvot turvonneina, silmäkulmat rähmäisinä, haluamme, että muistat olevasi halutessasi myös ryhdikäs ja komea. Oma vakionäkymäni aamuisin on Ozzy Osbourne. On todella. Ja sydämellinen kiitos omille kuvaajilleni, että se ei ole ainoa päässäni jylläävä minäkuva. En kuitenkaan toivoisi olevani pelkästään se muovifiltterinen iäti makeasti hymyilevä nukkenaama, jonka vakiona otan selfienä. Toki otan: Hiveleehän sekin mieltä, kun ikävuodet vähenee yhdellä säädöllä puolikkaaseen oikeasta ja leukaperät voi muokata mieleisekseen. Mutta maailma ei näe meitä siten!

Model and styling Elsa Wellamo Jari E. Miettinen @jmiettinen.pic.fi

Kuvaaminen on roolileikki, loistava keino etsiä minuuden eri tasoja ja nimenomaan muitakin näkökulmia kuin vain mitä sieltä käsivarren matkan päästä voit tarkastella. Voit olla tänään barbie, perkele, hengetär ja sinä ja kaikkea siltä väliltä. Jokainen todellisia puolia sinusta ja yhtä arvokkaita. Se on myös keino tutkia, millaisia kerroksia itsestä löytyy. Enkä todellakaan tarkoita edelleenkään pelkkää ulkonäköä, vaan persoonan vahvuuksia ja mielenliikkeitä.

Olen saanut ikuistettua ihmisistä ulos hersyvän naurun, alkuun usein puolivahingossa. Näytettyä, miten uskomattoman kauniita he ovat nauraessaan. Yllättävän moni kuvittelee nimittäin näyttävänsä aasilta. Juuri näillä sanoilla ilmaistuna: aasilta. Voiko kukaan oikeassa elämässä, valokuvien tällä puolella kutsua ketään aasiksi, koska tämä on hyväntuulinen ja hänen seurassaan on hauska ja helppo olla? Naura, vaikka hampaasi eivät ole suorat ja rypyt otsallasi painuvat syvemmällle.

Aurinkoinen lauantai. Villellä uusi kamera ja minulla halu saada ihan vain leikkiä. Oli hauskaa ja vapauttavaa. Juuri sellaista, mitä itsekin aina toivon omilla kuvattavillani olevan.

Opi näkemään itsesi muistakin kulmista kuin yläviistosta täydellisessä tällingissä ja vinossa hymyssä. Vaikka se olisikin ”se paras” puoli sinusta. Tuskin haluat antaa maailmallekaan sellaista kuvaa, että olet alituiseen kyykyssä tai kontallasi? Miksi siis näyttäytyä jatkuvasti sellaisena, mitä ei juuri koskaan ole.

Omia lemppareitani aina vain. Kerrankin luovutin täysin ohjista ja annoin kuvaajan viedä. Alusta loppuun. Design & Kuva Arto Soini

Opettelen tätä kaikkea itsekin, ihan joka päivä. Kannustan uskaltamaan tulemaan ulos sieltä selfie-filtterikuplasta aina välillä. Saatamme kaikki yllättyä ja löytää rinnalle jotain vieläkin arvokkaampaa. Mielenkiintoisen, kaikkine rooleinemme rakastetun ja monipuolisen ja ehkä jopa totuudenmukaisemman minän.

Upeita kuvaushetkiä sinulle toivottaen:

Elsa Wellamo

”Kunpa edes joskus saisi touhuta kiireettä…”

Teksti ja Kuvat: Elsa Wellamo

Kansikuvassa All Mighty Archgoat messuamassa Turku Saatanalle 8 -blackmetalfestivaaleilla maaliskuun alussa.

Jos ikinä saisin vuorokauteen lisää aikaa, niin… Tekisin mitä? – Järjestäisin kaiken paikoilleen, suunnittelisin nipputolkulla uutta kuvamateriaalia, tekisin loppuun ajan kanssa sivuun heitetyt projektit, perustaisin kotisivut, opiskelisin uutta, päivittäisin taitojani… Hengästyin omista aikomuksistani niin, että tuntui kerta laakista helpommalta olla sohaisematta haaveiden ja pakkojen kasaa ollenkaan. Ikiomaksi suunnitellusta ihanasta ajasta meinasi tulla suorite. Heitinkin pakot heti oitis romukoppaan! Stressattavaa tässä ajassa löytyy ilmankin, että kehitän moisia aiheita itse ainoatakaan lisää.

Mitä ihan ekana sitten touhusin?

Kuvasin omia teinejäni

En tiedä montako kertaa olemme lasteni kanssa suunnitelleet yhteisiä kuvaushetkiä sen mukaan, miten päivänvaloa riittää. Normaalisti he ovat aina koulussa ja viikonloput remutaan kukin missäkin. Kevät on onneksi täällä ja poikkeusolot antoivat mahdollisuuden kuvata keskellä päivää arkenakin. Nyt viimein päästiin kuvaamaan rennolla ranteella pikasessioita spontaanisti. ”Sä oot siin ja täs on kamera ja aurinko on ohuen pilviverhon takana, mennään!”

Juostiin tyttären kanssa vartiksi takapihalle, koska tuuli makeasti. Mikä on makeampaa kuin saada kuvata rakkaimpiaan lähes koska tahansa. Moora 15v.

Järjestin kuva-arkistoja

Toteutin tosiaan kuva-arkistojen uudelleen järjestämisiä, kuten aiemmin suunnittelin. En tosin niin laajassa mittakaavassa, mutta kuitenkin. Palasina ne norsutkin syödään. Konkarikuvaajien ohjeiden mukaisesti nyt on säilöttynä ainakin kahdelle ulkoiselle kovalevylle ne rakkaimmat aarteet. John Tackmanin kirjoitus löytyy tuosta parin blogin takaa, suosittelen lukemaan tämän, jos sinullakin on pari tenkka poota aiheen tiimoilta. Itsekin toteutan askel kerrallaan kuvakirjastojen siivoamisprojektia. Se osoittautui lopulta isommaksi savotaksi, mitä arvasinkaan.

Suuntasin enemmän sitä kohden, mikä on rakkainta eli bändipromoja

Musiikki on minun äidinkieleni. Syli, jossa löydän minuuteni ja luovuuteni monet tasot. Siksi nautin suunnattomasti, kun pääsen kuvaamaan artisteja ja bändejä, ovat he sitten lavalla, kulisseissa tai vaikkapa heidän promokuviaan. Sieltähän alun alkaen innostukseni kameran taakse on syntynytkin. Okei myönnän, että tietynlaiset genresidonnaiset stereotypiat lajin parissa ahdistavat mutta silti musiikin kyljessä otetut kuvat ovat minun karkkilaarini. Jotenka nyt juuri olen ilokseni saanut uusia promokuva-aihioita suunniteltavaksi.

DreamSpyn debyytti julkaistiin tuossa noin kuukausi sitten. Tästä musakuvaproggiksesta olin erityisen innoissani, koska kerrankin sain olla kuvamateriaalin suunnittelussa mukana ihan sen ensimetreistä lähtien. Mies DreamSpyn takana, Anssi Tamminen, on muuten tehnyt kaikenkaiken ihan kaiken itse alusta loppuun. Vain me kuvaajat: minä stilleissä ja videon kuvaaja, Teemu Kokkonen, olemme projektin ainoat lisäkädet. Musaa kuunneltavissa muun muassa täältä: Sidekicktrain

Tutkinut ihailemieni kuvaajien otoksia, opiskellut uutta ja tuulettanut päätä

Suivaannuin hetki sitten itseeni yhden kuvauskeikan jälkeen. Tunsin olevani takaperoinen, laiska oppimaan uutta, kangistuneeni kaavoihin ja sen myötä tyytymätön töihini. Tämä herätys tapahtui, kun katselin samassa kuvaustilanteessa olleiden muiden kuvaajien töitä. Kun kuvaa rinta rinnan konkareiden keskellä, on pakko olla valmis oppimaan uutta tai sitten voi vaihtoehtoisesti heittää kameran parvekkeelta. Ei voi jäädä lillumaan itsetyytyväisenä paikoilleen. Olen tuhannesti kiitollinen heille ja myönnän kyllä olevani välillä pirun kateellinenkin. Kiitos kun kiritätte, motivoitte ja kannustatte minua paremmin kuin mikään muu.

Tällä erää innostuin kuvaamaan aiempaa enemmän rumpaleita: tähtäimessä muun muassa Archgoatin Goat Aggressor

Seuraavaksi ajattelin tuoda uutta oppia ja näkemystä vanhoihin kuviin.

Kun uutta kuvamateriaalia ei juuri nyt pahemmin tungokseksi asti synny, niin ajattelin niitä arkistojen helmiä retusoida uusilla silmillä ja uusilla opeilla. Niskasta siis tiukasti kiinni ja naama ruutuun. Ostin jonkun tyrkyllä olleen kuvaus- ja kuvankäsittelykurssin verkosta. Lankesin, mutta ihan rohkaisevaahan se on ollut ja inspiroivaakin. Tavoitteet harppasivat todella korkealle. Aika näyttää, miten niihin kiivetään. Nautin oppimatkasta ja teen parhaani, että käytettävissä oleva aika kuluu hymyssäsuin eikä pakonomaisesti suorittaen.

Aurinkoista kevättä ja uusia luovia tuulia toivotellen

Elsa Wellamo

Vallitsevan valon kuvaajan salamaleikit

Teksti: Elsa Wellamo Kuvat: Elsa Wellamo ja Jussi Salminen / Afterlife Photography

Koska enimmäkseen kuvaan niin kutsutusti vallitsevalla valolla, ajattelin tänään kirjoittaa pienestä harharetkestäni salaman käytön parissa.

Aloittaessani valokuvaamisen syksyllä 2017, rakensin kotiini lainaksi saamallani kalustolla pienen ja maailmanneksi yksinkertaisimman studion: nippu erilaisia pikkusalamoita, strip light Verkkokaupan alennusmyynnistä, lainakamerani Canon Mark 5d sekä kaikenkarvainen kuoro ystäviä keittiöstudiossa pelleilemässä. Siitä se leikki läks.

Opettelin alkajaisiksi kopioimaan ammattilaisten otoksista valaisutekniikoita. Kahlasin läpi erilaisia kuvia, joista pidin ja yritin matkia niiden valo-olosuhteita.

Pitkäaikainen ystäväni Nina Oranne ensi kertaa kameran edessä, minä ensi kertaa sen takana vastaten kaikesta säädöstä ja asetuksista ja shootin ensimmäinen testikuva.

Sitten ostin viimein oman kameran ja lähdin sen keralla vaihteeksi kuvaamaan vallitsevan valon turvin ulos ja keikoille. Kuvasin artisteja livekeikoilla ja kuvasin ystäviä ulkona tai muuten hyvän valonlähteen lähellä. Huomasin moisen itselleni luontevammaksi tavaksi toimia. Palautin studiokaluston ystävälleni enkä oikeastaan edes kaivannut moista laitteistoa enää ollenkaan.

Joten joulukuusta 2017 tähän päivään saakka olen siis kuvannut vain ja ainoastaan sillä valolla, mitä tilanteessa valmiiksi kulloinkin löytyy. Kyllä, aika rajoittavaahan se on, kiitos pitkän pimeän vuodenajan! Mutta pidän siitä, että niin malli kuin kuvaajakin voi liikkua alkuun vapaasti ja kun hyvä tunnetila / asento löytyy, malli pysyy paikoillaan ja minä pyörin ympärillään etsien kulmia, joissa kuvata. Tuollaisessa toiminnassa salaman jatkuva uudelleen sijoittelu rajoittaisi liiaksi ja katkaisisi flown. Ja muuten säädän kameraani sen mukaan, millaiset olosuhteet kulloinkin ovat. Repaleinen pilvitaivas, kuinka hankala saatat olla!

No, tässä pari viikkoa sitten Salmisen Jussi ehdotti, että kuvattaisiinkos siten, et tällä kertaa hän itse olisi kameran edessä. Ja lisäksi toisi mukanaan kainaloon mahtuvan salama & softbox-settinsä ja tutustuttaisi samalla minua takaisin lisävalon maailmaan. Sama setti siis, minkä näppäryyttä olin itse fiilistellyt, kun olimme aiemmin kanssaan kuvanneet horroria sysisynkässä tihkusateisessa marrasmetsässä.

Tuolloin kuvatessamme oli täysin pilkkopimeää enkä nähnyt missä Jussi kameroinaan oli. Suunnistin katseella ääntä kohti, intuitiolla tunnustellen missä mies ja kamera. Ja ihastuin välittömästi valoon ja kameran kykyyn tallentaa noin tarkasti pimeydessä. Mukanamme oli Routa Designin seppämestari Kirsi Vahtera ja hän piteli kännykän taskulamppua mallivalona. Kirsin käsialaa on muuten kuvassa ylläni olevat takorautaiset korut ja upea marraskruunu.

”Saatan manata sut alle musta mullan tai nostaa alta sen.”
Kuva: Jussi Salminen
Kruunu & Korut: Routa Design

Nyt sitten vaihdettiin puolia Jussin kanssa: minä siirryin kameran taakse ja Jussi sen eteen. No mitäkä ehmettiä! Olen tottunut katsomaan kuvaustilanteessa, miten valo laskeutuu mallin iholle, kasvoille, vaatteille. Millaiset varjot syntyvät juuri tässä hetkessä. Vallitsevan valon ja varjojen mukaan maalaan mielessäni tulevaa kuvaa. Mutta nyt kameran ruudulla oleva kuva olikin yhtäkkiä täysin erilainen, mitä mielessäni olin äsken paljain silmin mallintanut. Tämän olin menneissä parissa vuodessa unohtanut kokonaan. Että se mitä näet nyt ilman salamaa, on jotain ihan muuta kuin mitä se tulee olemaan kuvan oton jälkeen. Tovi meni tätä makustellessa.

Enkä itseasiassa voi millään väittää, että olisin ollut pelkästään haltioissani tilanteesta. Kuva syntyi ruudulle niin täysin eri tavoin kuin vallitsevalla valolla otettuna. Okei, me myös kuvasimme ihan tarkoituksella mahdollisimman yksinkertaisella kattauksella ja vähällä säädöllä. Uusioalkajalle iisillä setillä. Eli meillä ei ollut mallivaloa käytössä, eikä apukäsiä tällä kertaa. Tarkoitus oli ottaa rennosti tuntumaa kummallekin vieraampaan aiheeseen. Onnistumisprosentti sata! Muutaman laukaisun jälkeen aloin pääsemään jyvälle. Ja pidin näkemästäni.

Mutta se mikä oli makeaa salaman kanssa oli se, että kuvasta puuttui vakiokaverini: kohina. Ja opin, että salaman kanssa toiminnan kuuluu olla suunnitellumpaa ja hitaampaa, mutta samalla valonlähde on kuitenkin paremmin hallittavissa. Aivan eri maailma, täysin!

Kotona sain kaivettua kuvista esiin yllättävänkin paljon yksityiskohtia, jotka itse tilanteessa näyttivät pikimustilta. Että sikäli ihan puolensa tässäkin tavassa kuvata on. Harmillista, että helmikuisen parkkihallin betoniseinien hohkaava kylmyys vei nopsaan sormet toimintakyvyttömiksi ja oli pakko jättää leikki lyhyeen. Saatiin kuitenkin mitä tilattiin: Jussille kuvaa ja minulle kokemusta salaman kanssa.

Ja lopuksi oli pakko päästä edes hetkeksi omalle mukavuusalueelle, vallitsevaan valoon. Otimme siis just ennen pois lähtöä tämän ihan pelkällä parkkihallin omilla loisteputkilla.

Nasta kokeilu, onhan se jatkettava toistekin keinovalon kanssa leikkimistä. Mut ei ihan niin yksselitteinen, mitä odotin. Ei kerta studiokuvaajaksi tee, mutta nälkä kyllä jäi. Onhan tästä opettava koppia jatkossakin.

Kiitos TAAS Jussi, kanssasi on aina mahtavaa saada kuvata ja opetella uusia juttuja ja erityisesti tämä aivomyrskyilyn määrä… Never stop the madness!!

Kannustan taas menemään ja tekemään asioita, jotka ei ole valmiiksi vahvuuksia tai ennestään tuttuja. Erinomaisia kuvauksia!

Toivottaen Elsa

Kuvaaja & kuvaaja pariskuntana = täystuho

Kirjoittanut: Elsa Wellamo Kuvat: Elsa ja Arto Soini

Helmikuun viimeisiä rakkausteemaisia blogikirjoituksia viedään just nyt… Kun tämä julkaistaan, ollaan jo maaliskuussa, mut kirjoittamishetki on sentäns vielä helmikuun puolella.
Tällä kertaa kirjoitan omasta näkökulmastani millaista on, kun parisuhteen kumpikin osapuoli on kuvaajia. Niinkuin minulla ja miehelläni Arto Soinilla. Toinen meistä on viihtynyt kameran takana pitkän aikaa ja toinen vasta on aiheen piirissä alkumetreillä.

No ihan pelkkää auvoahan se ei ole, voinen kertoa. Ensinnäkin se, joka vasta opettelee olen minä, enkä suinkaan aina muista, että toisella on niitä laukaisuja hitokseen enemmän. Vaikkemme tokikaan ole kilpailutilanteessa keskenämme, niin kyllähän mun on myönnettävä, et turhan usein petyn itseeni, kun en yletä kuvineni lähellekään sitä, mitä näen toisen ottavan. Ja kyllä, ottaa luonteelle tämä.

Artolla kuitenkin on takataskussaan kokemuksen tuomaa nopeutta ensinnäkin tietää, mikä linssi milloinkin on tarpeen, minkälaisilla säädöillä lähdetään eri tilanteissa leikkimään jne. Ja neuvoahan minä en tokikaan moiseen kysy!! En, kun ihan itse täytyy vääntää ja säätää ja vasta kun kaik menee seinille, ni sitten on avautumisen hetki, ”auta nyt!”

Olen aina ollut huono vasta-alkaja. Ja sitten en kysy neuvoa, vaikka toinen enemmän kuin mielellään kertoisi, mut ei. On pitänyt varta vasten opetella ottamaan ohjeistusta vastaan. Mutta koen, että rinnallaan minusta kuoriutuu parempi kuvaaja vauhdikkaammin kuin itsekseni opetellen.

Ostin ensimmäisen järkkärini joulukuussa 2017, käytetyn Canon 5D Mark II:sen. Olimme noihin aikoihin tapailleet Arton kanssa alle kuukauden päivät. Pakkohan se oli uutta kameraa päästä heti luukuttamaan! Joten rykäistiin suoraan yhdessä Turun Gongiin kuvaamaan laulajatar-ystävättäreni Helena Haaparannan keikkaa Crimfallin kanssa.

Ensimmäinen keikkakuvani Arton opastuksella napattuna. Joulukuuta 2017, Helena Haaparanta & Crimfall

Arto lainasi tarvittavaa optiikkaa ja sääti kamera-asetukset kohilleen. Jonkin verran olin asetuksista opetellut edellisen lainakamerani turvin pohjille, mutta pimeää ja savuista keikkatilannetta en ollut vielä päässyt kokemaan. Mitenkä makiaa moinen yhdessä kuvaaminen oli. Tuolloin vielä orastavalle parisuhteelle se enteili pelkkää hyvää.

Sitten keksittiin matkustaminen kameroiden keralla. Tai siis… Artollehan tuo oli tuttua huttua vuosien varrelta entuudestaan, mut itselläni sattui olemaan takana pitkä tauko kaikenlaisesta reissuamisesta eikä kuvaaminenkaan ollut aiemmin ollut mikään erityinen case. Nyt oli. Katselin maailmaa erilaisin silmin kuvaamisen myötä. Olin jo aiemmin havainnut, että siellä missä ennen näin ruman risukon, nyt näinkin romuluisen kuvauslokaation.

Eka reissu kimpassa kamerat kainalossa. Jos lähtee Gdanskiin, on kyllä käytävä Stutthoffin keskitysleirillä. Toki samalla reissulla nähtiin Marlborkin keskiaikainen ritarilinnakin ja pyörittiin muualla turisteina, mutta tämä.. Pysäytti.

Musiikki on meidän kummankin toinen suuri kiinnostuksen kohde. Arto kuvasi keikkoja ja festareita sillä aikaa, kun mä vahdin, et kaljansa pysyi kylmänä. Loistava työnjako!! Joskus tosin jouduin jokusen kaatamaan omaan kurkkuuni, jottei liiaksi lämpene. Toisinaan sain kamerankin käteeni, jotta mies saa ihan oikeasti hetken istahtaa… Tais nähdä minun naamastani, kuinka korpeaa, jos en nyt yhtään kuvaa saa itsekin laukoa välillä.

Ensimmäinen isomman vaihteen yhteinen festarikuvaus osui kohdalle Rockfesteillä Hyvinkäällä 2018. Artolle kyseisen festarin kovinpana vetonaulana toimi Ozzyn osuminen lavalle kameran eteen.

Ja minun momemtum osui kohdalle, kun ikirakas Judas Priestini – Rob Halford oli tuossa nenäni edessä hopeisessa hapsutakissaan starttaamassa keikkaa. Muutoinkin kyseinen Rockfest-viikonloppu piirtyy mieleeni neljän päivän intensiivisenä keikkakuvauskurssina. Hyppy pää edellä altaan syvään päähän.

Kolmen esiintymislavan kesken alati vaihtuvat bändit, sekalaiset valo-olosuhteet, välimatkat pitistä eli lavan etureunaan kuvaajille varatusta alueesta artisteihin. Yksi esiintymislavoista oli vasten aurinkoa, vähällä valokalustolla. Toiselle lavalle porotti aurinko suoraan sisälle ja kolmas lava oli sisällä hallissa rankalla valokalustolla varustettuna. Lähes jokaisen bändin esiintymisten välissä mietittiin Arton kanssa, mikä meni edellisen kanssa hyvin ja missä löytyy petrattavaa ja koko ajan ammuttiin lisää kuvaa. Yritystä ja erehdystä, lisää yritystä ja kourallinen onnistumisia peräjälkeen ja kaikki uudestaan monta kertaa. Lopulta näin omissakin kuvissanikin tosi makeita osumia, mikä kannusti jatkamaan.

”Ai sun mies on kuvaaja, no te varmaan sit kuvaatte toisianne koko ajan!” -Öö, ei. Sepä ei olekaan niin helppoa, mitä ensin voisi kuvitella. Kaikki se varmuus mikä minulla on kuvaajana muiden mallieni kanssa, loppuu juuri siinä kohdassa, kun kameran edessä onkin se, jota katson kuvaajana ylöspän. Kaupanpäälle parisuhteen omat roolitukset nousevat tielle. Sitä on herkempi närkästymään oman siipan kanssa kuin muiden. No tästähän on sittemmin opeteltu pois. Sovittiin, että ei meidän ole pakko aina onnistua, me saadaan kumpikin olla välistä sysipaskoja niin malleina kuin kuvaajinakin. Pääasia, että mennään ja leikitään. Ja!!! On tuota kurakuvaa tosiaan tullutkin napsittua, mut onneksi saatu myös helmiä.

Halusin itsekin tulla kuvatuksi Wellamona, veden emäntänä kuvattuani muita ihanaisia merenneitoja pohjille tovin. Inspiraatio iski toteutettavaksi lähes keskiyöllä Ruissalossa kesäyönä, jolloin aurinko tuskin laskee koskaan. Vieressä BTS-selfie uitetusta Wellamosta Ahtinsa kyljessä.

Viime aikoina meidän tekemisemme on saaneet uutta virtaa ihan roolimuutoksienkin tiimoilta. Arto on viihtynyt aiempaa enemmän videokameran takana, kuvaten muun muassa Rauta-kanavalle Kurusen Jerryn kanssa videohaastatteluja artisteista . Itse taas olen ollut mukana joko assaroimassa kuvauksia tai sitten ottamassa keikoista stilliä, kuten ennenkin. Eli samat tapahtumat ja reissut edelleen, mutta toimenkuvat kulkevat pikkasen erilaisina vierekkäin.

Tuskafestarivibes 2019. Arto videoi viikonlopun ajan Raudalle niin yleisöhaastatteluja kuin artistejakin. Itse lähinnä keskityin musafiilistelyyyn ja satunnaisesti assarointiin eli kaluston kantoaasina katsoin, ettei miehen kalja liiaksi lämpene..

Yks hauskimpia tälläisiä oli marraskuinen kaksipäiväinen Glasgow – Darkness Guides Us-festivaali. Neljä kärpästä yhdellä iskulla: Musiikkia, turistielämää, kuvaamista ja hemmetin hauskaa seuraa.

Black metal-festareiden ohella ehdittiin turisteilemaankin… Linnoja ja hautausmaita ja paikallista pubikulttuuria. Aivan mahtireissu <3
BTS-kuvaa Zemialin haastiksesta Raudalle, Jerry haastattelee bändiä ja Arto kuvaa. Haastattelu nähtävissä täältä!

On tuntunut mukavalta kuulla palautetta sellaisilta tahoilta, joita olemme yhdessä kuvanneet, että me muodostetaan Arton kanssa yhdessä hyvä tiimi. Ihan hetki sitten teimme musiikkivideota ja otimme samalla kyseisen bändin promokuvia. Arto hoiti pääasialliset kuvaamiset, niin videoinnin kuin promokuvienkin stillit. Minun tehtäväksi lankesi milloin ohjaajan rooli, milloin valomiehenä toimiminen ja toisinaan napsin ihan vain behind the scenes-kuvaa.

Ollaan toki joskus tehty toisinkin päin: minä kuvaan bändien promoja tai vaikkapa ravintolan pizzoja ja Arto auttaa. Näitä yhteissessioita voisin mieluusti touhuta enemmänkin. Näin saadaan valjastettua kummankin taidot loistavasti käyttöön. Arton valtti on kameran hallinta kaikkine herkkuineen ja omat vahvuuteni taas on tuolla mallinohjauksessa ja yleisessä organisoinnissa. Win-Win. Näitä lisää kiitos <3

Luonteiltamme ja toimintatavoiltamme olemme täysin vastakkaiset: Siinä missä minulla ei ole minkään sortin itsesuojeluvaistoa eikä juur rajoitteita, mitä/missä/miten voi kuvata, on Artolle taas siunaantunut roppakaupalla harkintakykyä ja realismintajua. Toki tämä aiheuttaa kolareita, mutta kun katsoo lopputuloksia, niin enemmän onneksi näkyy otetun ja eletyn melkoisen briljanttejakin hetkiä. Kun toinen on konkari & tekijä ja toinen on ylitsepursuavan mielikuvitusrikas, joka ei tajua pelätä juur mitään..

Eipähän ole kuulkaa tylsää!

Ruissalovibes kuvatuna viikon välein.. Objektiivin tuolla puolen vuoroin sinä ja minä <3

Sellaiset tunnelmat tällä erää! Toivottavasti avasi pikkasen ajatuksiamme kuvaajana & kuvaajana ja ennenkaikkea pariskuntana, joka jakaa saman harrastuksen.

<3:lla Elsa Wellamo & Arto Soini, joka ehdotti kirjoituksen otsikoksi ”Täystuho” Se on just näin XD

Vanhemmuus: Rakkautta puhtaimmillaan

Teksti ja Kuvat Elsa Wellamo

Helmikuu tuntuu juuri oikealta ajankohdalta jakaa ja muistella lämpöisiä tunteita, rakkautta ja syvää ystävyyttä menneiden kuvausten parissa. Itse en varsinaisia parisuhdekuvia juurikaan ole ehtinyt vielä kuvaamaan, mutta niiden sijaan olen saanut muutaman herkullisen tilaisuuden ikuistaa vanhempia lapsineen yhteisten hetkien äärellä.

Kannen kuva muun muassa on ihan ensimmäisiäni luonnonvalolla otettuja potretteja. Ystäväni Nina huikkasi ovelta lapsineen, että ”me tultiin nyt kahville.” Parasta! Kunpa ihmiset tekisivät enemmänkin juuri noin. Olin jo aiemmin ihastunut keittiön ikkunasta tulvivaan valoon. Ja kun kuusivuotias Oona kehräsi äitinsä sylissä, kiitin universumia, että kamera oli valmiina asemissa pöydän reunalla.

Mitä voi kuvaaja tehdä vapaa-iltanaan, kun Suomen kesä tarjoaa parastaan? Niityt tuoksuvat ja ilta-aurinko on pehmeimmillään. – Soittaa ystävälleen ja kysyä tätä kuvattavaksi 🙂 Kiitos Marko ja Oskari äkkilähdöstä jalkapalloilusta ja kikkailuista.

Loppukesäinen korkealle kasvanut niitty, ilta-aurinko ja isän ja pojan yhteinen hetki.
Marko Tikkinen poikansa Oskarin kanssa.

Sitten lisää spontaaneja tilanteita. Ohikiitävä hetki äidin ja tyttären välillä. Teini-ikäinen ihana ja äiti, joka kaappas syliin.

Outi ja Liza Ojanen <3

Yksi suurimpia luottamuksen osoituksia oli saada kunnia kuvata ystäväpariskunnan esikoisen odotuskuvat. Onnea tässä vielä masussa kasvavasta aarteesta, joka on nyt jo reilun puolentoista vanha.

Sweet belly kisses at sunset . Ira & Peetu Lehmus

Usein kehoitetaan etsimään kuvaajaksi kokenutta tekijää, niin teen itsekin. Varmaa laatua hakiessa se onkin turvallisin ja usein tuloksekkain tapa. Mutta jostain se aloittelevakin kuvaaja ponnistaa, ja kannuksensa kaivaa. Siksi koin itseni onnekkaaksi, että ympärilläni oli ystäviä, joiden kanssa harjoitella.

Sinun ei siis myöskään tarvitse olla mikään kokenut malli uskaltautuaksesi kameran eteen. Jokainen on kuvan arvoinen ja me kuvaajat niin aloittelijat kuin kokeneemmatkin teemme parhamme, että sinusta / teistä otetaan silkkaa hunajata.

Ja kuten olen edellä spontaaniudesta maininnut pariinkin otteeseen, se helmein hetki ei todellakaan odota, että alat kaivamaan kameraasi laukun pohjalta, olohuoneen tai komeron nurkasta. Omat rakkaimmat kuvani on nimenomaan otettu ihan arjessa. Ei suunniteltuina eikä erikseen johonkin tiettyyn lokaatioon matkustettuna, vaan tässä just nyt sun ja mun, meidän kesken.

Sitäpaitsi mikään ei pilaa aitoa tunnelmaa yhtä tehokkaasti kuin valtaisa säätö ja täydellisyyttä hakeva hinkkaus oikeaoppisen valaistuksen tai taustan löytämiseksi. Mitäs sitten, jos taustalla on maalamaton kaapinovi ja petaamaton sänky. Nappaa lähäri, jos tausta tarjoaa kuraa.

Sydämeen voit tallentaa kyllä jotain, mutta kameralla varmistat sen säilyvyyden. Saatat sattumalta kuvata kallisarvoisimman palasen elämästäsi just nyt.

Ja kuin alleviivaukseksi aiempaan, tämä kuva minusta tyttäreni Mooran kanssa kesällä 2013 on ainoa otettu. Koska olen aina vain itse kameran takana kuvaamassa heitä… Perus. Kengättömät suutarin lapset. Enkä voi edes kuvakredittejä jakaa, koska onneton en muista kenen käteen kännykkäni tuolloin ojensin. Onneksi ojensin. Kiitos hälle.

Ikuista hetki.

”The greatest thing you’ll ever learn is just to love and be loved in return” -Eden Ahbez-

Ja näin jo ennalta toivotan kuumaa tai ainakin suloisen lämmintä tunnelmaa tulevalle Valentinen päivälle 14.2. Rakkautta ihmiset!

<3 :lla Elsa Wellamo

Rekvisiitta: ripaus tabascoa kuvauksiin suolan ja pippurin kylkeen.

Kannen kuva: Jussi Salminen

Teksti: Elsa Wellamo

Rekvisiitta on kuvan mauste, ei pääraaka-aine. Se rooli on varattu vain ja ainostaan mallille. Maustetta kuuluu olla sopassa juuri sopivasti eikä se saa peittää pääraaka-aineen omaa makua kokonaan vaan korostaa sitä. Näin minä asian ymmärrän. Ainahan kuvaan ei tarvita edes rekvisiittaa, mutta onhan se herkullinen lisä valokuvauksen maailmassa, joten miksikäs ei.

Sitäpaitsi kokemattomien mallien kanssa rekvisiitta on loistava apuri helpottamaan kuvausten sujumista: se antaa muuten hankalasti aseteltaville käsille tekemistä ja rentouttaa ehkä ajatuspuoltakin, kun voi keskittyä itsensä sijaan johonkin ulkopuoliseen asiaan.

Tässä kohden on hyvä tarkentaa, että puhuessani rekvisiitasta, en tarkoita koko puvustusta saati lavasteita, vaikka usein nämä kolme aihetta sulautuvatkin yhteen. Puvustus ja lavastus ovat kokonaan ihan omat maailmansa. Tänään keskityn rekvisiittaan enemmänkin esineiden ja asusteiden muodossa.

Valokuvaaja Heidi M. A. Granbergin lempiaiheena ovat kahvikuvat, joissa luonnollisesti erilaiset kahvikupit kuuluvat aina kuvasten teemaan mukaan. Mallina Essi Tähkä tällä kertaa teepannun kera.

Olenpa sitten kuvaajan tai mallin roolissa, parhaiten virittäydyn tulevaan kuvaukseen suunnitellen, mitä rekvisiittaa tarvitaan asun lisäksi ja millaisessa lokaatiossa kuvataan. Ajatusleikkiä, missä rajoja ei ole eikä kaivata! Ja kuten mausteen soppaan, kuuluu rekvisiitankin istua kuvan yleistunnelmaan eikä riidellä tätä vastaan. Toki harkitusti toteutettuna ristiriidat ovat joskus todella tehokkaita, mutta vaarana on, että lopputulos onkin tahattomasti vitsikäs tai vain tökerö. ”Ah! Sä siis laitoit bikinibeiben käteen Kalashnikovin Hietsun biitsillä ja käskit pyllistämään? Tämä selvä.”

Olen aiemmin ollut teatterialalla töissä niin kulisseissa kuin siellä lavalla kohdevaloissa. Tuon kokemuksen myötä koen tärkeäksi rekvisiitan sopivuuden myös mallin habitukseen. Sisäinen perfektionisti minussa kehrää tyytyväisyydestä, kun näen, että tarpeistoa käsitellään oikein ja pikkuseikkoihinkin on kiinnitetty huomiota.

Esimerkiksi vaikkapa balettitossujen sitomiseen: Rusetit asianmukaisesti sisälle sidottuina, nauhat sileinä, tossut pehmeäksi tanssittuina eikä kovina tönkkölautoina. Yhdestäkään mallista ei kuoriudu uskottavaa ballerinaa sillä kellonlyömällä, kun hän laittaa jalkaansa balettitossut. Parempi ottaa ennalta siis selvää, miten äärimmäisen tarkkaa puuhaa kärkitossuilla tanssiminen on! Jos seisotaan kärjillä, on kuvassa seisottava siten, että koko tossunkärjen lättänä osuus on maassa, ei vain taka- tai etuosa. Ja myös kuvaajan tulee tietää tämä. Ja ei, en olisi tästä kaikesta osannut teille itse kertoa, kysyin itseäni fiksummalta. Kiitos valaistuksesta tanssija ja tanssinopettaja Susanna Leinivaara.

Jumalainen Susanna Leinivaara elementissään, Kuvakiitos: Mika Mettälä

Toki valokuvaus on lähes aina kuvitteellista teatteria. Ei kenenkään tarvitse olla joka asiassa asiantuntijoita ja kokeneita ammattilaisia voidakseen kuvata. Silti arvostan tekijöitä, jotka edes jollain tasolla vahtivat, että mallin olemuksesta ei paista kuutamolla oleminen täysin läpi. Useimmiten löytyy lähettyviltä joku, jolta kysyä. Ellei tarkoitus tosiaan ole kuvata parodiaa.

Moni meistä saattaa muistaa Stockmannin valtavan seinämainoksen, jossa neitokaiselle oli annettu akustinen kitara käteen ja käsketty poseeraamaan ikäänkuin soittaisi sitä. Voi ihanainen, mutta ei. Muusikoille tarkoitetut keskustelupalstat tarjoili jälkikäteen kommenteissaan helmiä aiheesta miettien, mikähän sointu mahtoi kyseisillä otteilla soida. Miten tahansa, mainos lopulta kuitenkin toimi, kuten mainoksen kuuluukin: herätti huomion, puhunhan minäkin siitä nyt.

Jos kitaraa ei ole tarkoitus soittaa kuvassa, ohessa metallimuusikon tyylinäyte, että miten se kitaristin kädessä luonnikkaasti myös istuu. Santeri Pajunen, soot rautaa! Kuva Elsa Wellamo

Minä mitään miekkailusta tiedä, muuta kuin että jos nyt äkkiseltään pitäisi joku taistelukohtaus näytellä tai kuvata, miekka tuntuisi omimmalta. Ihan sen kunniaksi kävin jokusen näyttämötaistelukoulutuksenkin pari vuotta sitten. Opimme kursseilla muun muassa, miten viikingit käyttivät sekä miekkaa että kilpeä aseinaan. Kävimme tarkkaan läpi, kuinka kahden käden miekkaa käsitellään oikein ja lisäksi kourallisen erilaisia hyökkäys-puolustusasetelmia siten, että taistelu on näyttävää, mutta ketään ei oikeasti satu. Suosittelen muuten: Dramatic Combat Finland Ry järjestää kursseja edelleen eikä sinun tarvitse olla pro eikä näyttelijä osallistuaksesi. Avoin mieli ja kyky nauraa itsellesi riittää. Tanssitaidostakin on apua. No osaanko miekkailla nyt? En todellakaan, mutta hiki tuli ja hauskaa oli.

Syksyllä 2017 Dramatic Combat Finland Ryn järjestämällä kahden käden miekan käsittelykurssilla Tampereella. Kuvan otti kurssikaverini Martti Ala-Rantala

Millainen rekvisiitta on erityisesti makuuni? Sellainen, jonka kanssa löytää helposti yhteyden. Joka on jollain tavalla tuttu entuudestaan edes ajatuksentasolla. Auringonvarjo, oksa omenapuusta tai biljardikeppi. Ongelma vain on, että kaappini pursuavat valmiiksi jos jonkinlaista koruista ja ketjuista kalloihin, proteeseista poronsarviin ja kaikenmaailman kaavuista takorautakruunuihin.

Eläin? Koira? Hevonen? Vähä kaksipiippuinen juttu, sillä miellän eläimen malliksi mallin rinnalle enemmän kuin vain rekvisiitaksi. Mutta monesti koen, että eläimistä puhutaan ikään kuin rekvisiitasta. Siksi otan ne tähän mukaan, vaikka terminologisesti rekvisiitalla tarkoitetaan elotonta esinettä. Pääasia kuitenkin on, jos kuvaat eläimen kanssa, kohtele sitä kunnioittavasti kuin vertaistasi eikä narun jatkeena olevana kimpaleena lihaa. Tutustu siihen samoin kuin tutustuisit vaikkapa ihmismalliin, lupaan, että kuvasta tulee upeampi.

Kahden hevosmiestaitoisen tuottamaa materiaalia on aina hienoa saada seurata! Kuva: Annika Marjamäki ja mallit: Katariina Cozmei & Ruusa eli Aramara Redemption

Eläimet kuvauksissa voivat olla todella hankalia tai helmiä. Ne eivät välttämättä osaa ensinkään poseerata, miten ennalta saattaisi kuvitella. Aina on korvat ja kuono väärässä suunnassa, takajalat solmussa. Ja jos malli ei ole alkuunkaan tottunut käsittelemään kuvauskaverinaan olevaa eläintä, voi moinen olla jopa vaarallista.

Hyvä ystäväni, kokenut malli kiipesi ensimmäistä kertaa eläessään hevosen selkään. Paikalla oli kuvaaja ja hevosen omistaja, joista kumpikaan ei ehtineet puuttumaan tilanteeseen, jossa ystäväni istui noin 30 senttiä liian takana ja korjatakseen tasapainoa, potkaisikin vahingossa hevosta kipeästi kupeelle. Hevonen pelästyi ja pudotti mallin rajusti selästään. Tuloksena pari katkennutta kylkiluuta ja selkärangassa kunnon murtuma.

Eläimet ei ole leluja ja aina pitää olla jonkun sellaisen läsnä, joka neuvoo ja vahtii vieressä, että tilanne säilyy turvallisena kaikille. Mitä yritän sanoa: eläimet ovat ihania, mutta rekvisiittana melko vaativia.

Joskus olen miettinyt, että rekvisiitta on vain apuväline tai oikopolku oikeaan tunnelmaan. Tekemistä käsille, tunneyhteys, hengen luoja ja lopulta makeinta on katsoa valmista kuvaa ja huomata, että se toimisi kaikin tavoin, vaikka rekvisiitan ottaisi pois kuvasta. Mitä jää jäljelle? Luultavasti edelleen upea, tunnelmaltaan täyteläinen kuva, näin toivon.

Ja ah!!! Kiitos tämänkertaisen kirjoituksen inspiraationlähteille, ohessa olevan kuvan ottajalle Tuula Ylikorvelle ja upealle mallilleen Laura Tullilalle! Tämä kuva oli silmissäni kirjoituksen monissa mutkissa. Absolute perfection on every level.

Antoisia kuvauksia ja ideointeja toivottaen Elsa Wellamo

P.S. Olisipa komia kuulla, miten sinä suhtaudut rekvisiittaan?

Pantiin porisemaan uusi keskusteluryhmä: Talkroom!

Kannen Behind the scenes kuvat: Netta Malm & Sonja Kataja, Emilia Ex, Venla valmistautuu (Kuvan otti Tommi Ääri) ja Arto ja Elsa

Tekstit: Elsa Wellamo ja Venla Mantere

Olisipa verkossa sellainen keskustelupaikka, ikäänkuin olohuone, jossa kaikki valokuvaukseen hurahtaneet toimijat voisivat vaihtaa kokemuksia, etsiä ideoita ja neuvoja pulmiin, esitellä onnistumisiaan ja saada vertaistukea lauottuaan jälleen muistikortillisen täyteen vaikkapa pelkkää savukone-strobopuuroa.

Siellä olisi sellainen ryhmähenki, että tekemiseen, kuviin ja suunnitelmiin uskaltaa antaa ja odottaa muutakin palautetta kuin ”onpa kiva”. Konkarit sparraisivat toisiaan ja tukisivat raakileita, auttaisivat alkuun ja näyttäisivät esimerkkiä kuinka korkealle ja yli sen voi yltää. Sellainen ryhmä, jossa 90% enemmistö ei olisi täysin äänetöntä, passiivista tuntematonta massaa, vaan ilmapiiri olisi avoin, koska jäsenyydelle on tavanomaista tiukemmat rajat.

Etsin reilun parin vuoden ajan erilaisia kuvaamiseen liittyviä ryhmiä someversumista, kummaltakin puolelta kameraa. Löysin erilaisia ”mallit hakee kuvaajia ja sama toisin päin”-ryhmiä, neuvolan valokuvaajille ja kaatopaikan. Löysin valtavan kasan showroomeja ja taidesivustoja, joissa oli toinen toistaan upeampia kuvia, fantasiaa, taidetta, luontokuvaa ihan mitä tahansa. Ja kaikki edellä mainitut ovat antaneet minulle paljon!! Olen löytänyt malleja, kuvaajia, inspiraatiota, esikuvia ja toimintatapoja. Olen oppinut terminologiaa ja ymmärtänyt parissa vuodessa kuinka äärettömän laajan maailman kameran keralla saattaa loihtia.

Mutta ihan perinteistä keskusteluryhmää, jossa alan ihmiset puhuvat vaikkapa opiskelusta tai yrittäjyydestä alalla, kommelluksista kuvauksien keskellä, lokaatioideoista, studion vuokraamisesta yhdessä, rekvisiitan tuunaamisesta, Behind the Scenes -tarinoista otosten takaa tai muuten vain porinaa, sellaista olohuonetta en meinannut löytää.

Let’s shoot! Elsan kans Ammi , Anna Gramm , Merissa ja Hede

Äkkiäkös idea uudesta ryhmästä lähti Venlan kanssa lentoon. Ei mitään muistikuvaa, kumpi meistä tästä ensimmäisenä ääneen henkäisi. Meillä tuntuu kanssaan muutenkin ajatukset syntyvän about samoilla sekunneilla, mikä on aiheuttanut meille monta ”ei voi olla totta, taas!”-naurua, kun molemmat viestitämme täsmälleen saman viestin toisillemme yhtä aikaa.

Aivan kuten tämä blogi, myös keskusteluryhmä tuntui juuri meidän jutulta toteuttaa. Näin syntyi Tähtäimessä Talkroom: Puhetta, avointa keskustelua kuvaamisen ytimestä ja sen ympäriltä.

Kuten aiemmin oli jo puhetta, jotta ilmapiiri ryhmässä säilyisi avoimena ja turvallisena, ryhmään pääsylle on tavallista tiukemmat kriteerit. Asiaa pohdittua tulimme siihen tulokseen, että otamme ryhmään vain henkilöitä, joilta löytyy jo jonkinlainen portfolio tai muuta näyttöä kuvausten parissa toimimisesta. Lisäksi edellytimme kaikkia esittäytymään ryhmässä ensimmäisten viikkojen aikana, ja tulemme todella katsomaan, että jokainen ryhmään jäävä on tämän tehnyt. Kukaan ei saa jäädä pelkästään stalkkeriksi lukemaan muiden kirjoituksia ja katselemaan kuvia. Jokaisen tulee tuoda ryhmään jotain itsekin.

Venlan kanssa Tommi Ääri, Mikko Saxlund ja Teemu Kivekäs

Monista muista ryhmistä poiketen, Tähtäimessä Talkroomissa kaikenlaiset yhteistyöhaut ja kaikenlaiseen alalla toimimiseen liittyvät kysymykset ja kommentit ovat sallittuja. Jos aihe liippaa millään tavalla valokuvausta tai muuta kuvauksiin liittyvää, YP ei tule kommentoimaan ”ei kuulu tähän ryhmään”. TFCD, palkkakeikat, kauppalliset yhteistyöt, hyväntekeväisyys. Kaikesta tästä voi jutella ryhmässä.

Ensimmäinen saamani palaute uudesta ryhmästä <3 Kiitos Hannele!! Tällä asenteella, aijaijaijaiiiiiiiiiiiiii. Hyvä tulee!

Myös ajatus kehityksessään eri vaiheissa olevien mallien ja kuvaajien tuomisesta yhteen, on ensimmäisten päivien perusteella onnistunut todella hienosti. Ryhmästä löytyy sekä vanhoja konkareita että uusia tulokkaita. Toivomme, että ilmapiiri säilyy positiivisena. Julkaisukynnys sekä kuville että kysymyksille on matala, aloittelijoita kannustetaan, kokemusta arvostetaan ja ammattilaisten leipää ei syödä.

Ollaan kaikki samalla puolella pataa, vaikka eri puolilta kameraa. Erinomaisia porinoita toivoen.

Sesam Aukene! Tästä Tähtäimen Talkroomiin, Tervetuloa!

Venla ja Elsa

P.s. Miksi selfieitä kuvituksena tässä? Koska maailma kuvaamisen kyljessä on niiiiin paljon muutakin kuin vain se lopputulos. Se on plutikointia koskessa, mettässä, seppeleiden askartelua, maskeerausta, naurua ja hauskaa yhdessä tekemistä muiden saman hulluuden kourissa olevien kanssa. Näistäkin jutuista me haluamme keskustella!

Aloittelijoiden kuvauspajan päätteeksi kimppameitsie. Venla ja Elsa.

Kiitos vuosi 2019, miten meni noin niinku omasta mielestä?

Teksti ja kuvat ellei toisin mainita Elsa Wellamo Kannen kuva Arto Soini

Lupasin vuosi sitten itselleni, että kuvaan enemmän ja laulan enemmän. Upea lupaus ja vielä upeampi suunnitelma. Mettään meni ja ryminällä.
Kuvasin, malleilin ja kuvasin vähän lisää ja kadotin siinä leikkiessäni kameran kanssa laulumikrofonini jonnekin kuvausrekvisiitan alle kirjaimellisesti. Vaatekaapin perukoille koko vuodeksi. Ei pysty ihminen panostamaan satasella kaikkeen, tulee sutta jälkeä ja sitä ei mun kirotunlaiseen perfektionistisuuteen taipuvainen pääni kestä. Täytyy hengittääkin välillä.

Mutta mennyt vuosi valokuvan parissa on antanut aivan valtavasti uusia juttuja ja avannut ovia, joihin en ollut aiemmin keksinytkään kurkistaa, esimerkiksi tämän blogin sekä musiikin ja kuvien kyljessä matkustamisen. Tänään ajattelin käydä läpileikkauksena, ettäkä mitäkä ehmettiä tapahtui 2019.

Vuoden alkajaisiksi tammikuussa:
Lumikuvaus Perkeletär:
Perkeletär on oma sooloprojektini metallimusiikin parissa. Fiilisteltiin Arton kanssa manaajan hengessä lumisateessa Palojoella, Aleksis Kiven maisemissa. Käsissäni uskomattoman upea, mittatilaustyönä Niina Koon rakkaudella ja palolla sitoma valtava kirja. Keskiaikaisten oppien mukaan tehty, 500 sivuinen vuohennahkakantinen aarre odottamassa sisällökseen laululyriikkaa. Se syliin ja akka lumeen. Kulkematon hanki, lauluton kirja.

Yhtäkkiä kaikki nämä sivut olivat tarinoita vailla,
eikä kukaan kaivannut niitä niinkuin minä.
Kuvat: Arto Soini
Kirja: NiinaKoo

Maaliskuussa koettiin Turku Saatanalle VII -festivaalit Logomossa. Metallihelvetin hengessä tunnen olevani elossa: black metal-keikalla ja samalla kamera kädessäni: kokovartaloerektio on se sana kuvaamaan tunnetta.

Sen ohella olen pannut merkille kierreltyäni vuosia erilaisissa musiikkitapahtumissa, että black metal -kansa on yksinkertaisesti visuaalisesti kaunein tietämäni yhteisö. Puhun siis nimenomaan yleisöstä. Artistit itse sen sijaan ovat usein aika perkeleen luotaantyöntävän näköisiä maskeineen, veriroiskeineen ja sianpäineen. Mikä tietenkin on huomattavan paljon mielenkiintoisempaa kuin perinteinen perussiisti nätteys/komeus. Täytyykin tulevana vuonna kuvata yleisöä enemmän, koska tänä vuonna keskityin vain lavan antiin.

Vasemmalta oikealle: Audn, Front ja Sargeist.

HuhtikuussaRitual Black” Andi Balochin – Archén kanssa. Koin miltä tuntuu, kun kuvaajalla on koko shootti hallussa aasta ööhön. Andi päätti täysin, mitä kuvataan ja missä. Hänellä oli rekvisiitat mukanaan ja maskeerausidean olin saanut viestitse ennalta, joka toteutettiin yhdessä. Tein juuri, kuten sanottiin ja voi morjensta päivää, miten miellyttävää oli kaltaiseni amatöörimallin toimia näin. Juuri tämän luontevan ja onnistumisen olotilan haluan jakaa omillekin malleilleni kamerani edessä.

”Ritual Black”
Kuvakiitos ARCHÈ

Huhtikuussa kuvasimme sitten Arton kanssa hylätyllä teollisuusalueella toisiamme. Kuten edellä koin itse, nyt kerroin Artolle, millaiset vaatteet ja maskit laitetaan. Jälkimmäiset tein itse. Omaan silmään tämä crossover ”Nykyajan viikinki”-teema vaikutti karkilta ajatukselta varsinkin, kun mies itse hehkuu moista henkeä luonnostaan. Erinomainen treenimalli minulle <3 Samoilla jalansijoilla hän kuvasi minua. Kaksin aina kaunihimpi, parisuhdeleikkinä parhautta.

-Vikings, it seems, make their own way –
Vuoronperään kuvaajina ja malleina Arto Soini ja minä
Muah: Elsa
-Vikings, it seems, make their own way II-
Vuoronperään kuvaajina ja malleina Arto Soini ja minä
Muah: Elsa

Oi toukokuu ja kesän ensifestarit: Steelfest-Hyvinkää. Kaks päivää silkkaa auringonpaistetta ja kasa ihmisiä hyvällä mielellä kokoontuneina maapallon joka kolkasta musiikin äärelle. Kalja oli kallista, kansa laittautunutta ja tämän sanottuani, todellakin tähtäilen ens kesänä enemmän yleisöä! Toistanko itseäni?

Nargarothin kitaristi, Arkhon Infaustus, Alhaalla oikealla Arto kuvaa Vital Remainsin poikia, ja alhaalla oikealla meuhataan nii maan pirnatusti, Brian Werner/ Vital Remains

Kesäkuu ja viimein oma ensimmäinen TFCD-mallini ja kuvaukseni: Meri Myllyneva aka Merissa Twinklestar. Linja-autoasema, Helsinki. ”Ota ne ihanat siniset mikroshotsit messiin, mä tuon sulle reikäpaidan” Avot. Olin aivan pähkinöinä päästyäni takaisin kotiin kuvien kimppuun. Voiko tuollaista mallia olla ja tilauksesta poutapilvistä sinistä taivasta. Opin Merissalta niin paljon ja kuuleman mukaan juna kulki molempiin suuntiin.

Sädehtivä Merissa Twinklestar

TUSKAAAA!!! Järjetön kasa klassikkobändejä. Slayer, Anthrax, Behemoth…Oma lempparini Opeth. Oikeasti kuvasin maksimissaan vain behind the scenes-materiaalia samalla, kun Kurusen Jerry & Arto tekivät videohaastiksia Raudalle. Eli oma tärkein panokseni festariviikonloppuun oli lähinnä näyttää ja tuoksua hyvältä. Lovely <3 Sopii mainiosti, yks lonkero ja Opeth, kiitos!

Yläfemma: Jerry haastattelee yleisöä, Arto kuvaa. Haastikset löytyy Raudan Youtubesta!
Alhaalla meneillään mielettömän mielenkiintoisen sarjakuvahahmon Belzebubsin luojan JP Ahosen haastis käynnissä ja alaoikealla: Nahkahousuhevipartio Tyrantti äänessä.

Kesän vesivillitys!

Sittensittensitten… Vahingosta se lähti. Löysin suloisen puron Nurmijärven Myllykoskelta, halusin tulla itse kuvatuksi siinä. Johonkin pitsinriekaleeseen käärittynä. En kerennyt kuvattavaksi, kun jo tarjosin ideaa eteenpäin lahtelaiselle Sini Nivalle. Ja siitä sessiosta se sitten läks vyörymään kesän ykkösaiheena eteenpäin. Vesiteemaa ja pitsillä nimenomaan tai kokonaan ilman. Mikäs siinä, vesi on upea elementti ja moni nainen oli keinuvassa aallokossa kotonaan kanssa sinut.

Ihania jumalattaria, joutsenprinsessoja, seireeneitä, merenneitoja ja lammen ladyja. Kylpytakin helmat viuhuten painallettiin menemään neitokaisten kanssa pitkin kesää crocksit litisten. En minäkään kastumatta selvinnyt, siellä koskessa ja meressä plutikoin, missä mallitkin. Välillä oli muuten aivan helkkarin vaarallistakin puuhaa. Leväiset ja irralliset kivet pinnan alla ja kamera kädessä aiheutti sekä naurunremakoita että kauhunhetkiä.

Huomasin kokemuksen karttuessa tervehtiväni Myllykoskea ja Ruissalon rantoja jo kuin vanhoja ystäviäni. Tiesin tasan, koska aurinko nousee ja milloin se laskee, tiesin vedenpohjan muodot, virtaukset ja varjokohdat.

Yläfemma: Mermaid mood: Marjut Ruuhi
Yläoikea: Serenity: Susanna Ravander
Keskellä vasen: Wellamo: Elsa Kuvaaja: Arto Soini
Keskellä oikea: Swan Princess: Anna Gramm
Alavasen: In the cradle of waves: Virvatulena
Alaoikea: Seiren: Sini Niva

Kuvasimme muutenkin mielettömän paljon erilaisia mallikuvauksia: fantasiahahmoja, synkkää demonitarta, jumalattaria, salakuljettajia, nudea ja beach baby. Edittipöydällä oli ruuhkaa. Malleilin myös, jos ehdin. Kuljin supernaisellisena ympäriinsä kulahtaneet mustat kynsilakat pitkin sormia ja kaulalle kehittyi shamaanihenkinen ikinoki ahkerasta saippuioinnista huolimatta. Kuvauskassini vakivarusteisiin kuului vartaloliimaa, eri värisiä sifonkeja, pitsejä, crocksit, harakankalloja, peuransarvia, kasvomaalit ja ketjuja.

Kesän huippuhetkiin kuuluukin ehdottomasti Arton keksimä ajatus oksista ja kukista kasvoillani. Ihastuimme kumpikin ajatukseen ja lopulta vietimme iltapäivän Ruissalossa kiehkuraisten ja kuolleiden kukkien keralla. Ja pakko myöntää, että tänä päivänä katselen kaikkia kukkia ja risuja eläviä ja kuolleita miettien, miten ne liimaisin kasvoilleni.

Tästä se lähti. Stailaus ja Kuvaus Arto.
Muah: Elsa
Ja tähän kehittyi. Ihastuimme ideaan ja kyllä <3 Jatkoa seuraa. ”Forest spirit”

Syksyn kohokohtia… Pikapyörähdys Ranskassa legendaarisen suomalaisen Black metalbändin Archgoatin kolmikymppisjuhlakeikalla. Ensin päiväsaikaan heiluteltiin kameroitamme Pere Lachaissen kuuluisalla hautausmaalla. Ja matkalla venuelle osui linssin eteen yllärinä huikea kolmen mestarin kohtaaminen: yhteiskuva oli saatava! Ritual Butcherer, Archgoatin sydän ja kitaristi ja biisien kirjoittaja, kerallaan Christophe Moyen, mies, jonka kynästä Archgoatin piirrostaide on lähtöisin ja Arto vuosia yhtyettä kuvanneena ylpeänä vieressä.

Yläfemma: Kryptan ovi. Ruusun henkikin on jo poistunut tuonilmaisiin.
Yläoikea: Ritual Butcherer, Christophe Moyen & Arto Soini.
Alavasen: Archgoat On Stage Henkinen hurmostila vahvana
Alaoikea: Erinomainen matkaseurani Kirsti Runavik ymmärsi yskän ja toimi upeasti mallinani hautausmaalla, kun tarvitsin kohteeksi kameralle muutakin kuin kasan muistomerkkejä.

Keikan aikana syntyneestä harvinaisen rankasta mosh pitistä täytyy mainita pari sanaa. Toki ne on normaaleja metallikeikoilla, kun yleisö oikein innostuu, mut harvoin olen Suomessa, jos koskaan joutunut moiseen myllytykseen, minkä ranskalaisyleisö tarjosi. Tällä kertaa keikkakuvaus sai aivan oman lisämausteensa, yrittäessäni tarkentaa samalla, kun selkään satoi ruhjontaa ja iskua non stoppina. Onneksi mulle on suotu varteen kokoa ja hevosnaisen pystyssä pysymisen taito.

OH MY LOKAKUU!!!!

MIESKALENTERI, LÄHDETKÖ KUVAAMAAN? -Ans mä mietin... Minen millään arvannut, mihin kuvasirkukseen pääsisin, kun ystävättären suosituksesta päädyin kuvaamaan Keto Kickstartin mieskalenteria! Varsinainen amatöörikuvaajan tulikaste. 7 upeaa ketodieetillä kroppansa kuntoon saattanutta miestä päättivät yhdessä tuumin julkaista hyväntekeväisyysprojektina lasten syöpähoitoja varten mieskalenterin. Ja mä sain täysin vapaat ohjat. Kaksi päivää, kaksi lokaatiota ja 12 kuvaa.

Ylärivi: Santeri Pajunen, Pekka Lammi, Pekka Mäntynen, Aki Joensuu
Alarivi: Aki Joensuu, Tero Siukkola, Juha Kinnunen, Tomi Anttila

Halusin aitoa, rouheaa, miehekästä ja sain. Täytyy sanoa, että olen ihan järjettömän ylpeä mallien kyvystä heittäytyä täysin uuteen rooliin. Lähes kaikki olivat ensikertalaisia kameran edessä. Noin puolen tunnin- kolmen vartin sloteilla lauottuna tässä kahdeksan kahdestatoista.. OOOTTE MIELETTÖMIÄ!

MARRASKUUN MAKEAT!

Marraskuun synkeän kaunis teemakuva kuusen kainaloon ikiuneen nukahtavasta Pihlajattaresta. Upea Laura Tahvanainen

Marraskuu ei kauaa kestänyt, sellaista viipellystä piti sen tiimoilta. Ihan hetimmiten kuun alkuun tärähti SteelChaos-festarit Nosturissa. Isoimpina niminään Sodom, Destruction ja Mgla. Tällä kertaa huseerasin niin paljon kameran keralla, että itse musiikki jäi pahasti jalkoihin. Mä mitään kuullut. Aina vaan ei riitä keskittyminen, mutta toisaalta kuvasaldo oli karkkia. Olen jo toisaalla Facebookissa ja Instassa julkaissut kinkereiltä kuvia, joten laitamma tähän vain pari.

Ylävasen: Ancient
Yläoikea: Sodom
Alavasen Mgla
Alaoikea Krypts

Hey Hou Glasgow! Darkness Guides Us-festarit nasahti nätisti marraskuun loppuun. Youtube-kanava Raudan keralla käytiin nauttimassa skotlantilaisesta vieraanvaraisuudesta, pubikulttuurista ja ainakin vähän haggigsesta. Jerry haastatteli bändejä ja Arto kuvasi ne videolle.

Ylävasen: Ankaraa patsastelua: Ville PIrttinen, Arto Soini ja Jerry Kurunen
Keskellä ja laidassa: Kuvaaja kuvaa, kun kuvaaja kuvaa. Elsan lempparia.
Alavasen: Zemial-haastis meneillään.
Alaoikea: Keli oli kylmä. Raunioista löytyi just hyvä kolo yhdelle Jägermeisterille, joka sai kunnian toimia pakkasnesteenä.

Oltiin varsin epäkelpoja vampyyreita ja herättiin aikaisin kuvaamaan rauniolinnoja Arton kanssa. Kelpo turistikohde löytyi yllättävän läheltä: Castle Bothwell eli vapaasti suomennettuna Linna Molempiparempi. Kunnon matkadokkaria mahdollisesti tulossa myöhemmin, varsin antoisa reissu!!!! Niin musiikillisesti kuin kuvallisestikin, pubikulttuuria unohtamatta.

Ollaanko jo kohta joulukuussa? JOOOOOO!

Ihanat joulukuun ”Unelmiesi sinä” boudoir-kuvaukset järjestettiin Venlan kanssa ensimmäistä kertaa Ravintola Tammistossa. Venla kirjoitti kuvauksista juuri edellisessä blogissaan, joten käy vilkaisemassa.

Koko pitkän ihanan päivän päätteeksi, oli pakko saada pikana vielä yksi lähtiäiskarkkikuva Boudoir-tapahtuman pääveturista, Venlasta.

Musiikkia, mihin se jäi?? Hell ja Yeah <3 Rotting Christ ja Moonspell valtasivat Turun Apollon heti joulunkuun pohjille.

Heittämällä yks menneen vuoden parhaista keikoista oli tämä. Rotting Christ
Vahva henkinen hurmostila ensitahdista viimeiseen jopa ylikin… seuraavaa artistia (Moonspell) en meinannut älytä ollenkaan ennenkuin oltiin jo setissään pitkällä. Ei sillä, et se olisi huono ollut, vaan Rotting Christ oli niin poskettoman vaikuttava.
Moonspell Oli neKIN kovia, vaikka sydän jäikin Rotting Christin tielle.

Sitten yksi itselle suurimmista suomalaisista vaikuttajista: Amorphis jäähallilla joulukuussa. Queen of Time-albumin tiimoilta kolmas keikkani, jota pääsin seuraamaan ja tällä kertaa kamerankin keralla.

Amorphis

About siinä se vuosi olikin, vaan ei kuitenkaan. Ruotsalaisen panssarivaunujyrän Mardukin keikka Apollossa. Jotain majesteetillisen vahvaa Mardukin janttereissa vaan on, kun jo pelkän sound checkin aikana tuntui, et naamassa ei leveys riitä hymyyn.

Kiitos Arto jälleen kuvasta <3 Osuit omenaisimpaan hetkeen.
Siinä taas Mardukin Mortuus ja Morgan vahvimmillaan.
”Let the storm break loose as the trumpets of reprisal sound!”

Kamera kasvoi miltei kiinni kasvoihini vuoden aikana. Pidin siis lupauksestani puolet ja olen monta monta tuhatta laukausta kokeneempi, viisaammasta en tiedä.

Uus vuoskymmen tulee ja aion ottaa sen takki auki vastaan ja lunastaa toisenkin puolen lupauksestani, joka jäi viimeksi pitämättä. Kamera siirtyy väljemmille vesille ja hidastaa hivenen tahtia. Annan laululle enemmän tilaa seuraavaksi. Roolit toisinpäin. Kattoos ny miten akan käy. Laulaen toivottavasti.

ERINOMAISTA UUTTA VUOTTA 2020 – TÄHTÄIMESSÄ luovaa hulluutta, herkullisia kuvaushetkiä, inspiraatiota. Otetaan se riemulla vastaan!

Ensi vuodelle luvassa lisää kuvaustapahtumia Unelmiesi sinä-hengessä, ainakin Helsinki Turku, Tampere-akselilla, Lontooseen ei ehditä ihan vielä. Blogi saa vieraileviksi tähdiksi alan ammattilaisia, ”Kysy Ittees viksummalta”-palstan ja kaikenlaista mielenkiintoista, mitä me Venlan kanssa ikinä satutaan keksimäänkin. Saa toivoa, saa kommentoida ja antaa palautetta <3

Skumpat jäihin, vuos 2020 on täällä!

Terveisin Elsa Wellamo

Mistä kaivan inspiraationi kuviin?

Teksti ja kuvat: Elsa Wellamo ellei toisin mainita

Kannen kuva: Arto Soini

Valehtelisin, jos väittäisin vihaavani kauneutta..
Valehtelisin, jos väittäisin, ettei kuvan voimaannuttava vaikutus kiinnosta. Tietenkin kiinnostaa!!! Mut kumpikaan edellä mainituista syistä ei yksinään riittäisi motivoimaan aina vain ja uudestaan tarttumaan kameraan tai lähtemään sen eteen malliksi. Kauneus pelkällään on tylsää ja voimaannuttava valokuvaus yksin henkisesti liian raskasta, täytyy olla muutakin.

Tänään kerron omista inspiraationlähteistäni niin kuvaajan roolista käsin kuin myös mallin silmin. Vaikka useimmiten viihdyn nimenomaan kuvaajana, niin fakta on, että suurimman osan visioistani olen alunperin suunnitellut itselleni malleiltavaksi. En tietenkään pidä niistä kynsin hampain kiinni, vaan sopivan mallin kohdalla toteutetaankin se hänen kanssaan. Kummin vain, kunhan ruutu saadaan napattua. Ideoita on muutenkin kupoli turvoksissa ja lisää tulee enemmän kuin ehdin toteuttamaan.

Valokuvaaminen on ensisijaisesti irtiotto arjesta. Ei ehkä juuri kuvaustilanteessa, koska se harvemmin on mitään muuta kuin arkista organisointia, mallin ohjeistusta ja vaikka kaiken onkin tarkoitus olla ensisijaisesti hauskaa kummallekin, on se silti 100 prosenttista läsnäoloa. Todellisuuspako tapahtuu ajatusprosessissa ennen kuvaamista sekä edittipöydällä ja lopulta, kun kuva on valmis.

Anna Gramm – Jenkkityyliin kasarijumppa-karkkina itsensä visioimana. Malli suunnitteli kuvauksen hengen ja mä enemmän kuin mielelläni läksin moista kanssaan toteuttamaan. Kuvan inspiraationa toimi ulkopuolelta tullut Bruce Springsteenin biisi ”Dancing in the dark”

Olen kiinnostunut ihmisistä. Ihan tavallisista ja arkisista ihmisistä, heistä, joista olisi ihana olla edes joskus ”joku tosi makee tai äree tyyyppi” Vilpittömästi olen sitä mieltä, että jokainen ihminen on kuvan arvoinen.

Siinä hetkessä, kun huomaat vääntäneesi uraa sen parikymmentä vuotta, muutaman muksun, tulleesi arkielämän ja fysiikan lakien kampittamaksi ja nuoruuden särmät on loiventuneet niin henkisesti kun fyysisesti, ni sanos, mikä nostattaa hyvää mieltä, voimia ja uskon takaisin omiin vahvuuksiin yhtä tehokkaasti, kuin vaikkapa kuva ”Minusta sellaisena kuin haluaisin olla?”

Vahvimpia inspiraation lähteitäni ovat seikkailut eri minuuksien parissa. Jokainen meistä kantaa persoonassaan monenlaisia kerroksia: On sankaria, on herkkää, on mielikuvitushahmoa, on sensuellia, vahvaa, surullista, synkkää, luontoyhteyteen kaipaavaa. Sitten löytyy minän vastakohtina esimerkiksi painajaisia tai vaikkapa räiskyvää erotiikkaa. Miksi olla vain hyvis, jos voi olla kerrankin kunnon pahis?

”Nevö forget Kieltolaki 1919-1932”
Viktor Falck feat. Arto Soini Saatiin päähämme kuvata ”salakuljettaja Viktoria” sarjana siellä täällä eri tilanteissa. Tässä ollaan kesämökin naapurustosta löytyvällä navetalla. Alkujaan Idea lähti tuosta kamalan värisestä paidasta…

Aihe on seikkailu, jolla ei tarvitse olla mitään kosketusta todelliseen persoonaan, mutta joku tunne, kosketuspinta siihen tulee kuitenkin kyetä liittämään, vaikka näyttelemällä uskottavasti. Laimea tunneyhteys ei kiehdo. Jos aiot potkaista, potkaise kunnolla.

Mitä tahansa siis, paitsi ”nättiä” tai ”ihan kivaa.” Jos täytyy mainita joitain asioita, mistä en ole millään muotoa inspiroitunut, niin muoti tai arki. Ne ei kiinnosta. Ei myöskään liika rekvisiitta tai maski, varsinkin, jos ne on tehty ainoastaan tyhjän persoonan kuoreksi eikä tukemaan jo olevaa.

Arto Viktorina jälleen. #thuglife #badass #pirtuonparasta

Ammun itseäni ehkä seuraavalla lauseella polveen, mutta malli, jonka visiot kulkevat pelkkä rekvisiitta/meikki edellä siten, että kuvassa esiintyy lopulta sieluton klooni noin tuhannen muun kaltaisisensa keskellä, ei napostele sitten pätkääkään. Pese naamas, katsellaan sitten, mitä sen alta löytyy. Minä olen kiinnostunut sinusta. En siitä, mitä Killstar, Wish tai NYX myy.

Rekvisiittaa toki on aina mukana jotain, kyllähän niillä on oma vahva osuutensa onnistuneeseen lopputulokseen. Ja meikkejä, jos tarvitaan. Ne ovat ikäänkuin muistuttamassa / vahvistamassa kuvaustilanteessa tunnetta ”kuka tai mikä mä tänään oon”. Olen myös huomannut, et lopputuloksesta usein voidaan ne miekat ja meikit jopa ottaa pois ja kuva toimisi silti. Koen onnistuneeni ohjaajana / kuvaajana / mallina, jos lopputuloksesta näen, että persoona ja asenne ovat kylliksi vahvat kantamaan tunnelmaa ilmankin moisia.

JA SE ON SE JUTTU! Sen mä haluan kuvissani nähdä. Aitouden kaiken läpi.

Emilia Ex Raapaisu alleviivaamaan edellä mainittua: On aivan sama, mitä rekvisiittaa kantaa mukanaan tai ei mitään, powerissa löytyy. Vasemman puoleinen kuva on BTS-materiaalia. Eli Behind The Scenes. Emilia on vasta matkalla spottiin, mut miten kukaan voisi välttyä kuvaamasta mitään näin coolia? Niin just, ei mitenkään. Halusin yybernaiselliselle Emilialle kontrastiksi hivenen äijyyttä Clint Eastwood-hengessä.

Vision välähdyshetki vaatii usein muutaman minuutin tuijotuksen tyhjyyteen, lähipiirini ovat nähneet tämän tapahtuvan. En todellakaan ole henkisesti lähimaillakaan. Ja sitten alkaa hillitön papatus, kädet huitoo, mieli laukkaa lokaatioissa, keliolosuhteissa enkä ole ollenkaan vakuuttunut, että kuulijat pysyy kyydissä. Se on ihana tunne, antaa mielen lennellä omia reittejään valmiiseen ruutuun, jonka haluan toteuttaa. Luova hulluus, käytetty sanonta, mutta erittäin osuva. Tila, missä kaikki on mahdollista.

Rouhea ja rohkea ja supernaisellinen <3 Tätä ruutua olin pyöritellyt päässäni huomattavan kauan, kunnes Mirva Behm tuli ja otti vision haltuun. Suvereenisti!

Tällä nimenomaisella hetkellä, kun ulkona on enimmäkseen synkkää kylmää ja märkää haluaisin kuvata suohon hukutetun morsiamen, joka ei hyväksy jo tapahtunutta kohtaloaan, vaan nousee ylös takaisin ryvettyneenä elävänä kuolleena. Yllään vanhanaikainen puhvihihainen, mahdollisesti pitsinen, yksinkertainen, mutta juhlava valkoinen puku, riekaleina ja osittain mädäntyneenä. Kynnenaluset likaisina, hiukset on joskus olleet kauniisti asetellut, kukkaseppelekin niiillä ehkä oli, mutta nyt kaikki on sekaisin. Hän on selkeästi ollut joskus henkeäsalpaavan suloinen, viaton ja toiveikas tulevaisuuden suhteen, mutta joku perkeleenperkele tuli väliin. Rumankaunis kiehtoo aina. Paaaaaaljon mielenkiintoisempaa kuin pelkkä suloisuus.

Tuutko kuvaamaan minut tälläisenä painajaisena vai lähdetkö itse kuvattavaksi? Lupaan, että me kastutaan ja palellaan ja räkä roikkuu ja mutaiset helmat liimaantuu sääriin, mut tylsää meillä ei ainakaan ole ja se kuva… Luultavimmin mitä tahansa paitsi ”ihan kiva.”

Ja muutenkin, heitäs ilmoille ajatusleikkiä: Kuka olisit, jos saisit valita? Millaisen kuvan haluaisit, jos kukaan ei jarruttaisi eikä epäonnistumisen riskiä ole.

Minä mustana leskenä… Kuvan otti Netta Malm Inspiraatiot kulki käsi kädessä kummallakin. Itse halusin kuvaani mustaa pitsiä ja suoniini pahaa verta, Netta visioi loput. Kaboom, love it! Kiitos Netta <3

Makeita ja inspiroivia ideointihetkiä! Luovaa hulluutta, anna mennä… Objektiivin tuolla puolen kaikki on mahdollista.

Terveisin Elsa Wellamo

PS. Ensi kerralla käsittelen kuvaustilanteita itsessään: Matkaa visiosta toteutukseen. Jos pulla käy, ja sopiva kuvaaja/malli osuu suozombiemorsian-visioon (joka on todella avoin) ehkä kirjoitan sen käänteet auki. Ei voi tietää, kaista on auki kaiken tulla.

Kuinka tartuin kameraan

Teksti ja kuvat Elsa Wellamo ellei toisin mainita

Kannen kuva: Arto Soini

Elettiin kevättä 2010, kun Taaborinvuoren kesäteatterissa esitettävä ”Kaikkien Aikojen Pertsa ja Kilu” tarvitsi uusia promokuvia. Ohjaaja ja käsikirjoittaja Taavi Vartia antoi oman kameransa käteeni, opetti perussäädöt, ohjeisti tarkalleen millaista kuvaa näyttelijöistään haluaa, neuvoi pari niksiä matkaan, ja siitä läksin ekan kerran ottamaan kuvaa näytelmän mainoksia varten.
Tärkeintä oli esitellä näyttelijät nimenomaan rooleissaan, eikä pelkästään hymyilevinä itseinään. ”Muista Elsa kuvata roolihahmoa, roolihahmoa!”

Ensimmäisenä kohteenani oli laulajatar Anna Hanski, joka esitti vuoroin Pertsan äitiä, vuoroin Kilun äitiä. Toivoin saavani tallennettua seikkailuhenkisestä pojastaan huolissaan olevan 50-lukulaisen työläisperheen äidin tunnetilaa tämän odottaessa poikaa ehjänä kotiin saapuvaksi. Rekvisiitaksi olin napannut kotoa pienen pöytäliinan solmiakseni sen Annalle huiviksi. Kuvauslokaatioksi valikoitui sauna, jotta sain taustan vanhahtavan tummaksi ja saunan ikkunasta tuli sopivasti valoa. Onnistuin tallentamaan toivomani huolen, mutta olin kuvannut Annan liian läheltä, joten nenä oli kuulemma suhteettoman iso. Tästä sain palautetta ohjaajalta välittömästi, kiitos. Onneksi Annan kauniit silmät ja leukalinja veivät nenästä voiton. Opin nopeasti, ettei saa mennä liian lähelle, mittasuhteet vääristyy. Anteeksi Anna…

Seuraavaksi kuvasin Kilun isää näytelleen Oskari Katajiston. Näytelmässä myös isän kaipuu seikkailuun oli valtaisa ja jokin Oskarin merihenkisessä olemuksessa kirvoitti pyytämään mieheltä lisää kaihoa kasvoille. Sain, mitä pyysin ja olin haltioissani, millaisen muutoksen näin kuvissa kehkeytyvän, kun ammattinäyttelijä hetkessä nappaa tarjoamani idean. Samoilla tulilla kuvattiin muitakin näytteijöitä: Eija Vilpas, Alina Tomnikov ja Sani: humoristisina, nauravina, vaarallisina, viekkaina, sankareina ja rohkeina. Kainalossa kassillinen teatterirekvisiittaa, silmissä sopiva lokaatio, mielessä hahmon tunnetila ja olin tosi ylppis ja innoissani tehtävänannosta. Jatkoin näytelmän kuvaamista harjoituksissa ja katsomossa ihastuen touhuun täysin.

Sain tuolloin muutenkin seurata vierestä ammattiohjaajaa työssään ja näin jälkikäteen ajatellen, se on varmasti antanut vahvuuksia kameran taakse, vaikka varsinainen liikkeellelähtö kuvaamiseen käynnistyi vuosia myöhemmin. Valitettavasti tuotannon kotsivuja ei enää ole, joten kaikki kuvakarkit lensivät sitä myötä bittiavaruuteen.

Näytöksestä… Eija Vilpas Pertsan äitinä kurmoottaa poikaansa. Ari-Kyösti Sepon kompatessa vierestä. Upea esityskesä <3 Toivottavasti joku kuvien Abrakadabra iskisi ja toisi kadonneet kuvat takaisin kansioihini. Sitä odotellessa..

Yhtenä iltana olin ulkoiluttamassa koiraa ystävättäreni Caritan kanssa ja kuulin että hän oli maksanut sievoisen summan rahaa yhdestä käsitellystä kuvasta, johon oli pettynyt. En ollut aiemmin törmännyt ajatukseen, että ihmiset käyvät kuvauttamassa itseään just for fun. Minun näkemykseni potreteista oli hyvin kapea-alainen. Luulin että ihmiset otattavat itsestään vain perhepotretteja, tai kuvia koiristaan tai häistään, yo-kuvia ja niin edelleen. Mielestäni vain oikeat mainosmallit, bändien promot, julkimot ja kaupalliset tarkoitukset oli kuvauskohteita. Ja yhtäkkiä hyvä ystävättäreni oli kuvauttanut itsensä ja koin ajatuksen kiehtovaksi.

Ilmeni, että vaikka Carita oli meikattu kauniisti, puettu upeasti ja kaiken piti olla kunnossa, oli kuvaaja jättänyt hänet yksin studiovaloihin selviytymään malleilusta ja lopputuloksessa seisoi epävarma ujo nuori nainen. Caritaa harmitti jälkikäteen, ettei ollut todellakaan saanut kuvauksesta sitä, mitä oli hakenut. Puolen tunnin slotti olla kuvattavana, ilman kannustusta ja ohjausta täytenä untuvikkona. Kuka siinä ajassa onnistuu saamaan itsestään irti parastaan?

Vaikken ollutkaan aiemman teatterikeissin jälkeen vuosiin koskenut kameraan peläten sen vaatimaa teknistä kikkailua yli kaiken, keksin, että annetaan sulle rooli!! Tehdään susta Molla Maija, ensi ihana, rakastettu ja suloinen ja sitten revitään se rikki ja saat olla vihainen ja surullinen, kuvataan se! Pakkoko on olla aina vaan kaunis, läsnäolo on se juttu.

Kuva: Outi Ojanen MollaMaija: Carita Wahlman

Samanaikaisesti toinen ystäväni, Outi Ojanen oli ostanut ensimmäisen järkkärinsä, studiovalot ja taustakankaat. Kolmeen naiseen vietimme lauantaita Outin opetellessa kuvaamista, Caritan malleilua ja minun ohjaamista. Olin ottanut muutaman värivalon mukaani bändin treenikseltä, jotta saadaan lisäpoweria Caritalle. Siitä ”siskot opettelee kuvaamista”-illasta voisin väittää löytäneeni uskon omiin siihen asti jemmassa olleisiin kykyihini ohjaajana. En siis vieläkään kuvannut. Hyppäsin itsekin kohdevaloihin kuvattavaksi, Caritan muokatessa meikkiään. Rekvisiittana ja suunnitelmana oli tuttu ”kassillinen mitä sattuuta”

Kuva: Outi Ojanen MollaMaija: Carita Wahlman
Kuva: Outi Ojanen MollaMaija: Carita Wahlman

Meillä oli äääääääärimmäisen hauska ja antoisa ilta, josta saimme kaikki ihan uutta virtaa aiheeseen. Viikko myöhemmin kuvasin ekan kerran itse Outia hänen kamerallaan ja laitteistolla. Nämä kaksi upeutta olivat siis ensimmäisinä tähtäimessäni muovailuvahana. Olen näin jälkikäteenkin superylpeä kuvista, mitä saimme tuolloin aikaan. Ja huom huom huom!! Jokainen kuva on raaka, täysin muokkaamaton, koska kumpikaan meistä ei tuolloin tiennyt editoinnista tuon taivaallista.

Kuva: Outi Ojanen Mallina minä.
Kuva: minä Peikkotyttö: Outi Ojanen

Lopulta pari kevättä takaperin tarvitsin edesmenneen bändimme saralla promokuvia, joiden keskellä sain opetella editoimaan. ”Photarin alkeet tutuksi” -yyberintensiivikurssi osat yksi-tuhat kuukaudessa kuvaajan itsensä opettaessa vieressä kädestä pitäen. Kiitos Michael Åhlfors tanakasta sysäyksestä valokuvauksen pariin !!

Maidens of the North: Veronique, Satu, Elsa, Helena, Laura ja Monika. Kuva: Michael Åhlfors
Edit: Michael ja minä. Noin 23 tuntia / kuva. Kiitos Aaron Nace, Phlearn & käsittämättömän monta litraa punaviiniä.

Istuttuani määrättömät ajat tavaamassa Photarin saloja ja katsottuani vuorokaudet läpeensä Aaron Nacen PHLearneja, päätin viimein ryhtyä itsekin kuvaamaan. Sain kameran jälleen lainaksi. Syöksyin sen kanssa erilaisiin tapahtumiin kuvaamaan festarikansaa ja esiintyjiä muun muassa Alppifolkiin ja festareille ja minne lie. Ihan vain etsiäkseni teatterioppien mukaisesti ”epätavanomaista tavallisuudesta” eli mielenkiintoisia ihmisiä, kuvakulmia, tunnetiloja, valoja. Kuvasin lapsiani, koiriani, pihan kukkasia, arvaatte kyllä: kaiken mikä oli itselleni rakasta.

Esikoiseni Theo kesällä 2017 osui ekana lainakamerani tähtäimeen. Kiinnitimme kiipeilyköyden Myllykosken siltaan kiinni ja oltiin ihan Tarzaneina. Paras hetki jahdata kohdetta kameralla.

Olin onneton kamera-asetusten kanssa. ISOarvot, suljinajat ja aukot tuotti pitkään harmaita, pitkäpinnaisuus ei ole koskaan kuulunut vahvuuksiini. Jos joku nyt haluaa tietää teknisistä taidoistani jotain: niin rehellisesti kerron, että aloitan useimmiten edelleenkin automaatilla ja jatkan siitä sitten manuaalin puolelle säätäen kaikkea mahdollista suuntaan ja toiseen, kunnes koen että tulos miellyttää. Mutta sen verran aloittelijaksi itseni vielä lasken, etten esimerkiksi muista ulkoa ensimmäistäkään vakiosäätöä, mitä olen huomannut muiden kuvaajien muistavan. Kun itse kuvaan enimmäkseen aina pelkästään luonnonvalolla tai livemusakeikkojen valaistuksen turvin, muuttuu olosuhteet alinomaan, joten säätäminen on jatkuvaa yritys, erehdys, opitko mitään, ai et? Itke sit jälkikäteen kotona-tasapainoilua. Ja kyllähän mä toisinaan itkenkin ja jos koen osuneeni oikeaan, yritän painaa mieleeni, mitä tuli tehtyä oikein.

7.12.2017 Päivänä, jolloin ostin oman kamerani oli ystäväni Helena Haaparanta keikalla Crimfall-bändinsä kanssa Turun Gongissa. Soitin Helenalle: ”Ostin kameran, saanko tulla tänään kuvaamaan teitä?!” <3 KIITOS!!!

Oppiakseni kuvaamista, tutkin maalaustaidetta, miten suuret mestarimaalarit käsittelivät valoa mausteena pimeyden ja tummien sävyjen ja tunnetilojen hallitessa kuvia. Tai etsin muuten vain kuvia, joista pidän ja opettelin matkimaan valojen suuntauksia samoin. Alkuun jalustalle asetetulla kumiankalla tai ananaksella, jolla oli sukelluslasit, että sain ”kiiltoa silmiin.”

Sillä tiellä edelleen, opiskellen. Ottaen mallia paremmilta, varastaen viisaammilta. Kuvaten kaikkea, mikä vähääkään liikuttaa. Kuluneen vuoden sanoisin olevan antoisin. Huomaan katselevani ympärilleni aivan erilaisin silmin, mitä aiemmin. Siellä missä ennen näin rumia ja tylsiä risukkoja, näkyy tänään makean ankea tausta. Kauneus on katsojan silmässä. Kiitos kameran, siitä ei ole puutetta. Väännä ja käännä, kunnes näyttää ruudulla hyvältä.

Ankeaa karkkia Arton kanssa hylätyllä tehtaalla. Kuvasimme toisiamme. Paras tapa oppia niin kuvaamaan kuin ohjaamaan sekä olemaan mallina, on päästä kameran molemmille puolille. <3
Sama hetki ja tehdas kuin yllä. Mallit ja kuvaaja vain vaihtoivat paikkaa. Maskit ja stailaus: minä. Kuva: Arto Soini

Olipas siinä asiaa poikineen!! Ensi kertaan, jolloin ajattelin kertoa, mistä ammennan inspiraationi. Mitä canonintakaisessa mielessä liikkuu..
Upeaa joulukuun alkua <3

Terveisin Elsa

Olethan löytänyt muuten instagramtilimme? www.instagram.com/tahtaimessa. Joulukalenterin eka luukku on jo avattavissa!