”Kunpa edes joskus saisi touhuta kiireettä…”

Teksti ja Kuvat: Elsa Wellamo

Kansikuvassa All Mighty Archgoat messuamassa Turku Saatanalle 8 -blackmetalfestivaaleilla maaliskuun alussa.

Jos ikinä saisin vuorokauteen lisää aikaa, niin… Tekisin mitä? – Järjestäisin kaiken paikoilleen, suunnittelisin nipputolkulla uutta kuvamateriaalia, tekisin loppuun ajan kanssa sivuun heitetyt projektit, perustaisin kotisivut, opiskelisin uutta, päivittäisin taitojani… Hengästyin omista aikomuksistani niin, että tuntui kerta laakista helpommalta olla sohaisematta haaveiden ja pakkojen kasaa ollenkaan. Ikiomaksi suunnitellusta ihanasta ajasta meinasi tulla suorite. Heitinkin pakot heti oitis romukoppaan! Stressattavaa tässä ajassa löytyy ilmankin, että kehitän moisia aiheita itse ainoatakaan lisää.

Mitä ihan ekana sitten touhusin?

Kuvasin omia teinejäni

En tiedä montako kertaa olemme lasteni kanssa suunnitelleet yhteisiä kuvaushetkiä sen mukaan, miten päivänvaloa riittää. Normaalisti he ovat aina koulussa ja viikonloput remutaan kukin missäkin. Kevät on onneksi täällä ja poikkeusolot antoivat mahdollisuuden kuvata keskellä päivää arkenakin. Nyt viimein päästiin kuvaamaan rennolla ranteella pikasessioita spontaanisti. ”Sä oot siin ja täs on kamera ja aurinko on ohuen pilviverhon takana, mennään!”

Juostiin tyttären kanssa vartiksi takapihalle, koska tuuli makeasti. Mikä on makeampaa kuin saada kuvata rakkaimpiaan lähes koska tahansa. Moora 15v.

Järjestin kuva-arkistoja

Toteutin tosiaan kuva-arkistojen uudelleen järjestämisiä, kuten aiemmin suunnittelin. En tosin niin laajassa mittakaavassa, mutta kuitenkin. Palasina ne norsutkin syödään. Konkarikuvaajien ohjeiden mukaisesti nyt on säilöttynä ainakin kahdelle ulkoiselle kovalevylle ne rakkaimmat aarteet. John Tackmanin kirjoitus löytyy tuosta parin blogin takaa, suosittelen lukemaan tämän, jos sinullakin on pari tenkka poota aiheen tiimoilta. Itsekin toteutan askel kerrallaan kuvakirjastojen siivoamisprojektia. Se osoittautui lopulta isommaksi savotaksi, mitä arvasinkaan.

Suuntasin enemmän sitä kohden, mikä on rakkainta eli bändipromoja

Musiikki on minun äidinkieleni. Syli, jossa löydän minuuteni ja luovuuteni monet tasot. Siksi nautin suunnattomasti, kun pääsen kuvaamaan artisteja ja bändejä, ovat he sitten lavalla, kulisseissa tai vaikkapa heidän promokuviaan. Sieltähän alun alkaen innostukseni kameran taakse on syntynytkin. Okei myönnän, että tietynlaiset genresidonnaiset stereotypiat lajin parissa ahdistavat mutta silti musiikin kyljessä otetut kuvat ovat minun karkkilaarini. Jotenka nyt juuri olen ilokseni saanut uusia promokuva-aihioita suunniteltavaksi.

DreamSpyn debyytti julkaistiin tuossa noin kuukausi sitten. Tästä musakuvaproggiksesta olin erityisen innoissani, koska kerrankin sain olla kuvamateriaalin suunnittelussa mukana ihan sen ensimetreistä lähtien. Mies DreamSpyn takana, Anssi Tamminen, on muuten tehnyt kaikenkaiken ihan kaiken itse alusta loppuun. Vain me kuvaajat: minä stilleissä ja videon kuvaaja, Teemu Kokkonen, olemme projektin ainoat lisäkädet. Musaa kuunneltavissa muun muassa täältä: Sidekicktrain

Tutkinut ihailemieni kuvaajien otoksia, opiskellut uutta ja tuulettanut päätä

Suivaannuin hetki sitten itseeni yhden kuvauskeikan jälkeen. Tunsin olevani takaperoinen, laiska oppimaan uutta, kangistuneeni kaavoihin ja sen myötä tyytymätön töihini. Tämä herätys tapahtui, kun katselin samassa kuvaustilanteessa olleiden muiden kuvaajien töitä. Kun kuvaa rinta rinnan konkareiden keskellä, on pakko olla valmis oppimaan uutta tai sitten voi vaihtoehtoisesti heittää kameran parvekkeelta. Ei voi jäädä lillumaan itsetyytyväisenä paikoilleen. Olen tuhannesti kiitollinen heille ja myönnän kyllä olevani välillä pirun kateellinenkin. Kiitos kun kiritätte, motivoitte ja kannustatte minua paremmin kuin mikään muu.

Tällä erää innostuin kuvaamaan aiempaa enemmän rumpaleita: tähtäimessä muun muassa Archgoatin Goat Aggressor

Seuraavaksi ajattelin tuoda uutta oppia ja näkemystä vanhoihin kuviin.

Kun uutta kuvamateriaalia ei juuri nyt pahemmin tungokseksi asti synny, niin ajattelin niitä arkistojen helmiä retusoida uusilla silmillä ja uusilla opeilla. Niskasta siis tiukasti kiinni ja naama ruutuun. Ostin jonkun tyrkyllä olleen kuvaus- ja kuvankäsittelykurssin verkosta. Lankesin, mutta ihan rohkaisevaahan se on ollut ja inspiroivaakin. Tavoitteet harppasivat todella korkealle. Aika näyttää, miten niihin kiivetään. Nautin oppimatkasta ja teen parhaani, että käytettävissä oleva aika kuluu hymyssäsuin eikä pakonomaisesti suorittaen.

Aurinkoista kevättä ja uusia luovia tuulia toivotellen

Elsa Wellamo

Kuvaaja & kuvaaja pariskuntana = täystuho

Kirjoittanut: Elsa Wellamo Kuvat: Elsa ja Arto Soini

Helmikuun viimeisiä rakkausteemaisia blogikirjoituksia viedään just nyt… Kun tämä julkaistaan, ollaan jo maaliskuussa, mut kirjoittamishetki on sentäns vielä helmikuun puolella.
Tällä kertaa kirjoitan omasta näkökulmastani millaista on, kun parisuhteen kumpikin osapuoli on kuvaajia. Niinkuin minulla ja miehelläni Arto Soinilla. Toinen meistä on viihtynyt kameran takana pitkän aikaa ja toinen vasta on aiheen piirissä alkumetreillä.

No ihan pelkkää auvoahan se ei ole, voinen kertoa. Ensinnäkin se, joka vasta opettelee olen minä, enkä suinkaan aina muista, että toisella on niitä laukaisuja hitokseen enemmän. Vaikkemme tokikaan ole kilpailutilanteessa keskenämme, niin kyllähän mun on myönnettävä, et turhan usein petyn itseeni, kun en yletä kuvineni lähellekään sitä, mitä näen toisen ottavan. Ja kyllä, ottaa luonteelle tämä.

Artolla kuitenkin on takataskussaan kokemuksen tuomaa nopeutta ensinnäkin tietää, mikä linssi milloinkin on tarpeen, minkälaisilla säädöillä lähdetään eri tilanteissa leikkimään jne. Ja neuvoahan minä en tokikaan moiseen kysy!! En, kun ihan itse täytyy vääntää ja säätää ja vasta kun kaik menee seinille, ni sitten on avautumisen hetki, ”auta nyt!”

Olen aina ollut huono vasta-alkaja. Ja sitten en kysy neuvoa, vaikka toinen enemmän kuin mielellään kertoisi, mut ei. On pitänyt varta vasten opetella ottamaan ohjeistusta vastaan. Mutta koen, että rinnallaan minusta kuoriutuu parempi kuvaaja vauhdikkaammin kuin itsekseni opetellen.

Ostin ensimmäisen järkkärini joulukuussa 2017, käytetyn Canon 5D Mark II:sen. Olimme noihin aikoihin tapailleet Arton kanssa alle kuukauden päivät. Pakkohan se oli uutta kameraa päästä heti luukuttamaan! Joten rykäistiin suoraan yhdessä Turun Gongiin kuvaamaan laulajatar-ystävättäreni Helena Haaparannan keikkaa Crimfallin kanssa.

Ensimmäinen keikkakuvani Arton opastuksella napattuna. Joulukuuta 2017, Helena Haaparanta & Crimfall

Arto lainasi tarvittavaa optiikkaa ja sääti kamera-asetukset kohilleen. Jonkin verran olin asetuksista opetellut edellisen lainakamerani turvin pohjille, mutta pimeää ja savuista keikkatilannetta en ollut vielä päässyt kokemaan. Mitenkä makiaa moinen yhdessä kuvaaminen oli. Tuolloin vielä orastavalle parisuhteelle se enteili pelkkää hyvää.

Sitten keksittiin matkustaminen kameroiden keralla. Tai siis… Artollehan tuo oli tuttua huttua vuosien varrelta entuudestaan, mut itselläni sattui olemaan takana pitkä tauko kaikenlaisesta reissuamisesta eikä kuvaaminenkaan ollut aiemmin ollut mikään erityinen case. Nyt oli. Katselin maailmaa erilaisin silmin kuvaamisen myötä. Olin jo aiemmin havainnut, että siellä missä ennen näin ruman risukon, nyt näinkin romuluisen kuvauslokaation.

Eka reissu kimpassa kamerat kainalossa. Jos lähtee Gdanskiin, on kyllä käytävä Stutthoffin keskitysleirillä. Toki samalla reissulla nähtiin Marlborkin keskiaikainen ritarilinnakin ja pyörittiin muualla turisteina, mutta tämä.. Pysäytti.

Musiikki on meidän kummankin toinen suuri kiinnostuksen kohde. Arto kuvasi keikkoja ja festareita sillä aikaa, kun mä vahdin, et kaljansa pysyi kylmänä. Loistava työnjako!! Joskus tosin jouduin jokusen kaatamaan omaan kurkkuuni, jottei liiaksi lämpene. Toisinaan sain kamerankin käteeni, jotta mies saa ihan oikeasti hetken istahtaa… Tais nähdä minun naamastani, kuinka korpeaa, jos en nyt yhtään kuvaa saa itsekin laukoa välillä.

Ensimmäinen isomman vaihteen yhteinen festarikuvaus osui kohdalle Rockfesteillä Hyvinkäällä 2018. Artolle kyseisen festarin kovinpana vetonaulana toimi Ozzyn osuminen lavalle kameran eteen.

Ja minun momemtum osui kohdalle, kun ikirakas Judas Priestini – Rob Halford oli tuossa nenäni edessä hopeisessa hapsutakissaan starttaamassa keikkaa. Muutoinkin kyseinen Rockfest-viikonloppu piirtyy mieleeni neljän päivän intensiivisenä keikkakuvauskurssina. Hyppy pää edellä altaan syvään päähän.

Kolmen esiintymislavan kesken alati vaihtuvat bändit, sekalaiset valo-olosuhteet, välimatkat pitistä eli lavan etureunaan kuvaajille varatusta alueesta artisteihin. Yksi esiintymislavoista oli vasten aurinkoa, vähällä valokalustolla. Toiselle lavalle porotti aurinko suoraan sisälle ja kolmas lava oli sisällä hallissa rankalla valokalustolla varustettuna. Lähes jokaisen bändin esiintymisten välissä mietittiin Arton kanssa, mikä meni edellisen kanssa hyvin ja missä löytyy petrattavaa ja koko ajan ammuttiin lisää kuvaa. Yritystä ja erehdystä, lisää yritystä ja kourallinen onnistumisia peräjälkeen ja kaikki uudestaan monta kertaa. Lopulta näin omissakin kuvissanikin tosi makeita osumia, mikä kannusti jatkamaan.

”Ai sun mies on kuvaaja, no te varmaan sit kuvaatte toisianne koko ajan!” -Öö, ei. Sepä ei olekaan niin helppoa, mitä ensin voisi kuvitella. Kaikki se varmuus mikä minulla on kuvaajana muiden mallieni kanssa, loppuu juuri siinä kohdassa, kun kameran edessä onkin se, jota katson kuvaajana ylöspän. Kaupanpäälle parisuhteen omat roolitukset nousevat tielle. Sitä on herkempi närkästymään oman siipan kanssa kuin muiden. No tästähän on sittemmin opeteltu pois. Sovittiin, että ei meidän ole pakko aina onnistua, me saadaan kumpikin olla välistä sysipaskoja niin malleina kuin kuvaajinakin. Pääasia, että mennään ja leikitään. Ja!!! On tuota kurakuvaa tosiaan tullutkin napsittua, mut onneksi saatu myös helmiä.

Halusin itsekin tulla kuvatuksi Wellamona, veden emäntänä kuvattuani muita ihanaisia merenneitoja pohjille tovin. Inspiraatio iski toteutettavaksi lähes keskiyöllä Ruissalossa kesäyönä, jolloin aurinko tuskin laskee koskaan. Vieressä BTS-selfie uitetusta Wellamosta Ahtinsa kyljessä.

Viime aikoina meidän tekemisemme on saaneet uutta virtaa ihan roolimuutoksienkin tiimoilta. Arto on viihtynyt aiempaa enemmän videokameran takana, kuvaten muun muassa Rauta-kanavalle Kurusen Jerryn kanssa videohaastatteluja artisteista . Itse taas olen ollut mukana joko assaroimassa kuvauksia tai sitten ottamassa keikoista stilliä, kuten ennenkin. Eli samat tapahtumat ja reissut edelleen, mutta toimenkuvat kulkevat pikkasen erilaisina vierekkäin.

Tuskafestarivibes 2019. Arto videoi viikonlopun ajan Raudalle niin yleisöhaastatteluja kuin artistejakin. Itse lähinnä keskityin musafiilistelyyyn ja satunnaisesti assarointiin eli kaluston kantoaasina katsoin, ettei miehen kalja liiaksi lämpene..

Yks hauskimpia tälläisiä oli marraskuinen kaksipäiväinen Glasgow – Darkness Guides Us-festivaali. Neljä kärpästä yhdellä iskulla: Musiikkia, turistielämää, kuvaamista ja hemmetin hauskaa seuraa.

Black metal-festareiden ohella ehdittiin turisteilemaankin… Linnoja ja hautausmaita ja paikallista pubikulttuuria. Aivan mahtireissu <3
BTS-kuvaa Zemialin haastiksesta Raudalle, Jerry haastattelee bändiä ja Arto kuvaa. Haastattelu nähtävissä täältä!

On tuntunut mukavalta kuulla palautetta sellaisilta tahoilta, joita olemme yhdessä kuvanneet, että me muodostetaan Arton kanssa yhdessä hyvä tiimi. Ihan hetki sitten teimme musiikkivideota ja otimme samalla kyseisen bändin promokuvia. Arto hoiti pääasialliset kuvaamiset, niin videoinnin kuin promokuvienkin stillit. Minun tehtäväksi lankesi milloin ohjaajan rooli, milloin valomiehenä toimiminen ja toisinaan napsin ihan vain behind the scenes-kuvaa.

Ollaan toki joskus tehty toisinkin päin: minä kuvaan bändien promoja tai vaikkapa ravintolan pizzoja ja Arto auttaa. Näitä yhteissessioita voisin mieluusti touhuta enemmänkin. Näin saadaan valjastettua kummankin taidot loistavasti käyttöön. Arton valtti on kameran hallinta kaikkine herkkuineen ja omat vahvuuteni taas on tuolla mallinohjauksessa ja yleisessä organisoinnissa. Win-Win. Näitä lisää kiitos <3

Luonteiltamme ja toimintatavoiltamme olemme täysin vastakkaiset: Siinä missä minulla ei ole minkään sortin itsesuojeluvaistoa eikä juur rajoitteita, mitä/missä/miten voi kuvata, on Artolle taas siunaantunut roppakaupalla harkintakykyä ja realismintajua. Toki tämä aiheuttaa kolareita, mutta kun katsoo lopputuloksia, niin enemmän onneksi näkyy otetun ja eletyn melkoisen briljanttejakin hetkiä. Kun toinen on konkari & tekijä ja toinen on ylitsepursuavan mielikuvitusrikas, joka ei tajua pelätä juur mitään..

Eipähän ole kuulkaa tylsää!

Ruissalovibes kuvatuna viikon välein.. Objektiivin tuolla puolen vuoroin sinä ja minä <3

Sellaiset tunnelmat tällä erää! Toivottavasti avasi pikkasen ajatuksiamme kuvaajana & kuvaajana ja ennenkaikkea pariskuntana, joka jakaa saman harrastuksen.

<3:lla Elsa Wellamo & Arto Soini, joka ehdotti kirjoituksen otsikoksi ”Täystuho” Se on just näin XD

Kiitos vuosi 2019, miten meni noin niinku omasta mielestä?

Teksti ja kuvat ellei toisin mainita Elsa Wellamo Kannen kuva Arto Soini

Lupasin vuosi sitten itselleni, että kuvaan enemmän ja laulan enemmän. Upea lupaus ja vielä upeampi suunnitelma. Mettään meni ja ryminällä.
Kuvasin, malleilin ja kuvasin vähän lisää ja kadotin siinä leikkiessäni kameran kanssa laulumikrofonini jonnekin kuvausrekvisiitan alle kirjaimellisesti. Vaatekaapin perukoille koko vuodeksi. Ei pysty ihminen panostamaan satasella kaikkeen, tulee sutta jälkeä ja sitä ei mun kirotunlaiseen perfektionistisuuteen taipuvainen pääni kestä. Täytyy hengittääkin välillä.

Mutta mennyt vuosi valokuvan parissa on antanut aivan valtavasti uusia juttuja ja avannut ovia, joihin en ollut aiemmin keksinytkään kurkistaa, esimerkiksi tämän blogin sekä musiikin ja kuvien kyljessä matkustamisen. Tänään ajattelin käydä läpileikkauksena, ettäkä mitäkä ehmettiä tapahtui 2019.

Vuoden alkajaisiksi tammikuussa:
Lumikuvaus Perkeletär:
Perkeletär on oma sooloprojektini metallimusiikin parissa. Fiilisteltiin Arton kanssa manaajan hengessä lumisateessa Palojoella, Aleksis Kiven maisemissa. Käsissäni uskomattoman upea, mittatilaustyönä Niina Koon rakkaudella ja palolla sitoma valtava kirja. Keskiaikaisten oppien mukaan tehty, 500 sivuinen vuohennahkakantinen aarre odottamassa sisällökseen laululyriikkaa. Se syliin ja akka lumeen. Kulkematon hanki, lauluton kirja.

Yhtäkkiä kaikki nämä sivut olivat tarinoita vailla,
eikä kukaan kaivannut niitä niinkuin minä.
Kuvat: Arto Soini
Kirja: NiinaKoo

Maaliskuussa koettiin Turku Saatanalle VII -festivaalit Logomossa. Metallihelvetin hengessä tunnen olevani elossa: black metal-keikalla ja samalla kamera kädessäni: kokovartaloerektio on se sana kuvaamaan tunnetta.

Sen ohella olen pannut merkille kierreltyäni vuosia erilaisissa musiikkitapahtumissa, että black metal -kansa on yksinkertaisesti visuaalisesti kaunein tietämäni yhteisö. Puhun siis nimenomaan yleisöstä. Artistit itse sen sijaan ovat usein aika perkeleen luotaantyöntävän näköisiä maskeineen, veriroiskeineen ja sianpäineen. Mikä tietenkin on huomattavan paljon mielenkiintoisempaa kuin perinteinen perussiisti nätteys/komeus. Täytyykin tulevana vuonna kuvata yleisöä enemmän, koska tänä vuonna keskityin vain lavan antiin.

Vasemmalta oikealle: Audn, Front ja Sargeist.

HuhtikuussaRitual Black” Andi Balochin – Archén kanssa. Koin miltä tuntuu, kun kuvaajalla on koko shootti hallussa aasta ööhön. Andi päätti täysin, mitä kuvataan ja missä. Hänellä oli rekvisiitat mukanaan ja maskeerausidean olin saanut viestitse ennalta, joka toteutettiin yhdessä. Tein juuri, kuten sanottiin ja voi morjensta päivää, miten miellyttävää oli kaltaiseni amatöörimallin toimia näin. Juuri tämän luontevan ja onnistumisen olotilan haluan jakaa omillekin malleilleni kamerani edessä.

”Ritual Black”
Kuvakiitos ARCHÈ

Huhtikuussa kuvasimme sitten Arton kanssa hylätyllä teollisuusalueella toisiamme. Kuten edellä koin itse, nyt kerroin Artolle, millaiset vaatteet ja maskit laitetaan. Jälkimmäiset tein itse. Omaan silmään tämä crossover ”Nykyajan viikinki”-teema vaikutti karkilta ajatukselta varsinkin, kun mies itse hehkuu moista henkeä luonnostaan. Erinomainen treenimalli minulle <3 Samoilla jalansijoilla hän kuvasi minua. Kaksin aina kaunihimpi, parisuhdeleikkinä parhautta.

-Vikings, it seems, make their own way –
Vuoronperään kuvaajina ja malleina Arto Soini ja minä
Muah: Elsa
-Vikings, it seems, make their own way II-
Vuoronperään kuvaajina ja malleina Arto Soini ja minä
Muah: Elsa

Oi toukokuu ja kesän ensifestarit: Steelfest-Hyvinkää. Kaks päivää silkkaa auringonpaistetta ja kasa ihmisiä hyvällä mielellä kokoontuneina maapallon joka kolkasta musiikin äärelle. Kalja oli kallista, kansa laittautunutta ja tämän sanottuani, todellakin tähtäilen ens kesänä enemmän yleisöä! Toistanko itseäni?

Nargarothin kitaristi, Arkhon Infaustus, Alhaalla oikealla Arto kuvaa Vital Remainsin poikia, ja alhaalla oikealla meuhataan nii maan pirnatusti, Brian Werner/ Vital Remains

Kesäkuu ja viimein oma ensimmäinen TFCD-mallini ja kuvaukseni: Meri Myllyneva aka Merissa Twinklestar. Linja-autoasema, Helsinki. ”Ota ne ihanat siniset mikroshotsit messiin, mä tuon sulle reikäpaidan” Avot. Olin aivan pähkinöinä päästyäni takaisin kotiin kuvien kimppuun. Voiko tuollaista mallia olla ja tilauksesta poutapilvistä sinistä taivasta. Opin Merissalta niin paljon ja kuuleman mukaan juna kulki molempiin suuntiin.

Sädehtivä Merissa Twinklestar

TUSKAAAA!!! Järjetön kasa klassikkobändejä. Slayer, Anthrax, Behemoth…Oma lempparini Opeth. Oikeasti kuvasin maksimissaan vain behind the scenes-materiaalia samalla, kun Kurusen Jerry & Arto tekivät videohaastiksia Raudalle. Eli oma tärkein panokseni festariviikonloppuun oli lähinnä näyttää ja tuoksua hyvältä. Lovely <3 Sopii mainiosti, yks lonkero ja Opeth, kiitos!

Yläfemma: Jerry haastattelee yleisöä, Arto kuvaa. Haastikset löytyy Raudan Youtubesta!
Alhaalla meneillään mielettömän mielenkiintoisen sarjakuvahahmon Belzebubsin luojan JP Ahosen haastis käynnissä ja alaoikealla: Nahkahousuhevipartio Tyrantti äänessä.

Kesän vesivillitys!

Sittensittensitten… Vahingosta se lähti. Löysin suloisen puron Nurmijärven Myllykoskelta, halusin tulla itse kuvatuksi siinä. Johonkin pitsinriekaleeseen käärittynä. En kerennyt kuvattavaksi, kun jo tarjosin ideaa eteenpäin lahtelaiselle Sini Nivalle. Ja siitä sessiosta se sitten läks vyörymään kesän ykkösaiheena eteenpäin. Vesiteemaa ja pitsillä nimenomaan tai kokonaan ilman. Mikäs siinä, vesi on upea elementti ja moni nainen oli keinuvassa aallokossa kotonaan kanssa sinut.

Ihania jumalattaria, joutsenprinsessoja, seireeneitä, merenneitoja ja lammen ladyja. Kylpytakin helmat viuhuten painallettiin menemään neitokaisten kanssa pitkin kesää crocksit litisten. En minäkään kastumatta selvinnyt, siellä koskessa ja meressä plutikoin, missä mallitkin. Välillä oli muuten aivan helkkarin vaarallistakin puuhaa. Leväiset ja irralliset kivet pinnan alla ja kamera kädessä aiheutti sekä naurunremakoita että kauhunhetkiä.

Huomasin kokemuksen karttuessa tervehtiväni Myllykoskea ja Ruissalon rantoja jo kuin vanhoja ystäviäni. Tiesin tasan, koska aurinko nousee ja milloin se laskee, tiesin vedenpohjan muodot, virtaukset ja varjokohdat.

Yläfemma: Mermaid mood: Marjut Ruuhi
Yläoikea: Serenity: Susanna Ravander
Keskellä vasen: Wellamo: Elsa Kuvaaja: Arto Soini
Keskellä oikea: Swan Princess: Anna Gramm
Alavasen: In the cradle of waves: Virvatulena
Alaoikea: Seiren: Sini Niva

Kuvasimme muutenkin mielettömän paljon erilaisia mallikuvauksia: fantasiahahmoja, synkkää demonitarta, jumalattaria, salakuljettajia, nudea ja beach baby. Edittipöydällä oli ruuhkaa. Malleilin myös, jos ehdin. Kuljin supernaisellisena ympäriinsä kulahtaneet mustat kynsilakat pitkin sormia ja kaulalle kehittyi shamaanihenkinen ikinoki ahkerasta saippuioinnista huolimatta. Kuvauskassini vakivarusteisiin kuului vartaloliimaa, eri värisiä sifonkeja, pitsejä, crocksit, harakankalloja, peuransarvia, kasvomaalit ja ketjuja.

Kesän huippuhetkiin kuuluukin ehdottomasti Arton keksimä ajatus oksista ja kukista kasvoillani. Ihastuimme kumpikin ajatukseen ja lopulta vietimme iltapäivän Ruissalossa kiehkuraisten ja kuolleiden kukkien keralla. Ja pakko myöntää, että tänä päivänä katselen kaikkia kukkia ja risuja eläviä ja kuolleita miettien, miten ne liimaisin kasvoilleni.

Tästä se lähti. Stailaus ja Kuvaus Arto.
Muah: Elsa
Ja tähän kehittyi. Ihastuimme ideaan ja kyllä <3 Jatkoa seuraa. ”Forest spirit”

Syksyn kohokohtia… Pikapyörähdys Ranskassa legendaarisen suomalaisen Black metalbändin Archgoatin kolmikymppisjuhlakeikalla. Ensin päiväsaikaan heiluteltiin kameroitamme Pere Lachaissen kuuluisalla hautausmaalla. Ja matkalla venuelle osui linssin eteen yllärinä huikea kolmen mestarin kohtaaminen: yhteiskuva oli saatava! Ritual Butcherer, Archgoatin sydän ja kitaristi ja biisien kirjoittaja, kerallaan Christophe Moyen, mies, jonka kynästä Archgoatin piirrostaide on lähtöisin ja Arto vuosia yhtyettä kuvanneena ylpeänä vieressä.

Yläfemma: Kryptan ovi. Ruusun henkikin on jo poistunut tuonilmaisiin.
Yläoikea: Ritual Butcherer, Christophe Moyen & Arto Soini.
Alavasen: Archgoat On Stage Henkinen hurmostila vahvana
Alaoikea: Erinomainen matkaseurani Kirsti Runavik ymmärsi yskän ja toimi upeasti mallinani hautausmaalla, kun tarvitsin kohteeksi kameralle muutakin kuin kasan muistomerkkejä.

Keikan aikana syntyneestä harvinaisen rankasta mosh pitistä täytyy mainita pari sanaa. Toki ne on normaaleja metallikeikoilla, kun yleisö oikein innostuu, mut harvoin olen Suomessa, jos koskaan joutunut moiseen myllytykseen, minkä ranskalaisyleisö tarjosi. Tällä kertaa keikkakuvaus sai aivan oman lisämausteensa, yrittäessäni tarkentaa samalla, kun selkään satoi ruhjontaa ja iskua non stoppina. Onneksi mulle on suotu varteen kokoa ja hevosnaisen pystyssä pysymisen taito.

OH MY LOKAKUU!!!!

MIESKALENTERI, LÄHDETKÖ KUVAAMAAN? -Ans mä mietin... Minen millään arvannut, mihin kuvasirkukseen pääsisin, kun ystävättären suosituksesta päädyin kuvaamaan Keto Kickstartin mieskalenteria! Varsinainen amatöörikuvaajan tulikaste. 7 upeaa ketodieetillä kroppansa kuntoon saattanutta miestä päättivät yhdessä tuumin julkaista hyväntekeväisyysprojektina lasten syöpähoitoja varten mieskalenterin. Ja mä sain täysin vapaat ohjat. Kaksi päivää, kaksi lokaatiota ja 12 kuvaa.

Ylärivi: Santeri Pajunen, Pekka Lammi, Pekka Mäntynen, Aki Joensuu
Alarivi: Aki Joensuu, Tero Siukkola, Juha Kinnunen, Tomi Anttila

Halusin aitoa, rouheaa, miehekästä ja sain. Täytyy sanoa, että olen ihan järjettömän ylpeä mallien kyvystä heittäytyä täysin uuteen rooliin. Lähes kaikki olivat ensikertalaisia kameran edessä. Noin puolen tunnin- kolmen vartin sloteilla lauottuna tässä kahdeksan kahdestatoista.. OOOTTE MIELETTÖMIÄ!

MARRASKUUN MAKEAT!

Marraskuun synkeän kaunis teemakuva kuusen kainaloon ikiuneen nukahtavasta Pihlajattaresta. Upea Laura Tahvanainen

Marraskuu ei kauaa kestänyt, sellaista viipellystä piti sen tiimoilta. Ihan hetimmiten kuun alkuun tärähti SteelChaos-festarit Nosturissa. Isoimpina niminään Sodom, Destruction ja Mgla. Tällä kertaa huseerasin niin paljon kameran keralla, että itse musiikki jäi pahasti jalkoihin. Mä mitään kuullut. Aina vaan ei riitä keskittyminen, mutta toisaalta kuvasaldo oli karkkia. Olen jo toisaalla Facebookissa ja Instassa julkaissut kinkereiltä kuvia, joten laitamma tähän vain pari.

Ylävasen: Ancient
Yläoikea: Sodom
Alavasen Mgla
Alaoikea Krypts

Hey Hou Glasgow! Darkness Guides Us-festarit nasahti nätisti marraskuun loppuun. Youtube-kanava Raudan keralla käytiin nauttimassa skotlantilaisesta vieraanvaraisuudesta, pubikulttuurista ja ainakin vähän haggigsesta. Jerry haastatteli bändejä ja Arto kuvasi ne videolle.

Ylävasen: Ankaraa patsastelua: Ville PIrttinen, Arto Soini ja Jerry Kurunen
Keskellä ja laidassa: Kuvaaja kuvaa, kun kuvaaja kuvaa. Elsan lempparia.
Alavasen: Zemial-haastis meneillään.
Alaoikea: Keli oli kylmä. Raunioista löytyi just hyvä kolo yhdelle Jägermeisterille, joka sai kunnian toimia pakkasnesteenä.

Oltiin varsin epäkelpoja vampyyreita ja herättiin aikaisin kuvaamaan rauniolinnoja Arton kanssa. Kelpo turistikohde löytyi yllättävän läheltä: Castle Bothwell eli vapaasti suomennettuna Linna Molempiparempi. Kunnon matkadokkaria mahdollisesti tulossa myöhemmin, varsin antoisa reissu!!!! Niin musiikillisesti kuin kuvallisestikin, pubikulttuuria unohtamatta.

Ollaanko jo kohta joulukuussa? JOOOOOO!

Ihanat joulukuun ”Unelmiesi sinä” boudoir-kuvaukset järjestettiin Venlan kanssa ensimmäistä kertaa Ravintola Tammistossa. Venla kirjoitti kuvauksista juuri edellisessä blogissaan, joten käy vilkaisemassa.

Koko pitkän ihanan päivän päätteeksi, oli pakko saada pikana vielä yksi lähtiäiskarkkikuva Boudoir-tapahtuman pääveturista, Venlasta.

Musiikkia, mihin se jäi?? Hell ja Yeah <3 Rotting Christ ja Moonspell valtasivat Turun Apollon heti joulunkuun pohjille.

Heittämällä yks menneen vuoden parhaista keikoista oli tämä. Rotting Christ
Vahva henkinen hurmostila ensitahdista viimeiseen jopa ylikin… seuraavaa artistia (Moonspell) en meinannut älytä ollenkaan ennenkuin oltiin jo setissään pitkällä. Ei sillä, et se olisi huono ollut, vaan Rotting Christ oli niin poskettoman vaikuttava.
Moonspell Oli neKIN kovia, vaikka sydän jäikin Rotting Christin tielle.

Sitten yksi itselle suurimmista suomalaisista vaikuttajista: Amorphis jäähallilla joulukuussa. Queen of Time-albumin tiimoilta kolmas keikkani, jota pääsin seuraamaan ja tällä kertaa kamerankin keralla.

Amorphis

About siinä se vuosi olikin, vaan ei kuitenkaan. Ruotsalaisen panssarivaunujyrän Mardukin keikka Apollossa. Jotain majesteetillisen vahvaa Mardukin janttereissa vaan on, kun jo pelkän sound checkin aikana tuntui, et naamassa ei leveys riitä hymyyn.

Kiitos Arto jälleen kuvasta <3 Osuit omenaisimpaan hetkeen.
Siinä taas Mardukin Mortuus ja Morgan vahvimmillaan.
”Let the storm break loose as the trumpets of reprisal sound!”

Kamera kasvoi miltei kiinni kasvoihini vuoden aikana. Pidin siis lupauksestani puolet ja olen monta monta tuhatta laukausta kokeneempi, viisaammasta en tiedä.

Uus vuoskymmen tulee ja aion ottaa sen takki auki vastaan ja lunastaa toisenkin puolen lupauksestani, joka jäi viimeksi pitämättä. Kamera siirtyy väljemmille vesille ja hidastaa hivenen tahtia. Annan laululle enemmän tilaa seuraavaksi. Roolit toisinpäin. Kattoos ny miten akan käy. Laulaen toivottavasti.

ERINOMAISTA UUTTA VUOTTA 2020 – TÄHTÄIMESSÄ luovaa hulluutta, herkullisia kuvaushetkiä, inspiraatiota. Otetaan se riemulla vastaan!

Ensi vuodelle luvassa lisää kuvaustapahtumia Unelmiesi sinä-hengessä, ainakin Helsinki Turku, Tampere-akselilla, Lontooseen ei ehditä ihan vielä. Blogi saa vieraileviksi tähdiksi alan ammattilaisia, ”Kysy Ittees viksummalta”-palstan ja kaikenlaista mielenkiintoista, mitä me Venlan kanssa ikinä satutaan keksimäänkin. Saa toivoa, saa kommentoida ja antaa palautetta <3

Skumpat jäihin, vuos 2020 on täällä!

Terveisin Elsa Wellamo