Valokuvaus ja mallina toimiminen soveliaisuussääntöjen viidakossa, osa 2

Venlan ajatuksia

Kannen kuva: Tuomas Mäkelä

Näissä odotuskuvauksissa vatsa haluttiin tuoda esiim mahdollisimman hyvin
Kuva: Tuomas Mäkelä

Blogimme edellisessä tekstissä Elsa pohti erilaisia tähän harrastukseen ja ammattiin liittyviä soveliaisuussääntöjä ja sitä, miten itse näitä toteuttaa tai jättää oteuttamatta. Tänään jatkan samasta aiheesta, omasta näkökulmastani.

Olen huomannut, että mikäli kuva on vähän erilainen, osa yleisöstä pitää sitä loistavana ja osa kritisoi. Aina. Olisi todella vaikeaa lähteä toteuttamaan itseään kuvien muodossa samalla miettien jokaista kritiikin aihetta, jonka joku saattaa kuvassa nähdä. Silloin joutuisi väkisinkin keskittymään ihan etunenässä juurikin muiden miellyttämiseen ja omaa luovuuttaan tulisi rajata reilusti. Ja kun itselläni harrastajana päätarkoitus on nimenomaan itseilmaisu, katoaisi aika lailla pointti koko hommasta.

Ihan kaikkiin vastaan tuleviin säännöstöihin siitä, millaisia kuvia saisin julkaista, en siis millään tavalla edes yritä sopeutua. Siitä huolimatta olen hyvin tarkka siiä, mitä julkaisen. Haluan kuvien edustavan minua, ja on tärkeää, että itse voin seistä niiden takana täysin. Minullakin on monta roolia. Sen lisäksi, että olen harrastajamalli, olen myös muun muassa äiti, vaimo, isosisko, tanssinopettaja ja ravintovalmentaja. Vaikka tietyssä määrin roolit pysyvätkin erillään, olen kuitenkin sinut sen kanssa, että kaikkia tekemisiäni arvioidaan näiden roolien kautta. Tietysti näin! Huomattavasti hankalampaa onkin sitten pohtia, millaiselta minun tulisi vaikka tanssinopettajana näyttää tai millaisia kuvia äiti-ihminen voi itsestään julkaista.

Näitä teemoja pohtiessa monelle varmaan tulee ensimmäisenä mieleen sellainen ajatus, että puhutaan juuri vähäpukeisuudesta. Siitä, kuinka paljastavia kuvia on ok julkaista. Tämä onkin erityisesti sosiaalisessa mediassa yksi iso asia, joka tulee ottaa huomioon, mikäli kuvia siellä julkaisee. Lisäksi aihe on kyllä myös sellainen, joka puhututtaa ihmisiä todella paljon, ja viime aikoina se onkin päätynyt ihan iltapäivälehtien otsikoihin saakka. Itselleni vähäpukeisuus tai jopa alastomuus valokuvassa on vain yksi visuaalinen elementti. Tämä yksinään ei millään lailla määritä kuvaa, tai sitä mitä se edustaa.

Odotuskuviin alastomuus tuo ihanaa herkkyyttä ja luonnonläheisyyttä
Kuva: Tuomas Mäkelä

Haluan pitää itseäni jonkinlaisena roolimallina, vieläpä hyvänä roolimallina. Tästäkin syystä olen erittäin tarkka siitä, millaisissa kuvissa poseeraan. Olen kyllä poseerannut myös täysin alasti, mutta silloin kuvaajan kanssa on aina sovittu tarkat pelisäännöt siitä, millainen lopputuloksen tulisi olla. Aina ollaan tavoiteltu kaunista ja taiteellista lopputulosta, ei pornoa. Siinä, missä moni varmaan jo olisi valmis tuomitsemaan äitihenkilön itsestään julkaisemat alastonkuvat täysin sopimattomiksi kuvia edes näkemättä, itse taas kieltäytyisin arvoihini vedoten monistakin kuvausaiheista, jotka saattaisivat olla yleisesti hyväksyttävämpiä. Esimerkiksi tupakkaa en suostuisi kuvassa pitämään.

Alastomuus on tietysti kiehtovaa ja säväyttävää, joskus kuvassa voimakeinokin. Kuitenkin toivoisin, ettei siihen keskityttäisi liikaa, varsinkaan negatiivisessa mielessä. Tästä aiheesta minulla olisi valtavasti sanottavaa, kuulette siitä varmasti myöhemmin lisää. Nyt tyydyn sanomaan, että ennemmin selittelen sitä, miksi julkaisin itsestäni alastonkuvan somessa kuin sitä, miksi haukuin näin tehnyttä naista. Jälkimmäistä en toki onneksi ole tehnytkään, sillä en kyllä keksisi yhtään hyvää selitystä moiselle käytökselle. Hyvä roolimalli ei nostata itseään haukkumalla muita, päinvastoin.

Koen, että hyvin pitkälti jokainen saa määrittää taiteensa suhteen omat rajansa. Näitä kannattaa kuitenkin jokaisen tahollaan miettiä tarkasti, ja varautua valintojaan välillä selittelemäänkin. On myös hyvä arvioida, kenen mielipiteillä on itselle merkitystä. Omalla kohdallani tällä hetkellä se henkilö on aviomieheni. Tosin hän usein lähinnä ihmettelee, jos jonkin kuvan julkaisun kohdalla jään miettimään. Yksikään kuva ei siis ole jäänyt kiinni hänen sensuuriinsa. Koen kuitenkin, että hänen sanallaan on painoa, ja suhtautuisin vakavasti siihen, jos hän ei haluaisi minun jotain tiettyä kuvaa jukaisevan.

Kuva: Tuomas Mäkelä

Ulkopuolisten mielipiteitä kuvista on niin paljon kuin on katsojiakin, ja suuri kritiikin määrä saattaa jopa kertoa onnistumisesta. Omalla ilmaisullaan ei saa puolustella toisten satuttamista tai loukkaamista, se lienee varmasti selvää. Lisäksi tietyissä yhteisöissä, kuten sosiaalisen median kanavissa, on tietyt säännöt, joita niissä tulee noudattaa. Tämän ulkopuolella kuitenkin jokainen on varmasti oikeutettu julkaisemaan juuri sellaisia kuvia kuin haluaa, eikö vain!

Ihanaa heinäkuun jatkoa!

-Venla

Valokuvaus ja mallina toimiminen soveliaisuussääntöjen viidakossa, osa 1

Elsan ajatuksia

Teksti ja kuvat: Elsa Wellamo

Kannen kuva: Arto Soini
Malli: Elsa Wellamo

Kun aloitin valokuvaamisen ja malleiluni pari vuotta sitten, en tullut ajatelleeksi, miten isoja eroja suvaitsevaisuudessa vallitseekaan eri ihmisryhmien, kulttuurien ja sukupolvien kesken. Millaisia rajoja soveliaisuuden suhteen yhteisön sisällä koetaan puolin ja toisin.

Tästä aloitamme kirjoittamaan yhdessä Venlan kanssa isompaa kokonaisuutta. Paloittelemme omia kokemuksiamme ja ajatuksiamme aiheen suhteen tuleviin blogeihimme ainakin muutaman viikon ajan. Ja tänään starttaan kirjoittamalla oman mikrokosmokseni eli ainokaisen napani ympäriltä.

Muistan kuinka ensi kertoja lähtiessäni kuvaamaan, mallini kysyi millaisia vaatteita hän pukisi ylleen ja minä mietin, mitä haluan kuvalta ja miten vaatteet tukevat hänen persoonaansa. Hitusen myöhemmin huomasin kuinka moni tuntui kuorruttavan itsensä monimutkaisen rekvisiitta/vaatevuoren alle ja se taas tukahdutti oman intoni kuvata. Älkää ymmärtäkö väärin: rakastan rekvisiittaa ja asusteita. Elän karkkikauppakaikkeuden keskellä, jossa joka nurkassa on poronsarvia, harakankalloja, takorautaisia käätyjä ja kruunuja ja vaatekomeroni pursuaa kilometreittäin erilaisia kankaita. Silti koitan pitää rekvisiitan määrän kuvaustilanteessa sellaisena, että se ei peitä mallin persoonaa. Rekvisiitta on mauste, ei koko soppa. Poikkeuksiakin tietenkin nähdään!

Pian löysin luonnosta itselleni luontevimmat lokaatiot ja tämän myötä normivaatteet muodostuivat enemmänkin esteiksi tai ne johtivat huomiota kauemmaksi mallista itsestään. Pikkuhiljaa kuvani olivatkin lähestulkoon vaatteitta otettuja tai ainakin hyvin vähissä sellaisissa, mielikuvitushahmoissa. Sama tapahtui itsellenikin, kun minä toimin vuorostani mallina. Tuntui luonnollisemmalta ”pukea” päälle pelkkä pitsiriekale kuin farkut ja huppari. Sain olla yhtä ympäröivän luonnon kanssa.

Malli: Tiina Kareinen IG: Tiinakaroliin

Tämä osittain yllättäväkin alastomuus tai vähäpukeisuus johti seuraavaan kysymykseen: kenellä on ”oikeus” rajoittaa millaisissa kuvissa esiinnymme? Kuka määrittelee sen, mitä kaikkea on sopivaa näyttää julkisesti ja mikä kuuluu ainoastaan kotialbumiin. Onko se puoliso, työnantaja, omat vanhempamme, työkaverimme, lapsemme, naapurin rouva vai yhteiskunta kokonaisuudessaan vai jääkö päätös yksin omille hartioillemme? Mitä siitä seuraa mahdollisesti lähimmillemme, ovatko he ylpeitä meistä vai joutuvatko häpeämään.

Itselleni tämä riippuu täysin siitä, mitä kuvalta halutaan ja mikä on teema. Olen monesti sanonut, etten vedä käsijarrusta juuri koskaan. Aina mennään mallin asettamien rajojen sisällä. Kuitenkin niin, että meillä on kummallakin mukava olla. Minen arastele kuvata rankkojakaan aiheita, kuten kauhua, BDSM:ää tai vaikkapa mielenterveyteen liittyviä aiheita. Sen sijaan pornografia, teeskentely, raaka väkivalta ja halpa seksityrkkyys… Niitä en koe omiksi jutuikseni sitten en niin mitenkään päin, en kummallakaan puolella objektiivia.

Etsin ennemmin kuviini estetiikkaa, tarinaa, luontoyhteyttä ja tunteita laidasta laitaan. Kun sitten viimein itse olin kameran edessä syntymäasussani (artikkelikuva) ja mietin onko moisia sopiva julkaista, ymmärsin, että ainoat keiden mielipiteitä kuuntelen ja kunnioitan ovat omat lapseni ja puoliso. Huomasin, että jos lähden yhtään pidemmälle puntaroimaan sovinnaisuusrajoja, sen riitasointuisemmaksi ne kävivät. Toiset kannustivat ja toiset kauhistelivat. Päätin siis pidättäytyä täysin omassa arviointikyvyssäni korkeintaan lähimpiäni kuunnellen.

Otin omaksi ohjenuorakseni myös sen käytännön, että se, mitä en pystyisi itse julkaisemaan, en odota myöskään muilta. En pyydä mallia menemään tilanteeseen, johon en myös itse pystyisi menemään. Haluan olla reilu tai ainakin pyrin siihen. Joskus taas huomaan, että mallini ovat rohkeampia kuin minä olisin vastaavasti. Ja myönnän, että he rohkaisevat samalla ravistelemaan omia ennakkoasenteitani. Monet malleistani ovatkin jollain tapaa esikuviani. Heidän ennakkoluulottomuutensa ruokkii omaa uskoani ja luottoa siihen, mitä voin ja mitä ”saan” tehdä. Isojakin oivalluksia ollaan koettu yhdessä tuolla pusikoissa puolin toisin.

Malli: Jessi Aaltonen / IG Luontosielu

Olen 45-vuotias ja kahden teini-ikäisen äiti. Olen urheiluhieroja, laulaja, kuvaaja ja amatöörimalli. Käytettävissäni on siis monta erilaista viitekehystä, mikä on sopivaa ja mikä ei – myös niissä piireissä, jotka ei valokuvamaailmaa tunne yhtään. Ja kiitos tämän: ymmärrän erittäin hyvin myös, mitä kamerani eteen asettuvat mallini mahdollisesti ajattelevat.

Miten tämä näkyy arjessa perheen kesken? Kuvausharrastuksen myötä koin aiempaa tärkeämmäksi saada kasvatettua ainakin omat lapseni sekä suvaitsevaisiksi että rohkeiksi asettamaan omat rajansa nimenomaan heille itselleen sopiviksi. Etteivät he liiaksi kuuntele eivätkä myötäile muiden mielipiteitä tai vaatimuksia, vaan osaavat perustella ainakin itselleen mihin suostuvat ja mihin eivät. Ja erityisesti, millaisena he näkevät minäkuvansa ja miten uskaltavat tuoda sen eri puolia esiin.

Olemme puhuneet heidän kanssaan lukemattomia tunteja itsekunnioituksesta ja arvostuksesta. Rakkaudesta omaa itseä kohtaan ja siitä, miten yksipuolista ja osittain vaarallistakin kauneusihannetta maailmalta tarjotaan. Myös siitä, kuinka yhteisön hyväksyntää haetaan osin kyseenalaisinkin keinoin ja siitä, mikä on totta ja mikä ei. En olisi osannut näin spesifisti lähestyä asiaa ennen kuin aloitin harrastukseni valokuvaamisen parissa. Yhteisön rajat on tehty toisinaan ravisteltaviksi ja toisinaan turvaksi. Meidän on itse osattava päättää kumpi palvelee meitä paremmin.

Näistä pian lisää, seuraavaksi kuullaan Venlan ajatuksia aiheesta!

-Elsa Wellamo-

Millaisen mallin kanssa teen mielelläni yhteistyötä

Teksti ja Kuvat: Elsa Wellamo Kannen kuvassa Mirva Behm

Edellisessä kirjoituksessamme Venla kertoi, millaisiin asioihin hän kiinnitää huomiota valitessaan kuvaajia. Siksipä tänään ajattelin paneutua myös hiukan siihen, mitä itse toivon vastaavasti malleiltani.

Osa kuvauksistani on palkallista toimintaa, jolloin toimin luonnollisesti täysin asiakaspalveluhenkisesti enkä sitä kautta omaa mallia kohtaan juuri suurempia ”vaatimuksia” kuin sen, että sovimme ennalta selkeästi, mitä hän haluaa minun kuvaavan. Ja, että antaa myös vapauden tehdä parhaani toivotun tuloksen eteen.

Osa kuvauksistani taas on vapaa-ajalla tapahtuvaa harrastushenkistä toimintaa, niin kutsuttua TFP-yhteistyötä. Se perustuu nimensä ”Time For Photos” mukaisesti ajan vaihtoon. Malli tuo kuvaan persoonansa, kokemuksensa, ideansa ja panoksensa vaihtarina minun vastaavalle. Puhun tänään siis nimenomaan tällaisten kuvausten hengessä tapahtuvasta yhteistyöstä, millaisten mallien kanssa mieluiten toimin. Toki moni seuraava asia on sellainen, joka kannattaa asiakassuhteessakin olevan lukaista:

Avoimuus, toiveet, rajoitteet ja pelot:

Toivon, että minulle kerrotaan jo suunnitteluvaiheessa avoimesti ja rohkeasti toiveista ja ideoista. Olen helposti innostuva ihminen ja se parasta valokuvaamisessa onkin, kun inspiraatio tarttuu ja ruokkii kummankin luovuutta. Avoimuuden yksi tärkeimmistä puolista on se, että kerrotaan jo ennalta, mitä oikeasti halutaan kuvattavan. Ei sinne päin. Kerrotaan se todellinen toive, vaikka se saattaisi tuntua alkuun nolohkoltakin. Voi olla kurjaa tai jopa kiusallista, jos se pulpahtaakin ”yllärinä” vasta kuvaushetkellä pinnalle eikä sitä syystä tai kolmannesta voi toteuttaa ollenkaan. Toki pikkuylläreitä tulee ja niitä on kiva toteutella, mutta isommissa haaveissa voi tilanne olla toinen.

Haluan myös kuulla mahdolliset pelot ennalta. Tilanne on erittäin hankala esimerkiksi silloin, jos olemme yhdessä sopineet kuvaavamme luonnonhelmassa seminudea ohueen kangaspalaan pukeutuneena ja paikan päällä paljastuukin, että malli ei kykene minuuttiakaan olemaan paljain varpain panikoimatta.

Ymmärrän toki vaikkapa käärmepelon, se on itsellänikin vakava. Todelliset riskit otetaan aina huomioon, mutta toistuva hokeminen kuinka kamalaa kaikki on, on raskas paikka kenelle tahansa ja voi lopulta pilata koko shootin hengen. Tällöin koen, että kaikki kuvaamiseen varaamani aika ja positiivinen energia valuu muualle kuin minne oli aluperin tarkoitus. Pieni tsemppi onnistuu toki luontevasti ja on ok, mut mallillakin on oltava oma tahtotila ja kyky keskittyä kuvaamiseen. Jos malli haluaa itsestään kuvan sammaleikossa, hänen täytyy pystyä siinä tovi poseeraamaan. Nämä kaikki itse lokaatioon tai muuten tilanteeseen liittyvät ahdistukset ja pelot kuulen mielelläni ennalta. Eihän kuvaajankaan oleteta menettävän hermojensa hallintaa mutapohjan takia, miksi se olisi suotavaa mallille? Kerro ennalta, et inhoat moista, ni mennään muualle kuvaamaan.

Myös sen, jos toisten ihmisten mahdollinen läsnäolo häiritsee, kuulen mielelläni etukäteen. Monesti lokaatiot ovat julkisia paikkoja, joten ihan kaikkialla ei kutsumattomiltakaan silmäpareilta voi välttyä. Tämän otan luonnolllisesti huomioon myös. Toisia ei ujostuta istahtaa alastomana kivelle keskelle koskea, vaikka selän takana on nippu kalastajia siimat solmussa. Toinen taas hermostuu, kun pitäisi vaihtaa toppi toiseen tummennettujen lasien takana, auton takapenkillä, tyhjällä parkkipaikalla. Kerro näistä, yhteisten sopimusten mukaisesti kuvataan hyvässä hengessä.

Tämä ihanuus sen sijaan heittäytyi täysin spontaanisti virran ja sifongin vietäväksi ja saimme aikaan nipputolkulla synkkiskarkkia. Sara Strömmer seireeninä.

Kyky heittäytyä suunnitelmasta toiseen:

Kuvaan vain vallitsevalla valolla ja miljöössä, joten tilanteisiin liittyy usein paljon yllärimomentteja. Maaperän ja rakennusten muodot, taustat, sääolosuhteet sun muut saattavat keikauttaa suunnitelmat ihan toisaalle. Siksi arvostan mallin kykyä heittäytyä uuteen kuin myös joustavuutta osata irrottaa toviksi toiveistaan, tai ainakin löysentää niitä. Aina ei alkuperäinen käsikirjoitus toteudu, mutta sen sijaan saattaa syntyä jotain vielä makeampaa. Ja alkuperäisenkin idiksen voi toteuttaa seuraavien shoottien listalla.

Studio-olosuhteissa vastaavia muutoksia ei tule yhtä usein, se on vakaampi vaihtoehto kaikin tavoin heille, jotka haluavat tehdä asiat juuri kuten suunniteltu on. Meidän tuolla luonnossa / miljöössä missä lie olemmekin, on kyettävä menemään enemmän tilanteen mukaan. Siksi se on itselleni spontaanina ihmisenä mieluisampi tapa toimia.

Epämukavien olosuhteiden sietokyky:

Teen omalta osaltani toki parhaani, jotta kuvattavalla on hyvä olo niin henkisesti kuin fyysisestikin. Mutta se ei ole yksin minun harteillani. Luonnonhelmassa tulee toisinaan epämiellyttäviäkin yllätyksiä: vesi on kylmää, muta märkää, puolukkavarvikko ja kuusenrunko raapii, tuulessa palelee ja aurinko paistaa silmiin. Tämä kaikki on hinta siitä, että me saamme sen napakymppiosuman. Myös minä palelen kanssasi siellä: kiipeän jonnekin, mikä pelottaa, makaan mahallani jossain, mikä sotkee. Luultavimmin juoksen paljain säärin siellä missä sinäkin. Vedessä varsinkin, oli siellä hiekkapohja tai mutaripulilöllöä.

En odota malliltani mitään ylenpalttiset rajat ylittävää, en fyysistä kipua enkä varsinkaan mitään, mikä riskeeraisi turvallisuuden. Silti jonkin verran epämiellyttävää oloa ja itselle entuudestaan vierasta asiaa täytyy kyetä kestämään. Melkein aina tuolla luonnossa joku edellä mainituista ällötyksistä toteutuu. Useimmiten ainakin kylmä. Ja märkä.

Kärsivällisyys ja asenne:

Joskus oikean kuvakulman ja asennon löytymiseen menee aikaa. Kameran säätöjä muutellaan keliolosuhteiden ja kuvakulmien myötä koko ajan. Mallin täytyy toisinaan kyetä olemaan hankalissakin asennoissa tovin tai muistaa, miten löytää äsken otettu asento uusiksi. Meillä on useasti persukset puutuneet ja selät krampanneet, mut asenne ei hyydy. Etenkään, kun tiedetään kumpikin, että tulos on kaiken sen pinnistämisen väärtti.

Kannen mallina toiminut Mirva Behm on loistava esimerkki tästä artikkelin alussa. Tuota tuolikuvaa otettaessa käytössämme oli juuri mailleen laskeva aurinko ja pirnatun hankala tuoli, jolla olla. Kiitos Mirvalle, jonka selkälihakset todellakin kramppasivat ottohetkellä. Asenne sen sijaan ei.

Ollakseen Ilmatar, Tuulen jumalatar uskomattoman uljas Jessika Elo tanssi purevan tuulen ja sifongin keralla 567 laukaistun kuvan verran, melkein tunnin siis. Huusin moneen kertaan ”kestätsä vielä?” ja tämä vain nyökkäsi ja jatkoi tanssiaan kalliolla. Saimme kanssaan moneen moneen eri tunnelmaan ja sävyyn yhdet parhaista ottamistani kuvistani koskaan. Kiitos olet ihan mieletön!!

Luotettavuus:

Julkaistaan vain niitä kuvia, jotka olemme yhdessä sopineet julkaistavaksi eikä milloinkaan previkoita / esimerkkikuvia ja raakileita, jotka on mallin valittavaksi lähetetty. Ei muokata uusiksi valmiiksi editoituja kuvia muilla filttereillä eikä niitä rajailla omin päin ellemme ole erikseen tästä sopineet.

Voidaan luottaa toisiimme myös palautteen annossa. Kerrotaan avoimesti, jos mitään lisätoiveita on ja erityisesti jos jokin ei ole mennyt, kuten toivottua. Haluan kuulla palautetta eikä sen tarvitse olla aina pelkästään hyvää. Myös rakentava palaute on tervetullutta. Esimerkiksi, jos edittini ei mallin silmään toimikaan, tai olen ohittanut jonkun hänelle tärkeän asian, niin mieluummin haluan luottaa siihen, että se kerrotaan suoraan.

Olisi kurjaa, jos kuva jäisi mallin puolelta julkaisematta vain, koska en ymmärtänyt mustien silmänalusten tai suupielen vieressä olevan ilmerypyn olevan hänelle niin herkkä kohta. Itsekin mallina toimiessani usein pelkään, että kuvaaja loukkaantuu, jos en pysty hyväksymään hänen valitsemaansa kuvaa julkaistavaksi. Tai mietin, olenko liian vaativa, jos sanon suoraan, etten pidä siitä, että terävöitys pahensi kuivan ihon ryppyjä ja näytän 85-vuotiaalta 45-vuotiaan sijaan. Pelkään, että minut leimataan hankalaksi akaksi, jos en toisinaan hyväksy kaikkea. Mutta samaan aikaan myös kuvaajan roolissa tuntuisi kurjalta laittaa aikaa kuvaedittiin sellaiseen otokseen, joka jää pölyttymään koneen uumeniin vain, koska mallin mielestä hänellä on siinä liian pyöreät posket.

Säästä mun aikaa ja sano rohkeasti, ettet tykkää, jos et tykkää jostain. Se ei haittaa. Tai pelasta jo käytetty aika: ”Ihana kuva muuten, mut huomasitko, et mun sääreen jäi mustelma, otatko sen pois.” Ei kerrassaan ole mikään ongelma tämä. Mut se on ongelma, jos se jäi häiritsemään sinua.

Marraskuun paikkeilla oli parkkihallissa hyytävän kylmä, kun kuvasimme Akin kanssa mieskalenteriin matskua.. Ihan superhauska kuvattava, mukava ja palautteet kulkee puolin toisin jouhevasti. Kesä olis täällä, josko miehen saisi taas kameran eteen, kun on kerrankin lämmintä.

Ulkopuolisten henkilöiden, kissojen ja koirien tuominen kuvaustilanteeseen:

Täysin sovittavissa oleva asia. Useimmiten en henkilökohtaisesti halua TFP-kuvaushetkeen ystäviä enkä puolisoita mukaan. Mutta en tokikaan tuota täysin kiellä. Syy, miksen heitä halua, on se, että läsnäolonsa usein saattaa vaikuttaa yllättävillä tavoilla siihen, miten malli kanssani kuvatessa käyttäytyy. Kyseisen pänkkäpäisyyteni perustan toisaalla kokemiini tilanteisiin. Tiedän, mitä läheisen ihmisen läsnäolo voi tuoda mukanaan. Hän onkin tilanteessa yhtäkkiä vaikka vaimo, ei malli.

Esimerkiksi teatteritreeneihin osallistuva lapsi ei välttämättä uskalla näytellä rooliaan rähjäävänä menninkäisenä ollenkaan, jos jompi kumpi vanhemmista seuraa harjoituksia vierestä. Jos vanhemman on oltava paikalla, hän odottaa treenitilojen ulkopuolella. Samoista syistä ohjaisin mukaan otettavan tukihenkilönkin itse kuvaustilanteen ulkopuolelle tai valjastaa assariksi. Hang aroundiksi en ketään tahdo sivustalle roikkumaan. Kannattaa siis varautua siihen, että hän pääsee pitelemään reflaa ja juoksentelemaan jeesusteipin ja hiuslakan kanssa ympäri metiköitä.

Tukihenkilö turvana?

TFP-kuvauksia teen mieluiten heidän kanssaan, joille kamerani eteen astuminen ei ole maailman pelottavin asia. Tämä on minulle vapaaehtoinen ja luova harrastus. Ja mitä turvallisuuteen tulee: Yhtä lailla minuakin saattaa arveluttaa omasta puolestani. Mitä, jos ennaltasovitussa lokaatiossa odottaa joukko rautaputkilla varustettuja korstoja ja mä löydän itseni tajuttomana jorpakosta ilman autonavaimia, kamerakalustoa ja hampaita?

En lähde kuvaamaan sellaista, jota pidän niin epäluotettavana tai uhkaavana, että sinne tarvitaan puoliso varmistamaan turvallisuutta. Ja ennenkuin joku huutaa: ”sähän kuvaat vain naisia!” Enimmäkseen kyllä, koska heitä löytää helpoiten, mutta enenevässä määrissä myös miehiä. Ja toisaalta: Eikös naiset ole niin kutsutusti ”syötteinä” juuri loistavia? Vai olenko katsonut liikaa elokuvia… Ehkä maybe, mutta kun huudamme kuorossa ”tietenkin naisen pitää saada ottaa tukihenkilö mukaan”, moniko ajattelee sitä näin päin? Saanko minäkin kuvaajana ottaa tukihenkilön? Tai kenen ylipäätään pitäisi saada ottaa tukihenkilö mukaan? Nämä on asioita, joista toivoisin asiallista keskustelua suuntaan jos toiseen.

Enimmäkseen tukihenkilöitä ilmeisesti otetaan mukaan boudoir / nudekuvauksiin, mikäli olen oikein ymmärtänyt. Korjatkaa, jos olen väärässä! Jos ne on tulevaisuuden toiveaiheita, voimme tutustua toisiimme alkuun kuvaten vaikkapa ihan vaatteillakin. Pilkkihaalareillakin saamme aikaan varmasti mielenkiintoista settiä ja malli saa rauhassa arvioida, olenko sellainen kuvaaja, jonka kanssa voi pyörähtää joku toinen kerta sifongissa.

Jokainen malli on minulle tärkeä myös jatkon kannalta. En halua ajatella ketään ”kertakokemuksena” vaan näen mallit ennemminkin mielenkiintoisina persoonina, joiden kanssa yhteistyölle olisi mahdollisesti tulossa jatkoakin. Tutustutaan rauhassa, useimmiten niistä seuraavista sessioista näkeekin kuinka tuttuus näkyy myös tulosten kehittymisessä. Malli oppii mun tapani ohjata ja minä hänen puoliaan.

Lapset, kissat ja koirat.

Kiitos ei, ei ainakaan yllättäen. Sovitusti toisinaan, riippuen siitä, mitä tehdään, mut enimmäkseen ei. Minulla tuppaa nuo lokaatiot olemaan sellaisia, joissa harvoin on turvallista liikkua paljain tassuin ja lasten läsnäollessa malli harvoin pystyy keskittymään täysin kuvaamiseen itse.

Olen niuho ja haluan vaalia omaa vapaa-aikaani, johon TFP-kuvaus kuuluu. Minäkään en marssita päiväkoti-ikäisiä mukanani shoottiin. Sen sijaan assarintarpeeseen saatan pyytää mukaan vaikkapa mieheni, joka on valokuvaaja itsekin, jos se on mallille ok. En myöskään loukkaannu, jos malli kieltää tämän läsnäolon.

Lumoava Pinksu. Kanssaan kuvatessamme meillä oli Arto apukätenä mukana. Isosti avuksi oli hämärän metsälammen luona, että saimme ilta-aurinkoa taiottua upean faunattaren kasvoille.

Kuvaaminen on kuin paritanssia: Kummankin panos yhtä tärkeä, meillä ei olisi kuvia ilman toisiamme. Ollaan avoimia, reiluja ja kannetaan omat luovat hulluutemme areenalle. Annetaan ja otetaan samassa suhteessa, niin kyllä sieltä useimmiten syntyy jotain taianomaista.

Kesän kuvauskarkkeja innolla odottaen!!!!!

Elsa Wellamo

Pari ajatusta editoinnista – Muunneltua totuutta vai totaalia valehtelua?

Teksti ja Kuvat Elsa Wellamo , Kannen kuvassa Emilyylovemodel

”Oi, olis ihanaa et mustakin olis tuollaisia kuvia, mut mun iho on ihan hirveässä kunnossa. Ei tuu onnistumaan.”

Kerron sulle salaisuuden: juuri kukaan ei ole oikeasti ihan niin täydellinen kuin miltä kuvissa näyttää. Joidenkin kuvaajien kuvat toki on ihan realistisia, mutta suurin osa meistä käsittelee otoksiaan ainakin jollain tasolla. Toiset hyvin pinnallisesti: vähän korjataan valkotasapainoa, ehkä poistetaan joku risu tai roskis taustalta häiritsemästä, laitetaan horisontti suoraan ja avot, se oli siinä. Toiset taitavat sitten tuon fantasiamaailman loihtimisen otoksiinsa, joissa kuralätäkössä istuva pikkulapsi onkin lopputuloksessa paratiisin keijukainen. Ja kaikkea tältä väliltä.

Itselleni editointi on kuin taidemaalausprojekti – värikynäleikki. Raakakuva on vasta luonnostelma, nimensä mukaisesti raaka. Joskus olen tyytyväinen ihan vain pieniin muutoksiin, tuollaisiin mitä jo edellä mainitsin. Toisinaan innostun tunneiksi nypräämään ruudun äärellä tunnelmasta toiseen. Varmaa kuitenkin on se, että jokaiselta olen pyrkinyt poistamaan ainakin näkyvät ei-toivotut asiat, kuten finnit, mustat silmänaluset, mustelmat, oreganot hampaiden välistä. Suoristelen eye liner-rajauksia, koitan kiinnitellä irronneita ripsiä, ehostan ja tehostan meikkiä, jos sen on esimerkiksi auringonvalo syönyt kokonaan pois. Onpa tosin niinkin tapahtunut, että oikeanlaisen tunnelman saavuttamiseksi, olenkin korostanut esimerkiksi tummia silmänalusia. Kuten alla olevassa kuvassa.

Tämä oli aikoinaan testikuva alkavalle shootille.. Mielessäni pyöri teemana ”Daughter of hate” ja kun näin testikuvan rakastuin sen sysisynkkään tunnelmaan. Lopulta en tehnyt kuvalle yhtään mitään muuta kuin päinvastaisen eli tummensin silmänalusia vastaamaan teemaa. Mikä onni saada kuvata myös malleja, joiden minuus kestää tämänkin <3 Upea upea upea Jenny

On olemassa sanonta: ”näet kauniina sen, mitä rakastat” ja näin ajattelen minäkin. Siksi en koe editoinnin olevan luonnotonta. Enhän elävässä elämässäkään näe ihmisten suurentuneita ihohuokosia, mutta still-kuvassa ne ovatkin tarjottimella ihan eri tavoin. Kun tapaan ihmisen, havaitsen hänestä ensisijaisesti ihan kaikkea paitsi mustelmaiset sääret. Vasta otettuani kuvan ja katsoessani sitä myöhemmin koneen ruudulta, huomaan paremmin verinaarmuilla olevat skeittarin polvet ja kyynärpäät. Sieltä ne ”virheet” hyppäävät silmille. Käsitän editoinnin siis mallin muokkaamisena sellaiseksi, jollaisena hänet oikeasti näen. Ja siihen lisätään vielä ripaus keijupölyä päälle. Taikaa, koska valokuvaamisessa on aina kyseessä myös pienehkö pako todellisuudesta, satuhetki. Haluan myös mallin itsensä kiinnittävän mieluummin huomiota myönteisiin asioihin ennemmin kuin murehtivan esimerkiksi satunnaista auringossa polttamaansa dekolteeta.

Harvemmin lähden suuriin muodonmuutoksiin kuvamuokkauksissani. En halua liiaksi vääristää enkä peitellä / korostaa ihmisen omaa oikeaa minää. Silmien iirikset saavat olla sen kokoiset, mitä ovat. A-kuppi ei muutu G:ksi. Sen sijaan saatan hehkutella herkkukohtia entisestään: korostaa poskipäitä ja hiusten laineita. Samaa maailmaa siis jatkan, mitä ihmiset meikatessaankin tekevät: korostavat parhaita puoliaan ja jemmaavat niitä vähemmän edullisia. Jatkossa haluan oppia loihtimaan vielä enemmän tarunhohtoa kuviini. Mieluusti istun jälleen tuntitolkulla opiskelemassa, miten kuviin saadaan editin avulla lisää dynamiikkaa. Niinhän ne taidemaalaritkin tekevät. Ikuisella oppimatkalla ja aina nälkä seuraavaan taitoon.

Ilmatar – Tämä oli upea kuva leikittäväksi väriensä keralla. Halusin voimakkaan, sotaisen jumalaisen ja karun värimaailman. Kiitos mielettömän herkulliselle kuvattavalleni Jessika Elolle!

Mitä siis halusin tänään sinulle sanoa: jokainen mallini, jonka näet ainakin minun ottamissani kuvissa, ovat sellaisia jollaisina heidät aidosti näen. Mutta yksikään heistä ei ole päässyt täysin editittä. Joten miksi oletat, että sinunkaan täytyisi olla ”virheetön” otattaaksesi itsestäsikin kauniita kuvia?

Olemme Venlan kanssa toitottaneet papukaijoina tätä ja toitotamme jatkossakin: Olet juuri tuollaisena silmissämme upea ja kuvan arvoinen tänään. Unohda hetkeksi suonikohjut, nuoruusiän akne ja tummat silmänaluset ja mieti, näetkö kenessäkään muussakaan lähimmäisessä moisia ellet niitä tietoisesti etsi?

Suosittelen seuraamaan useita valokuvaajia ja tutkimaan heidän tapojaan kuvata ja editoida. Kun löytyy omaan silmääsi oikeanlainen, ei muuta kuin rohkeasti otattamaan itsestäsi karkkikuvia.

Aurikoista kesää ja hauskoja kuvaushetkiä

Elsa Wellamo

Minäkuvaa – selfiekuplasta kuvaajan näkemykseen?

Teksti: Elsa Wellamo ja kuvat: Annika Marjamäki, Jari E Miettinen, Ville Ruusunen ja Arto Soini. Artikkelikuva nippu selfieitä.

Miten sinä näet itsesi vs. miten muu maailma näkee sinut? Herkullinen ikuisuuskysymys ja jonkin verran aina yllätyksellinen ja erilainen.

Kun suunnittelen kuvaavani ihmisen, haluan ennen kaikkea tallentaa hänen energiansa. En ole kiinnostunut virheettömästä ihosta, suorasta hammasrivistä tai vastaleikatuista hiuksista. Minua ei kiinnosta vaatekaapin sisältö, meikkipohjan kerrokset eikä vyötärönympärys. Mikä sen sijaan kiinnostaa, on voima, herkkyys, henki. Ne kaikki hehkuvat ulospäin vahvemmin kuin mikään kuorrute pinnaltasi. Suurin osa kuvaajista tekee parhaansa napatakseen talteen palan persoonastasi.

Miksi juuri nyt kirjoitan tälläisiä?? Koska olen saanut palautetta parilta mallilta, että he toivoivat minun kuvaavan heitä ennemmin selfien kaltaisina. Miksi ihmeessä haluaisin kuvata ketään vain ennalta määrätystä kulmasta. Siitä ainoasta, josta hän itseään peilikuvana katselee?

Sinä ja minä olemme niin paljon enemmän kuin vain heijasteita peilistä. Enkä myöskään halua kokea olevani selfiekepin jatkopala. Toki on upeaa, kun kuvattava tietää parhaat kulmansa ja auttaa minuakin tavoittamaan ne, mutta ei kai niiden tarvitse ainoita olla?

Ja tämän kirjoituksen kuvitukseksi laitoin luonnollisesti tällä kertaa omia selfieitä ja kuvaajien näkemyksiä minusta niiden ohessa. Selfiet artikkelikuvassa on perinteisesti ”vasurilla” vedettynä yläviistosta ja jutussa kuvaajan ottamat. Mikä rikas maailma meillä onkaan käsillämme, kummassakin puolensa. Ja myönnän: olen minäkin nieleskellyt monen kuvaajan ottaman kuvan kohdalla, et tuli jotain ihan muuta, mitä olin odottanut tai toivonut. Mutta samalla taas erilaista ja siten mielenkiintoisempaa, mitä olisin itse tajunnut ottaa. Ainakin rehellisempää.

Kiitos Ammille upeasta syksyisestä sessiosta!! Avasit monin tavoin silmiäni nähdä minut myös toisenlaisena minuna.

Kuvaaja haluaa ikuistaa sinut juuri siten, miten hän sinut näkee ja kokee. Olet enemmän kuin vain kuoresi. Kun näet peilikuvasi aamulla, kasvot turvonneina, silmäkulmat rähmäisinä, haluamme, että muistat olevasi halutessasi myös ryhdikäs ja komea. Oma vakionäkymäni aamuisin on Ozzy Osbourne. On todella. Ja sydämellinen kiitos omille kuvaajilleni, että se ei ole ainoa päässäni jylläävä minäkuva. En kuitenkaan toivoisi olevani pelkästään se muovifiltterinen iäti makeasti hymyilevä nukkenaama, jonka vakiona otan selfienä. Toki otan: Hiveleehän sekin mieltä, kun ikävuodet vähenee yhdellä säädöllä puolikkaaseen oikeasta ja leukaperät voi muokata mieleisekseen. Mutta maailma ei näe meitä siten!

Model and styling Elsa Wellamo Jari E. Miettinen @jmiettinen.pic.fi

Kuvaaminen on roolileikki, loistava keino etsiä minuuden eri tasoja ja nimenomaan muitakin näkökulmia kuin vain mitä sieltä käsivarren matkan päästä voit tarkastella. Voit olla tänään barbie, perkele, hengetär ja sinä ja kaikkea siltä väliltä. Jokainen todellisia puolia sinusta ja yhtä arvokkaita. Se on myös keino tutkia, millaisia kerroksia itsestä löytyy. Enkä todellakaan tarkoita edelleenkään pelkkää ulkonäköä, vaan persoonan vahvuuksia ja mielenliikkeitä.

Olen saanut ikuistettua ihmisistä ulos hersyvän naurun, alkuun usein puolivahingossa. Näytettyä, miten uskomattoman kauniita he ovat nauraessaan. Yllättävän moni kuvittelee nimittäin näyttävänsä aasilta. Juuri näillä sanoilla ilmaistuna: aasilta. Voiko kukaan oikeassa elämässä, valokuvien tällä puolella kutsua ketään aasiksi, koska tämä on hyväntuulinen ja hänen seurassaan on hauska ja helppo olla? Naura, vaikka hampaasi eivät ole suorat ja rypyt otsallasi painuvat syvemmällle.

Aurinkoinen lauantai. Villellä uusi kamera ja minulla halu saada ihan vain leikkiä. Oli hauskaa ja vapauttavaa. Juuri sellaista, mitä itsekin aina toivon omilla kuvattavillani olevan.

Opi näkemään itsesi muistakin kulmista kuin yläviistosta täydellisessä tällingissä ja vinossa hymyssä. Vaikka se olisikin ”se paras” puoli sinusta. Tuskin haluat antaa maailmallekaan sellaista kuvaa, että olet alituiseen kyykyssä tai kontallasi? Miksi siis näyttäytyä jatkuvasti sellaisena, mitä ei juuri koskaan ole.

Omia lemppareitani aina vain. Kerrankin luovutin täysin ohjista ja annoin kuvaajan viedä. Alusta loppuun. Design & Kuva Arto Soini

Opettelen tätä kaikkea itsekin, ihan joka päivä. Kannustan uskaltamaan tulemaan ulos sieltä selfie-filtterikuplasta aina välillä. Saatamme kaikki yllättyä ja löytää rinnalle jotain vieläkin arvokkaampaa. Mielenkiintoisen, kaikkine rooleinemme rakastetun ja monipuolisen ja ehkä jopa totuudenmukaisemman minän.

Upeita kuvaushetkiä sinulle toivottaen:

Elsa Wellamo

Kevät kontaten tulevi!

Kuvaajalle, joka mieluiten kuvaa luonnonvalolla ja ulkona, kulunut kevät ja sitä edeltävä talveton talvi on ollut melkoista kituutusta. Ei tullut hankea, ei tykkylunta. Kevätkin on hiipinyt varpaillaan. Kelit ja ”tiedätte kyllä mikä” on pitänyt kuvaukset melkolailla vähäisinä. Nippu suunniteltuja mallikuvauksia peruuntui, muutaman kuvasin. Enimmäkseen olenkin suunnannut kamerani kohti perhettä ja lähimmäisiäni. Nyt piti saada hetki jotain ihan muuta, joten läksin kevättä vastaanottamaan.

Ja löysin itseni konttailemasta sitten sammaleikoissa orvokkien kimpussa. Tai tähtäilemästä kirsikankukkia keskustassa. Luonto, hiljaksiin mullasta esiin puskevat kukat ja puiden lehdettömät oksat ovat saaneet korvata mallit. Miten vapauttavaa!! Ei pakkoja onnistua. Kukaan ei odota minulta just nyt mitään. Toisinaan sekin on enemmänkin kuin tervetullutta.

Pehmeä metsäpolku jalkojen alla, kamera olalla. Voin olla kuvaamatta yhtään mitään koko reissuna tai ikuistaa, miten oksat kurkottavat aurinkoon. Kahvi puuttui matkasta. Ens kerralla nappaan senkin kyytiin.

Puoliskoni leikki pallon kanssa. Ja tietenkin kuvasin kuvaajaa, joka kuvaa. Taas 🙂

Uuden lelun kanssa ulkosalla. Arto Soini
Tulos 🙂

Äsken metsässä keksin, kuinka puiden oksat ovat kuin sarvet. Täytyy siis rakentaa oksista kruunu. Mistä mä oikeanlaisiksi oksiksi muutun? Ja samassa oli metsä kaikenlaisia oksia täynnä. Siellä metsän keskellä huomasin jähmettyneeni seisoskelemaan ja tuijottelin vain mielen luomiin sopukoihin. Niihin, joista kumpuaa kipinät tuleviin mallikuvauksiin.

On tehnyt oikein hyvää kohdistaa kamera hetkeksi pois päin totutuista kuvioista. Olla tovi kontallaan ja antaa ajatuksen lipua. Tyhjentää kovalevyltä tilaa uusille visioille tulla.

Aurinkoisia kevättuulia toivottaen!

Elsa Wellamo

”Kunpa edes joskus saisi touhuta kiireettä…”

Teksti ja Kuvat: Elsa Wellamo

Kansikuvassa All Mighty Archgoat messuamassa Turku Saatanalle 8 -blackmetalfestivaaleilla maaliskuun alussa.

Jos ikinä saisin vuorokauteen lisää aikaa, niin… Tekisin mitä? – Järjestäisin kaiken paikoilleen, suunnittelisin nipputolkulla uutta kuvamateriaalia, tekisin loppuun ajan kanssa sivuun heitetyt projektit, perustaisin kotisivut, opiskelisin uutta, päivittäisin taitojani… Hengästyin omista aikomuksistani niin, että tuntui kerta laakista helpommalta olla sohaisematta haaveiden ja pakkojen kasaa ollenkaan. Ikiomaksi suunnitellusta ihanasta ajasta meinasi tulla suorite. Heitinkin pakot heti oitis romukoppaan! Stressattavaa tässä ajassa löytyy ilmankin, että kehitän moisia aiheita itse ainoatakaan lisää.

Mitä ihan ekana sitten touhusin?

Kuvasin omia teinejäni

En tiedä montako kertaa olemme lasteni kanssa suunnitelleet yhteisiä kuvaushetkiä sen mukaan, miten päivänvaloa riittää. Normaalisti he ovat aina koulussa ja viikonloput remutaan kukin missäkin. Kevät on onneksi täällä ja poikkeusolot antoivat mahdollisuuden kuvata keskellä päivää arkenakin. Nyt viimein päästiin kuvaamaan rennolla ranteella pikasessioita spontaanisti. ”Sä oot siin ja täs on kamera ja aurinko on ohuen pilviverhon takana, mennään!”

Juostiin tyttären kanssa vartiksi takapihalle, koska tuuli makeasti. Mikä on makeampaa kuin saada kuvata rakkaimpiaan lähes koska tahansa. Moora 15v.

Järjestin kuva-arkistoja

Toteutin tosiaan kuva-arkistojen uudelleen järjestämisiä, kuten aiemmin suunnittelin. En tosin niin laajassa mittakaavassa, mutta kuitenkin. Palasina ne norsutkin syödään. Konkarikuvaajien ohjeiden mukaisesti nyt on säilöttynä ainakin kahdelle ulkoiselle kovalevylle ne rakkaimmat aarteet. John Tackmanin kirjoitus löytyy tuosta parin blogin takaa, suosittelen lukemaan tämän, jos sinullakin on pari tenkka poota aiheen tiimoilta. Itsekin toteutan askel kerrallaan kuvakirjastojen siivoamisprojektia. Se osoittautui lopulta isommaksi savotaksi, mitä arvasinkaan.

Suuntasin enemmän sitä kohden, mikä on rakkainta eli bändipromoja

Musiikki on minun äidinkieleni. Syli, jossa löydän minuuteni ja luovuuteni monet tasot. Siksi nautin suunnattomasti, kun pääsen kuvaamaan artisteja ja bändejä, ovat he sitten lavalla, kulisseissa tai vaikkapa heidän promokuviaan. Sieltähän alun alkaen innostukseni kameran taakse on syntynytkin. Okei myönnän, että tietynlaiset genresidonnaiset stereotypiat lajin parissa ahdistavat mutta silti musiikin kyljessä otetut kuvat ovat minun karkkilaarini. Jotenka nyt juuri olen ilokseni saanut uusia promokuva-aihioita suunniteltavaksi.

DreamSpyn debyytti julkaistiin tuossa noin kuukausi sitten. Tästä musakuvaproggiksesta olin erityisen innoissani, koska kerrankin sain olla kuvamateriaalin suunnittelussa mukana ihan sen ensimetreistä lähtien. Mies DreamSpyn takana, Anssi Tamminen, on muuten tehnyt kaikenkaiken ihan kaiken itse alusta loppuun. Vain me kuvaajat: minä stilleissä ja videon kuvaaja, Teemu Kokkonen, olemme projektin ainoat lisäkädet. Musaa kuunneltavissa muun muassa täältä: Sidekicktrain

Tutkinut ihailemieni kuvaajien otoksia, opiskellut uutta ja tuulettanut päätä

Suivaannuin hetki sitten itseeni yhden kuvauskeikan jälkeen. Tunsin olevani takaperoinen, laiska oppimaan uutta, kangistuneeni kaavoihin ja sen myötä tyytymätön töihini. Tämä herätys tapahtui, kun katselin samassa kuvaustilanteessa olleiden muiden kuvaajien töitä. Kun kuvaa rinta rinnan konkareiden keskellä, on pakko olla valmis oppimaan uutta tai sitten voi vaihtoehtoisesti heittää kameran parvekkeelta. Ei voi jäädä lillumaan itsetyytyväisenä paikoilleen. Olen tuhannesti kiitollinen heille ja myönnän kyllä olevani välillä pirun kateellinenkin. Kiitos kun kiritätte, motivoitte ja kannustatte minua paremmin kuin mikään muu.

Tällä erää innostuin kuvaamaan aiempaa enemmän rumpaleita: tähtäimessä muun muassa Archgoatin Goat Aggressor

Seuraavaksi ajattelin tuoda uutta oppia ja näkemystä vanhoihin kuviin.

Kun uutta kuvamateriaalia ei juuri nyt pahemmin tungokseksi asti synny, niin ajattelin niitä arkistojen helmiä retusoida uusilla silmillä ja uusilla opeilla. Niskasta siis tiukasti kiinni ja naama ruutuun. Ostin jonkun tyrkyllä olleen kuvaus- ja kuvankäsittelykurssin verkosta. Lankesin, mutta ihan rohkaisevaahan se on ollut ja inspiroivaakin. Tavoitteet harppasivat todella korkealle. Aika näyttää, miten niihin kiivetään. Nautin oppimatkasta ja teen parhaani, että käytettävissä oleva aika kuluu hymyssäsuin eikä pakonomaisesti suorittaen.

Aurinkoista kevättä ja uusia luovia tuulia toivotellen

Elsa Wellamo

Mitä tehdä, kun on reilusti kotoiluaikaa

Rento aamupäivä kotona. Tällaisia odotin olevan tämän kevään aika jopa kyllästymiseen asti.

Täytyy heti alkuun kertoa, että suunnittelin tämän aiheen pari viikkoa sitten. Silloin vaikutti kovasti siltä, että tämän kevään aikana tulee olemaan luppoaikaa reilusti tavallista enemmän. Näin ei kuitenkaan ole käytännössä ollut, sillä näköjään myös tanssinopettajan työtä on mahdollista tehdä etänä. Kiitos ihanan rohkean esimiehen, jolle selkeästi aivan ykkösprioriteetti on pitää sekä asiakkaat että meidät palkolliset tyytyväisinä.

Näin olen päässyt myös yhdistämään entistä vahvemmin roolini tanssinopettajana ja mallina. Viime aikoina mallihommat eivät ole vieneet videokameran eteen, joten tämän etätuntiprojektin myötä olen myös totutellut katsomaan itseäni videolta. Koska olen tällä hetkellä 20. viikolla raskaana, myös body love -henki on kovasti läsnä. Rakastan tätä vauvamassuani, mutta välillä toivoisin näyttäväni videolla hieman ketterämmältä ja sulavammalta. Jonkin veran myös raskauden aiheuttamat virheasennot ovat häirinneet kuvatessa, kun siinä selkeästi näen oman selän kaartuvan notkolle, vaikka samalla ohjeistan muita pitämään selän suorana.

Mutta sitten itse aiheeseen. Asioita, joita kuvittelin tekeväni ”koronteeniin” aikana, kun kerrankin ehdin.

Kosmetiikka-inventaario

Nykyään pyrin hankkimaan uutta kosmetiikka hyvin harkitusti, mutta aina ei ole ollut näin. Kaapissani on tälläkin hetkellä jonkin verran ikivanhoja rasvapurkkeja ja meikkejä, joita ei sitten tullutkaan käytettyä. Nämä pitäsi heittää surutta menemään. Samalla saattaisi löytyä jokin käyttökelpoinenkin, joka on unohtunut kaapin perukoille.

Hieman täydensin meikkikokoelmaani hiljattain. Mutta maltillisesti ja harkiten. Nykyään suosin luonnonkosmetiikkaa.

Meikkisienten pesu

En uskalla edes lukea ammattilaisten suosituksia siitä, kuinka usein tämä pitäisi tehdä. Olen aivan varma siitä, että itse teen sen aivan liian harvoin.

Meikkaamisen ja hiusten laiton harjoittelu

Olen näissä molemmissa ihan nolon huono, vaikka tykkäänkin laittautua. Osaa pari vähän erilaista lookia ja niillä mennään. Kotipäivinä voisi huoletta kokeilla erilaisia ehostuksia. Eihän se silloin haittaa, vaikka ei osuisikaan heti ihan nappiin.
Erilaisia tutoriaaleja tähän tarkoitukseen on ainakin instagram pullollaan. Sieltä voisi hakea itselle mieluisia lookeja, ja lähteä harjoittelemaan.

Nämä on hankittu alunperin lastenjuhlia varten, mutta uskon, että niitä voisi hyvin hyödyntää myös kuvausmeikeissä.

Vaatekaapin inventaario

Tämä olisi varmasti ainakin parin päivän projekti. Kuten kosmetiikankin kanssa, nykyään hankin uusia vaatteita harkiten. Niitä on kuitenkin tullut aiemmin ostettua lähes holtittomasti, ja liian moni lojuu kaapin perukoilla. Paljon viisaampaa olisi kuskata nämä kappaleet kierratykseen.

Samalla saattaisi löytyä myös joitain unohdettuja helmiä.

Uusien asuyhdistelmien miettiminen

Itse ainakin yhdistelen vaatteita monesti kiireessä aika samoihin pareihin. Moni taipuisi varmasti yhdisteltäväksi vähän vapaamminkin. Tämän yhdistelyn lomassa syttyisi varmasti myös uusia kuvausideoita.

Inspiraatiokuvien etsiminen

Harrastuskuvauksia on tällä hetkellä hankala toteuttaa kuin omien perheenjäsenten kanssa. Tässä kohtaa voi kuitenkin ideoida tulevia kuvauksia. Tallentaa inspiraatiokuvia ja tehdä muisiinpanoja omista kuvausideoista.

Kuvausasujen ja rekvisiitan etsiminen ja tekeminen

Nyt jos koskaan voisi olla aikaa myös rauhassa selailla nettikirppareita ja nettikauppoja. Lisäksi erilaisten kuvausvaatteiden ja -rekvisiitan tekemiselle saattaa olla kerrankin aikaa. Itse sain joululahjaksi ompelukoneen, ja suunnitelmissani oli opetella käyttämään sitä kunnolla. Vaikka ompelu- tai askartelutaidot eivät olisi kummoiset, hyvän idea saattaa kantaa pitkälle. Näin ainakin haluan itse vakaasti uskoa.

Kotitreenit

Näin tanssinopetajana täytyy tietysti vielä lopuksi huomauttaa, että kotoillessa päivää on erittäin kätevä rytmittää myös kuntoilun kautta. Erilaisia kotona toteutettavia nettitreenejä on saatavilla vaikka miten paljon. Niitä löytyy sekä täysin maksutta että pientä maksua vastaan. Suosittelen tarttumaan tähän tilaisuuteen, mikäli ajatuksissasi on ollut aloittaa treenaus, mutta aikaa ei ole aiemmin meinannut löytyä.

Suurin osa kuvaamistani videoista on tarkoitettu vain tanssikoulumme oppilaille kausimaksua vastaan, mutta YouTube-kanavaltamme löytyy myös yksi kehonhuoltovideo, joka on vapaasti kaikkien katsottavissa. Sieltä löytyy myös lapsille satutanssituokio, joka toimii sekin oikein hyvänä liikuntahetkenä ihan koko perheelle.

Tämä ilmajoogahetki taisi olla jo vähän liiankin rentouttava

Mukavaa kotoilua!

-Venla

Kuva-arkistot ja työnkulku ja varmistukset ja tila ja.. aaargh!

Teksti ja kuvat: John Tackman

Elsa tuossa kirjoittelikin paljon tuosta arkistoimisen tuskasta, miten löydät ne kuvat mitä ajattelit jälkikäteen. En nyt siis tässä kirjoittelussa puutu tuohon asiaan vaikka mieleni tekisi.. Näitä asioitahan voi tehdä monella eri tavalla. Sanon vain yhden asian: metatiedot 😀

* metatiedot ovat tietoja jotka kuvaavat tietojen ominaisuuksia, esim #kissa #harmaa #pitkäkarvainen #helsinki #väri #syvätty

Metatiedot

Metatiedot ovat tietoja tiedoista, eli kuvauspaikka, aihe, malli, aika, teema jne. Näitä tietoja voi lisätä kokonaisiin setteihin helposti Lightroomissa importin yhteydessä käyttämällä tuota salaperäistä “keywords” kenttää. Itse annan kuville tietoja kuten mallin nimi, lokaatio, teema, tfcd vai maksettu jne. Kaikkia sellaisia avainsanoja joilla saatan tulevaisuudessa etsiä näitä ko. kuvia.

* metatietojen syöttäminen koko kortille sujuu näppärästi importin yhteydessä keywords ikkunassa

Työnkulku kuvaajalle on melko tärkeä juttu, meillä on yksi tärkeä asia huolehdittavana sen jälkeen kun nappia on painettu ja se hetki on mennyt. Se tiedosto missä on kameran tallentama valojälki hetkestä on maailman ainoa jäljelläoleva dokumentti tuosta hetkestä, sitä ei voi enää ikinä uudelleenrakentaa samalla tavalla.

Sama tieto aina kahdessa paikassa

Perussääntö on minulla aina ollut se että tieto majailee aina kahdessa paikassa, ja tämä nimenomaan niin että ”paikka” ei ole siis kaksi eri tiedostoa vaan se on fyysisesti kaksi eri sijaintia. Mitä kauempana toisistaan sen parempi.

Satu ja Paula Mustion linnan upeissa maisemissa #satu #paula #mustio #kreikka #dekadenssi #tooga #verho #väri #duo #tfcd

1. Kameran kortilla

Tämä ensimmäinen paikka tiedolle on aika looginen, kortillehan se kuva menee ekana. No mitä jos se kortti hajoaa, häviää, vahingossa formatoituu tms? Eka asia on tietenkin aina pitää kaksi korttia kamerassa ja käyttää kameran tuplatallennusmoodia mikäli sellainen on. Jos ei ole, mennään kohtaan kaksi.

2. Kännykässä/ulkoisella kovalevyllä

Käytän itse Nikonin kameraa ja siihen saa Snapbridge nimisen sovelluksen kännykkään. Kännykkä juttelee kameran kanssa bluetoothin yli ja vie kameraan koko ajan, livenä, somekokoiset JPG kuvat kaikesta mitä kuvaan. Tämä on vallan kiva systeemi jos esimerkiksi haluaa laittaa instaan kuvan kun on vielä kävelyllä, päivittää stooreja sneak preview kuvilla tms. Mitä ei tule aina ajatelleeksi on että tämähän on itseasiassa ensimmäinen varmuuskopio kuvasta. Nyt kuva on jo kahdessa paikassa (okei, ei raakatiedostona mutta parempi kuin ei mitään).

Seuraavana kuva pitäisi sitten viedä koneelle tai ulkoiselle kovalevylle. Markkinoilta löytyy myynnistä ulkoisia kovalevyjä joissa SD kortinlukija sisäänrakennettuna. Laitat siis kortin ulkoiseen kovalevyyn kiinni, painat nappia ja tiedot varmistuvat ilman että tarvitset läppäriä tai tietokonetta siirtoon. Tämä kannattaa pitää mielessä jos vaikka lähtee patikoimaan tai muuten paikkaan jossa tulee kuvattua paljon mutta ei ole pääsyä koneelle tai verkkovirtaan helposti. Yksi tällainen tuote on esimerkiksi Western Digitalin My Passport Wireless -kovalevyt.

3. Tietokoneella

Nyt päästiin sitten siihen vaiheeseen kun kortti on koneessa ja tehdään se kaikkien tuntema import toiminto. Käytän itse Adobe Lightroom Classic CC ohjelmistoa joten terminologiani on sieltä, sama pätee muihinkin mutta sanat voi olla erilaisia.

Ekaksi otetaan kuvat sisään kortilta: ctrl-shift-i ( cmd-shift-i mäkillä ) ja valitaan tuontimoodiksi ”Copy”. Tämä tarkoittaa että kuvat kopioidaan kortilta konelle valittuun paikkaan ja lisätään Lightroomin kirjastoon. En itse suosi ”Move” tavan käyttämistä koska edelleen, yritän noudattaa ”sama tieto kahdessa paikassa” -periaatetta. Nyt kun kuva on kortilla JA koneella se on paremmassa turvassa kuin jos se olisi nyt vain yhdessä paikassa koneella.

Itse käytän tietokoneella Jottacloud nimistä varmuuskopiointiohjelmistoa. Tämä ohjelmisto valvoo määrittelemiäni paikkoja, minun tapauksessa järjestelmälevyllä sijaitsevaa ”Pictures” kansiota jonka alla minulla on kaikki työn alla olevat, kuluvan kuukauden kuvat. Tämän lisäksi jottacloud valvoo toki myös datalevyllä sekä ulkoisella arkistolevyllä olevia vastaavia kansioita mutta päästään näihin myöhemmin.

Varmistukset

Nyt kun kuva on tuotu koneelle, Jottacloud alkaa kopioimaan sitä pilviarkistoon jolloin kuvat ovat: muistikortilla, koneella, pilvessä. Nyt ollaan jo hyvällä mallilla kun kaikki tiedot ovat kolmessa paikassa.

Työnkulku tämän jälkeen menee niin että kun olen käsitellyt ja julkaissut kuvani (käytän itse jakeluun pixieset -nimistä palvelua), siirrän ne Lightroomin omassa näkymässä ulkoiselle arkistolevylle raahaamalla kansio toisen levyn alle.

* #@khadaah #vesi #icp #tfcd #väri #portfolio

Tässä hyvä ohje kansioiden siirtämiseen Lightroomissa:

https://www.lightroompresets.com/blogs/pretty-presets-blog/moving-image-files-via-lightroom-1

Nyt kun kansio on siirtynyt, Jottacloud tunnistaa siirron ja päivittää tiedon omassa kannassaan, kuvaa ei tarvitse ladata uudelleen pilveen, ainoastaan sen sijainti päivittyy tiedoissa.

Arkistointi

Kun ulkoinen kovalevy on täynnä, siirrän sen pilviarkiston ’archive’ tilaan eli niin että sitä ei poisteta vaikka poistan levyn koneesta ja laitan levyn kaappiin odottamaan joko kierrätystä tai uudelleenalustusta. Tein miten vaan, kuvat ovat edelleen saatavilla pilvestä. Lightroomissa kannattaa siirtää nämä ”eläköityvät” kansiot omaan katalogiinsa jonka voi sitten vaikka tallettaa dropboxiin (tai sinne jottacloudin arkistoon ;))

Kuvat voi aina tuoda takaisin työstettäviksi nostamalla ne takaisin koneelle, lataamalla jottacloudista tai kopioimalla arkistolevyltä, metatietojen ansiosta löydät kuvat helposti ja näet millä levyllä ne sijaitsevat tai löydät niiden nimet jotta saat ne ladattua.

#rurex #autiotalo #väri

Tällaisella työnkululla minä varmistan että kuvat pysyvät tallessa ja kone ei täyty vanhoista kuvista. Järjestelmälevyllä ei koskaan ole raakakuvia enempää kuin about kuukauden verran ja tämä tarkoittaa että tilaa riittää muullekkin kuin kuvien hilloamiseen. Esimerkiksi Fortnite asennukselle että pääsee kavereiden kanssa vähän riehumaan kun ei jaksa enää editoida illalla 😀

Lopuksi

Jokainen taplaa tavallaan, tämä ei ole mikään paras tai lopullinen työnkulku, tämä voi olla täysin yliampuvaa sinulle tai puutteellista toisilta osin. Tärkeintä on mielestäni muistaa muutama juttu:

  • Älä koskaan säilytä kuvia vain yhdessä paikassa
  • Metatiedot ovat ystäväsi
  • Älä pelkää arkistointia

John Tackman

Nyt on kuva-arkistojen kevätsiivouksen aika!

Teksti ja kuvat: Elsa Wellamo, Kannen ”She Wolf”-kuvassa Laura Tahvanainen

Mitä tehdä, kun yhtäkkiä on aikaa ja rutkasti? En tahtoisi sanoa, että ”siivota”, mutta sanon silti. Siivota ja järjestellä. Nyt juuri on ainakin omaan erittäin liikkuvaan elämäntapaani paras mahdollinen hetki tehdä niitä asioita, jotka useimmiten jäävät ”tylsinä”, ”työläinä” ja ”epämääräisinä” helposti taka-alalle.

Miten se liittyy kuvaamiseen? Omalla kohdallani varsin vahvasti. Kun pari vuotta sitten aloitin valokuvaamisen, en ollut aiemmin joutunut miettimään, miten arkistoidaan ja nimetään tai minne kaikkialle kannattaa tallettaa isoja tiedostoja, joita kuvat nimenomaan useimmiten ovat.

Ensimmäiset kuvani on siten luonnollisesti nimetty suloisesti ”Nippe” tai ”Nina”, ”Sari”, ”Sartza”, ”Karkki”, ”Marc”,”MarcBTS”,”Caritawarrior”,”Carita”. Ihan juuri kuten ystäviä kuvatessa helposti käy. No toki lisäsin nimien perään vinkkiä kertomaan eri edittien perusteella, mistä niissä oli tällä kertaa kyse. Esimerkiksi ”Sartzabw” oli luonnollisesti mustavalkoinen kuva Sarista. Sartzabwcr oli tiukkaan rajattu otos edellisestä. Näin jatkoin. Perustin jokaiselle mallilleni oman kansionsa. ”Sari”, ”Nina”, ”Satu”, ”Marc”, ”Reima”, ”Donna”, ”Carita”. HUOM!! Tässä kohden nimeämisiä en todellakaan arvannut ennalta, miten suuri rooli kuvaamisella tulisi elämässäni olemaan hetken päästä.

Marc Dillon ja kuva nimettynä ”Marcsydänlasitcropped” Ihan alkupään kuvauksiani, ehkä neljäs leikkihetkeni kameran keralla.

Kansiot ja kuvamäärät alkoivat lisääntymään valtavana ryöppynä. En todellakaan voi sanoa, että pikkuhiljaa, vaan tulvimalla. Oli koiraa, oli lapsia, oli luontoa ja vaellusta, sukujuhlia ja bändikeikkoja. Mitä innostunut vasta-alkaja nyt vain keksii kuvata, eli kaikkea. Ja ajattelin, että nimeän kansiot siten, että liitän sen eteen päivämäärät, paikan ja kohteen. Aika hyvä, paitsi luettavuus osoittautui pituutensa vuoksi kurjaksi. Nimet menivät edelleen solmuun toisten liian samankaltaisten päivämäärien ja paikkojen kanssa, mutta olivat ne parempia kuin ”Virveleissön”.

Sitten panin merkille, että kuvauksissani alkoikin olemaan samannimisiä malleja aika tavalla. Miten erotan eri Laura-kansiot toisistaan? Laittamalla kuvauksen ”työnimen” kansion nimeksi. TÄMÄ!!! Viimein löytyi se itselle oikea tapa nimetä kansiot. Voin unohtaa paikan ja päivämäärän ja kuukauden leikiten. Voin unohtaa etunimet. Anteeksi siitä, mutta useat meistä käyttävät itsestäänkin montaa eri nimeä esimerkiksi instassa ja vaihtavatkin sitä ajoittain. Mutta kuvauksen tunnelmaa en unohda.

Tunnetila on se, jonka päätän ensimmäisenä. Sen tunteen, mitä tulevasta kuvauksesta haen. Samoin koen laulaessani musiikissakin, sivuhuomio! Tunne on se, mikä antaa sisällölle hengen. Sen mukaan nimesin kuvaukset. Tätä ”nimeä” en välttämättä edes kerro mallilleni, koen että tilanne säilyy aidompana siten. Tunteen sen sijaan kerron kyllä, jotta mallikin tietää, mitä tunnetilaa haetaan.

Aikoinaan Sini Niva itseasiassa yllätti minut kysymällä suoraan ”mikä on minun tunnetilani tässä kuvassa?” Olin lumoutunut mallista, joka kysyy tälläisiä. Kuvailin hänelle Seireenin tunteen: ”Sä oot kylmäverinen tappaja. Sinulla itselläsi on kaikki hyvin kuohuvassa koskessa. Kuvassa sun tunnetilasi on se, että haluat vietellä ja viedä mut mukanasi ikiajoiksi syvyyksiin.”

Siniseireeni – Sini Niva preciis prikuulleen sellaisena kuin toivoin. Tämän kuvauksen myötä kuvien nimeäminen helpottui huomattavasti.

Alkoi syntymään kansioita nimillä: ”Seireeni”,”Goth Bride”, ”Daughter of Darkness”,”Queen mode”,”Saniais”,”Viktor Falck”,”Mermaid”,”Serenity”,”She Wolf”, ”Ladonna”. Ja avot! Nyt tiedän ensivilkaisulla, mitä kansioni sisältää.

Mutta jottei päästäisi liian helpolla suoraan maaliin, oli ensin hajotettava jotain tärkeää. Tietokoneen kovalevyn rikkouduttua ensimmäinen huokaisuni oli, että ”Tärkeimmät on onneksi säilötty kahdelle ulkoiselle kovalevylle” Melkein olikin, muttei kaikki. Eikä ainakaan mitenkään erityisen järjestelmällisesti. Tietokoneen muisti saatiin onneksi talletettua, Kiitos siitä Ville Ruusunen ja Kiitos Arto Soini!!!! Mutta edelleen osa kuvista on siellä ja täällä.

Ja se siivous on nyt juuri päällimäisenä edessä. Yhdistää kuvat ja kansiot, nimetä ne yhdenmukaisesti, jotta löydän jatkossa tarvitsemani helposti ja tietäen ennalta mistä! Unelmatilannehan olisi sellainen, kaikelle olisi paikkansa ja sen turvana joku järjestelmä, joka toimisi myös 15 vuoden päästä. Mielellään senkin jälkeen.

Osan arkistointiongelmasta tuottaa se, että eri tasoista materiaalia kertyy yhteensä ihan järjettömän paljon. Eri työstövaiheissaan osapuilleen näin: tyhjennettyäni muistikortin ensin koneelleni, on raakakuvaa usein satoja per kuvaus. Pienen osan niistä käsittelen heti ja ehkä saan jopa valmiiksi. Mahdollisimman paljon raakamateriaalia heitän suoriltaan roskiin, mutta lopuille en välttämättä tiedä mitä tehdä. ”Tätä saatan tarvita joskus”-kuva-arkistoa on siten melkoisesti.

Helmiksi luokitellut käsittelen photarissa. Siten syntyneet psd:t ovat kooltaan valtavia, tukkivat koneet ja täyttävät muistit, mutta poiskaan en raaski heittää. Voihan olla, että JOS joskus satunkin muokkaamaan vielä, on jo aiemmin tehty työ tallella. Ja ne lopputulokset, niissäkin riittää rutkasti säilytettävää. Miten nämä kaikki kolme osa-aluetta: raakamateriaali, työversiot ja lopputulokset säilytettäisiin fiksuiten ja turvassa?

The devil doesn’t come dressed in a red cape with a trident in her hand. She comes as everything you’ve ever wished for.
”Daughterofthedevilhimself”
Jenny uskomattoman kauniina paholaisen tyttärenä.

Kirjoittaessani tätä, tunnen hivenen myös noloutta, miten suloisesti ja silti raivostuttavan epäjärjestelmällisesti olen aarteitani säilönyt. En kuitenkaan voi olla ainoa, joka herää jälkikäteen ymmärtämään kuinka pienistä kuvapuroista kasvaa isommat virrat!

Teille kohtalontoverit: Eiköhän siivota ja järjestellä kuva-arkistot nyt ojennukseen, jos tuntuu, että moinen aherrus on tarpeen. Ja tässähän pätee sama ihana voitonriemu kuin muissakin siivouksissa: miten makeaa on nähdä työnsä tulokset!!!

Ja teille aikaa sitten nämä arkistoinnin ja järjestyksen salat ennalta jo ratkaisseet: Kippis ja kiitos neuvoistanne, kuulen ja otan mieluusti vastaan niistä jokaisen.

Ja siitä ilosta saankin julkistaa seuraavaa: Tämän kertainen ei jää ainoaksi kirjoitukseksi aiheesta, vaan jatkoa on luvassa kokemusperäisten ratkaisumallien muodossa tuota pikaa John Tackmanin vieraskynän kautta!

Erinomaisia kevätsiivouksia toivottaen: Elsa Wellamo

P.s. Jokainen tämän kirjotuksen kuva löytyi suoraan koneelta. Päätin, että juuri nyt haluan päästä heeelpoollaaaaa ja katsoa kuinka se onnistuu. Pari suunniteltua vaihtui toiseen syystä, että olivat ulkoisella kovolla. Touché!

Arto, Tammikuu 2020, Ruissalo
Jatkoa aiempaan yhdessä aloittamaamme ”Modern Viking”-teemaan.