Pari ajatusta editoinnista – Muunneltua totuutta vai totaalia valehtelua?

Teksti ja Kuvat Elsa Wellamo , Kannen kuvassa Emilyylovemodel

”Oi, olis ihanaa et mustakin olis tuollaisia kuvia, mut mun iho on ihan hirveässä kunnossa. Ei tuu onnistumaan.”

Kerron sulle salaisuuden: juuri kukaan ei ole oikeasti ihan niin täydellinen kuin miltä kuvissa näyttää. Joidenkin kuvaajien kuvat toki on ihan realistisia, mutta suurin osa meistä käsittelee otoksiaan ainakin jollain tasolla. Toiset hyvin pinnallisesti: vähän korjataan valkotasapainoa, ehkä poistetaan joku risu tai roskis taustalta häiritsemästä, laitetaan horisontti suoraan ja avot, se oli siinä. Toiset taitavat sitten tuon fantasiamaailman loihtimisen otoksiinsa, joissa kuralätäkössä istuva pikkulapsi onkin lopputuloksessa paratiisin keijukainen. Ja kaikkea tältä väliltä.

Itselleni editointi on kuin taidemaalausprojekti – värikynäleikki. Raakakuva on vasta luonnostelma, nimensä mukaisesti raaka. Joskus olen tyytyväinen ihan vain pieniin muutoksiin, tuollaisiin mitä jo edellä mainitsin. Toisinaan innostun tunneiksi nypräämään ruudun äärellä tunnelmasta toiseen. Varmaa kuitenkin on se, että jokaiselta olen pyrkinyt poistamaan ainakin näkyvät ei-toivotut asiat, kuten finnit, mustat silmänaluset, mustelmat, oreganot hampaiden välistä. Suoristelen eye liner-rajauksia, koitan kiinnitellä irronneita ripsiä, ehostan ja tehostan meikkiä, jos sen on esimerkiksi auringonvalo syönyt kokonaan pois. Onpa tosin niinkin tapahtunut, että oikeanlaisen tunnelman saavuttamiseksi, olenkin korostanut esimerkiksi tummia silmänalusia. Kuten alla olevassa kuvassa.

Tämä oli aikoinaan testikuva alkavalle shootille.. Mielessäni pyöri teemana ”Daughter of hate” ja kun näin testikuvan rakastuin sen sysisynkkään tunnelmaan. Lopulta en tehnyt kuvalle yhtään mitään muuta kuin päinvastaisen eli tummensin silmänalusia vastaamaan teemaa. Mikä onni saada kuvata myös malleja, joiden minuus kestää tämänkin <3 Upea upea upea Jenny

On olemassa sanonta: ”näet kauniina sen, mitä rakastat” ja näin ajattelen minäkin. Siksi en koe editoinnin olevan luonnotonta. Enhän elävässä elämässäkään näe ihmisten suurentuneita ihohuokosia, mutta still-kuvassa ne ovatkin tarjottimella ihan eri tavoin. Kun tapaan ihmisen, havaitsen hänestä ensisijaisesti ihan kaikkea paitsi mustelmaiset sääret. Vasta otettuani kuvan ja katsoessani sitä myöhemmin koneen ruudulta, huomaan paremmin verinaarmuilla olevat skeittarin polvet ja kyynärpäät. Sieltä ne ”virheet” hyppäävät silmille. Käsitän editoinnin siis mallin muokkaamisena sellaiseksi, jollaisena hänet oikeasti näen. Ja siihen lisätään vielä ripaus keijupölyä päälle. Taikaa, koska valokuvaamisessa on aina kyseessä myös pienehkö pako todellisuudesta, satuhetki. Haluan myös mallin itsensä kiinnittävän mieluummin huomiota myönteisiin asioihin ennemmin kuin murehtivan esimerkiksi satunnaista auringossa polttamaansa dekolteeta.

Harvemmin lähden suuriin muodonmuutoksiin kuvamuokkauksissani. En halua liiaksi vääristää enkä peitellä / korostaa ihmisen omaa oikeaa minää. Silmien iirikset saavat olla sen kokoiset, mitä ovat. A-kuppi ei muutu G:ksi. Sen sijaan saatan hehkutella herkkukohtia entisestään: korostaa poskipäitä ja hiusten laineita. Samaa maailmaa siis jatkan, mitä ihmiset meikatessaankin tekevät: korostavat parhaita puoliaan ja jemmaavat niitä vähemmän edullisia. Jatkossa haluan oppia loihtimaan vielä enemmän tarunhohtoa kuviini. Mieluusti istun jälleen tuntitolkulla opiskelemassa, miten kuviin saadaan editin avulla lisää dynamiikkaa. Niinhän ne taidemaalaritkin tekevät. Ikuisella oppimatkalla ja aina nälkä seuraavaan taitoon.

Ilmatar – Tämä oli upea kuva leikittäväksi väriensä keralla. Halusin voimakkaan, sotaisen jumalaisen ja karun värimaailman. Kiitos mielettömän herkulliselle kuvattavalleni Jessika Elolle!

Mitä siis halusin tänään sinulle sanoa: jokainen mallini, jonka näet ainakin minun ottamissani kuvissa, ovat sellaisia jollaisina heidät aidosti näen. Mutta yksikään heistä ei ole päässyt täysin editittä. Joten miksi oletat, että sinunkaan täytyisi olla ”virheetön” otattaaksesi itsestäsikin kauniita kuvia?

Olemme Venlan kanssa toitottaneet papukaijoina tätä ja toitotamme jatkossakin: Olet juuri tuollaisena silmissämme upea ja kuvan arvoinen tänään. Unohda hetkeksi suonikohjut, nuoruusiän akne ja tummat silmänaluset ja mieti, näetkö kenessäkään muussakaan lähimmäisessä moisia ellet niitä tietoisesti etsi?

Suosittelen seuraamaan useita valokuvaajia ja tutkimaan heidän tapojaan kuvata ja editoida. Kun löytyy omaan silmääsi oikeanlainen, ei muuta kuin rohkeasti otattamaan itsestäsi karkkikuvia.

Aurikoista kesää ja hauskoja kuvaushetkiä

Elsa Wellamo

Minäkuvaa – selfiekuplasta kuvaajan näkemykseen?

Teksti: Elsa Wellamo ja kuvat: Annika Marjamäki, Jari E Miettinen, Ville Ruusunen ja Arto Soini. Artikkelikuva nippu selfieitä.

Miten sinä näet itsesi vs. miten muu maailma näkee sinut? Herkullinen ikuisuuskysymys ja jonkin verran aina yllätyksellinen ja erilainen.

Kun suunnittelen kuvaavani ihmisen, haluan ennen kaikkea tallentaa hänen energiansa. En ole kiinnostunut virheettömästä ihosta, suorasta hammasrivistä tai vastaleikatuista hiuksista. Minua ei kiinnosta vaatekaapin sisältö, meikkipohjan kerrokset eikä vyötärönympärys. Mikä sen sijaan kiinnostaa, on voima, herkkyys, henki. Ne kaikki hehkuvat ulospäin vahvemmin kuin mikään kuorrute pinnaltasi. Suurin osa kuvaajista tekee parhaansa napatakseen talteen palan persoonastasi.

Miksi juuri nyt kirjoitan tälläisiä?? Koska olen saanut palautetta parilta mallilta, että he toivoivat minun kuvaavan heitä ennemmin selfien kaltaisina. Miksi ihmeessä haluaisin kuvata ketään vain ennalta määrätystä kulmasta. Siitä ainoasta, josta hän itseään peilikuvana katselee?

Sinä ja minä olemme niin paljon enemmän kuin vain heijasteita peilistä. Enkä myöskään halua kokea olevani selfiekepin jatkopala. Toki on upeaa, kun kuvattava tietää parhaat kulmansa ja auttaa minuakin tavoittamaan ne, mutta ei kai niiden tarvitse ainoita olla?

Ja tämän kirjoituksen kuvitukseksi laitoin luonnollisesti tällä kertaa omia selfieitä ja kuvaajien näkemyksiä minusta niiden ohessa. Selfiet artikkelikuvassa on perinteisesti ”vasurilla” vedettynä yläviistosta ja jutussa kuvaajan ottamat. Mikä rikas maailma meillä onkaan käsillämme, kummassakin puolensa. Ja myönnän: olen minäkin nieleskellyt monen kuvaajan ottaman kuvan kohdalla, et tuli jotain ihan muuta, mitä olin odottanut tai toivonut. Mutta samalla taas erilaista ja siten mielenkiintoisempaa, mitä olisin itse tajunnut ottaa. Ainakin rehellisempää.

Kiitos Ammille upeasta syksyisestä sessiosta!! Avasit monin tavoin silmiäni nähdä minut myös toisenlaisena minuna.

Kuvaaja haluaa ikuistaa sinut juuri siten, miten hän sinut näkee ja kokee. Olet enemmän kuin vain kuoresi. Kun näet peilikuvasi aamulla, kasvot turvonneina, silmäkulmat rähmäisinä, haluamme, että muistat olevasi halutessasi myös ryhdikäs ja komea. Oma vakionäkymäni aamuisin on Ozzy Osbourne. On todella. Ja sydämellinen kiitos omille kuvaajilleni, että se ei ole ainoa päässäni jylläävä minäkuva. En kuitenkaan toivoisi olevani pelkästään se muovifiltterinen iäti makeasti hymyilevä nukkenaama, jonka vakiona otan selfienä. Toki otan: Hiveleehän sekin mieltä, kun ikävuodet vähenee yhdellä säädöllä puolikkaaseen oikeasta ja leukaperät voi muokata mieleisekseen. Mutta maailma ei näe meitä siten!

Model and styling Elsa Wellamo Jari E. Miettinen @jmiettinen.pic.fi

Kuvaaminen on roolileikki, loistava keino etsiä minuuden eri tasoja ja nimenomaan muitakin näkökulmia kuin vain mitä sieltä käsivarren matkan päästä voit tarkastella. Voit olla tänään barbie, perkele, hengetär ja sinä ja kaikkea siltä väliltä. Jokainen todellisia puolia sinusta ja yhtä arvokkaita. Se on myös keino tutkia, millaisia kerroksia itsestä löytyy. Enkä todellakaan tarkoita edelleenkään pelkkää ulkonäköä, vaan persoonan vahvuuksia ja mielenliikkeitä.

Olen saanut ikuistettua ihmisistä ulos hersyvän naurun, alkuun usein puolivahingossa. Näytettyä, miten uskomattoman kauniita he ovat nauraessaan. Yllättävän moni kuvittelee nimittäin näyttävänsä aasilta. Juuri näillä sanoilla ilmaistuna: aasilta. Voiko kukaan oikeassa elämässä, valokuvien tällä puolella kutsua ketään aasiksi, koska tämä on hyväntuulinen ja hänen seurassaan on hauska ja helppo olla? Naura, vaikka hampaasi eivät ole suorat ja rypyt otsallasi painuvat syvemmällle.

Aurinkoinen lauantai. Villellä uusi kamera ja minulla halu saada ihan vain leikkiä. Oli hauskaa ja vapauttavaa. Juuri sellaista, mitä itsekin aina toivon omilla kuvattavillani olevan.

Opi näkemään itsesi muistakin kulmista kuin yläviistosta täydellisessä tällingissä ja vinossa hymyssä. Vaikka se olisikin ”se paras” puoli sinusta. Tuskin haluat antaa maailmallekaan sellaista kuvaa, että olet alituiseen kyykyssä tai kontallasi? Miksi siis näyttäytyä jatkuvasti sellaisena, mitä ei juuri koskaan ole.

Omia lemppareitani aina vain. Kerrankin luovutin täysin ohjista ja annoin kuvaajan viedä. Alusta loppuun. Design & Kuva Arto Soini

Opettelen tätä kaikkea itsekin, ihan joka päivä. Kannustan uskaltamaan tulemaan ulos sieltä selfie-filtterikuplasta aina välillä. Saatamme kaikki yllättyä ja löytää rinnalle jotain vieläkin arvokkaampaa. Mielenkiintoisen, kaikkine rooleinemme rakastetun ja monipuolisen ja ehkä jopa totuudenmukaisemman minän.

Upeita kuvaushetkiä sinulle toivottaen:

Elsa Wellamo

Kevät kontaten tulevi!

Kuvaajalle, joka mieluiten kuvaa luonnonvalolla ja ulkona, kulunut kevät ja sitä edeltävä talveton talvi on ollut melkoista kituutusta. Ei tullut hankea, ei tykkylunta. Kevätkin on hiipinyt varpaillaan. Kelit ja ”tiedätte kyllä mikä” on pitänyt kuvaukset melkolailla vähäisinä. Nippu suunniteltuja mallikuvauksia peruuntui, muutaman kuvasin. Enimmäkseen olenkin suunnannut kamerani kohti perhettä ja lähimmäisiäni. Nyt piti saada hetki jotain ihan muuta, joten läksin kevättä vastaanottamaan.

Ja löysin itseni konttailemasta sitten sammaleikoissa orvokkien kimpussa. Tai tähtäilemästä kirsikankukkia keskustassa. Luonto, hiljaksiin mullasta esiin puskevat kukat ja puiden lehdettömät oksat ovat saaneet korvata mallit. Miten vapauttavaa!! Ei pakkoja onnistua. Kukaan ei odota minulta just nyt mitään. Toisinaan sekin on enemmänkin kuin tervetullutta.

Pehmeä metsäpolku jalkojen alla, kamera olalla. Voin olla kuvaamatta yhtään mitään koko reissuna tai ikuistaa, miten oksat kurkottavat aurinkoon. Kahvi puuttui matkasta. Ens kerralla nappaan senkin kyytiin.

Puoliskoni leikki pallon kanssa. Ja tietenkin kuvasin kuvaajaa, joka kuvaa. Taas 🙂

Uuden lelun kanssa ulkosalla. Arto Soini
Tulos 🙂

Äsken metsässä keksin, kuinka puiden oksat ovat kuin sarvet. Täytyy siis rakentaa oksista kruunu. Mistä mä oikeanlaisiksi oksiksi muutun? Ja samassa oli metsä kaikenlaisia oksia täynnä. Siellä metsän keskellä huomasin jähmettyneeni seisoskelemaan ja tuijottelin vain mielen luomiin sopukoihin. Niihin, joista kumpuaa kipinät tuleviin mallikuvauksiin.

On tehnyt oikein hyvää kohdistaa kamera hetkeksi pois päin totutuista kuvioista. Olla tovi kontallaan ja antaa ajatuksen lipua. Tyhjentää kovalevyltä tilaa uusille visioille tulla.

Aurinkoisia kevättuulia toivottaen!

Elsa Wellamo

”Kunpa edes joskus saisi touhuta kiireettä…”

Teksti ja Kuvat: Elsa Wellamo

Kansikuvassa All Mighty Archgoat messuamassa Turku Saatanalle 8 -blackmetalfestivaaleilla maaliskuun alussa.

Jos ikinä saisin vuorokauteen lisää aikaa, niin… Tekisin mitä? – Järjestäisin kaiken paikoilleen, suunnittelisin nipputolkulla uutta kuvamateriaalia, tekisin loppuun ajan kanssa sivuun heitetyt projektit, perustaisin kotisivut, opiskelisin uutta, päivittäisin taitojani… Hengästyin omista aikomuksistani niin, että tuntui kerta laakista helpommalta olla sohaisematta haaveiden ja pakkojen kasaa ollenkaan. Ikiomaksi suunnitellusta ihanasta ajasta meinasi tulla suorite. Heitinkin pakot heti oitis romukoppaan! Stressattavaa tässä ajassa löytyy ilmankin, että kehitän moisia aiheita itse ainoatakaan lisää.

Mitä ihan ekana sitten touhusin?

Kuvasin omia teinejäni

En tiedä montako kertaa olemme lasteni kanssa suunnitelleet yhteisiä kuvaushetkiä sen mukaan, miten päivänvaloa riittää. Normaalisti he ovat aina koulussa ja viikonloput remutaan kukin missäkin. Kevät on onneksi täällä ja poikkeusolot antoivat mahdollisuuden kuvata keskellä päivää arkenakin. Nyt viimein päästiin kuvaamaan rennolla ranteella pikasessioita spontaanisti. ”Sä oot siin ja täs on kamera ja aurinko on ohuen pilviverhon takana, mennään!”

Juostiin tyttären kanssa vartiksi takapihalle, koska tuuli makeasti. Mikä on makeampaa kuin saada kuvata rakkaimpiaan lähes koska tahansa. Moora 15v.

Järjestin kuva-arkistoja

Toteutin tosiaan kuva-arkistojen uudelleen järjestämisiä, kuten aiemmin suunnittelin. En tosin niin laajassa mittakaavassa, mutta kuitenkin. Palasina ne norsutkin syödään. Konkarikuvaajien ohjeiden mukaisesti nyt on säilöttynä ainakin kahdelle ulkoiselle kovalevylle ne rakkaimmat aarteet. John Tackmanin kirjoitus löytyy tuosta parin blogin takaa, suosittelen lukemaan tämän, jos sinullakin on pari tenkka poota aiheen tiimoilta. Itsekin toteutan askel kerrallaan kuvakirjastojen siivoamisprojektia. Se osoittautui lopulta isommaksi savotaksi, mitä arvasinkaan.

Suuntasin enemmän sitä kohden, mikä on rakkainta eli bändipromoja

Musiikki on minun äidinkieleni. Syli, jossa löydän minuuteni ja luovuuteni monet tasot. Siksi nautin suunnattomasti, kun pääsen kuvaamaan artisteja ja bändejä, ovat he sitten lavalla, kulisseissa tai vaikkapa heidän promokuviaan. Sieltähän alun alkaen innostukseni kameran taakse on syntynytkin. Okei myönnän, että tietynlaiset genresidonnaiset stereotypiat lajin parissa ahdistavat mutta silti musiikin kyljessä otetut kuvat ovat minun karkkilaarini. Jotenka nyt juuri olen ilokseni saanut uusia promokuva-aihioita suunniteltavaksi.

DreamSpyn debyytti julkaistiin tuossa noin kuukausi sitten. Tästä musakuvaproggiksesta olin erityisen innoissani, koska kerrankin sain olla kuvamateriaalin suunnittelussa mukana ihan sen ensimetreistä lähtien. Mies DreamSpyn takana, Anssi Tamminen, on muuten tehnyt kaikenkaiken ihan kaiken itse alusta loppuun. Vain me kuvaajat: minä stilleissä ja videon kuvaaja, Teemu Kokkonen, olemme projektin ainoat lisäkädet. Musaa kuunneltavissa muun muassa täältä: Sidekicktrain

Tutkinut ihailemieni kuvaajien otoksia, opiskellut uutta ja tuulettanut päätä

Suivaannuin hetki sitten itseeni yhden kuvauskeikan jälkeen. Tunsin olevani takaperoinen, laiska oppimaan uutta, kangistuneeni kaavoihin ja sen myötä tyytymätön töihini. Tämä herätys tapahtui, kun katselin samassa kuvaustilanteessa olleiden muiden kuvaajien töitä. Kun kuvaa rinta rinnan konkareiden keskellä, on pakko olla valmis oppimaan uutta tai sitten voi vaihtoehtoisesti heittää kameran parvekkeelta. Ei voi jäädä lillumaan itsetyytyväisenä paikoilleen. Olen tuhannesti kiitollinen heille ja myönnän kyllä olevani välillä pirun kateellinenkin. Kiitos kun kiritätte, motivoitte ja kannustatte minua paremmin kuin mikään muu.

Tällä erää innostuin kuvaamaan aiempaa enemmän rumpaleita: tähtäimessä muun muassa Archgoatin Goat Aggressor

Seuraavaksi ajattelin tuoda uutta oppia ja näkemystä vanhoihin kuviin.

Kun uutta kuvamateriaalia ei juuri nyt pahemmin tungokseksi asti synny, niin ajattelin niitä arkistojen helmiä retusoida uusilla silmillä ja uusilla opeilla. Niskasta siis tiukasti kiinni ja naama ruutuun. Ostin jonkun tyrkyllä olleen kuvaus- ja kuvankäsittelykurssin verkosta. Lankesin, mutta ihan rohkaisevaahan se on ollut ja inspiroivaakin. Tavoitteet harppasivat todella korkealle. Aika näyttää, miten niihin kiivetään. Nautin oppimatkasta ja teen parhaani, että käytettävissä oleva aika kuluu hymyssäsuin eikä pakonomaisesti suorittaen.

Aurinkoista kevättä ja uusia luovia tuulia toivotellen

Elsa Wellamo

Mitä tehdä, kun on reilusti kotoiluaikaa

Rento aamupäivä kotona. Tällaisia odotin olevan tämän kevään aika jopa kyllästymiseen asti.

Täytyy heti alkuun kertoa, että suunnittelin tämän aiheen pari viikkoa sitten. Silloin vaikutti kovasti siltä, että tämän kevään aikana tulee olemaan luppoaikaa reilusti tavallista enemmän. Näin ei kuitenkaan ole käytännössä ollut, sillä näköjään myös tanssinopettajan työtä on mahdollista tehdä etänä. Kiitos ihanan rohkean esimiehen, jolle selkeästi aivan ykkösprioriteetti on pitää sekä asiakkaat että meidät palkolliset tyytyväisinä.

Näin olen päässyt myös yhdistämään entistä vahvemmin roolini tanssinopettajana ja mallina. Viime aikoina mallihommat eivät ole vieneet videokameran eteen, joten tämän etätuntiprojektin myötä olen myös totutellut katsomaan itseäni videolta. Koska olen tällä hetkellä 20. viikolla raskaana, myös body love -henki on kovasti läsnä. Rakastan tätä vauvamassuani, mutta välillä toivoisin näyttäväni videolla hieman ketterämmältä ja sulavammalta. Jonkin veran myös raskauden aiheuttamat virheasennot ovat häirinneet kuvatessa, kun siinä selkeästi näen oman selän kaartuvan notkolle, vaikka samalla ohjeistan muita pitämään selän suorana.

Mutta sitten itse aiheeseen. Asioita, joita kuvittelin tekeväni ”koronteeniin” aikana, kun kerrankin ehdin.

Kosmetiikka-inventaario

Nykyään pyrin hankkimaan uutta kosmetiikka hyvin harkitusti, mutta aina ei ole ollut näin. Kaapissani on tälläkin hetkellä jonkin verran ikivanhoja rasvapurkkeja ja meikkejä, joita ei sitten tullutkaan käytettyä. Nämä pitäsi heittää surutta menemään. Samalla saattaisi löytyä jokin käyttökelpoinenkin, joka on unohtunut kaapin perukoille.

Hieman täydensin meikkikokoelmaani hiljattain. Mutta maltillisesti ja harkiten. Nykyään suosin luonnonkosmetiikkaa.

Meikkisienten pesu

En uskalla edes lukea ammattilaisten suosituksia siitä, kuinka usein tämä pitäisi tehdä. Olen aivan varma siitä, että itse teen sen aivan liian harvoin.

Meikkaamisen ja hiusten laiton harjoittelu

Olen näissä molemmissa ihan nolon huono, vaikka tykkäänkin laittautua. Osaa pari vähän erilaista lookia ja niillä mennään. Kotipäivinä voisi huoletta kokeilla erilaisia ehostuksia. Eihän se silloin haittaa, vaikka ei osuisikaan heti ihan nappiin.
Erilaisia tutoriaaleja tähän tarkoitukseen on ainakin instagram pullollaan. Sieltä voisi hakea itselle mieluisia lookeja, ja lähteä harjoittelemaan.

Nämä on hankittu alunperin lastenjuhlia varten, mutta uskon, että niitä voisi hyvin hyödyntää myös kuvausmeikeissä.

Vaatekaapin inventaario

Tämä olisi varmasti ainakin parin päivän projekti. Kuten kosmetiikankin kanssa, nykyään hankin uusia vaatteita harkiten. Niitä on kuitenkin tullut aiemmin ostettua lähes holtittomasti, ja liian moni lojuu kaapin perukoilla. Paljon viisaampaa olisi kuskata nämä kappaleet kierratykseen.

Samalla saattaisi löytyä myös joitain unohdettuja helmiä.

Uusien asuyhdistelmien miettiminen

Itse ainakin yhdistelen vaatteita monesti kiireessä aika samoihin pareihin. Moni taipuisi varmasti yhdisteltäväksi vähän vapaamminkin. Tämän yhdistelyn lomassa syttyisi varmasti myös uusia kuvausideoita.

Inspiraatiokuvien etsiminen

Harrastuskuvauksia on tällä hetkellä hankala toteuttaa kuin omien perheenjäsenten kanssa. Tässä kohtaa voi kuitenkin ideoida tulevia kuvauksia. Tallentaa inspiraatiokuvia ja tehdä muisiinpanoja omista kuvausideoista.

Kuvausasujen ja rekvisiitan etsiminen ja tekeminen

Nyt jos koskaan voisi olla aikaa myös rauhassa selailla nettikirppareita ja nettikauppoja. Lisäksi erilaisten kuvausvaatteiden ja -rekvisiitan tekemiselle saattaa olla kerrankin aikaa. Itse sain joululahjaksi ompelukoneen, ja suunnitelmissani oli opetella käyttämään sitä kunnolla. Vaikka ompelu- tai askartelutaidot eivät olisi kummoiset, hyvän idea saattaa kantaa pitkälle. Näin ainakin haluan itse vakaasti uskoa.

Kotitreenit

Näin tanssinopetajana täytyy tietysti vielä lopuksi huomauttaa, että kotoillessa päivää on erittäin kätevä rytmittää myös kuntoilun kautta. Erilaisia kotona toteutettavia nettitreenejä on saatavilla vaikka miten paljon. Niitä löytyy sekä täysin maksutta että pientä maksua vastaan. Suosittelen tarttumaan tähän tilaisuuteen, mikäli ajatuksissasi on ollut aloittaa treenaus, mutta aikaa ei ole aiemmin meinannut löytyä.

Suurin osa kuvaamistani videoista on tarkoitettu vain tanssikoulumme oppilaille kausimaksua vastaan, mutta YouTube-kanavaltamme löytyy myös yksi kehonhuoltovideo, joka on vapaasti kaikkien katsottavissa. Sieltä löytyy myös lapsille satutanssituokio, joka toimii sekin oikein hyvänä liikuntahetkenä ihan koko perheelle.

Tämä ilmajoogahetki taisi olla jo vähän liiankin rentouttava

Mukavaa kotoilua!

-Venla

Kuva-arkistot ja työnkulku ja varmistukset ja tila ja.. aaargh!

Teksti ja kuvat: John Tackman

Elsa tuossa kirjoittelikin paljon tuosta arkistoimisen tuskasta, miten löydät ne kuvat mitä ajattelit jälkikäteen. En nyt siis tässä kirjoittelussa puutu tuohon asiaan vaikka mieleni tekisi.. Näitä asioitahan voi tehdä monella eri tavalla. Sanon vain yhden asian: metatiedot 😀

* metatiedot ovat tietoja jotka kuvaavat tietojen ominaisuuksia, esim #kissa #harmaa #pitkäkarvainen #helsinki #väri #syvätty

Metatiedot

Metatiedot ovat tietoja tiedoista, eli kuvauspaikka, aihe, malli, aika, teema jne. Näitä tietoja voi lisätä kokonaisiin setteihin helposti Lightroomissa importin yhteydessä käyttämällä tuota salaperäistä “keywords” kenttää. Itse annan kuville tietoja kuten mallin nimi, lokaatio, teema, tfcd vai maksettu jne. Kaikkia sellaisia avainsanoja joilla saatan tulevaisuudessa etsiä näitä ko. kuvia.

* metatietojen syöttäminen koko kortille sujuu näppärästi importin yhteydessä keywords ikkunassa

Työnkulku kuvaajalle on melko tärkeä juttu, meillä on yksi tärkeä asia huolehdittavana sen jälkeen kun nappia on painettu ja se hetki on mennyt. Se tiedosto missä on kameran tallentama valojälki hetkestä on maailman ainoa jäljelläoleva dokumentti tuosta hetkestä, sitä ei voi enää ikinä uudelleenrakentaa samalla tavalla.

Sama tieto aina kahdessa paikassa

Perussääntö on minulla aina ollut se että tieto majailee aina kahdessa paikassa, ja tämä nimenomaan niin että ”paikka” ei ole siis kaksi eri tiedostoa vaan se on fyysisesti kaksi eri sijaintia. Mitä kauempana toisistaan sen parempi.

Satu ja Paula Mustion linnan upeissa maisemissa #satu #paula #mustio #kreikka #dekadenssi #tooga #verho #väri #duo #tfcd

1. Kameran kortilla

Tämä ensimmäinen paikka tiedolle on aika looginen, kortillehan se kuva menee ekana. No mitä jos se kortti hajoaa, häviää, vahingossa formatoituu tms? Eka asia on tietenkin aina pitää kaksi korttia kamerassa ja käyttää kameran tuplatallennusmoodia mikäli sellainen on. Jos ei ole, mennään kohtaan kaksi.

2. Kännykässä/ulkoisella kovalevyllä

Käytän itse Nikonin kameraa ja siihen saa Snapbridge nimisen sovelluksen kännykkään. Kännykkä juttelee kameran kanssa bluetoothin yli ja vie kameraan koko ajan, livenä, somekokoiset JPG kuvat kaikesta mitä kuvaan. Tämä on vallan kiva systeemi jos esimerkiksi haluaa laittaa instaan kuvan kun on vielä kävelyllä, päivittää stooreja sneak preview kuvilla tms. Mitä ei tule aina ajatelleeksi on että tämähän on itseasiassa ensimmäinen varmuuskopio kuvasta. Nyt kuva on jo kahdessa paikassa (okei, ei raakatiedostona mutta parempi kuin ei mitään).

Seuraavana kuva pitäisi sitten viedä koneelle tai ulkoiselle kovalevylle. Markkinoilta löytyy myynnistä ulkoisia kovalevyjä joissa SD kortinlukija sisäänrakennettuna. Laitat siis kortin ulkoiseen kovalevyyn kiinni, painat nappia ja tiedot varmistuvat ilman että tarvitset läppäriä tai tietokonetta siirtoon. Tämä kannattaa pitää mielessä jos vaikka lähtee patikoimaan tai muuten paikkaan jossa tulee kuvattua paljon mutta ei ole pääsyä koneelle tai verkkovirtaan helposti. Yksi tällainen tuote on esimerkiksi Western Digitalin My Passport Wireless -kovalevyt.

3. Tietokoneella

Nyt päästiin sitten siihen vaiheeseen kun kortti on koneessa ja tehdään se kaikkien tuntema import toiminto. Käytän itse Adobe Lightroom Classic CC ohjelmistoa joten terminologiani on sieltä, sama pätee muihinkin mutta sanat voi olla erilaisia.

Ekaksi otetaan kuvat sisään kortilta: ctrl-shift-i ( cmd-shift-i mäkillä ) ja valitaan tuontimoodiksi ”Copy”. Tämä tarkoittaa että kuvat kopioidaan kortilta konelle valittuun paikkaan ja lisätään Lightroomin kirjastoon. En itse suosi ”Move” tavan käyttämistä koska edelleen, yritän noudattaa ”sama tieto kahdessa paikassa” -periaatetta. Nyt kun kuva on kortilla JA koneella se on paremmassa turvassa kuin jos se olisi nyt vain yhdessä paikassa koneella.

Itse käytän tietokoneella Jottacloud nimistä varmuuskopiointiohjelmistoa. Tämä ohjelmisto valvoo määrittelemiäni paikkoja, minun tapauksessa järjestelmälevyllä sijaitsevaa ”Pictures” kansiota jonka alla minulla on kaikki työn alla olevat, kuluvan kuukauden kuvat. Tämän lisäksi jottacloud valvoo toki myös datalevyllä sekä ulkoisella arkistolevyllä olevia vastaavia kansioita mutta päästään näihin myöhemmin.

Varmistukset

Nyt kun kuva on tuotu koneelle, Jottacloud alkaa kopioimaan sitä pilviarkistoon jolloin kuvat ovat: muistikortilla, koneella, pilvessä. Nyt ollaan jo hyvällä mallilla kun kaikki tiedot ovat kolmessa paikassa.

Työnkulku tämän jälkeen menee niin että kun olen käsitellyt ja julkaissut kuvani (käytän itse jakeluun pixieset -nimistä palvelua), siirrän ne Lightroomin omassa näkymässä ulkoiselle arkistolevylle raahaamalla kansio toisen levyn alle.

* #@khadaah #vesi #icp #tfcd #väri #portfolio

Tässä hyvä ohje kansioiden siirtämiseen Lightroomissa:

https://www.lightroompresets.com/blogs/pretty-presets-blog/moving-image-files-via-lightroom-1

Nyt kun kansio on siirtynyt, Jottacloud tunnistaa siirron ja päivittää tiedon omassa kannassaan, kuvaa ei tarvitse ladata uudelleen pilveen, ainoastaan sen sijainti päivittyy tiedoissa.

Arkistointi

Kun ulkoinen kovalevy on täynnä, siirrän sen pilviarkiston ’archive’ tilaan eli niin että sitä ei poisteta vaikka poistan levyn koneesta ja laitan levyn kaappiin odottamaan joko kierrätystä tai uudelleenalustusta. Tein miten vaan, kuvat ovat edelleen saatavilla pilvestä. Lightroomissa kannattaa siirtää nämä ”eläköityvät” kansiot omaan katalogiinsa jonka voi sitten vaikka tallettaa dropboxiin (tai sinne jottacloudin arkistoon ;))

Kuvat voi aina tuoda takaisin työstettäviksi nostamalla ne takaisin koneelle, lataamalla jottacloudista tai kopioimalla arkistolevyltä, metatietojen ansiosta löydät kuvat helposti ja näet millä levyllä ne sijaitsevat tai löydät niiden nimet jotta saat ne ladattua.

#rurex #autiotalo #väri

Tällaisella työnkululla minä varmistan että kuvat pysyvät tallessa ja kone ei täyty vanhoista kuvista. Järjestelmälevyllä ei koskaan ole raakakuvia enempää kuin about kuukauden verran ja tämä tarkoittaa että tilaa riittää muullekkin kuin kuvien hilloamiseen. Esimerkiksi Fortnite asennukselle että pääsee kavereiden kanssa vähän riehumaan kun ei jaksa enää editoida illalla 😀

Lopuksi

Jokainen taplaa tavallaan, tämä ei ole mikään paras tai lopullinen työnkulku, tämä voi olla täysin yliampuvaa sinulle tai puutteellista toisilta osin. Tärkeintä on mielestäni muistaa muutama juttu:

  • Älä koskaan säilytä kuvia vain yhdessä paikassa
  • Metatiedot ovat ystäväsi
  • Älä pelkää arkistointia

John Tackman

Nyt on kuva-arkistojen kevätsiivouksen aika!

Teksti ja kuvat: Elsa Wellamo, Kannen ”She Wolf”-kuvassa Laura Tahvanainen

Mitä tehdä, kun yhtäkkiä on aikaa ja rutkasti? En tahtoisi sanoa, että ”siivota”, mutta sanon silti. Siivota ja järjestellä. Nyt juuri on ainakin omaan erittäin liikkuvaan elämäntapaani paras mahdollinen hetki tehdä niitä asioita, jotka useimmiten jäävät ”tylsinä”, ”työläinä” ja ”epämääräisinä” helposti taka-alalle.

Miten se liittyy kuvaamiseen? Omalla kohdallani varsin vahvasti. Kun pari vuotta sitten aloitin valokuvaamisen, en ollut aiemmin joutunut miettimään, miten arkistoidaan ja nimetään tai minne kaikkialle kannattaa tallettaa isoja tiedostoja, joita kuvat nimenomaan useimmiten ovat.

Ensimmäiset kuvani on siten luonnollisesti nimetty suloisesti ”Nippe” tai ”Nina”, ”Sari”, ”Sartza”, ”Karkki”, ”Marc”,”MarcBTS”,”Caritawarrior”,”Carita”. Ihan juuri kuten ystäviä kuvatessa helposti käy. No toki lisäsin nimien perään vinkkiä kertomaan eri edittien perusteella, mistä niissä oli tällä kertaa kyse. Esimerkiksi ”Sartzabw” oli luonnollisesti mustavalkoinen kuva Sarista. Sartzabwcr oli tiukkaan rajattu otos edellisestä. Näin jatkoin. Perustin jokaiselle mallilleni oman kansionsa. ”Sari”, ”Nina”, ”Satu”, ”Marc”, ”Reima”, ”Donna”, ”Carita”. HUOM!! Tässä kohden nimeämisiä en todellakaan arvannut ennalta, miten suuri rooli kuvaamisella tulisi elämässäni olemaan hetken päästä.

Marc Dillon ja kuva nimettynä ”Marcsydänlasitcropped” Ihan alkupään kuvauksiani, ehkä neljäs leikkihetkeni kameran keralla.

Kansiot ja kuvamäärät alkoivat lisääntymään valtavana ryöppynä. En todellakaan voi sanoa, että pikkuhiljaa, vaan tulvimalla. Oli koiraa, oli lapsia, oli luontoa ja vaellusta, sukujuhlia ja bändikeikkoja. Mitä innostunut vasta-alkaja nyt vain keksii kuvata, eli kaikkea. Ja ajattelin, että nimeän kansiot siten, että liitän sen eteen päivämäärät, paikan ja kohteen. Aika hyvä, paitsi luettavuus osoittautui pituutensa vuoksi kurjaksi. Nimet menivät edelleen solmuun toisten liian samankaltaisten päivämäärien ja paikkojen kanssa, mutta olivat ne parempia kuin ”Virveleissön”.

Sitten panin merkille, että kuvauksissani alkoikin olemaan samannimisiä malleja aika tavalla. Miten erotan eri Laura-kansiot toisistaan? Laittamalla kuvauksen ”työnimen” kansion nimeksi. TÄMÄ!!! Viimein löytyi se itselle oikea tapa nimetä kansiot. Voin unohtaa paikan ja päivämäärän ja kuukauden leikiten. Voin unohtaa etunimet. Anteeksi siitä, mutta useat meistä käyttävät itsestäänkin montaa eri nimeä esimerkiksi instassa ja vaihtavatkin sitä ajoittain. Mutta kuvauksen tunnelmaa en unohda.

Tunnetila on se, jonka päätän ensimmäisenä. Sen tunteen, mitä tulevasta kuvauksesta haen. Samoin koen laulaessani musiikissakin, sivuhuomio! Tunne on se, mikä antaa sisällölle hengen. Sen mukaan nimesin kuvaukset. Tätä ”nimeä” en välttämättä edes kerro mallilleni, koen että tilanne säilyy aidompana siten. Tunteen sen sijaan kerron kyllä, jotta mallikin tietää, mitä tunnetilaa haetaan.

Aikoinaan Sini Niva itseasiassa yllätti minut kysymällä suoraan ”mikä on minun tunnetilani tässä kuvassa?” Olin lumoutunut mallista, joka kysyy tälläisiä. Kuvailin hänelle Seireenin tunteen: ”Sä oot kylmäverinen tappaja. Sinulla itselläsi on kaikki hyvin kuohuvassa koskessa. Kuvassa sun tunnetilasi on se, että haluat vietellä ja viedä mut mukanasi ikiajoiksi syvyyksiin.”

Siniseireeni – Sini Niva preciis prikuulleen sellaisena kuin toivoin. Tämän kuvauksen myötä kuvien nimeäminen helpottui huomattavasti.

Alkoi syntymään kansioita nimillä: ”Seireeni”,”Goth Bride”, ”Daughter of Darkness”,”Queen mode”,”Saniais”,”Viktor Falck”,”Mermaid”,”Serenity”,”She Wolf”, ”Ladonna”. Ja avot! Nyt tiedän ensivilkaisulla, mitä kansioni sisältää.

Mutta jottei päästäisi liian helpolla suoraan maaliin, oli ensin hajotettava jotain tärkeää. Tietokoneen kovalevyn rikkouduttua ensimmäinen huokaisuni oli, että ”Tärkeimmät on onneksi säilötty kahdelle ulkoiselle kovalevylle” Melkein olikin, muttei kaikki. Eikä ainakaan mitenkään erityisen järjestelmällisesti. Tietokoneen muisti saatiin onneksi talletettua, Kiitos siitä Ville Ruusunen ja Kiitos Arto Soini!!!! Mutta edelleen osa kuvista on siellä ja täällä.

Ja se siivous on nyt juuri päällimäisenä edessä. Yhdistää kuvat ja kansiot, nimetä ne yhdenmukaisesti, jotta löydän jatkossa tarvitsemani helposti ja tietäen ennalta mistä! Unelmatilannehan olisi sellainen, kaikelle olisi paikkansa ja sen turvana joku järjestelmä, joka toimisi myös 15 vuoden päästä. Mielellään senkin jälkeen.

Osan arkistointiongelmasta tuottaa se, että eri tasoista materiaalia kertyy yhteensä ihan järjettömän paljon. Eri työstövaiheissaan osapuilleen näin: tyhjennettyäni muistikortin ensin koneelleni, on raakakuvaa usein satoja per kuvaus. Pienen osan niistä käsittelen heti ja ehkä saan jopa valmiiksi. Mahdollisimman paljon raakamateriaalia heitän suoriltaan roskiin, mutta lopuille en välttämättä tiedä mitä tehdä. ”Tätä saatan tarvita joskus”-kuva-arkistoa on siten melkoisesti.

Helmiksi luokitellut käsittelen photarissa. Siten syntyneet psd:t ovat kooltaan valtavia, tukkivat koneet ja täyttävät muistit, mutta poiskaan en raaski heittää. Voihan olla, että JOS joskus satunkin muokkaamaan vielä, on jo aiemmin tehty työ tallella. Ja ne lopputulokset, niissäkin riittää rutkasti säilytettävää. Miten nämä kaikki kolme osa-aluetta: raakamateriaali, työversiot ja lopputulokset säilytettäisiin fiksuiten ja turvassa?

The devil doesn’t come dressed in a red cape with a trident in her hand. She comes as everything you’ve ever wished for.
”Daughterofthedevilhimself”
Jenny uskomattoman kauniina paholaisen tyttärenä.

Kirjoittaessani tätä, tunnen hivenen myös noloutta, miten suloisesti ja silti raivostuttavan epäjärjestelmällisesti olen aarteitani säilönyt. En kuitenkaan voi olla ainoa, joka herää jälkikäteen ymmärtämään kuinka pienistä kuvapuroista kasvaa isommat virrat!

Teille kohtalontoverit: Eiköhän siivota ja järjestellä kuva-arkistot nyt ojennukseen, jos tuntuu, että moinen aherrus on tarpeen. Ja tässähän pätee sama ihana voitonriemu kuin muissakin siivouksissa: miten makeaa on nähdä työnsä tulokset!!!

Ja teille aikaa sitten nämä arkistoinnin ja järjestyksen salat ennalta jo ratkaisseet: Kippis ja kiitos neuvoistanne, kuulen ja otan mieluusti vastaan niistä jokaisen.

Ja siitä ilosta saankin julkistaa seuraavaa: Tämän kertainen ei jää ainoaksi kirjoitukseksi aiheesta, vaan jatkoa on luvassa kokemusperäisten ratkaisumallien muodossa tuota pikaa John Tackmanin vieraskynän kautta!

Erinomaisia kevätsiivouksia toivottaen: Elsa Wellamo

P.s. Jokainen tämän kirjotuksen kuva löytyi suoraan koneelta. Päätin, että juuri nyt haluan päästä heeelpoollaaaaa ja katsoa kuinka se onnistuu. Pari suunniteltua vaihtui toiseen syystä, että olivat ulkoisella kovolla. Touché!

Arto, Tammikuu 2020, Ruissalo
Jatkoa aiempaan yhdessä aloittamaamme ”Modern Viking”-teemaan.

Vallitsevan valon kuvaajan salamaleikit

Teksti: Elsa Wellamo Kuvat: Elsa Wellamo ja Jussi Salminen / Afterlife Photography

Koska enimmäkseen kuvaan niin kutsutusti vallitsevalla valolla, ajattelin tänään kirjoittaa pienestä harharetkestäni salaman käytön parissa.

Aloittaessani valokuvaamisen syksyllä 2017, rakensin kotiini lainaksi saamallani kalustolla pienen ja maailmanneksi yksinkertaisimman studion: nippu erilaisia pikkusalamoita, strip light Verkkokaupan alennusmyynnistä, lainakamerani Canon Mark 5d sekä kaikenkarvainen kuoro ystäviä keittiöstudiossa pelleilemässä. Siitä se leikki läks.

Opettelin alkajaisiksi kopioimaan ammattilaisten otoksista valaisutekniikoita. Kahlasin läpi erilaisia kuvia, joista pidin ja yritin matkia niiden valo-olosuhteita.

Pitkäaikainen ystäväni Nina Oranne ensi kertaa kameran edessä, minä ensi kertaa sen takana vastaten kaikesta säädöstä ja asetuksista ja shootin ensimmäinen testikuva.

Sitten ostin viimein oman kameran ja lähdin sen keralla vaihteeksi kuvaamaan vallitsevan valon turvin ulos ja keikoille. Kuvasin artisteja livekeikoilla ja kuvasin ystäviä ulkona tai muuten hyvän valonlähteen lähellä. Huomasin moisen itselleni luontevammaksi tavaksi toimia. Palautin studiokaluston ystävälleni enkä oikeastaan edes kaivannut moista laitteistoa enää ollenkaan.

Joten joulukuusta 2017 tähän päivään saakka olen siis kuvannut vain ja ainoastaan sillä valolla, mitä tilanteessa valmiiksi kulloinkin löytyy. Kyllä, aika rajoittavaahan se on, kiitos pitkän pimeän vuodenajan! Mutta pidän siitä, että niin malli kuin kuvaajakin voi liikkua alkuun vapaasti ja kun hyvä tunnetila / asento löytyy, malli pysyy paikoillaan ja minä pyörin ympärillään etsien kulmia, joissa kuvata. Tuollaisessa toiminnassa salaman jatkuva uudelleen sijoittelu rajoittaisi liiaksi ja katkaisisi flown. Ja muuten säädän kameraani sen mukaan, millaiset olosuhteet kulloinkin ovat. Repaleinen pilvitaivas, kuinka hankala saatat olla!

No, tässä pari viikkoa sitten Salmisen Jussi ehdotti, että kuvattaisiinkos siten, et tällä kertaa hän itse olisi kameran edessä. Ja lisäksi toisi mukanaan kainaloon mahtuvan salama & softbox-settinsä ja tutustuttaisi samalla minua takaisin lisävalon maailmaan. Sama setti siis, minkä näppäryyttä olin itse fiilistellyt, kun olimme aiemmin kanssaan kuvanneet horroria sysisynkässä tihkusateisessa marrasmetsässä.

Tuolloin kuvatessamme oli täysin pilkkopimeää enkä nähnyt missä Jussi kameroinaan oli. Suunnistin katseella ääntä kohti, intuitiolla tunnustellen missä mies ja kamera. Ja ihastuin välittömästi valoon ja kameran kykyyn tallentaa noin tarkasti pimeydessä. Mukanamme oli Routa Designin seppämestari Kirsi Vahtera ja hän piteli kännykän taskulamppua mallivalona. Kirsin käsialaa on muuten kuvassa ylläni olevat takorautaiset korut ja upea marraskruunu.

”Saatan manata sut alle musta mullan tai nostaa alta sen.”
Kuva: Jussi Salminen
Kruunu & Korut: Routa Design

Nyt sitten vaihdettiin puolia Jussin kanssa: minä siirryin kameran taakse ja Jussi sen eteen. No mitäkä ehmettiä! Olen tottunut katsomaan kuvaustilanteessa, miten valo laskeutuu mallin iholle, kasvoille, vaatteille. Millaiset varjot syntyvät juuri tässä hetkessä. Vallitsevan valon ja varjojen mukaan maalaan mielessäni tulevaa kuvaa. Mutta nyt kameran ruudulla oleva kuva olikin yhtäkkiä täysin erilainen, mitä mielessäni olin äsken paljain silmin mallintanut. Tämän olin menneissä parissa vuodessa unohtanut kokonaan. Että se mitä näet nyt ilman salamaa, on jotain ihan muuta kuin mitä se tulee olemaan kuvan oton jälkeen. Tovi meni tätä makustellessa.

Enkä itseasiassa voi millään väittää, että olisin ollut pelkästään haltioissani tilanteesta. Kuva syntyi ruudulle niin täysin eri tavoin kuin vallitsevalla valolla otettuna. Okei, me myös kuvasimme ihan tarkoituksella mahdollisimman yksinkertaisella kattauksella ja vähällä säädöllä. Uusioalkajalle iisillä setillä. Eli meillä ei ollut mallivaloa käytössä, eikä apukäsiä tällä kertaa. Tarkoitus oli ottaa rennosti tuntumaa kummallekin vieraampaan aiheeseen. Onnistumisprosentti sata! Muutaman laukaisun jälkeen aloin pääsemään jyvälle. Ja pidin näkemästäni.

Mutta se mikä oli makeaa salaman kanssa oli se, että kuvasta puuttui vakiokaverini: kohina. Ja opin, että salaman kanssa toiminnan kuuluu olla suunnitellumpaa ja hitaampaa, mutta samalla valonlähde on kuitenkin paremmin hallittavissa. Aivan eri maailma, täysin!

Kotona sain kaivettua kuvista esiin yllättävänkin paljon yksityiskohtia, jotka itse tilanteessa näyttivät pikimustilta. Että sikäli ihan puolensa tässäkin tavassa kuvata on. Harmillista, että helmikuisen parkkihallin betoniseinien hohkaava kylmyys vei nopsaan sormet toimintakyvyttömiksi ja oli pakko jättää leikki lyhyeen. Saatiin kuitenkin mitä tilattiin: Jussille kuvaa ja minulle kokemusta salaman kanssa.

Ja lopuksi oli pakko päästä edes hetkeksi omalle mukavuusalueelle, vallitsevaan valoon. Otimme siis just ennen pois lähtöä tämän ihan pelkällä parkkihallin omilla loisteputkilla.

Nasta kokeilu, onhan se jatkettava toistekin keinovalon kanssa leikkimistä. Mut ei ihan niin yksselitteinen, mitä odotin. Ei kerta studiokuvaajaksi tee, mutta nälkä kyllä jäi. Onhan tästä opettava koppia jatkossakin.

Kiitos TAAS Jussi, kanssasi on aina mahtavaa saada kuvata ja opetella uusia juttuja ja erityisesti tämä aivomyrskyilyn määrä… Never stop the madness!!

Kannustan taas menemään ja tekemään asioita, jotka ei ole valmiiksi vahvuuksia tai ennestään tuttuja. Erinomaisia kuvauksia!

Toivottaen Elsa

Kuvaaja & kuvaaja pariskuntana = täystuho

Kirjoittanut: Elsa Wellamo Kuvat: Elsa ja Arto Soini

Helmikuun viimeisiä rakkausteemaisia blogikirjoituksia viedään just nyt… Kun tämä julkaistaan, ollaan jo maaliskuussa, mut kirjoittamishetki on sentäns vielä helmikuun puolella.
Tällä kertaa kirjoitan omasta näkökulmastani millaista on, kun parisuhteen kumpikin osapuoli on kuvaajia. Niinkuin minulla ja miehelläni Arto Soinilla. Toinen meistä on viihtynyt kameran takana pitkän aikaa ja toinen vasta on aiheen piirissä alkumetreillä.

No ihan pelkkää auvoahan se ei ole, voinen kertoa. Ensinnäkin se, joka vasta opettelee olen minä, enkä suinkaan aina muista, että toisella on niitä laukaisuja hitokseen enemmän. Vaikkemme tokikaan ole kilpailutilanteessa keskenämme, niin kyllähän mun on myönnettävä, et turhan usein petyn itseeni, kun en yletä kuvineni lähellekään sitä, mitä näen toisen ottavan. Ja kyllä, ottaa luonteelle tämä.

Artolla kuitenkin on takataskussaan kokemuksen tuomaa nopeutta ensinnäkin tietää, mikä linssi milloinkin on tarpeen, minkälaisilla säädöillä lähdetään eri tilanteissa leikkimään jne. Ja neuvoahan minä en tokikaan moiseen kysy!! En, kun ihan itse täytyy vääntää ja säätää ja vasta kun kaik menee seinille, ni sitten on avautumisen hetki, ”auta nyt!”

Olen aina ollut huono vasta-alkaja. Ja sitten en kysy neuvoa, vaikka toinen enemmän kuin mielellään kertoisi, mut ei. On pitänyt varta vasten opetella ottamaan ohjeistusta vastaan. Mutta koen, että rinnallaan minusta kuoriutuu parempi kuvaaja vauhdikkaammin kuin itsekseni opetellen.

Ostin ensimmäisen järkkärini joulukuussa 2017, käytetyn Canon 5D Mark II:sen. Olimme noihin aikoihin tapailleet Arton kanssa alle kuukauden päivät. Pakkohan se oli uutta kameraa päästä heti luukuttamaan! Joten rykäistiin suoraan yhdessä Turun Gongiin kuvaamaan laulajatar-ystävättäreni Helena Haaparannan keikkaa Crimfallin kanssa.

Ensimmäinen keikkakuvani Arton opastuksella napattuna. Joulukuuta 2017, Helena Haaparanta & Crimfall

Arto lainasi tarvittavaa optiikkaa ja sääti kamera-asetukset kohilleen. Jonkin verran olin asetuksista opetellut edellisen lainakamerani turvin pohjille, mutta pimeää ja savuista keikkatilannetta en ollut vielä päässyt kokemaan. Mitenkä makiaa moinen yhdessä kuvaaminen oli. Tuolloin vielä orastavalle parisuhteelle se enteili pelkkää hyvää.

Sitten keksittiin matkustaminen kameroiden keralla. Tai siis… Artollehan tuo oli tuttua huttua vuosien varrelta entuudestaan, mut itselläni sattui olemaan takana pitkä tauko kaikenlaisesta reissuamisesta eikä kuvaaminenkaan ollut aiemmin ollut mikään erityinen case. Nyt oli. Katselin maailmaa erilaisin silmin kuvaamisen myötä. Olin jo aiemmin havainnut, että siellä missä ennen näin ruman risukon, nyt näinkin romuluisen kuvauslokaation.

Eka reissu kimpassa kamerat kainalossa. Jos lähtee Gdanskiin, on kyllä käytävä Stutthoffin keskitysleirillä. Toki samalla reissulla nähtiin Marlborkin keskiaikainen ritarilinnakin ja pyörittiin muualla turisteina, mutta tämä.. Pysäytti.

Musiikki on meidän kummankin toinen suuri kiinnostuksen kohde. Arto kuvasi keikkoja ja festareita sillä aikaa, kun mä vahdin, et kaljansa pysyi kylmänä. Loistava työnjako!! Joskus tosin jouduin jokusen kaatamaan omaan kurkkuuni, jottei liiaksi lämpene. Toisinaan sain kamerankin käteeni, jotta mies saa ihan oikeasti hetken istahtaa… Tais nähdä minun naamastani, kuinka korpeaa, jos en nyt yhtään kuvaa saa itsekin laukoa välillä.

Ensimmäinen isomman vaihteen yhteinen festarikuvaus osui kohdalle Rockfesteillä Hyvinkäällä 2018. Artolle kyseisen festarin kovinpana vetonaulana toimi Ozzyn osuminen lavalle kameran eteen.

Ja minun momemtum osui kohdalle, kun ikirakas Judas Priestini – Rob Halford oli tuossa nenäni edessä hopeisessa hapsutakissaan starttaamassa keikkaa. Muutoinkin kyseinen Rockfest-viikonloppu piirtyy mieleeni neljän päivän intensiivisenä keikkakuvauskurssina. Hyppy pää edellä altaan syvään päähän.

Kolmen esiintymislavan kesken alati vaihtuvat bändit, sekalaiset valo-olosuhteet, välimatkat pitistä eli lavan etureunaan kuvaajille varatusta alueesta artisteihin. Yksi esiintymislavoista oli vasten aurinkoa, vähällä valokalustolla. Toiselle lavalle porotti aurinko suoraan sisälle ja kolmas lava oli sisällä hallissa rankalla valokalustolla varustettuna. Lähes jokaisen bändin esiintymisten välissä mietittiin Arton kanssa, mikä meni edellisen kanssa hyvin ja missä löytyy petrattavaa ja koko ajan ammuttiin lisää kuvaa. Yritystä ja erehdystä, lisää yritystä ja kourallinen onnistumisia peräjälkeen ja kaikki uudestaan monta kertaa. Lopulta näin omissakin kuvissanikin tosi makeita osumia, mikä kannusti jatkamaan.

”Ai sun mies on kuvaaja, no te varmaan sit kuvaatte toisianne koko ajan!” -Öö, ei. Sepä ei olekaan niin helppoa, mitä ensin voisi kuvitella. Kaikki se varmuus mikä minulla on kuvaajana muiden mallieni kanssa, loppuu juuri siinä kohdassa, kun kameran edessä onkin se, jota katson kuvaajana ylöspän. Kaupanpäälle parisuhteen omat roolitukset nousevat tielle. Sitä on herkempi närkästymään oman siipan kanssa kuin muiden. No tästähän on sittemmin opeteltu pois. Sovittiin, että ei meidän ole pakko aina onnistua, me saadaan kumpikin olla välistä sysipaskoja niin malleina kuin kuvaajinakin. Pääasia, että mennään ja leikitään. Ja!!! On tuota kurakuvaa tosiaan tullutkin napsittua, mut onneksi saatu myös helmiä.

Halusin itsekin tulla kuvatuksi Wellamona, veden emäntänä kuvattuani muita ihanaisia merenneitoja pohjille tovin. Inspiraatio iski toteutettavaksi lähes keskiyöllä Ruissalossa kesäyönä, jolloin aurinko tuskin laskee koskaan. Vieressä BTS-selfie uitetusta Wellamosta Ahtinsa kyljessä.

Viime aikoina meidän tekemisemme on saaneet uutta virtaa ihan roolimuutoksienkin tiimoilta. Arto on viihtynyt aiempaa enemmän videokameran takana, kuvaten muun muassa Rauta-kanavalle Kurusen Jerryn kanssa videohaastatteluja artisteista . Itse taas olen ollut mukana joko assaroimassa kuvauksia tai sitten ottamassa keikoista stilliä, kuten ennenkin. Eli samat tapahtumat ja reissut edelleen, mutta toimenkuvat kulkevat pikkasen erilaisina vierekkäin.

Tuskafestarivibes 2019. Arto videoi viikonlopun ajan Raudalle niin yleisöhaastatteluja kuin artistejakin. Itse lähinnä keskityin musafiilistelyyyn ja satunnaisesti assarointiin eli kaluston kantoaasina katsoin, ettei miehen kalja liiaksi lämpene..

Yks hauskimpia tälläisiä oli marraskuinen kaksipäiväinen Glasgow – Darkness Guides Us-festivaali. Neljä kärpästä yhdellä iskulla: Musiikkia, turistielämää, kuvaamista ja hemmetin hauskaa seuraa.

Black metal-festareiden ohella ehdittiin turisteilemaankin… Linnoja ja hautausmaita ja paikallista pubikulttuuria. Aivan mahtireissu <3
BTS-kuvaa Zemialin haastiksesta Raudalle, Jerry haastattelee bändiä ja Arto kuvaa. Haastattelu nähtävissä täältä!

On tuntunut mukavalta kuulla palautetta sellaisilta tahoilta, joita olemme yhdessä kuvanneet, että me muodostetaan Arton kanssa yhdessä hyvä tiimi. Ihan hetki sitten teimme musiikkivideota ja otimme samalla kyseisen bändin promokuvia. Arto hoiti pääasialliset kuvaamiset, niin videoinnin kuin promokuvienkin stillit. Minun tehtäväksi lankesi milloin ohjaajan rooli, milloin valomiehenä toimiminen ja toisinaan napsin ihan vain behind the scenes-kuvaa.

Ollaan toki joskus tehty toisinkin päin: minä kuvaan bändien promoja tai vaikkapa ravintolan pizzoja ja Arto auttaa. Näitä yhteissessioita voisin mieluusti touhuta enemmänkin. Näin saadaan valjastettua kummankin taidot loistavasti käyttöön. Arton valtti on kameran hallinta kaikkine herkkuineen ja omat vahvuuteni taas on tuolla mallinohjauksessa ja yleisessä organisoinnissa. Win-Win. Näitä lisää kiitos <3

Luonteiltamme ja toimintatavoiltamme olemme täysin vastakkaiset: Siinä missä minulla ei ole minkään sortin itsesuojeluvaistoa eikä juur rajoitteita, mitä/missä/miten voi kuvata, on Artolle taas siunaantunut roppakaupalla harkintakykyä ja realismintajua. Toki tämä aiheuttaa kolareita, mutta kun katsoo lopputuloksia, niin enemmän onneksi näkyy otetun ja eletyn melkoisen briljanttejakin hetkiä. Kun toinen on konkari & tekijä ja toinen on ylitsepursuavan mielikuvitusrikas, joka ei tajua pelätä juur mitään..

Eipähän ole kuulkaa tylsää!

Ruissalovibes kuvatuna viikon välein.. Objektiivin tuolla puolen vuoroin sinä ja minä <3

Sellaiset tunnelmat tällä erää! Toivottavasti avasi pikkasen ajatuksiamme kuvaajana & kuvaajana ja ennenkaikkea pariskuntana, joka jakaa saman harrastuksen.

<3:lla Elsa Wellamo & Arto Soini, joka ehdotti kirjoituksen otsikoksi ”Täystuho” Se on just näin XD

Rekvisiitta: ripaus tabascoa kuvauksiin suolan ja pippurin kylkeen.

Kannen kuva: Jussi Salminen

Teksti: Elsa Wellamo

Rekvisiitta on kuvan mauste, ei pääraaka-aine. Se rooli on varattu vain ja ainostaan mallille. Maustetta kuuluu olla sopassa juuri sopivasti eikä se saa peittää pääraaka-aineen omaa makua kokonaan vaan korostaa sitä. Näin minä asian ymmärrän. Ainahan kuvaan ei tarvita edes rekvisiittaa, mutta onhan se herkullinen lisä valokuvauksen maailmassa, joten miksikäs ei.

Sitäpaitsi kokemattomien mallien kanssa rekvisiitta on loistava apuri helpottamaan kuvausten sujumista: se antaa muuten hankalasti aseteltaville käsille tekemistä ja rentouttaa ehkä ajatuspuoltakin, kun voi keskittyä itsensä sijaan johonkin ulkopuoliseen asiaan.

Tässä kohden on hyvä tarkentaa, että puhuessani rekvisiitasta, en tarkoita koko puvustusta saati lavasteita, vaikka usein nämä kolme aihetta sulautuvatkin yhteen. Puvustus ja lavastus ovat kokonaan ihan omat maailmansa. Tänään keskityn rekvisiittaan enemmänkin esineiden ja asusteiden muodossa.

Valokuvaaja Heidi M. A. Granbergin lempiaiheena ovat kahvikuvat, joissa luonnollisesti erilaiset kahvikupit kuuluvat aina kuvasten teemaan mukaan. Mallina Essi Tähkä tällä kertaa teepannun kera.

Olenpa sitten kuvaajan tai mallin roolissa, parhaiten virittäydyn tulevaan kuvaukseen suunnitellen, mitä rekvisiittaa tarvitaan asun lisäksi ja millaisessa lokaatiossa kuvataan. Ajatusleikkiä, missä rajoja ei ole eikä kaivata! Ja kuten mausteen soppaan, kuuluu rekvisiitankin istua kuvan yleistunnelmaan eikä riidellä tätä vastaan. Toki harkitusti toteutettuna ristiriidat ovat joskus todella tehokkaita, mutta vaarana on, että lopputulos onkin tahattomasti vitsikäs tai vain tökerö. ”Ah! Sä siis laitoit bikinibeiben käteen Kalashnikovin Hietsun biitsillä ja käskit pyllistämään? Tämä selvä.”

Olen aiemmin ollut teatterialalla töissä niin kulisseissa kuin siellä lavalla kohdevaloissa. Tuon kokemuksen myötä koen tärkeäksi rekvisiitan sopivuuden myös mallin habitukseen. Sisäinen perfektionisti minussa kehrää tyytyväisyydestä, kun näen, että tarpeistoa käsitellään oikein ja pikkuseikkoihinkin on kiinnitetty huomiota.

Esimerkiksi vaikkapa balettitossujen sitomiseen: Rusetit asianmukaisesti sisälle sidottuina, nauhat sileinä, tossut pehmeäksi tanssittuina eikä kovina tönkkölautoina. Yhdestäkään mallista ei kuoriudu uskottavaa ballerinaa sillä kellonlyömällä, kun hän laittaa jalkaansa balettitossut. Parempi ottaa ennalta siis selvää, miten äärimmäisen tarkkaa puuhaa kärkitossuilla tanssiminen on! Jos seisotaan kärjillä, on kuvassa seisottava siten, että koko tossunkärjen lättänä osuus on maassa, ei vain taka- tai etuosa. Ja myös kuvaajan tulee tietää tämä. Ja ei, en olisi tästä kaikesta osannut teille itse kertoa, kysyin itseäni fiksummalta. Kiitos valaistuksesta tanssija ja tanssinopettaja Susanna Leinivaara.

Jumalainen Susanna Leinivaara elementissään, Kuvakiitos: Mika Mettälä

Toki valokuvaus on lähes aina kuvitteellista teatteria. Ei kenenkään tarvitse olla joka asiassa asiantuntijoita ja kokeneita ammattilaisia voidakseen kuvata. Silti arvostan tekijöitä, jotka edes jollain tasolla vahtivat, että mallin olemuksesta ei paista kuutamolla oleminen täysin läpi. Useimmiten löytyy lähettyviltä joku, jolta kysyä. Ellei tarkoitus tosiaan ole kuvata parodiaa.

Moni meistä saattaa muistaa Stockmannin valtavan seinämainoksen, jossa neitokaiselle oli annettu akustinen kitara käteen ja käsketty poseeraamaan ikäänkuin soittaisi sitä. Voi ihanainen, mutta ei. Muusikoille tarkoitetut keskustelupalstat tarjoili jälkikäteen kommenteissaan helmiä aiheesta miettien, mikähän sointu mahtoi kyseisillä otteilla soida. Miten tahansa, mainos lopulta kuitenkin toimi, kuten mainoksen kuuluukin: herätti huomion, puhunhan minäkin siitä nyt.

Jos kitaraa ei ole tarkoitus soittaa kuvassa, ohessa metallimuusikon tyylinäyte, että miten se kitaristin kädessä luonnikkaasti myös istuu. Santeri Pajunen, soot rautaa! Kuva Elsa Wellamo

Minä mitään miekkailusta tiedä, muuta kuin että jos nyt äkkiseltään pitäisi joku taistelukohtaus näytellä tai kuvata, miekka tuntuisi omimmalta. Ihan sen kunniaksi kävin jokusen näyttämötaistelukoulutuksenkin pari vuotta sitten. Opimme kursseilla muun muassa, miten viikingit käyttivät sekä miekkaa että kilpeä aseinaan. Kävimme tarkkaan läpi, kuinka kahden käden miekkaa käsitellään oikein ja lisäksi kourallisen erilaisia hyökkäys-puolustusasetelmia siten, että taistelu on näyttävää, mutta ketään ei oikeasti satu. Suosittelen muuten: Dramatic Combat Finland Ry järjestää kursseja edelleen eikä sinun tarvitse olla pro eikä näyttelijä osallistuaksesi. Avoin mieli ja kyky nauraa itsellesi riittää. Tanssitaidostakin on apua. No osaanko miekkailla nyt? En todellakaan, mutta hiki tuli ja hauskaa oli.

Syksyllä 2017 Dramatic Combat Finland Ryn järjestämällä kahden käden miekan käsittelykurssilla Tampereella. Kuvan otti kurssikaverini Martti Ala-Rantala

Millainen rekvisiitta on erityisesti makuuni? Sellainen, jonka kanssa löytää helposti yhteyden. Joka on jollain tavalla tuttu entuudestaan edes ajatuksentasolla. Auringonvarjo, oksa omenapuusta tai biljardikeppi. Ongelma vain on, että kaappini pursuavat valmiiksi jos jonkinlaista koruista ja ketjuista kalloihin, proteeseista poronsarviin ja kaikenmaailman kaavuista takorautakruunuihin.

Eläin? Koira? Hevonen? Vähä kaksipiippuinen juttu, sillä miellän eläimen malliksi mallin rinnalle enemmän kuin vain rekvisiitaksi. Mutta monesti koen, että eläimistä puhutaan ikään kuin rekvisiitasta. Siksi otan ne tähän mukaan, vaikka terminologisesti rekvisiitalla tarkoitetaan elotonta esinettä. Pääasia kuitenkin on, jos kuvaat eläimen kanssa, kohtele sitä kunnioittavasti kuin vertaistasi eikä narun jatkeena olevana kimpaleena lihaa. Tutustu siihen samoin kuin tutustuisit vaikkapa ihmismalliin, lupaan, että kuvasta tulee upeampi.

Kahden hevosmiestaitoisen tuottamaa materiaalia on aina hienoa saada seurata! Kuva: Annika Marjamäki ja mallit: Katariina Cozmei & Ruusa eli Aramara Redemption

Eläimet kuvauksissa voivat olla todella hankalia tai helmiä. Ne eivät välttämättä osaa ensinkään poseerata, miten ennalta saattaisi kuvitella. Aina on korvat ja kuono väärässä suunnassa, takajalat solmussa. Ja jos malli ei ole alkuunkaan tottunut käsittelemään kuvauskaverinaan olevaa eläintä, voi moinen olla jopa vaarallista.

Hyvä ystäväni, kokenut malli kiipesi ensimmäistä kertaa eläessään hevosen selkään. Paikalla oli kuvaaja ja hevosen omistaja, joista kumpikaan ei ehtineet puuttumaan tilanteeseen, jossa ystäväni istui noin 30 senttiä liian takana ja korjatakseen tasapainoa, potkaisikin vahingossa hevosta kipeästi kupeelle. Hevonen pelästyi ja pudotti mallin rajusti selästään. Tuloksena pari katkennutta kylkiluuta ja selkärangassa kunnon murtuma.

Eläimet ei ole leluja ja aina pitää olla jonkun sellaisen läsnä, joka neuvoo ja vahtii vieressä, että tilanne säilyy turvallisena kaikille. Mitä yritän sanoa: eläimet ovat ihania, mutta rekvisiittana melko vaativia.

Joskus olen miettinyt, että rekvisiitta on vain apuväline tai oikopolku oikeaan tunnelmaan. Tekemistä käsille, tunneyhteys, hengen luoja ja lopulta makeinta on katsoa valmista kuvaa ja huomata, että se toimisi kaikin tavoin, vaikka rekvisiitan ottaisi pois kuvasta. Mitä jää jäljelle? Luultavasti edelleen upea, tunnelmaltaan täyteläinen kuva, näin toivon.

Ja ah!!! Kiitos tämänkertaisen kirjoituksen inspiraationlähteille, ohessa olevan kuvan ottajalle Tuula Ylikorvelle ja upealle mallilleen Laura Tullilalle! Tämä kuva oli silmissäni kirjoituksen monissa mutkissa. Absolute perfection on every level.

Antoisia kuvauksia ja ideointeja toivottaen Elsa Wellamo

P.S. Olisipa komia kuulla, miten sinä suhtaudut rekvisiittaan?