Nyt on kuva-arkistojen kevätsiivouksen aika!

Teksti ja kuvat: Elsa Wellamo, Kannen ”She Wolf”-kuvassa Laura Tahvanainen

Mitä tehdä, kun yhtäkkiä on aikaa ja rutkasti? En tahtoisi sanoa, että ”siivota”, mutta sanon silti. Siivota ja järjestellä. Nyt juuri on ainakin omaan erittäin liikkuvaan elämäntapaani paras mahdollinen hetki tehdä niitä asioita, jotka useimmiten jäävät ”tylsinä”, ”työläinä” ja ”epämääräisinä” helposti taka-alalle.

Miten se liittyy kuvaamiseen? Omalla kohdallani varsin vahvasti. Kun pari vuotta sitten aloitin valokuvaamisen, en ollut aiemmin joutunut miettimään, miten arkistoidaan ja nimetään tai minne kaikkialle kannattaa tallettaa isoja tiedostoja, joita kuvat nimenomaan useimmiten ovat.

Ensimmäiset kuvani on siten luonnollisesti nimetty suloisesti ”Nippe” tai ”Nina”, ”Sari”, ”Sartza”, ”Karkki”, ”Marc”,”MarcBTS”,”Caritawarrior”,”Carita”. Ihan juuri kuten ystäviä kuvatessa helposti käy. No toki lisäsin nimien perään vinkkiä kertomaan eri edittien perusteella, mistä niissä oli tällä kertaa kyse. Esimerkiksi ”Sartzabw” oli luonnollisesti mustavalkoinen kuva Sarista. Sartzabwcr oli tiukkaan rajattu otos edellisestä. Näin jatkoin. Perustin jokaiselle mallilleni oman kansionsa. ”Sari”, ”Nina”, ”Satu”, ”Marc”, ”Reima”, ”Donna”, ”Carita”. HUOM!! Tässä kohden nimeämisiä en todellakaan arvannut ennalta, miten suuri rooli kuvaamisella tulisi elämässäni olemaan hetken päästä.

Marc Dillon ja kuva nimettynä ”Marcsydänlasitcropped” Ihan alkupään kuvauksiani, ehkä neljäs leikkihetkeni kameran keralla.

Kansiot ja kuvamäärät alkoivat lisääntymään valtavana ryöppynä. En todellakaan voi sanoa, että pikkuhiljaa, vaan tulvimalla. Oli koiraa, oli lapsia, oli luontoa ja vaellusta, sukujuhlia ja bändikeikkoja. Mitä innostunut vasta-alkaja nyt vain keksii kuvata, eli kaikkea. Ja ajattelin, että nimeän kansiot siten, että liitän sen eteen päivämäärät, paikan ja kohteen. Aika hyvä, paitsi luettavuus osoittautui pituutensa vuoksi kurjaksi. Nimet menivät edelleen solmuun toisten liian samankaltaisten päivämäärien ja paikkojen kanssa, mutta olivat ne parempia kuin ”Virveleissön”.

Sitten panin merkille, että kuvauksissani alkoikin olemaan samannimisiä malleja aika tavalla. Miten erotan eri Laura-kansiot toisistaan? Laittamalla kuvauksen ”työnimen” kansion nimeksi. TÄMÄ!!! Viimein löytyi se itselle oikea tapa nimetä kansiot. Voin unohtaa paikan ja päivämäärän ja kuukauden leikiten. Voin unohtaa etunimet. Anteeksi siitä, mutta useat meistä käyttävät itsestäänkin montaa eri nimeä esimerkiksi instassa ja vaihtavatkin sitä ajoittain. Mutta kuvauksen tunnelmaa en unohda.

Tunnetila on se, jonka päätän ensimmäisenä. Sen tunteen, mitä tulevasta kuvauksesta haen. Samoin koen laulaessani musiikissakin, sivuhuomio! Tunne on se, mikä antaa sisällölle hengen. Sen mukaan nimesin kuvaukset. Tätä ”nimeä” en välttämättä edes kerro mallilleni, koen että tilanne säilyy aidompana siten. Tunteen sen sijaan kerron kyllä, jotta mallikin tietää, mitä tunnetilaa haetaan.

Aikoinaan Sini Niva itseasiassa yllätti minut kysymällä suoraan ”mikä on minun tunnetilani tässä kuvassa?” Olin lumoutunut mallista, joka kysyy tälläisiä. Kuvailin hänelle Seireenin tunteen: ”Sä oot kylmäverinen tappaja. Sinulla itselläsi on kaikki hyvin kuohuvassa koskessa. Kuvassa sun tunnetilasi on se, että haluat vietellä ja viedä mut mukanasi ikiajoiksi syvyyksiin.”

Siniseireeni – Sini Niva preciis prikuulleen sellaisena kuin toivoin. Tämän kuvauksen myötä kuvien nimeäminen helpottui huomattavasti.

Alkoi syntymään kansioita nimillä: ”Seireeni”,”Goth Bride”, ”Daughter of Darkness”,”Queen mode”,”Saniais”,”Viktor Falck”,”Mermaid”,”Serenity”,”She Wolf”, ”Ladonna”. Ja avot! Nyt tiedän ensivilkaisulla, mitä kansioni sisältää.

Mutta jottei päästäisi liian helpolla suoraan maaliin, oli ensin hajotettava jotain tärkeää. Tietokoneen kovalevyn rikkouduttua ensimmäinen huokaisuni oli, että ”Tärkeimmät on onneksi säilötty kahdelle ulkoiselle kovalevylle” Melkein olikin, muttei kaikki. Eikä ainakaan mitenkään erityisen järjestelmällisesti. Tietokoneen muisti saatiin onneksi talletettua, Kiitos siitä Ville Ruusunen ja Kiitos Arto Soini!!!! Mutta edelleen osa kuvista on siellä ja täällä.

Ja se siivous on nyt juuri päällimäisenä edessä. Yhdistää kuvat ja kansiot, nimetä ne yhdenmukaisesti, jotta löydän jatkossa tarvitsemani helposti ja tietäen ennalta mistä! Unelmatilannehan olisi sellainen, kaikelle olisi paikkansa ja sen turvana joku järjestelmä, joka toimisi myös 15 vuoden päästä. Mielellään senkin jälkeen.

Osan arkistointiongelmasta tuottaa se, että eri tasoista materiaalia kertyy yhteensä ihan järjettömän paljon. Eri työstövaiheissaan osapuilleen näin: tyhjennettyäni muistikortin ensin koneelleni, on raakakuvaa usein satoja per kuvaus. Pienen osan niistä käsittelen heti ja ehkä saan jopa valmiiksi. Mahdollisimman paljon raakamateriaalia heitän suoriltaan roskiin, mutta lopuille en välttämättä tiedä mitä tehdä. ”Tätä saatan tarvita joskus”-kuva-arkistoa on siten melkoisesti.

Helmiksi luokitellut käsittelen photarissa. Siten syntyneet psd:t ovat kooltaan valtavia, tukkivat koneet ja täyttävät muistit, mutta poiskaan en raaski heittää. Voihan olla, että JOS joskus satunkin muokkaamaan vielä, on jo aiemmin tehty työ tallella. Ja ne lopputulokset, niissäkin riittää rutkasti säilytettävää. Miten nämä kaikki kolme osa-aluetta: raakamateriaali, työversiot ja lopputulokset säilytettäisiin fiksuiten ja turvassa?

The devil doesn’t come dressed in a red cape with a trident in her hand. She comes as everything you’ve ever wished for.
”Daughterofthedevilhimself”
Jenny uskomattoman kauniina paholaisen tyttärenä.

Kirjoittaessani tätä, tunnen hivenen myös noloutta, miten suloisesti ja silti raivostuttavan epäjärjestelmällisesti olen aarteitani säilönyt. En kuitenkaan voi olla ainoa, joka herää jälkikäteen ymmärtämään kuinka pienistä kuvapuroista kasvaa isommat virrat!

Teille kohtalontoverit: Eiköhän siivota ja järjestellä kuva-arkistot nyt ojennukseen, jos tuntuu, että moinen aherrus on tarpeen. Ja tässähän pätee sama ihana voitonriemu kuin muissakin siivouksissa: miten makeaa on nähdä työnsä tulokset!!!

Ja teille aikaa sitten nämä arkistoinnin ja järjestyksen salat ennalta jo ratkaisseet: Kippis ja kiitos neuvoistanne, kuulen ja otan mieluusti vastaan niistä jokaisen.

Ja siitä ilosta saankin julkistaa seuraavaa: Tämän kertainen ei jää ainoaksi kirjoitukseksi aiheesta, vaan jatkoa on luvassa kokemusperäisten ratkaisumallien muodossa tuota pikaa John Tackmanin vieraskynän kautta!

Erinomaisia kevätsiivouksia toivottaen: Elsa Wellamo

P.s. Jokainen tämän kirjotuksen kuva löytyi suoraan koneelta. Päätin, että juuri nyt haluan päästä heeelpoollaaaaa ja katsoa kuinka se onnistuu. Pari suunniteltua vaihtui toiseen syystä, että olivat ulkoisella kovolla. Touché!

Arto, Tammikuu 2020, Ruissalo
Jatkoa aiempaan yhdessä aloittamaamme ”Modern Viking”-teemaan.

Vallitsevan valon kuvaajan salamaleikit

Teksti: Elsa Wellamo Kuvat: Elsa Wellamo ja Jussi Salminen / Afterlife Photography

Koska enimmäkseen kuvaan niin kutsutusti vallitsevalla valolla, ajattelin tänään kirjoittaa pienestä harharetkestäni salaman käytön parissa.

Aloittaessani valokuvaamisen syksyllä 2017, rakensin kotiini lainaksi saamallani kalustolla pienen ja maailmanneksi yksinkertaisimman studion: nippu erilaisia pikkusalamoita, strip light Verkkokaupan alennusmyynnistä, lainakamerani Canon Mark 5d sekä kaikenkarvainen kuoro ystäviä keittiöstudiossa pelleilemässä. Siitä se leikki läks.

Opettelin alkajaisiksi kopioimaan ammattilaisten otoksista valaisutekniikoita. Kahlasin läpi erilaisia kuvia, joista pidin ja yritin matkia niiden valo-olosuhteita.

Pitkäaikainen ystäväni Nina Oranne ensi kertaa kameran edessä, minä ensi kertaa sen takana vastaten kaikesta säädöstä ja asetuksista ja shootin ensimmäinen testikuva.

Sitten ostin viimein oman kameran ja lähdin sen keralla vaihteeksi kuvaamaan vallitsevan valon turvin ulos ja keikoille. Kuvasin artisteja livekeikoilla ja kuvasin ystäviä ulkona tai muuten hyvän valonlähteen lähellä. Huomasin moisen itselleni luontevammaksi tavaksi toimia. Palautin studiokaluston ystävälleni enkä oikeastaan edes kaivannut moista laitteistoa enää ollenkaan.

Joten joulukuusta 2017 tähän päivään saakka olen siis kuvannut vain ja ainoastaan sillä valolla, mitä tilanteessa valmiiksi kulloinkin löytyy. Kyllä, aika rajoittavaahan se on, kiitos pitkän pimeän vuodenajan! Mutta pidän siitä, että niin malli kuin kuvaajakin voi liikkua alkuun vapaasti ja kun hyvä tunnetila / asento löytyy, malli pysyy paikoillaan ja minä pyörin ympärillään etsien kulmia, joissa kuvata. Tuollaisessa toiminnassa salaman jatkuva uudelleen sijoittelu rajoittaisi liiaksi ja katkaisisi flown. Ja muuten säädän kameraani sen mukaan, millaiset olosuhteet kulloinkin ovat. Repaleinen pilvitaivas, kuinka hankala saatat olla!

No, tässä pari viikkoa sitten Salmisen Jussi ehdotti, että kuvattaisiinkos siten, et tällä kertaa hän itse olisi kameran edessä. Ja lisäksi toisi mukanaan kainaloon mahtuvan salama & softbox-settinsä ja tutustuttaisi samalla minua takaisin lisävalon maailmaan. Sama setti siis, minkä näppäryyttä olin itse fiilistellyt, kun olimme aiemmin kanssaan kuvanneet horroria sysisynkässä tihkusateisessa marrasmetsässä.

Tuolloin kuvatessamme oli täysin pilkkopimeää enkä nähnyt missä Jussi kameroinaan oli. Suunnistin katseella ääntä kohti, intuitiolla tunnustellen missä mies ja kamera. Ja ihastuin välittömästi valoon ja kameran kykyyn tallentaa noin tarkasti pimeydessä. Mukanamme oli Routa Designin seppämestari Kirsi Vahtera ja hän piteli kännykän taskulamppua mallivalona. Kirsin käsialaa on muuten kuvassa ylläni olevat takorautaiset korut ja upea marraskruunu.

”Saatan manata sut alle musta mullan tai nostaa alta sen.”
Kuva: Jussi Salminen
Kruunu & Korut: Routa Design

Nyt sitten vaihdettiin puolia Jussin kanssa: minä siirryin kameran taakse ja Jussi sen eteen. No mitäkä ehmettiä! Olen tottunut katsomaan kuvaustilanteessa, miten valo laskeutuu mallin iholle, kasvoille, vaatteille. Millaiset varjot syntyvät juuri tässä hetkessä. Vallitsevan valon ja varjojen mukaan maalaan mielessäni tulevaa kuvaa. Mutta nyt kameran ruudulla oleva kuva olikin yhtäkkiä täysin erilainen, mitä mielessäni olin äsken paljain silmin mallintanut. Tämän olin menneissä parissa vuodessa unohtanut kokonaan. Että se mitä näet nyt ilman salamaa, on jotain ihan muuta kuin mitä se tulee olemaan kuvan oton jälkeen. Tovi meni tätä makustellessa.

Enkä itseasiassa voi millään väittää, että olisin ollut pelkästään haltioissani tilanteesta. Kuva syntyi ruudulle niin täysin eri tavoin kuin vallitsevalla valolla otettuna. Okei, me myös kuvasimme ihan tarkoituksella mahdollisimman yksinkertaisella kattauksella ja vähällä säädöllä. Uusioalkajalle iisillä setillä. Eli meillä ei ollut mallivaloa käytössä, eikä apukäsiä tällä kertaa. Tarkoitus oli ottaa rennosti tuntumaa kummallekin vieraampaan aiheeseen. Onnistumisprosentti sata! Muutaman laukaisun jälkeen aloin pääsemään jyvälle. Ja pidin näkemästäni.

Mutta se mikä oli makeaa salaman kanssa oli se, että kuvasta puuttui vakiokaverini: kohina. Ja opin, että salaman kanssa toiminnan kuuluu olla suunnitellumpaa ja hitaampaa, mutta samalla valonlähde on kuitenkin paremmin hallittavissa. Aivan eri maailma, täysin!

Kotona sain kaivettua kuvista esiin yllättävänkin paljon yksityiskohtia, jotka itse tilanteessa näyttivät pikimustilta. Että sikäli ihan puolensa tässäkin tavassa kuvata on. Harmillista, että helmikuisen parkkihallin betoniseinien hohkaava kylmyys vei nopsaan sormet toimintakyvyttömiksi ja oli pakko jättää leikki lyhyeen. Saatiin kuitenkin mitä tilattiin: Jussille kuvaa ja minulle kokemusta salaman kanssa.

Ja lopuksi oli pakko päästä edes hetkeksi omalle mukavuusalueelle, vallitsevaan valoon. Otimme siis just ennen pois lähtöä tämän ihan pelkällä parkkihallin omilla loisteputkilla.

Nasta kokeilu, onhan se jatkettava toistekin keinovalon kanssa leikkimistä. Mut ei ihan niin yksselitteinen, mitä odotin. Ei kerta studiokuvaajaksi tee, mutta nälkä kyllä jäi. Onhan tästä opettava koppia jatkossakin.

Kiitos TAAS Jussi, kanssasi on aina mahtavaa saada kuvata ja opetella uusia juttuja ja erityisesti tämä aivomyrskyilyn määrä… Never stop the madness!!

Kannustan taas menemään ja tekemään asioita, jotka ei ole valmiiksi vahvuuksia tai ennestään tuttuja. Erinomaisia kuvauksia!

Toivottaen Elsa

Kuvaaja & kuvaaja pariskuntana = täystuho

Kirjoittanut: Elsa Wellamo Kuvat: Elsa ja Arto Soini

Helmikuun viimeisiä rakkausteemaisia blogikirjoituksia viedään just nyt… Kun tämä julkaistaan, ollaan jo maaliskuussa, mut kirjoittamishetki on sentäns vielä helmikuun puolella.
Tällä kertaa kirjoitan omasta näkökulmastani millaista on, kun parisuhteen kumpikin osapuoli on kuvaajia. Niinkuin minulla ja miehelläni Arto Soinilla. Toinen meistä on viihtynyt kameran takana pitkän aikaa ja toinen vasta on aiheen piirissä alkumetreillä.

No ihan pelkkää auvoahan se ei ole, voinen kertoa. Ensinnäkin se, joka vasta opettelee olen minä, enkä suinkaan aina muista, että toisella on niitä laukaisuja hitokseen enemmän. Vaikkemme tokikaan ole kilpailutilanteessa keskenämme, niin kyllähän mun on myönnettävä, et turhan usein petyn itseeni, kun en yletä kuvineni lähellekään sitä, mitä näen toisen ottavan. Ja kyllä, ottaa luonteelle tämä.

Artolla kuitenkin on takataskussaan kokemuksen tuomaa nopeutta ensinnäkin tietää, mikä linssi milloinkin on tarpeen, minkälaisilla säädöillä lähdetään eri tilanteissa leikkimään jne. Ja neuvoahan minä en tokikaan moiseen kysy!! En, kun ihan itse täytyy vääntää ja säätää ja vasta kun kaik menee seinille, ni sitten on avautumisen hetki, ”auta nyt!”

Olen aina ollut huono vasta-alkaja. Ja sitten en kysy neuvoa, vaikka toinen enemmän kuin mielellään kertoisi, mut ei. On pitänyt varta vasten opetella ottamaan ohjeistusta vastaan. Mutta koen, että rinnallaan minusta kuoriutuu parempi kuvaaja vauhdikkaammin kuin itsekseni opetellen.

Ostin ensimmäisen järkkärini joulukuussa 2017, käytetyn Canon 5D Mark II:sen. Olimme noihin aikoihin tapailleet Arton kanssa alle kuukauden päivät. Pakkohan se oli uutta kameraa päästä heti luukuttamaan! Joten rykäistiin suoraan yhdessä Turun Gongiin kuvaamaan laulajatar-ystävättäreni Helena Haaparannan keikkaa Crimfallin kanssa.

Ensimmäinen keikkakuvani Arton opastuksella napattuna. Joulukuuta 2017, Helena Haaparanta & Crimfall

Arto lainasi tarvittavaa optiikkaa ja sääti kamera-asetukset kohilleen. Jonkin verran olin asetuksista opetellut edellisen lainakamerani turvin pohjille, mutta pimeää ja savuista keikkatilannetta en ollut vielä päässyt kokemaan. Mitenkä makiaa moinen yhdessä kuvaaminen oli. Tuolloin vielä orastavalle parisuhteelle se enteili pelkkää hyvää.

Sitten keksittiin matkustaminen kameroiden keralla. Tai siis… Artollehan tuo oli tuttua huttua vuosien varrelta entuudestaan, mut itselläni sattui olemaan takana pitkä tauko kaikenlaisesta reissuamisesta eikä kuvaaminenkaan ollut aiemmin ollut mikään erityinen case. Nyt oli. Katselin maailmaa erilaisin silmin kuvaamisen myötä. Olin jo aiemmin havainnut, että siellä missä ennen näin ruman risukon, nyt näinkin romuluisen kuvauslokaation.

Eka reissu kimpassa kamerat kainalossa. Jos lähtee Gdanskiin, on kyllä käytävä Stutthoffin keskitysleirillä. Toki samalla reissulla nähtiin Marlborkin keskiaikainen ritarilinnakin ja pyörittiin muualla turisteina, mutta tämä.. Pysäytti.

Musiikki on meidän kummankin toinen suuri kiinnostuksen kohde. Arto kuvasi keikkoja ja festareita sillä aikaa, kun mä vahdin, et kaljansa pysyi kylmänä. Loistava työnjako!! Joskus tosin jouduin jokusen kaatamaan omaan kurkkuuni, jottei liiaksi lämpene. Toisinaan sain kamerankin käteeni, jotta mies saa ihan oikeasti hetken istahtaa… Tais nähdä minun naamastani, kuinka korpeaa, jos en nyt yhtään kuvaa saa itsekin laukoa välillä.

Ensimmäinen isomman vaihteen yhteinen festarikuvaus osui kohdalle Rockfesteillä Hyvinkäällä 2018. Artolle kyseisen festarin kovinpana vetonaulana toimi Ozzyn osuminen lavalle kameran eteen.

Ja minun momemtum osui kohdalle, kun ikirakas Judas Priestini – Rob Halford oli tuossa nenäni edessä hopeisessa hapsutakissaan starttaamassa keikkaa. Muutoinkin kyseinen Rockfest-viikonloppu piirtyy mieleeni neljän päivän intensiivisenä keikkakuvauskurssina. Hyppy pää edellä altaan syvään päähän.

Kolmen esiintymislavan kesken alati vaihtuvat bändit, sekalaiset valo-olosuhteet, välimatkat pitistä eli lavan etureunaan kuvaajille varatusta alueesta artisteihin. Yksi esiintymislavoista oli vasten aurinkoa, vähällä valokalustolla. Toiselle lavalle porotti aurinko suoraan sisälle ja kolmas lava oli sisällä hallissa rankalla valokalustolla varustettuna. Lähes jokaisen bändin esiintymisten välissä mietittiin Arton kanssa, mikä meni edellisen kanssa hyvin ja missä löytyy petrattavaa ja koko ajan ammuttiin lisää kuvaa. Yritystä ja erehdystä, lisää yritystä ja kourallinen onnistumisia peräjälkeen ja kaikki uudestaan monta kertaa. Lopulta näin omissakin kuvissanikin tosi makeita osumia, mikä kannusti jatkamaan.

”Ai sun mies on kuvaaja, no te varmaan sit kuvaatte toisianne koko ajan!” -Öö, ei. Sepä ei olekaan niin helppoa, mitä ensin voisi kuvitella. Kaikki se varmuus mikä minulla on kuvaajana muiden mallieni kanssa, loppuu juuri siinä kohdassa, kun kameran edessä onkin se, jota katson kuvaajana ylöspän. Kaupanpäälle parisuhteen omat roolitukset nousevat tielle. Sitä on herkempi närkästymään oman siipan kanssa kuin muiden. No tästähän on sittemmin opeteltu pois. Sovittiin, että ei meidän ole pakko aina onnistua, me saadaan kumpikin olla välistä sysipaskoja niin malleina kuin kuvaajinakin. Pääasia, että mennään ja leikitään. Ja!!! On tuota kurakuvaa tosiaan tullutkin napsittua, mut onneksi saatu myös helmiä.

Halusin itsekin tulla kuvatuksi Wellamona, veden emäntänä kuvattuani muita ihanaisia merenneitoja pohjille tovin. Inspiraatio iski toteutettavaksi lähes keskiyöllä Ruissalossa kesäyönä, jolloin aurinko tuskin laskee koskaan. Vieressä BTS-selfie uitetusta Wellamosta Ahtinsa kyljessä.

Viime aikoina meidän tekemisemme on saaneet uutta virtaa ihan roolimuutoksienkin tiimoilta. Arto on viihtynyt aiempaa enemmän videokameran takana, kuvaten muun muassa Rauta-kanavalle Kurusen Jerryn kanssa videohaastatteluja artisteista . Itse taas olen ollut mukana joko assaroimassa kuvauksia tai sitten ottamassa keikoista stilliä, kuten ennenkin. Eli samat tapahtumat ja reissut edelleen, mutta toimenkuvat kulkevat pikkasen erilaisina vierekkäin.

Tuskafestarivibes 2019. Arto videoi viikonlopun ajan Raudalle niin yleisöhaastatteluja kuin artistejakin. Itse lähinnä keskityin musafiilistelyyyn ja satunnaisesti assarointiin eli kaluston kantoaasina katsoin, ettei miehen kalja liiaksi lämpene..

Yks hauskimpia tälläisiä oli marraskuinen kaksipäiväinen Glasgow – Darkness Guides Us-festivaali. Neljä kärpästä yhdellä iskulla: Musiikkia, turistielämää, kuvaamista ja hemmetin hauskaa seuraa.

Black metal-festareiden ohella ehdittiin turisteilemaankin… Linnoja ja hautausmaita ja paikallista pubikulttuuria. Aivan mahtireissu <3
BTS-kuvaa Zemialin haastiksesta Raudalle, Jerry haastattelee bändiä ja Arto kuvaa. Haastattelu nähtävissä täältä!

On tuntunut mukavalta kuulla palautetta sellaisilta tahoilta, joita olemme yhdessä kuvanneet, että me muodostetaan Arton kanssa yhdessä hyvä tiimi. Ihan hetki sitten teimme musiikkivideota ja otimme samalla kyseisen bändin promokuvia. Arto hoiti pääasialliset kuvaamiset, niin videoinnin kuin promokuvienkin stillit. Minun tehtäväksi lankesi milloin ohjaajan rooli, milloin valomiehenä toimiminen ja toisinaan napsin ihan vain behind the scenes-kuvaa.

Ollaan toki joskus tehty toisinkin päin: minä kuvaan bändien promoja tai vaikkapa ravintolan pizzoja ja Arto auttaa. Näitä yhteissessioita voisin mieluusti touhuta enemmänkin. Näin saadaan valjastettua kummankin taidot loistavasti käyttöön. Arton valtti on kameran hallinta kaikkine herkkuineen ja omat vahvuuteni taas on tuolla mallinohjauksessa ja yleisessä organisoinnissa. Win-Win. Näitä lisää kiitos <3

Luonteiltamme ja toimintatavoiltamme olemme täysin vastakkaiset: Siinä missä minulla ei ole minkään sortin itsesuojeluvaistoa eikä juur rajoitteita, mitä/missä/miten voi kuvata, on Artolle taas siunaantunut roppakaupalla harkintakykyä ja realismintajua. Toki tämä aiheuttaa kolareita, mutta kun katsoo lopputuloksia, niin enemmän onneksi näkyy otetun ja eletyn melkoisen briljanttejakin hetkiä. Kun toinen on konkari & tekijä ja toinen on ylitsepursuavan mielikuvitusrikas, joka ei tajua pelätä juur mitään..

Eipähän ole kuulkaa tylsää!

Ruissalovibes kuvatuna viikon välein.. Objektiivin tuolla puolen vuoroin sinä ja minä <3

Sellaiset tunnelmat tällä erää! Toivottavasti avasi pikkasen ajatuksiamme kuvaajana & kuvaajana ja ennenkaikkea pariskuntana, joka jakaa saman harrastuksen.

<3:lla Elsa Wellamo & Arto Soini, joka ehdotti kirjoituksen otsikoksi ”Täystuho” Se on just näin XD

Vanhemmuus: Rakkautta puhtaimmillaan

Teksti ja Kuvat Elsa Wellamo

Helmikuu tuntuu juuri oikealta ajankohdalta jakaa ja muistella lämpöisiä tunteita, rakkautta ja syvää ystävyyttä menneiden kuvausten parissa. Itse en varsinaisia parisuhdekuvia juurikaan ole ehtinyt vielä kuvaamaan, mutta niiden sijaan olen saanut muutaman herkullisen tilaisuuden ikuistaa vanhempia lapsineen yhteisten hetkien äärellä.

Kannen kuva muun muassa on ihan ensimmäisiäni luonnonvalolla otettuja potretteja. Ystäväni Nina huikkasi ovelta lapsineen, että ”me tultiin nyt kahville.” Parasta! Kunpa ihmiset tekisivät enemmänkin juuri noin. Olin jo aiemmin ihastunut keittiön ikkunasta tulvivaan valoon. Ja kun kuusivuotias Oona kehräsi äitinsä sylissä, kiitin universumia, että kamera oli valmiina asemissa pöydän reunalla.

Mitä voi kuvaaja tehdä vapaa-iltanaan, kun Suomen kesä tarjoaa parastaan? Niityt tuoksuvat ja ilta-aurinko on pehmeimmillään. – Soittaa ystävälleen ja kysyä tätä kuvattavaksi 🙂 Kiitos Marko ja Oskari äkkilähdöstä jalkapalloilusta ja kikkailuista.

Loppukesäinen korkealle kasvanut niitty, ilta-aurinko ja isän ja pojan yhteinen hetki.
Marko Tikkinen poikansa Oskarin kanssa.

Sitten lisää spontaaneja tilanteita. Ohikiitävä hetki äidin ja tyttären välillä. Teini-ikäinen ihana ja äiti, joka kaappas syliin.

Outi ja Liza Ojanen <3

Yksi suurimpia luottamuksen osoituksia oli saada kunnia kuvata ystäväpariskunnan esikoisen odotuskuvat. Onnea tässä vielä masussa kasvavasta aarteesta, joka on nyt jo reilun puolentoista vanha.

Sweet belly kisses at sunset . Ira & Peetu Lehmus

Usein kehoitetaan etsimään kuvaajaksi kokenutta tekijää, niin teen itsekin. Varmaa laatua hakiessa se onkin turvallisin ja usein tuloksekkain tapa. Mutta jostain se aloittelevakin kuvaaja ponnistaa, ja kannuksensa kaivaa. Siksi koin itseni onnekkaaksi, että ympärilläni oli ystäviä, joiden kanssa harjoitella.

Sinun ei siis myöskään tarvitse olla mikään kokenut malli uskaltautuaksesi kameran eteen. Jokainen on kuvan arvoinen ja me kuvaajat niin aloittelijat kuin kokeneemmatkin teemme parhamme, että sinusta / teistä otetaan silkkaa hunajata.

Ja kuten olen edellä spontaaniudesta maininnut pariinkin otteeseen, se helmein hetki ei todellakaan odota, että alat kaivamaan kameraasi laukun pohjalta, olohuoneen tai komeron nurkasta. Omat rakkaimmat kuvani on nimenomaan otettu ihan arjessa. Ei suunniteltuina eikä erikseen johonkin tiettyyn lokaatioon matkustettuna, vaan tässä just nyt sun ja mun, meidän kesken.

Sitäpaitsi mikään ei pilaa aitoa tunnelmaa yhtä tehokkaasti kuin valtaisa säätö ja täydellisyyttä hakeva hinkkaus oikeaoppisen valaistuksen tai taustan löytämiseksi. Mitäs sitten, jos taustalla on maalamaton kaapinovi ja petaamaton sänky. Nappaa lähäri, jos tausta tarjoaa kuraa.

Sydämeen voit tallentaa kyllä jotain, mutta kameralla varmistat sen säilyvyyden. Saatat sattumalta kuvata kallisarvoisimman palasen elämästäsi just nyt.

Ja kuin alleviivaukseksi aiempaan, tämä kuva minusta tyttäreni Mooran kanssa kesällä 2013 on ainoa otettu. Koska olen aina vain itse kameran takana kuvaamassa heitä… Perus. Kengättömät suutarin lapset. Enkä voi edes kuvakredittejä jakaa, koska onneton en muista kenen käteen kännykkäni tuolloin ojensin. Onneksi ojensin. Kiitos hälle.

Ikuista hetki.

”The greatest thing you’ll ever learn is just to love and be loved in return” -Eden Ahbez-

Ja näin jo ennalta toivotan kuumaa tai ainakin suloisen lämmintä tunnelmaa tulevalle Valentinen päivälle 14.2. Rakkautta ihmiset!

<3 :lla Elsa Wellamo

Rekvisiitta: ripaus tabascoa kuvauksiin suolan ja pippurin kylkeen.

Kannen kuva: Jussi Salminen

Teksti: Elsa Wellamo

Rekvisiitta on kuvan mauste, ei pääraaka-aine. Se rooli on varattu vain ja ainostaan mallille. Maustetta kuuluu olla sopassa juuri sopivasti eikä se saa peittää pääraaka-aineen omaa makua kokonaan vaan korostaa sitä. Näin minä asian ymmärrän. Ainahan kuvaan ei tarvita edes rekvisiittaa, mutta onhan se herkullinen lisä valokuvauksen maailmassa, joten miksikäs ei.

Sitäpaitsi kokemattomien mallien kanssa rekvisiitta on loistava apuri helpottamaan kuvausten sujumista: se antaa muuten hankalasti aseteltaville käsille tekemistä ja rentouttaa ehkä ajatuspuoltakin, kun voi keskittyä itsensä sijaan johonkin ulkopuoliseen asiaan.

Tässä kohden on hyvä tarkentaa, että puhuessani rekvisiitasta, en tarkoita koko puvustusta saati lavasteita, vaikka usein nämä kolme aihetta sulautuvatkin yhteen. Puvustus ja lavastus ovat kokonaan ihan omat maailmansa. Tänään keskityn rekvisiittaan enemmänkin esineiden ja asusteiden muodossa.

Valokuvaaja Heidi M. A. Granbergin lempiaiheena ovat kahvikuvat, joissa luonnollisesti erilaiset kahvikupit kuuluvat aina kuvasten teemaan mukaan. Mallina Essi Tähkä tällä kertaa teepannun kera.

Olenpa sitten kuvaajan tai mallin roolissa, parhaiten virittäydyn tulevaan kuvaukseen suunnitellen, mitä rekvisiittaa tarvitaan asun lisäksi ja millaisessa lokaatiossa kuvataan. Ajatusleikkiä, missä rajoja ei ole eikä kaivata! Ja kuten mausteen soppaan, kuuluu rekvisiitankin istua kuvan yleistunnelmaan eikä riidellä tätä vastaan. Toki harkitusti toteutettuna ristiriidat ovat joskus todella tehokkaita, mutta vaarana on, että lopputulos onkin tahattomasti vitsikäs tai vain tökerö. ”Ah! Sä siis laitoit bikinibeiben käteen Kalashnikovin Hietsun biitsillä ja käskit pyllistämään? Tämä selvä.”

Olen aiemmin ollut teatterialalla töissä niin kulisseissa kuin siellä lavalla kohdevaloissa. Tuon kokemuksen myötä koen tärkeäksi rekvisiitan sopivuuden myös mallin habitukseen. Sisäinen perfektionisti minussa kehrää tyytyväisyydestä, kun näen, että tarpeistoa käsitellään oikein ja pikkuseikkoihinkin on kiinnitetty huomiota.

Esimerkiksi vaikkapa balettitossujen sitomiseen: Rusetit asianmukaisesti sisälle sidottuina, nauhat sileinä, tossut pehmeäksi tanssittuina eikä kovina tönkkölautoina. Yhdestäkään mallista ei kuoriudu uskottavaa ballerinaa sillä kellonlyömällä, kun hän laittaa jalkaansa balettitossut. Parempi ottaa ennalta siis selvää, miten äärimmäisen tarkkaa puuhaa kärkitossuilla tanssiminen on! Jos seisotaan kärjillä, on kuvassa seisottava siten, että koko tossunkärjen lättänä osuus on maassa, ei vain taka- tai etuosa. Ja myös kuvaajan tulee tietää tämä. Ja ei, en olisi tästä kaikesta osannut teille itse kertoa, kysyin itseäni fiksummalta. Kiitos valaistuksesta tanssija ja tanssinopettaja Susanna Leinivaara.

Jumalainen Susanna Leinivaara elementissään, Kuvakiitos: Mika Mettälä

Toki valokuvaus on lähes aina kuvitteellista teatteria. Ei kenenkään tarvitse olla joka asiassa asiantuntijoita ja kokeneita ammattilaisia voidakseen kuvata. Silti arvostan tekijöitä, jotka edes jollain tasolla vahtivat, että mallin olemuksesta ei paista kuutamolla oleminen täysin läpi. Useimmiten löytyy lähettyviltä joku, jolta kysyä. Ellei tarkoitus tosiaan ole kuvata parodiaa.

Moni meistä saattaa muistaa Stockmannin valtavan seinämainoksen, jossa neitokaiselle oli annettu akustinen kitara käteen ja käsketty poseeraamaan ikäänkuin soittaisi sitä. Voi ihanainen, mutta ei. Muusikoille tarkoitetut keskustelupalstat tarjoili jälkikäteen kommenteissaan helmiä aiheesta miettien, mikähän sointu mahtoi kyseisillä otteilla soida. Miten tahansa, mainos lopulta kuitenkin toimi, kuten mainoksen kuuluukin: herätti huomion, puhunhan minäkin siitä nyt.

Jos kitaraa ei ole tarkoitus soittaa kuvassa, ohessa metallimuusikon tyylinäyte, että miten se kitaristin kädessä luonnikkaasti myös istuu. Santeri Pajunen, soot rautaa! Kuva Elsa Wellamo

Minä mitään miekkailusta tiedä, muuta kuin että jos nyt äkkiseltään pitäisi joku taistelukohtaus näytellä tai kuvata, miekka tuntuisi omimmalta. Ihan sen kunniaksi kävin jokusen näyttämötaistelukoulutuksenkin pari vuotta sitten. Opimme kursseilla muun muassa, miten viikingit käyttivät sekä miekkaa että kilpeä aseinaan. Kävimme tarkkaan läpi, kuinka kahden käden miekkaa käsitellään oikein ja lisäksi kourallisen erilaisia hyökkäys-puolustusasetelmia siten, että taistelu on näyttävää, mutta ketään ei oikeasti satu. Suosittelen muuten: Dramatic Combat Finland Ry järjestää kursseja edelleen eikä sinun tarvitse olla pro eikä näyttelijä osallistuaksesi. Avoin mieli ja kyky nauraa itsellesi riittää. Tanssitaidostakin on apua. No osaanko miekkailla nyt? En todellakaan, mutta hiki tuli ja hauskaa oli.

Syksyllä 2017 Dramatic Combat Finland Ryn järjestämällä kahden käden miekan käsittelykurssilla Tampereella. Kuvan otti kurssikaverini Martti Ala-Rantala

Millainen rekvisiitta on erityisesti makuuni? Sellainen, jonka kanssa löytää helposti yhteyden. Joka on jollain tavalla tuttu entuudestaan edes ajatuksentasolla. Auringonvarjo, oksa omenapuusta tai biljardikeppi. Ongelma vain on, että kaappini pursuavat valmiiksi jos jonkinlaista koruista ja ketjuista kalloihin, proteeseista poronsarviin ja kaikenmaailman kaavuista takorautakruunuihin.

Eläin? Koira? Hevonen? Vähä kaksipiippuinen juttu, sillä miellän eläimen malliksi mallin rinnalle enemmän kuin vain rekvisiitaksi. Mutta monesti koen, että eläimistä puhutaan ikään kuin rekvisiitasta. Siksi otan ne tähän mukaan, vaikka terminologisesti rekvisiitalla tarkoitetaan elotonta esinettä. Pääasia kuitenkin on, jos kuvaat eläimen kanssa, kohtele sitä kunnioittavasti kuin vertaistasi eikä narun jatkeena olevana kimpaleena lihaa. Tutustu siihen samoin kuin tutustuisit vaikkapa ihmismalliin, lupaan, että kuvasta tulee upeampi.

Kahden hevosmiestaitoisen tuottamaa materiaalia on aina hienoa saada seurata! Kuva: Annika Marjamäki ja mallit: Katariina Cozmei & Ruusa eli Aramara Redemption

Eläimet kuvauksissa voivat olla todella hankalia tai helmiä. Ne eivät välttämättä osaa ensinkään poseerata, miten ennalta saattaisi kuvitella. Aina on korvat ja kuono väärässä suunnassa, takajalat solmussa. Ja jos malli ei ole alkuunkaan tottunut käsittelemään kuvauskaverinaan olevaa eläintä, voi moinen olla jopa vaarallista.

Hyvä ystäväni, kokenut malli kiipesi ensimmäistä kertaa eläessään hevosen selkään. Paikalla oli kuvaaja ja hevosen omistaja, joista kumpikaan ei ehtineet puuttumaan tilanteeseen, jossa ystäväni istui noin 30 senttiä liian takana ja korjatakseen tasapainoa, potkaisikin vahingossa hevosta kipeästi kupeelle. Hevonen pelästyi ja pudotti mallin rajusti selästään. Tuloksena pari katkennutta kylkiluuta ja selkärangassa kunnon murtuma.

Eläimet ei ole leluja ja aina pitää olla jonkun sellaisen läsnä, joka neuvoo ja vahtii vieressä, että tilanne säilyy turvallisena kaikille. Mitä yritän sanoa: eläimet ovat ihania, mutta rekvisiittana melko vaativia.

Joskus olen miettinyt, että rekvisiitta on vain apuväline tai oikopolku oikeaan tunnelmaan. Tekemistä käsille, tunneyhteys, hengen luoja ja lopulta makeinta on katsoa valmista kuvaa ja huomata, että se toimisi kaikin tavoin, vaikka rekvisiitan ottaisi pois kuvasta. Mitä jää jäljelle? Luultavasti edelleen upea, tunnelmaltaan täyteläinen kuva, näin toivon.

Ja ah!!! Kiitos tämänkertaisen kirjoituksen inspiraationlähteille, ohessa olevan kuvan ottajalle Tuula Ylikorvelle ja upealle mallilleen Laura Tullilalle! Tämä kuva oli silmissäni kirjoituksen monissa mutkissa. Absolute perfection on every level.

Antoisia kuvauksia ja ideointeja toivottaen Elsa Wellamo

P.S. Olisipa komia kuulla, miten sinä suhtaudut rekvisiittaan?

Pantiin porisemaan uusi keskusteluryhmä: Talkroom!

Kannen Behind the scenes kuvat: Netta Malm & Sonja Kataja, Emilia Ex, Venla valmistautuu (Kuvan otti Tommi Ääri) ja Arto ja Elsa

Tekstit: Elsa Wellamo ja Venla Mantere

Olisipa verkossa sellainen keskustelupaikka, ikäänkuin olohuone, jossa kaikki valokuvaukseen hurahtaneet toimijat voisivat vaihtaa kokemuksia, etsiä ideoita ja neuvoja pulmiin, esitellä onnistumisiaan ja saada vertaistukea lauottuaan jälleen muistikortillisen täyteen vaikkapa pelkkää savukone-strobopuuroa.

Siellä olisi sellainen ryhmähenki, että tekemiseen, kuviin ja suunnitelmiin uskaltaa antaa ja odottaa muutakin palautetta kuin ”onpa kiva”. Konkarit sparraisivat toisiaan ja tukisivat raakileita, auttaisivat alkuun ja näyttäisivät esimerkkiä kuinka korkealle ja yli sen voi yltää. Sellainen ryhmä, jossa 90% enemmistö ei olisi täysin äänetöntä, passiivista tuntematonta massaa, vaan ilmapiiri olisi avoin, koska jäsenyydelle on tavanomaista tiukemmat rajat.

Etsin reilun parin vuoden ajan erilaisia kuvaamiseen liittyviä ryhmiä someversumista, kummaltakin puolelta kameraa. Löysin erilaisia ”mallit hakee kuvaajia ja sama toisin päin”-ryhmiä, neuvolan valokuvaajille ja kaatopaikan. Löysin valtavan kasan showroomeja ja taidesivustoja, joissa oli toinen toistaan upeampia kuvia, fantasiaa, taidetta, luontokuvaa ihan mitä tahansa. Ja kaikki edellä mainitut ovat antaneet minulle paljon!! Olen löytänyt malleja, kuvaajia, inspiraatiota, esikuvia ja toimintatapoja. Olen oppinut terminologiaa ja ymmärtänyt parissa vuodessa kuinka äärettömän laajan maailman kameran keralla saattaa loihtia.

Mutta ihan perinteistä keskusteluryhmää, jossa alan ihmiset puhuvat vaikkapa opiskelusta tai yrittäjyydestä alalla, kommelluksista kuvauksien keskellä, lokaatioideoista, studion vuokraamisesta yhdessä, rekvisiitan tuunaamisesta, Behind the Scenes -tarinoista otosten takaa tai muuten vain porinaa, sellaista olohuonetta en meinannut löytää.

Let’s shoot! Elsan kans Ammi , Anna Gramm , Merissa ja Hede

Äkkiäkös idea uudesta ryhmästä lähti Venlan kanssa lentoon. Ei mitään muistikuvaa, kumpi meistä tästä ensimmäisenä ääneen henkäisi. Meillä tuntuu kanssaan muutenkin ajatukset syntyvän about samoilla sekunneilla, mikä on aiheuttanut meille monta ”ei voi olla totta, taas!”-naurua, kun molemmat viestitämme täsmälleen saman viestin toisillemme yhtä aikaa.

Aivan kuten tämä blogi, myös keskusteluryhmä tuntui juuri meidän jutulta toteuttaa. Näin syntyi Tähtäimessä Talkroom: Puhetta, avointa keskustelua kuvaamisen ytimestä ja sen ympäriltä.

Kuten aiemmin oli jo puhetta, jotta ilmapiiri ryhmässä säilyisi avoimena ja turvallisena, ryhmään pääsylle on tavallista tiukemmat kriteerit. Asiaa pohdittua tulimme siihen tulokseen, että otamme ryhmään vain henkilöitä, joilta löytyy jo jonkinlainen portfolio tai muuta näyttöä kuvausten parissa toimimisesta. Lisäksi edellytimme kaikkia esittäytymään ryhmässä ensimmäisten viikkojen aikana, ja tulemme todella katsomaan, että jokainen ryhmään jäävä on tämän tehnyt. Kukaan ei saa jäädä pelkästään stalkkeriksi lukemaan muiden kirjoituksia ja katselemaan kuvia. Jokaisen tulee tuoda ryhmään jotain itsekin.

Venlan kanssa Tommi Ääri, Mikko Saxlund ja Teemu Kivekäs

Monista muista ryhmistä poiketen, Tähtäimessä Talkroomissa kaikenlaiset yhteistyöhaut ja kaikenlaiseen alalla toimimiseen liittyvät kysymykset ja kommentit ovat sallittuja. Jos aihe liippaa millään tavalla valokuvausta tai muuta kuvauksiin liittyvää, YP ei tule kommentoimaan ”ei kuulu tähän ryhmään”. TFCD, palkkakeikat, kauppalliset yhteistyöt, hyväntekeväisyys. Kaikesta tästä voi jutella ryhmässä.

Ensimmäinen saamani palaute uudesta ryhmästä <3 Kiitos Hannele!! Tällä asenteella, aijaijaijaiiiiiiiiiiiiii. Hyvä tulee!

Myös ajatus kehityksessään eri vaiheissa olevien mallien ja kuvaajien tuomisesta yhteen, on ensimmäisten päivien perusteella onnistunut todella hienosti. Ryhmästä löytyy sekä vanhoja konkareita että uusia tulokkaita. Toivomme, että ilmapiiri säilyy positiivisena. Julkaisukynnys sekä kuville että kysymyksille on matala, aloittelijoita kannustetaan, kokemusta arvostetaan ja ammattilaisten leipää ei syödä.

Ollaan kaikki samalla puolella pataa, vaikka eri puolilta kameraa. Erinomaisia porinoita toivoen.

Sesam Aukene! Tästä Tähtäimen Talkroomiin, Tervetuloa!

Venla ja Elsa

P.s. Miksi selfieitä kuvituksena tässä? Koska maailma kuvaamisen kyljessä on niiiiin paljon muutakin kuin vain se lopputulos. Se on plutikointia koskessa, mettässä, seppeleiden askartelua, maskeerausta, naurua ja hauskaa yhdessä tekemistä muiden saman hulluuden kourissa olevien kanssa. Näistäkin jutuista me haluamme keskustella!

Aloittelijoiden kuvauspajan päätteeksi kimppameitsie. Venla ja Elsa.

Kiitos vuosi 2019, miten meni noin niinku omasta mielestä?

Teksti ja kuvat ellei toisin mainita Elsa Wellamo Kannen kuva Arto Soini

Lupasin vuosi sitten itselleni, että kuvaan enemmän ja laulan enemmän. Upea lupaus ja vielä upeampi suunnitelma. Mettään meni ja ryminällä.
Kuvasin, malleilin ja kuvasin vähän lisää ja kadotin siinä leikkiessäni kameran kanssa laulumikrofonini jonnekin kuvausrekvisiitan alle kirjaimellisesti. Vaatekaapin perukoille koko vuodeksi. Ei pysty ihminen panostamaan satasella kaikkeen, tulee sutta jälkeä ja sitä ei mun kirotunlaiseen perfektionistisuuteen taipuvainen pääni kestä. Täytyy hengittääkin välillä.

Mutta mennyt vuosi valokuvan parissa on antanut aivan valtavasti uusia juttuja ja avannut ovia, joihin en ollut aiemmin keksinytkään kurkistaa, esimerkiksi tämän blogin sekä musiikin ja kuvien kyljessä matkustamisen. Tänään ajattelin käydä läpileikkauksena, ettäkä mitäkä ehmettiä tapahtui 2019.

Vuoden alkajaisiksi tammikuussa:
Lumikuvaus Perkeletär:
Perkeletär on oma sooloprojektini metallimusiikin parissa. Fiilisteltiin Arton kanssa manaajan hengessä lumisateessa Palojoella, Aleksis Kiven maisemissa. Käsissäni uskomattoman upea, mittatilaustyönä Niina Koon rakkaudella ja palolla sitoma valtava kirja. Keskiaikaisten oppien mukaan tehty, 500 sivuinen vuohennahkakantinen aarre odottamassa sisällökseen laululyriikkaa. Se syliin ja akka lumeen. Kulkematon hanki, lauluton kirja.

Yhtäkkiä kaikki nämä sivut olivat tarinoita vailla,
eikä kukaan kaivannut niitä niinkuin minä.
Kuvat: Arto Soini
Kirja: NiinaKoo

Maaliskuussa koettiin Turku Saatanalle VII -festivaalit Logomossa. Metallihelvetin hengessä tunnen olevani elossa: black metal-keikalla ja samalla kamera kädessäni: kokovartaloerektio on se sana kuvaamaan tunnetta.

Sen ohella olen pannut merkille kierreltyäni vuosia erilaisissa musiikkitapahtumissa, että black metal -kansa on yksinkertaisesti visuaalisesti kaunein tietämäni yhteisö. Puhun siis nimenomaan yleisöstä. Artistit itse sen sijaan ovat usein aika perkeleen luotaantyöntävän näköisiä maskeineen, veriroiskeineen ja sianpäineen. Mikä tietenkin on huomattavan paljon mielenkiintoisempaa kuin perinteinen perussiisti nätteys/komeus. Täytyykin tulevana vuonna kuvata yleisöä enemmän, koska tänä vuonna keskityin vain lavan antiin.

Vasemmalta oikealle: Audn, Front ja Sargeist.

HuhtikuussaRitual Black” Andi Balochin – Archén kanssa. Koin miltä tuntuu, kun kuvaajalla on koko shootti hallussa aasta ööhön. Andi päätti täysin, mitä kuvataan ja missä. Hänellä oli rekvisiitat mukanaan ja maskeerausidean olin saanut viestitse ennalta, joka toteutettiin yhdessä. Tein juuri, kuten sanottiin ja voi morjensta päivää, miten miellyttävää oli kaltaiseni amatöörimallin toimia näin. Juuri tämän luontevan ja onnistumisen olotilan haluan jakaa omillekin malleilleni kamerani edessä.

”Ritual Black”
Kuvakiitos ARCHÈ

Huhtikuussa kuvasimme sitten Arton kanssa hylätyllä teollisuusalueella toisiamme. Kuten edellä koin itse, nyt kerroin Artolle, millaiset vaatteet ja maskit laitetaan. Jälkimmäiset tein itse. Omaan silmään tämä crossover ”Nykyajan viikinki”-teema vaikutti karkilta ajatukselta varsinkin, kun mies itse hehkuu moista henkeä luonnostaan. Erinomainen treenimalli minulle <3 Samoilla jalansijoilla hän kuvasi minua. Kaksin aina kaunihimpi, parisuhdeleikkinä parhautta.

-Vikings, it seems, make their own way –
Vuoronperään kuvaajina ja malleina Arto Soini ja minä
Muah: Elsa
-Vikings, it seems, make their own way II-
Vuoronperään kuvaajina ja malleina Arto Soini ja minä
Muah: Elsa

Oi toukokuu ja kesän ensifestarit: Steelfest-Hyvinkää. Kaks päivää silkkaa auringonpaistetta ja kasa ihmisiä hyvällä mielellä kokoontuneina maapallon joka kolkasta musiikin äärelle. Kalja oli kallista, kansa laittautunutta ja tämän sanottuani, todellakin tähtäilen ens kesänä enemmän yleisöä! Toistanko itseäni?

Nargarothin kitaristi, Arkhon Infaustus, Alhaalla oikealla Arto kuvaa Vital Remainsin poikia, ja alhaalla oikealla meuhataan nii maan pirnatusti, Brian Werner/ Vital Remains

Kesäkuu ja viimein oma ensimmäinen TFCD-mallini ja kuvaukseni: Meri Myllyneva aka Merissa Twinklestar. Linja-autoasema, Helsinki. ”Ota ne ihanat siniset mikroshotsit messiin, mä tuon sulle reikäpaidan” Avot. Olin aivan pähkinöinä päästyäni takaisin kotiin kuvien kimppuun. Voiko tuollaista mallia olla ja tilauksesta poutapilvistä sinistä taivasta. Opin Merissalta niin paljon ja kuuleman mukaan juna kulki molempiin suuntiin.

Sädehtivä Merissa Twinklestar

TUSKAAAA!!! Järjetön kasa klassikkobändejä. Slayer, Anthrax, Behemoth…Oma lempparini Opeth. Oikeasti kuvasin maksimissaan vain behind the scenes-materiaalia samalla, kun Kurusen Jerry & Arto tekivät videohaastiksia Raudalle. Eli oma tärkein panokseni festariviikonloppuun oli lähinnä näyttää ja tuoksua hyvältä. Lovely <3 Sopii mainiosti, yks lonkero ja Opeth, kiitos!

Yläfemma: Jerry haastattelee yleisöä, Arto kuvaa. Haastikset löytyy Raudan Youtubesta!
Alhaalla meneillään mielettömän mielenkiintoisen sarjakuvahahmon Belzebubsin luojan JP Ahosen haastis käynnissä ja alaoikealla: Nahkahousuhevipartio Tyrantti äänessä.

Kesän vesivillitys!

Sittensittensitten… Vahingosta se lähti. Löysin suloisen puron Nurmijärven Myllykoskelta, halusin tulla itse kuvatuksi siinä. Johonkin pitsinriekaleeseen käärittynä. En kerennyt kuvattavaksi, kun jo tarjosin ideaa eteenpäin lahtelaiselle Sini Nivalle. Ja siitä sessiosta se sitten läks vyörymään kesän ykkösaiheena eteenpäin. Vesiteemaa ja pitsillä nimenomaan tai kokonaan ilman. Mikäs siinä, vesi on upea elementti ja moni nainen oli keinuvassa aallokossa kotonaan kanssa sinut.

Ihania jumalattaria, joutsenprinsessoja, seireeneitä, merenneitoja ja lammen ladyja. Kylpytakin helmat viuhuten painallettiin menemään neitokaisten kanssa pitkin kesää crocksit litisten. En minäkään kastumatta selvinnyt, siellä koskessa ja meressä plutikoin, missä mallitkin. Välillä oli muuten aivan helkkarin vaarallistakin puuhaa. Leväiset ja irralliset kivet pinnan alla ja kamera kädessä aiheutti sekä naurunremakoita että kauhunhetkiä.

Huomasin kokemuksen karttuessa tervehtiväni Myllykoskea ja Ruissalon rantoja jo kuin vanhoja ystäviäni. Tiesin tasan, koska aurinko nousee ja milloin se laskee, tiesin vedenpohjan muodot, virtaukset ja varjokohdat.

Yläfemma: Mermaid mood: Marjut Ruuhi
Yläoikea: Serenity: Susanna Ravander
Keskellä vasen: Wellamo: Elsa Kuvaaja: Arto Soini
Keskellä oikea: Swan Princess: Anna Gramm
Alavasen: In the cradle of waves: Virvatulena
Alaoikea: Seiren: Sini Niva

Kuvasimme muutenkin mielettömän paljon erilaisia mallikuvauksia: fantasiahahmoja, synkkää demonitarta, jumalattaria, salakuljettajia, nudea ja beach baby. Edittipöydällä oli ruuhkaa. Malleilin myös, jos ehdin. Kuljin supernaisellisena ympäriinsä kulahtaneet mustat kynsilakat pitkin sormia ja kaulalle kehittyi shamaanihenkinen ikinoki ahkerasta saippuioinnista huolimatta. Kuvauskassini vakivarusteisiin kuului vartaloliimaa, eri värisiä sifonkeja, pitsejä, crocksit, harakankalloja, peuransarvia, kasvomaalit ja ketjuja.

Kesän huippuhetkiin kuuluukin ehdottomasti Arton keksimä ajatus oksista ja kukista kasvoillani. Ihastuimme kumpikin ajatukseen ja lopulta vietimme iltapäivän Ruissalossa kiehkuraisten ja kuolleiden kukkien keralla. Ja pakko myöntää, että tänä päivänä katselen kaikkia kukkia ja risuja eläviä ja kuolleita miettien, miten ne liimaisin kasvoilleni.

Tästä se lähti. Stailaus ja Kuvaus Arto.
Muah: Elsa
Ja tähän kehittyi. Ihastuimme ideaan ja kyllä <3 Jatkoa seuraa. ”Forest spirit”

Syksyn kohokohtia… Pikapyörähdys Ranskassa legendaarisen suomalaisen Black metalbändin Archgoatin kolmikymppisjuhlakeikalla. Ensin päiväsaikaan heiluteltiin kameroitamme Pere Lachaissen kuuluisalla hautausmaalla. Ja matkalla venuelle osui linssin eteen yllärinä huikea kolmen mestarin kohtaaminen: yhteiskuva oli saatava! Ritual Butcherer, Archgoatin sydän ja kitaristi ja biisien kirjoittaja, kerallaan Christophe Moyen, mies, jonka kynästä Archgoatin piirrostaide on lähtöisin ja Arto vuosia yhtyettä kuvanneena ylpeänä vieressä.

Yläfemma: Kryptan ovi. Ruusun henkikin on jo poistunut tuonilmaisiin.
Yläoikea: Ritual Butcherer, Christophe Moyen & Arto Soini.
Alavasen: Archgoat On Stage Henkinen hurmostila vahvana
Alaoikea: Erinomainen matkaseurani Kirsti Runavik ymmärsi yskän ja toimi upeasti mallinani hautausmaalla, kun tarvitsin kohteeksi kameralle muutakin kuin kasan muistomerkkejä.

Keikan aikana syntyneestä harvinaisen rankasta mosh pitistä täytyy mainita pari sanaa. Toki ne on normaaleja metallikeikoilla, kun yleisö oikein innostuu, mut harvoin olen Suomessa, jos koskaan joutunut moiseen myllytykseen, minkä ranskalaisyleisö tarjosi. Tällä kertaa keikkakuvaus sai aivan oman lisämausteensa, yrittäessäni tarkentaa samalla, kun selkään satoi ruhjontaa ja iskua non stoppina. Onneksi mulle on suotu varteen kokoa ja hevosnaisen pystyssä pysymisen taito.

OH MY LOKAKUU!!!!

MIESKALENTERI, LÄHDETKÖ KUVAAMAAN? -Ans mä mietin... Minen millään arvannut, mihin kuvasirkukseen pääsisin, kun ystävättären suosituksesta päädyin kuvaamaan Keto Kickstartin mieskalenteria! Varsinainen amatöörikuvaajan tulikaste. 7 upeaa ketodieetillä kroppansa kuntoon saattanutta miestä päättivät yhdessä tuumin julkaista hyväntekeväisyysprojektina lasten syöpähoitoja varten mieskalenterin. Ja mä sain täysin vapaat ohjat. Kaksi päivää, kaksi lokaatiota ja 12 kuvaa.

Ylärivi: Santeri Pajunen, Pekka Lammi, Pekka Mäntynen, Aki Joensuu
Alarivi: Aki Joensuu, Tero Siukkola, Juha Kinnunen, Tomi Anttila

Halusin aitoa, rouheaa, miehekästä ja sain. Täytyy sanoa, että olen ihan järjettömän ylpeä mallien kyvystä heittäytyä täysin uuteen rooliin. Lähes kaikki olivat ensikertalaisia kameran edessä. Noin puolen tunnin- kolmen vartin sloteilla lauottuna tässä kahdeksan kahdestatoista.. OOOTTE MIELETTÖMIÄ!

MARRASKUUN MAKEAT!

Marraskuun synkeän kaunis teemakuva kuusen kainaloon ikiuneen nukahtavasta Pihlajattaresta. Upea Laura Tahvanainen

Marraskuu ei kauaa kestänyt, sellaista viipellystä piti sen tiimoilta. Ihan hetimmiten kuun alkuun tärähti SteelChaos-festarit Nosturissa. Isoimpina niminään Sodom, Destruction ja Mgla. Tällä kertaa huseerasin niin paljon kameran keralla, että itse musiikki jäi pahasti jalkoihin. Mä mitään kuullut. Aina vaan ei riitä keskittyminen, mutta toisaalta kuvasaldo oli karkkia. Olen jo toisaalla Facebookissa ja Instassa julkaissut kinkereiltä kuvia, joten laitamma tähän vain pari.

Ylävasen: Ancient
Yläoikea: Sodom
Alavasen Mgla
Alaoikea Krypts

Hey Hou Glasgow! Darkness Guides Us-festarit nasahti nätisti marraskuun loppuun. Youtube-kanava Raudan keralla käytiin nauttimassa skotlantilaisesta vieraanvaraisuudesta, pubikulttuurista ja ainakin vähän haggigsesta. Jerry haastatteli bändejä ja Arto kuvasi ne videolle.

Ylävasen: Ankaraa patsastelua: Ville PIrttinen, Arto Soini ja Jerry Kurunen
Keskellä ja laidassa: Kuvaaja kuvaa, kun kuvaaja kuvaa. Elsan lempparia.
Alavasen: Zemial-haastis meneillään.
Alaoikea: Keli oli kylmä. Raunioista löytyi just hyvä kolo yhdelle Jägermeisterille, joka sai kunnian toimia pakkasnesteenä.

Oltiin varsin epäkelpoja vampyyreita ja herättiin aikaisin kuvaamaan rauniolinnoja Arton kanssa. Kelpo turistikohde löytyi yllättävän läheltä: Castle Bothwell eli vapaasti suomennettuna Linna Molempiparempi. Kunnon matkadokkaria mahdollisesti tulossa myöhemmin, varsin antoisa reissu!!!! Niin musiikillisesti kuin kuvallisestikin, pubikulttuuria unohtamatta.

Ollaanko jo kohta joulukuussa? JOOOOOO!

Ihanat joulukuun ”Unelmiesi sinä” boudoir-kuvaukset järjestettiin Venlan kanssa ensimmäistä kertaa Ravintola Tammistossa. Venla kirjoitti kuvauksista juuri edellisessä blogissaan, joten käy vilkaisemassa.

Koko pitkän ihanan päivän päätteeksi, oli pakko saada pikana vielä yksi lähtiäiskarkkikuva Boudoir-tapahtuman pääveturista, Venlasta.

Musiikkia, mihin se jäi?? Hell ja Yeah <3 Rotting Christ ja Moonspell valtasivat Turun Apollon heti joulunkuun pohjille.

Heittämällä yks menneen vuoden parhaista keikoista oli tämä. Rotting Christ
Vahva henkinen hurmostila ensitahdista viimeiseen jopa ylikin… seuraavaa artistia (Moonspell) en meinannut älytä ollenkaan ennenkuin oltiin jo setissään pitkällä. Ei sillä, et se olisi huono ollut, vaan Rotting Christ oli niin poskettoman vaikuttava.
Moonspell Oli neKIN kovia, vaikka sydän jäikin Rotting Christin tielle.

Sitten yksi itselle suurimmista suomalaisista vaikuttajista: Amorphis jäähallilla joulukuussa. Queen of Time-albumin tiimoilta kolmas keikkani, jota pääsin seuraamaan ja tällä kertaa kamerankin keralla.

Amorphis

About siinä se vuosi olikin, vaan ei kuitenkaan. Ruotsalaisen panssarivaunujyrän Mardukin keikka Apollossa. Jotain majesteetillisen vahvaa Mardukin janttereissa vaan on, kun jo pelkän sound checkin aikana tuntui, et naamassa ei leveys riitä hymyyn.

Kiitos Arto jälleen kuvasta <3 Osuit omenaisimpaan hetkeen.
Siinä taas Mardukin Mortuus ja Morgan vahvimmillaan.
”Let the storm break loose as the trumpets of reprisal sound!”

Kamera kasvoi miltei kiinni kasvoihini vuoden aikana. Pidin siis lupauksestani puolet ja olen monta monta tuhatta laukausta kokeneempi, viisaammasta en tiedä.

Uus vuoskymmen tulee ja aion ottaa sen takki auki vastaan ja lunastaa toisenkin puolen lupauksestani, joka jäi viimeksi pitämättä. Kamera siirtyy väljemmille vesille ja hidastaa hivenen tahtia. Annan laululle enemmän tilaa seuraavaksi. Roolit toisinpäin. Kattoos ny miten akan käy. Laulaen toivottavasti.

ERINOMAISTA UUTTA VUOTTA 2020 – TÄHTÄIMESSÄ luovaa hulluutta, herkullisia kuvaushetkiä, inspiraatiota. Otetaan se riemulla vastaan!

Ensi vuodelle luvassa lisää kuvaustapahtumia Unelmiesi sinä-hengessä, ainakin Helsinki Turku, Tampere-akselilla, Lontooseen ei ehditä ihan vielä. Blogi saa vieraileviksi tähdiksi alan ammattilaisia, ”Kysy Ittees viksummalta”-palstan ja kaikenlaista mielenkiintoista, mitä me Venlan kanssa ikinä satutaan keksimäänkin. Saa toivoa, saa kommentoida ja antaa palautetta <3

Skumpat jäihin, vuos 2020 on täällä!

Terveisin Elsa Wellamo

Kuinka tartuin kameraan

Teksti ja kuvat Elsa Wellamo ellei toisin mainita

Kannen kuva: Arto Soini

Elettiin kevättä 2010, kun Taaborinvuoren kesäteatterissa esitettävä ”Kaikkien Aikojen Pertsa ja Kilu” tarvitsi uusia promokuvia. Ohjaaja ja käsikirjoittaja Taavi Vartia antoi oman kameransa käteeni, opetti perussäädöt, ohjeisti tarkalleen millaista kuvaa näyttelijöistään haluaa, neuvoi pari niksiä matkaan, ja siitä läksin ekan kerran ottamaan kuvaa näytelmän mainoksia varten.
Tärkeintä oli esitellä näyttelijät nimenomaan rooleissaan, eikä pelkästään hymyilevinä itseinään. ”Muista Elsa kuvata roolihahmoa, roolihahmoa!”

Ensimmäisenä kohteenani oli laulajatar Anna Hanski, joka esitti vuoroin Pertsan äitiä, vuoroin Kilun äitiä. Toivoin saavani tallennettua seikkailuhenkisestä pojastaan huolissaan olevan 50-lukulaisen työläisperheen äidin tunnetilaa tämän odottaessa poikaa ehjänä kotiin saapuvaksi. Rekvisiitaksi olin napannut kotoa pienen pöytäliinan solmiakseni sen Annalle huiviksi. Kuvauslokaatioksi valikoitui sauna, jotta sain taustan vanhahtavan tummaksi ja saunan ikkunasta tuli sopivasti valoa. Onnistuin tallentamaan toivomani huolen, mutta olin kuvannut Annan liian läheltä, joten nenä oli kuulemma suhteettoman iso. Tästä sain palautetta ohjaajalta välittömästi, kiitos. Onneksi Annan kauniit silmät ja leukalinja veivät nenästä voiton. Opin nopeasti, ettei saa mennä liian lähelle, mittasuhteet vääristyy. Anteeksi Anna…

Seuraavaksi kuvasin Kilun isää näytelleen Oskari Katajiston. Näytelmässä myös isän kaipuu seikkailuun oli valtaisa ja jokin Oskarin merihenkisessä olemuksessa kirvoitti pyytämään mieheltä lisää kaihoa kasvoille. Sain, mitä pyysin ja olin haltioissani, millaisen muutoksen näin kuvissa kehkeytyvän, kun ammattinäyttelijä hetkessä nappaa tarjoamani idean. Samoilla tulilla kuvattiin muitakin näytteijöitä: Eija Vilpas, Alina Tomnikov ja Sani: humoristisina, nauravina, vaarallisina, viekkaina, sankareina ja rohkeina. Kainalossa kassillinen teatterirekvisiittaa, silmissä sopiva lokaatio, mielessä hahmon tunnetila ja olin tosi ylppis ja innoissani tehtävänannosta. Jatkoin näytelmän kuvaamista harjoituksissa ja katsomossa ihastuen touhuun täysin.

Sain tuolloin muutenkin seurata vierestä ammattiohjaajaa työssään ja näin jälkikäteen ajatellen, se on varmasti antanut vahvuuksia kameran taakse, vaikka varsinainen liikkeellelähtö kuvaamiseen käynnistyi vuosia myöhemmin. Valitettavasti tuotannon kotsivuja ei enää ole, joten kaikki kuvakarkit lensivät sitä myötä bittiavaruuteen.

Näytöksestä… Eija Vilpas Pertsan äitinä kurmoottaa poikaansa. Ari-Kyösti Sepon kompatessa vierestä. Upea esityskesä <3 Toivottavasti joku kuvien Abrakadabra iskisi ja toisi kadonneet kuvat takaisin kansioihini. Sitä odotellessa..

Yhtenä iltana olin ulkoiluttamassa koiraa ystävättäreni Caritan kanssa ja kuulin että hän oli maksanut sievoisen summan rahaa yhdestä käsitellystä kuvasta, johon oli pettynyt. En ollut aiemmin törmännyt ajatukseen, että ihmiset käyvät kuvauttamassa itseään just for fun. Minun näkemykseni potreteista oli hyvin kapea-alainen. Luulin että ihmiset otattavat itsestään vain perhepotretteja, tai kuvia koiristaan tai häistään, yo-kuvia ja niin edelleen. Mielestäni vain oikeat mainosmallit, bändien promot, julkimot ja kaupalliset tarkoitukset oli kuvauskohteita. Ja yhtäkkiä hyvä ystävättäreni oli kuvauttanut itsensä ja koin ajatuksen kiehtovaksi.

Ilmeni, että vaikka Carita oli meikattu kauniisti, puettu upeasti ja kaiken piti olla kunnossa, oli kuvaaja jättänyt hänet yksin studiovaloihin selviytymään malleilusta ja lopputuloksessa seisoi epävarma ujo nuori nainen. Caritaa harmitti jälkikäteen, ettei ollut todellakaan saanut kuvauksesta sitä, mitä oli hakenut. Puolen tunnin slotti olla kuvattavana, ilman kannustusta ja ohjausta täytenä untuvikkona. Kuka siinä ajassa onnistuu saamaan itsestään irti parastaan?

Vaikken ollutkaan aiemman teatterikeissin jälkeen vuosiin koskenut kameraan peläten sen vaatimaa teknistä kikkailua yli kaiken, keksin, että annetaan sulle rooli!! Tehdään susta Molla Maija, ensi ihana, rakastettu ja suloinen ja sitten revitään se rikki ja saat olla vihainen ja surullinen, kuvataan se! Pakkoko on olla aina vaan kaunis, läsnäolo on se juttu.

Kuva: Outi Ojanen MollaMaija: Carita Wahlman

Samanaikaisesti toinen ystäväni, Outi Ojanen oli ostanut ensimmäisen järkkärinsä, studiovalot ja taustakankaat. Kolmeen naiseen vietimme lauantaita Outin opetellessa kuvaamista, Caritan malleilua ja minun ohjaamista. Olin ottanut muutaman värivalon mukaani bändin treenikseltä, jotta saadaan lisäpoweria Caritalle. Siitä ”siskot opettelee kuvaamista”-illasta voisin väittää löytäneeni uskon omiin siihen asti jemmassa olleisiin kykyihini ohjaajana. En siis vieläkään kuvannut. Hyppäsin itsekin kohdevaloihin kuvattavaksi, Caritan muokatessa meikkiään. Rekvisiittana ja suunnitelmana oli tuttu ”kassillinen mitä sattuuta”

Kuva: Outi Ojanen MollaMaija: Carita Wahlman
Kuva: Outi Ojanen MollaMaija: Carita Wahlman

Meillä oli äääääääärimmäisen hauska ja antoisa ilta, josta saimme kaikki ihan uutta virtaa aiheeseen. Viikko myöhemmin kuvasin ekan kerran itse Outia hänen kamerallaan ja laitteistolla. Nämä kaksi upeutta olivat siis ensimmäisinä tähtäimessäni muovailuvahana. Olen näin jälkikäteenkin superylpeä kuvista, mitä saimme tuolloin aikaan. Ja huom huom huom!! Jokainen kuva on raaka, täysin muokkaamaton, koska kumpikaan meistä ei tuolloin tiennyt editoinnista tuon taivaallista.

Kuva: Outi Ojanen Mallina minä.
Kuva: minä Peikkotyttö: Outi Ojanen

Lopulta pari kevättä takaperin tarvitsin edesmenneen bändimme saralla promokuvia, joiden keskellä sain opetella editoimaan. ”Photarin alkeet tutuksi” -yyberintensiivikurssi osat yksi-tuhat kuukaudessa kuvaajan itsensä opettaessa vieressä kädestä pitäen. Kiitos Michael Åhlfors tanakasta sysäyksestä valokuvauksen pariin !!

Maidens of the North: Veronique, Satu, Elsa, Helena, Laura ja Monika. Kuva: Michael Åhlfors
Edit: Michael ja minä. Noin 23 tuntia / kuva. Kiitos Aaron Nace, Phlearn & käsittämättömän monta litraa punaviiniä.

Istuttuani määrättömät ajat tavaamassa Photarin saloja ja katsottuani vuorokaudet läpeensä Aaron Nacen PHLearneja, päätin viimein ryhtyä itsekin kuvaamaan. Sain kameran jälleen lainaksi. Syöksyin sen kanssa erilaisiin tapahtumiin kuvaamaan festarikansaa ja esiintyjiä muun muassa Alppifolkiin ja festareille ja minne lie. Ihan vain etsiäkseni teatterioppien mukaisesti ”epätavanomaista tavallisuudesta” eli mielenkiintoisia ihmisiä, kuvakulmia, tunnetiloja, valoja. Kuvasin lapsiani, koiriani, pihan kukkasia, arvaatte kyllä: kaiken mikä oli itselleni rakasta.

Esikoiseni Theo kesällä 2017 osui ekana lainakamerani tähtäimeen. Kiinnitimme kiipeilyköyden Myllykosken siltaan kiinni ja oltiin ihan Tarzaneina. Paras hetki jahdata kohdetta kameralla.

Olin onneton kamera-asetusten kanssa. ISOarvot, suljinajat ja aukot tuotti pitkään harmaita, pitkäpinnaisuus ei ole koskaan kuulunut vahvuuksiini. Jos joku nyt haluaa tietää teknisistä taidoistani jotain: niin rehellisesti kerron, että aloitan useimmiten edelleenkin automaatilla ja jatkan siitä sitten manuaalin puolelle säätäen kaikkea mahdollista suuntaan ja toiseen, kunnes koen että tulos miellyttää. Mutta sen verran aloittelijaksi itseni vielä lasken, etten esimerkiksi muista ulkoa ensimmäistäkään vakiosäätöä, mitä olen huomannut muiden kuvaajien muistavan. Kun itse kuvaan enimmäkseen aina pelkästään luonnonvalolla tai livemusakeikkojen valaistuksen turvin, muuttuu olosuhteet alinomaan, joten säätäminen on jatkuvaa yritys, erehdys, opitko mitään, ai et? Itke sit jälkikäteen kotona-tasapainoilua. Ja kyllähän mä toisinaan itkenkin ja jos koen osuneeni oikeaan, yritän painaa mieleeni, mitä tuli tehtyä oikein.

7.12.2017 Päivänä, jolloin ostin oman kamerani oli ystäväni Helena Haaparanta keikalla Crimfall-bändinsä kanssa Turun Gongissa. Soitin Helenalle: ”Ostin kameran, saanko tulla tänään kuvaamaan teitä?!” <3 KIITOS!!!

Oppiakseni kuvaamista, tutkin maalaustaidetta, miten suuret mestarimaalarit käsittelivät valoa mausteena pimeyden ja tummien sävyjen ja tunnetilojen hallitessa kuvia. Tai etsin muuten vain kuvia, joista pidän ja opettelin matkimaan valojen suuntauksia samoin. Alkuun jalustalle asetetulla kumiankalla tai ananaksella, jolla oli sukelluslasit, että sain ”kiiltoa silmiin.”

Sillä tiellä edelleen, opiskellen. Ottaen mallia paremmilta, varastaen viisaammilta. Kuvaten kaikkea, mikä vähääkään liikuttaa. Kuluneen vuoden sanoisin olevan antoisin. Huomaan katselevani ympärilleni aivan erilaisin silmin, mitä aiemmin. Siellä missä ennen näin rumia ja tylsiä risukkoja, näkyy tänään makean ankea tausta. Kauneus on katsojan silmässä. Kiitos kameran, siitä ei ole puutetta. Väännä ja käännä, kunnes näyttää ruudulla hyvältä.

Ankeaa karkkia Arton kanssa hylätyllä tehtaalla. Kuvasimme toisiamme. Paras tapa oppia niin kuvaamaan kuin ohjaamaan sekä olemaan mallina, on päästä kameran molemmille puolille. <3
Sama hetki ja tehdas kuin yllä. Mallit ja kuvaaja vain vaihtoivat paikkaa. Maskit ja stailaus: minä. Kuva: Arto Soini

Olipas siinä asiaa poikineen!! Ensi kertaan, jolloin ajattelin kertoa, mistä ammennan inspiraationi. Mitä canonintakaisessa mielessä liikkuu..
Upeaa joulukuun alkua <3

Terveisin Elsa

Olethan löytänyt muuten instagramtilimme? www.instagram.com/tahtaimessa. Joulukalenterin eka luukku on jo avattavissa!