Millaisen mallin kanssa teen mielelläni yhteistyötä

Teksti ja Kuvat: Elsa Wellamo Kannen kuvassa Mirva Behm

Edellisessä kirjoituksessamme Venla kertoi, millaisiin asioihin hän kiinnitää huomiota valitessaan kuvaajia. Siksipä tänään ajattelin paneutua myös hiukan siihen, mitä itse toivon vastaavasti malleiltani.

Osa kuvauksistani on palkallista toimintaa, jolloin toimin luonnollisesti täysin asiakaspalveluhenkisesti enkä sitä kautta omaa mallia kohtaan juuri suurempia ”vaatimuksia” kuin sen, että sovimme ennalta selkeästi, mitä hän haluaa minun kuvaavan. Ja, että antaa myös vapauden tehdä parhaani toivotun tuloksen eteen.

Osa kuvauksistani taas on vapaa-ajalla tapahtuvaa harrastushenkistä toimintaa, niin kutsuttua TFP-yhteistyötä. Se perustuu nimensä ”Time For Photos” mukaisesti ajan vaihtoon. Malli tuo kuvaan persoonansa, kokemuksensa, ideansa ja panoksensa vaihtarina minun vastaavalle. Puhun tänään siis nimenomaan tällaisten kuvausten hengessä tapahtuvasta yhteistyöstä, millaisten mallien kanssa mieluiten toimin. Toki moni seuraava asia on sellainen, joka kannattaa asiakassuhteessakin olevan lukaista:

Avoimuus, toiveet, rajoitteet ja pelot:

Toivon, että minulle kerrotaan jo suunnitteluvaiheessa avoimesti ja rohkeasti toiveista ja ideoista. Olen helposti innostuva ihminen ja se parasta valokuvaamisessa onkin, kun inspiraatio tarttuu ja ruokkii kummankin luovuutta. Avoimuuden yksi tärkeimmistä puolista on se, että kerrotaan jo ennalta, mitä oikeasti halutaan kuvattavan. Ei sinne päin. Kerrotaan se todellinen toive, vaikka se saattaisi tuntua alkuun nolohkoltakin. Voi olla kurjaa tai jopa kiusallista, jos se pulpahtaakin ”yllärinä” vasta kuvaushetkellä pinnalle eikä sitä syystä tai kolmannesta voi toteuttaa ollenkaan. Toki pikkuylläreitä tulee ja niitä on kiva toteutella, mutta isommissa haaveissa voi tilanne olla toinen.

Haluan myös kuulla mahdolliset pelot ennalta. Tilanne on erittäin hankala esimerkiksi silloin, jos olemme yhdessä sopineet kuvaavamme luonnonhelmassa seminudea ohueen kangaspalaan pukeutuneena ja paikan päällä paljastuukin, että malli ei kykene minuuttiakaan olemaan paljain varpain panikoimatta.

Ymmärrän toki vaikkapa käärmepelon, se on itsellänikin vakava. Todelliset riskit otetaan aina huomioon, mutta toistuva hokeminen kuinka kamalaa kaikki on, on raskas paikka kenelle tahansa ja voi lopulta pilata koko shootin hengen. Tällöin koen, että kaikki kuvaamiseen varaamani aika ja positiivinen energia valuu muualle kuin minne oli aluperin tarkoitus. Pieni tsemppi onnistuu toki luontevasti ja on ok, mut mallillakin on oltava oma tahtotila ja kyky keskittyä kuvaamiseen. Jos malli haluaa itsestään kuvan sammaleikossa, hänen täytyy pystyä siinä tovi poseeraamaan. Nämä kaikki itse lokaatioon tai muuten tilanteeseen liittyvät ahdistukset ja pelot kuulen mielelläni ennalta. Eihän kuvaajankaan oleteta menettävän hermojensa hallintaa mutapohjan takia, miksi se olisi suotavaa mallille? Kerro ennalta, et inhoat moista, ni mennään muualle kuvaamaan.

Myös sen, jos toisten ihmisten mahdollinen läsnäolo häiritsee, kuulen mielelläni etukäteen. Monesti lokaatiot ovat julkisia paikkoja, joten ihan kaikkialla ei kutsumattomiltakaan silmäpareilta voi välttyä. Tämän otan luonnolllisesti huomioon myös. Toisia ei ujostuta istahtaa alastomana kivelle keskelle koskea, vaikka selän takana on nippu kalastajia siimat solmussa. Toinen taas hermostuu, kun pitäisi vaihtaa toppi toiseen tummennettujen lasien takana, auton takapenkillä, tyhjällä parkkipaikalla. Kerro näistä, yhteisten sopimusten mukaisesti kuvataan hyvässä hengessä.

Tämä ihanuus sen sijaan heittäytyi täysin spontaanisti virran ja sifongin vietäväksi ja saimme aikaan nipputolkulla synkkiskarkkia. Sara Strömmer seireeninä.

Kyky heittäytyä suunnitelmasta toiseen:

Kuvaan vain vallitsevalla valolla ja miljöössä, joten tilanteisiin liittyy usein paljon yllärimomentteja. Maaperän ja rakennusten muodot, taustat, sääolosuhteet sun muut saattavat keikauttaa suunnitelmat ihan toisaalle. Siksi arvostan mallin kykyä heittäytyä uuteen kuin myös joustavuutta osata irrottaa toviksi toiveistaan, tai ainakin löysentää niitä. Aina ei alkuperäinen käsikirjoitus toteudu, mutta sen sijaan saattaa syntyä jotain vielä makeampaa. Ja alkuperäisenkin idiksen voi toteuttaa seuraavien shoottien listalla.

Studio-olosuhteissa vastaavia muutoksia ei tule yhtä usein, se on vakaampi vaihtoehto kaikin tavoin heille, jotka haluavat tehdä asiat juuri kuten suunniteltu on. Meidän tuolla luonnossa / miljöössä missä lie olemmekin, on kyettävä menemään enemmän tilanteen mukaan. Siksi se on itselleni spontaanina ihmisenä mieluisampi tapa toimia.

Epämukavien olosuhteiden sietokyky:

Teen omalta osaltani toki parhaani, jotta kuvattavalla on hyvä olo niin henkisesti kuin fyysisestikin. Mutta se ei ole yksin minun harteillani. Luonnonhelmassa tulee toisinaan epämiellyttäviäkin yllätyksiä: vesi on kylmää, muta märkää, puolukkavarvikko ja kuusenrunko raapii, tuulessa palelee ja aurinko paistaa silmiin. Tämä kaikki on hinta siitä, että me saamme sen napakymppiosuman. Myös minä palelen kanssasi siellä: kiipeän jonnekin, mikä pelottaa, makaan mahallani jossain, mikä sotkee. Luultavimmin juoksen paljain säärin siellä missä sinäkin. Vedessä varsinkin, oli siellä hiekkapohja tai mutaripulilöllöä.

En odota malliltani mitään ylenpalttiset rajat ylittävää, en fyysistä kipua enkä varsinkaan mitään, mikä riskeeraisi turvallisuuden. Silti jonkin verran epämiellyttävää oloa ja itselle entuudestaan vierasta asiaa täytyy kyetä kestämään. Melkein aina tuolla luonnossa joku edellä mainituista ällötyksistä toteutuu. Useimmiten ainakin kylmä. Ja märkä.

Kärsivällisyys ja asenne:

Joskus oikean kuvakulman ja asennon löytymiseen menee aikaa. Kameran säätöjä muutellaan keliolosuhteiden ja kuvakulmien myötä koko ajan. Mallin täytyy toisinaan kyetä olemaan hankalissakin asennoissa tovin tai muistaa, miten löytää äsken otettu asento uusiksi. Meillä on useasti persukset puutuneet ja selät krampanneet, mut asenne ei hyydy. Etenkään, kun tiedetään kumpikin, että tulos on kaiken sen pinnistämisen väärtti.

Kannen mallina toiminut Mirva Behm on loistava esimerkki tästä artikkelin alussa. Tuota tuolikuvaa otettaessa käytössämme oli juuri mailleen laskeva aurinko ja pirnatun hankala tuoli, jolla olla. Kiitos Mirvalle, jonka selkälihakset todellakin kramppasivat ottohetkellä. Asenne sen sijaan ei.

Ollakseen Ilmatar, Tuulen jumalatar uskomattoman uljas Jessika Elo tanssi purevan tuulen ja sifongin keralla 567 laukaistun kuvan verran, melkein tunnin siis. Huusin moneen kertaan ”kestätsä vielä?” ja tämä vain nyökkäsi ja jatkoi tanssiaan kalliolla. Saimme kanssaan moneen moneen eri tunnelmaan ja sävyyn yhdet parhaista ottamistani kuvistani koskaan. Kiitos olet ihan mieletön!!

Luotettavuus:

Julkaistaan vain niitä kuvia, jotka olemme yhdessä sopineet julkaistavaksi eikä milloinkaan previkoita / esimerkkikuvia ja raakileita, jotka on mallin valittavaksi lähetetty. Ei muokata uusiksi valmiiksi editoituja kuvia muilla filttereillä eikä niitä rajailla omin päin ellemme ole erikseen tästä sopineet.

Voidaan luottaa toisiimme myös palautteen annossa. Kerrotaan avoimesti, jos mitään lisätoiveita on ja erityisesti jos jokin ei ole mennyt, kuten toivottua. Haluan kuulla palautetta eikä sen tarvitse olla aina pelkästään hyvää. Myös rakentava palaute on tervetullutta. Esimerkiksi, jos edittini ei mallin silmään toimikaan, tai olen ohittanut jonkun hänelle tärkeän asian, niin mieluummin haluan luottaa siihen, että se kerrotaan suoraan.

Olisi kurjaa, jos kuva jäisi mallin puolelta julkaisematta vain, koska en ymmärtänyt mustien silmänalusten tai suupielen vieressä olevan ilmerypyn olevan hänelle niin herkkä kohta. Itsekin mallina toimiessani usein pelkään, että kuvaaja loukkaantuu, jos en pysty hyväksymään hänen valitsemaansa kuvaa julkaistavaksi. Tai mietin, olenko liian vaativa, jos sanon suoraan, etten pidä siitä, että terävöitys pahensi kuivan ihon ryppyjä ja näytän 85-vuotiaalta 45-vuotiaan sijaan. Pelkään, että minut leimataan hankalaksi akaksi, jos en toisinaan hyväksy kaikkea. Mutta samaan aikaan myös kuvaajan roolissa tuntuisi kurjalta laittaa aikaa kuvaedittiin sellaiseen otokseen, joka jää pölyttymään koneen uumeniin vain, koska mallin mielestä hänellä on siinä liian pyöreät posket.

Säästä mun aikaa ja sano rohkeasti, ettet tykkää, jos et tykkää jostain. Se ei haittaa. Tai pelasta jo käytetty aika: ”Ihana kuva muuten, mut huomasitko, et mun sääreen jäi mustelma, otatko sen pois.” Ei kerrassaan ole mikään ongelma tämä. Mut se on ongelma, jos se jäi häiritsemään sinua.

Marraskuun paikkeilla oli parkkihallissa hyytävän kylmä, kun kuvasimme Akin kanssa mieskalenteriin matskua.. Ihan superhauska kuvattava, mukava ja palautteet kulkee puolin toisin jouhevasti. Kesä olis täällä, josko miehen saisi taas kameran eteen, kun on kerrankin lämmintä.

Ulkopuolisten henkilöiden, kissojen ja koirien tuominen kuvaustilanteeseen:

Täysin sovittavissa oleva asia. Useimmiten en henkilökohtaisesti halua TFP-kuvaushetkeen ystäviä enkä puolisoita mukaan. Mutta en tokikaan tuota täysin kiellä. Syy, miksen heitä halua, on se, että läsnäolonsa usein saattaa vaikuttaa yllättävillä tavoilla siihen, miten malli kanssani kuvatessa käyttäytyy. Kyseisen pänkkäpäisyyteni perustan toisaalla kokemiini tilanteisiin. Tiedän, mitä läheisen ihmisen läsnäolo voi tuoda mukanaan. Hän onkin tilanteessa yhtäkkiä vaikka vaimo, ei malli.

Esimerkiksi teatteritreeneihin osallistuva lapsi ei välttämättä uskalla näytellä rooliaan rähjäävänä menninkäisenä ollenkaan, jos jompi kumpi vanhemmista seuraa harjoituksia vierestä. Jos vanhemman on oltava paikalla, hän odottaa treenitilojen ulkopuolella. Samoista syistä ohjaisin mukaan otettavan tukihenkilönkin itse kuvaustilanteen ulkopuolelle tai valjastaa assariksi. Hang aroundiksi en ketään tahdo sivustalle roikkumaan. Kannattaa siis varautua siihen, että hän pääsee pitelemään reflaa ja juoksentelemaan jeesusteipin ja hiuslakan kanssa ympäri metiköitä.

Tukihenkilö turvana?

TFP-kuvauksia teen mieluiten heidän kanssaan, joille kamerani eteen astuminen ei ole maailman pelottavin asia. Tämä on minulle vapaaehtoinen ja luova harrastus. Ja mitä turvallisuuteen tulee: Yhtä lailla minuakin saattaa arveluttaa omasta puolestani. Mitä, jos ennaltasovitussa lokaatiossa odottaa joukko rautaputkilla varustettuja korstoja ja mä löydän itseni tajuttomana jorpakosta ilman autonavaimia, kamerakalustoa ja hampaita?

En lähde kuvaamaan sellaista, jota pidän niin epäluotettavana tai uhkaavana, että sinne tarvitaan puoliso varmistamaan turvallisuutta. Ja ennenkuin joku huutaa: ”sähän kuvaat vain naisia!” Enimmäkseen kyllä, koska heitä löytää helpoiten, mutta enenevässä määrissä myös miehiä. Ja toisaalta: Eikös naiset ole niin kutsutusti ”syötteinä” juuri loistavia? Vai olenko katsonut liikaa elokuvia… Ehkä maybe, mutta kun huudamme kuorossa ”tietenkin naisen pitää saada ottaa tukihenkilö mukaan”, moniko ajattelee sitä näin päin? Saanko minäkin kuvaajana ottaa tukihenkilön? Tai kenen ylipäätään pitäisi saada ottaa tukihenkilö mukaan? Nämä on asioita, joista toivoisin asiallista keskustelua suuntaan jos toiseen.

Enimmäkseen tukihenkilöitä ilmeisesti otetaan mukaan boudoir / nudekuvauksiin, mikäli olen oikein ymmärtänyt. Korjatkaa, jos olen väärässä! Jos ne on tulevaisuuden toiveaiheita, voimme tutustua toisiimme alkuun kuvaten vaikkapa ihan vaatteillakin. Pilkkihaalareillakin saamme aikaan varmasti mielenkiintoista settiä ja malli saa rauhassa arvioida, olenko sellainen kuvaaja, jonka kanssa voi pyörähtää joku toinen kerta sifongissa.

Jokainen malli on minulle tärkeä myös jatkon kannalta. En halua ajatella ketään ”kertakokemuksena” vaan näen mallit ennemminkin mielenkiintoisina persoonina, joiden kanssa yhteistyölle olisi mahdollisesti tulossa jatkoakin. Tutustutaan rauhassa, useimmiten niistä seuraavista sessioista näkeekin kuinka tuttuus näkyy myös tulosten kehittymisessä. Malli oppii mun tapani ohjata ja minä hänen puoliaan.

Lapset, kissat ja koirat.

Kiitos ei, ei ainakaan yllättäen. Sovitusti toisinaan, riippuen siitä, mitä tehdään, mut enimmäkseen ei. Minulla tuppaa nuo lokaatiot olemaan sellaisia, joissa harvoin on turvallista liikkua paljain tassuin ja lasten läsnäollessa malli harvoin pystyy keskittymään täysin kuvaamiseen itse.

Olen niuho ja haluan vaalia omaa vapaa-aikaani, johon TFP-kuvaus kuuluu. Minäkään en marssita päiväkoti-ikäisiä mukanani shoottiin. Sen sijaan assarintarpeeseen saatan pyytää mukaan vaikkapa mieheni, joka on valokuvaaja itsekin, jos se on mallille ok. En myöskään loukkaannu, jos malli kieltää tämän läsnäolon.

Lumoava Pinksu. Kanssaan kuvatessamme meillä oli Arto apukätenä mukana. Isosti avuksi oli hämärän metsälammen luona, että saimme ilta-aurinkoa taiottua upean faunattaren kasvoille.

Kuvaaminen on kuin paritanssia: Kummankin panos yhtä tärkeä, meillä ei olisi kuvia ilman toisiamme. Ollaan avoimia, reiluja ja kannetaan omat luovat hulluutemme areenalle. Annetaan ja otetaan samassa suhteessa, niin kyllä sieltä useimmiten syntyy jotain taianomaista.

Kesän kuvauskarkkeja innolla odottaen!!!!!

Elsa Wellamo

Pari ajatusta editoinnista – Muunneltua totuutta vai totaalia valehtelua?

Teksti ja Kuvat Elsa Wellamo , Kannen kuvassa Emilyylovemodel

”Oi, olis ihanaa et mustakin olis tuollaisia kuvia, mut mun iho on ihan hirveässä kunnossa. Ei tuu onnistumaan.”

Kerron sulle salaisuuden: juuri kukaan ei ole oikeasti ihan niin täydellinen kuin miltä kuvissa näyttää. Joidenkin kuvaajien kuvat toki on ihan realistisia, mutta suurin osa meistä käsittelee otoksiaan ainakin jollain tasolla. Toiset hyvin pinnallisesti: vähän korjataan valkotasapainoa, ehkä poistetaan joku risu tai roskis taustalta häiritsemästä, laitetaan horisontti suoraan ja avot, se oli siinä. Toiset taitavat sitten tuon fantasiamaailman loihtimisen otoksiinsa, joissa kuralätäkössä istuva pikkulapsi onkin lopputuloksessa paratiisin keijukainen. Ja kaikkea tältä väliltä.

Itselleni editointi on kuin taidemaalausprojekti – värikynäleikki. Raakakuva on vasta luonnostelma, nimensä mukaisesti raaka. Joskus olen tyytyväinen ihan vain pieniin muutoksiin, tuollaisiin mitä jo edellä mainitsin. Toisinaan innostun tunneiksi nypräämään ruudun äärellä tunnelmasta toiseen. Varmaa kuitenkin on se, että jokaiselta olen pyrkinyt poistamaan ainakin näkyvät ei-toivotut asiat, kuten finnit, mustat silmänaluset, mustelmat, oreganot hampaiden välistä. Suoristelen eye liner-rajauksia, koitan kiinnitellä irronneita ripsiä, ehostan ja tehostan meikkiä, jos sen on esimerkiksi auringonvalo syönyt kokonaan pois. Onpa tosin niinkin tapahtunut, että oikeanlaisen tunnelman saavuttamiseksi, olenkin korostanut esimerkiksi tummia silmänalusia. Kuten alla olevassa kuvassa.

Tämä oli aikoinaan testikuva alkavalle shootille.. Mielessäni pyöri teemana ”Daughter of hate” ja kun näin testikuvan rakastuin sen sysisynkkään tunnelmaan. Lopulta en tehnyt kuvalle yhtään mitään muuta kuin päinvastaisen eli tummensin silmänalusia vastaamaan teemaa. Mikä onni saada kuvata myös malleja, joiden minuus kestää tämänkin <3 Upea upea upea Jenny

On olemassa sanonta: ”näet kauniina sen, mitä rakastat” ja näin ajattelen minäkin. Siksi en koe editoinnin olevan luonnotonta. Enhän elävässä elämässäkään näe ihmisten suurentuneita ihohuokosia, mutta still-kuvassa ne ovatkin tarjottimella ihan eri tavoin. Kun tapaan ihmisen, havaitsen hänestä ensisijaisesti ihan kaikkea paitsi mustelmaiset sääret. Vasta otettuani kuvan ja katsoessani sitä myöhemmin koneen ruudulta, huomaan paremmin verinaarmuilla olevat skeittarin polvet ja kyynärpäät. Sieltä ne ”virheet” hyppäävät silmille. Käsitän editoinnin siis mallin muokkaamisena sellaiseksi, jollaisena hänet oikeasti näen. Ja siihen lisätään vielä ripaus keijupölyä päälle. Taikaa, koska valokuvaamisessa on aina kyseessä myös pienehkö pako todellisuudesta, satuhetki. Haluan myös mallin itsensä kiinnittävän mieluummin huomiota myönteisiin asioihin ennemmin kuin murehtivan esimerkiksi satunnaista auringossa polttamaansa dekolteeta.

Harvemmin lähden suuriin muodonmuutoksiin kuvamuokkauksissani. En halua liiaksi vääristää enkä peitellä / korostaa ihmisen omaa oikeaa minää. Silmien iirikset saavat olla sen kokoiset, mitä ovat. A-kuppi ei muutu G:ksi. Sen sijaan saatan hehkutella herkkukohtia entisestään: korostaa poskipäitä ja hiusten laineita. Samaa maailmaa siis jatkan, mitä ihmiset meikatessaankin tekevät: korostavat parhaita puoliaan ja jemmaavat niitä vähemmän edullisia. Jatkossa haluan oppia loihtimaan vielä enemmän tarunhohtoa kuviini. Mieluusti istun jälleen tuntitolkulla opiskelemassa, miten kuviin saadaan editin avulla lisää dynamiikkaa. Niinhän ne taidemaalaritkin tekevät. Ikuisella oppimatkalla ja aina nälkä seuraavaan taitoon.

Ilmatar – Tämä oli upea kuva leikittäväksi väriensä keralla. Halusin voimakkaan, sotaisen jumalaisen ja karun värimaailman. Kiitos mielettömän herkulliselle kuvattavalleni Jessika Elolle!

Mitä siis halusin tänään sinulle sanoa: jokainen mallini, jonka näet ainakin minun ottamissani kuvissa, ovat sellaisia jollaisina heidät aidosti näen. Mutta yksikään heistä ei ole päässyt täysin editittä. Joten miksi oletat, että sinunkaan täytyisi olla ”virheetön” otattaaksesi itsestäsikin kauniita kuvia?

Olemme Venlan kanssa toitottaneet papukaijoina tätä ja toitotamme jatkossakin: Olet juuri tuollaisena silmissämme upea ja kuvan arvoinen tänään. Unohda hetkeksi suonikohjut, nuoruusiän akne ja tummat silmänaluset ja mieti, näetkö kenessäkään muussakaan lähimmäisessä moisia ellet niitä tietoisesti etsi?

Suosittelen seuraamaan useita valokuvaajia ja tutkimaan heidän tapojaan kuvata ja editoida. Kun löytyy omaan silmääsi oikeanlainen, ei muuta kuin rohkeasti otattamaan itsestäsi karkkikuvia.

Aurikoista kesää ja hauskoja kuvaushetkiä

Elsa Wellamo

Minäkuvaa – selfiekuplasta kuvaajan näkemykseen?

Teksti: Elsa Wellamo ja kuvat: Annika Marjamäki, Jari E Miettinen, Ville Ruusunen ja Arto Soini. Artikkelikuva nippu selfieitä.

Miten sinä näet itsesi vs. miten muu maailma näkee sinut? Herkullinen ikuisuuskysymys ja jonkin verran aina yllätyksellinen ja erilainen.

Kun suunnittelen kuvaavani ihmisen, haluan ennen kaikkea tallentaa hänen energiansa. En ole kiinnostunut virheettömästä ihosta, suorasta hammasrivistä tai vastaleikatuista hiuksista. Minua ei kiinnosta vaatekaapin sisältö, meikkipohjan kerrokset eikä vyötärönympärys. Mikä sen sijaan kiinnostaa, on voima, herkkyys, henki. Ne kaikki hehkuvat ulospäin vahvemmin kuin mikään kuorrute pinnaltasi. Suurin osa kuvaajista tekee parhaansa napatakseen talteen palan persoonastasi.

Miksi juuri nyt kirjoitan tälläisiä?? Koska olen saanut palautetta parilta mallilta, että he toivoivat minun kuvaavan heitä ennemmin selfien kaltaisina. Miksi ihmeessä haluaisin kuvata ketään vain ennalta määrätystä kulmasta. Siitä ainoasta, josta hän itseään peilikuvana katselee?

Sinä ja minä olemme niin paljon enemmän kuin vain heijasteita peilistä. Enkä myöskään halua kokea olevani selfiekepin jatkopala. Toki on upeaa, kun kuvattava tietää parhaat kulmansa ja auttaa minuakin tavoittamaan ne, mutta ei kai niiden tarvitse ainoita olla?

Ja tämän kirjoituksen kuvitukseksi laitoin luonnollisesti tällä kertaa omia selfieitä ja kuvaajien näkemyksiä minusta niiden ohessa. Selfiet artikkelikuvassa on perinteisesti ”vasurilla” vedettynä yläviistosta ja jutussa kuvaajan ottamat. Mikä rikas maailma meillä onkaan käsillämme, kummassakin puolensa. Ja myönnän: olen minäkin nieleskellyt monen kuvaajan ottaman kuvan kohdalla, et tuli jotain ihan muuta, mitä olin odottanut tai toivonut. Mutta samalla taas erilaista ja siten mielenkiintoisempaa, mitä olisin itse tajunnut ottaa. Ainakin rehellisempää.

Kiitos Ammille upeasta syksyisestä sessiosta!! Avasit monin tavoin silmiäni nähdä minut myös toisenlaisena minuna.

Kuvaaja haluaa ikuistaa sinut juuri siten, miten hän sinut näkee ja kokee. Olet enemmän kuin vain kuoresi. Kun näet peilikuvasi aamulla, kasvot turvonneina, silmäkulmat rähmäisinä, haluamme, että muistat olevasi halutessasi myös ryhdikäs ja komea. Oma vakionäkymäni aamuisin on Ozzy Osbourne. On todella. Ja sydämellinen kiitos omille kuvaajilleni, että se ei ole ainoa päässäni jylläävä minäkuva. En kuitenkaan toivoisi olevani pelkästään se muovifiltterinen iäti makeasti hymyilevä nukkenaama, jonka vakiona otan selfienä. Toki otan: Hiveleehän sekin mieltä, kun ikävuodet vähenee yhdellä säädöllä puolikkaaseen oikeasta ja leukaperät voi muokata mieleisekseen. Mutta maailma ei näe meitä siten!

Model and styling Elsa Wellamo Jari E. Miettinen @jmiettinen.pic.fi

Kuvaaminen on roolileikki, loistava keino etsiä minuuden eri tasoja ja nimenomaan muitakin näkökulmia kuin vain mitä sieltä käsivarren matkan päästä voit tarkastella. Voit olla tänään barbie, perkele, hengetär ja sinä ja kaikkea siltä väliltä. Jokainen todellisia puolia sinusta ja yhtä arvokkaita. Se on myös keino tutkia, millaisia kerroksia itsestä löytyy. Enkä todellakaan tarkoita edelleenkään pelkkää ulkonäköä, vaan persoonan vahvuuksia ja mielenliikkeitä.

Olen saanut ikuistettua ihmisistä ulos hersyvän naurun, alkuun usein puolivahingossa. Näytettyä, miten uskomattoman kauniita he ovat nauraessaan. Yllättävän moni kuvittelee nimittäin näyttävänsä aasilta. Juuri näillä sanoilla ilmaistuna: aasilta. Voiko kukaan oikeassa elämässä, valokuvien tällä puolella kutsua ketään aasiksi, koska tämä on hyväntuulinen ja hänen seurassaan on hauska ja helppo olla? Naura, vaikka hampaasi eivät ole suorat ja rypyt otsallasi painuvat syvemmällle.

Aurinkoinen lauantai. Villellä uusi kamera ja minulla halu saada ihan vain leikkiä. Oli hauskaa ja vapauttavaa. Juuri sellaista, mitä itsekin aina toivon omilla kuvattavillani olevan.

Opi näkemään itsesi muistakin kulmista kuin yläviistosta täydellisessä tällingissä ja vinossa hymyssä. Vaikka se olisikin ”se paras” puoli sinusta. Tuskin haluat antaa maailmallekaan sellaista kuvaa, että olet alituiseen kyykyssä tai kontallasi? Miksi siis näyttäytyä jatkuvasti sellaisena, mitä ei juuri koskaan ole.

Omia lemppareitani aina vain. Kerrankin luovutin täysin ohjista ja annoin kuvaajan viedä. Alusta loppuun. Design & Kuva Arto Soini

Opettelen tätä kaikkea itsekin, ihan joka päivä. Kannustan uskaltamaan tulemaan ulos sieltä selfie-filtterikuplasta aina välillä. Saatamme kaikki yllättyä ja löytää rinnalle jotain vieläkin arvokkaampaa. Mielenkiintoisen, kaikkine rooleinemme rakastetun ja monipuolisen ja ehkä jopa totuudenmukaisemman minän.

Upeita kuvaushetkiä sinulle toivottaen:

Elsa Wellamo

”Kunpa edes joskus saisi touhuta kiireettä…”

Teksti ja Kuvat: Elsa Wellamo

Kansikuvassa All Mighty Archgoat messuamassa Turku Saatanalle 8 -blackmetalfestivaaleilla maaliskuun alussa.

Jos ikinä saisin vuorokauteen lisää aikaa, niin… Tekisin mitä? – Järjestäisin kaiken paikoilleen, suunnittelisin nipputolkulla uutta kuvamateriaalia, tekisin loppuun ajan kanssa sivuun heitetyt projektit, perustaisin kotisivut, opiskelisin uutta, päivittäisin taitojani… Hengästyin omista aikomuksistani niin, että tuntui kerta laakista helpommalta olla sohaisematta haaveiden ja pakkojen kasaa ollenkaan. Ikiomaksi suunnitellusta ihanasta ajasta meinasi tulla suorite. Heitinkin pakot heti oitis romukoppaan! Stressattavaa tässä ajassa löytyy ilmankin, että kehitän moisia aiheita itse ainoatakaan lisää.

Mitä ihan ekana sitten touhusin?

Kuvasin omia teinejäni

En tiedä montako kertaa olemme lasteni kanssa suunnitelleet yhteisiä kuvaushetkiä sen mukaan, miten päivänvaloa riittää. Normaalisti he ovat aina koulussa ja viikonloput remutaan kukin missäkin. Kevät on onneksi täällä ja poikkeusolot antoivat mahdollisuuden kuvata keskellä päivää arkenakin. Nyt viimein päästiin kuvaamaan rennolla ranteella pikasessioita spontaanisti. ”Sä oot siin ja täs on kamera ja aurinko on ohuen pilviverhon takana, mennään!”

Juostiin tyttären kanssa vartiksi takapihalle, koska tuuli makeasti. Mikä on makeampaa kuin saada kuvata rakkaimpiaan lähes koska tahansa. Moora 15v.

Järjestin kuva-arkistoja

Toteutin tosiaan kuva-arkistojen uudelleen järjestämisiä, kuten aiemmin suunnittelin. En tosin niin laajassa mittakaavassa, mutta kuitenkin. Palasina ne norsutkin syödään. Konkarikuvaajien ohjeiden mukaisesti nyt on säilöttynä ainakin kahdelle ulkoiselle kovalevylle ne rakkaimmat aarteet. John Tackmanin kirjoitus löytyy tuosta parin blogin takaa, suosittelen lukemaan tämän, jos sinullakin on pari tenkka poota aiheen tiimoilta. Itsekin toteutan askel kerrallaan kuvakirjastojen siivoamisprojektia. Se osoittautui lopulta isommaksi savotaksi, mitä arvasinkaan.

Suuntasin enemmän sitä kohden, mikä on rakkainta eli bändipromoja

Musiikki on minun äidinkieleni. Syli, jossa löydän minuuteni ja luovuuteni monet tasot. Siksi nautin suunnattomasti, kun pääsen kuvaamaan artisteja ja bändejä, ovat he sitten lavalla, kulisseissa tai vaikkapa heidän promokuviaan. Sieltähän alun alkaen innostukseni kameran taakse on syntynytkin. Okei myönnän, että tietynlaiset genresidonnaiset stereotypiat lajin parissa ahdistavat mutta silti musiikin kyljessä otetut kuvat ovat minun karkkilaarini. Jotenka nyt juuri olen ilokseni saanut uusia promokuva-aihioita suunniteltavaksi.

DreamSpyn debyytti julkaistiin tuossa noin kuukausi sitten. Tästä musakuvaproggiksesta olin erityisen innoissani, koska kerrankin sain olla kuvamateriaalin suunnittelussa mukana ihan sen ensimetreistä lähtien. Mies DreamSpyn takana, Anssi Tamminen, on muuten tehnyt kaikenkaiken ihan kaiken itse alusta loppuun. Vain me kuvaajat: minä stilleissä ja videon kuvaaja, Teemu Kokkonen, olemme projektin ainoat lisäkädet. Musaa kuunneltavissa muun muassa täältä: Sidekicktrain

Tutkinut ihailemieni kuvaajien otoksia, opiskellut uutta ja tuulettanut päätä

Suivaannuin hetki sitten itseeni yhden kuvauskeikan jälkeen. Tunsin olevani takaperoinen, laiska oppimaan uutta, kangistuneeni kaavoihin ja sen myötä tyytymätön töihini. Tämä herätys tapahtui, kun katselin samassa kuvaustilanteessa olleiden muiden kuvaajien töitä. Kun kuvaa rinta rinnan konkareiden keskellä, on pakko olla valmis oppimaan uutta tai sitten voi vaihtoehtoisesti heittää kameran parvekkeelta. Ei voi jäädä lillumaan itsetyytyväisenä paikoilleen. Olen tuhannesti kiitollinen heille ja myönnän kyllä olevani välillä pirun kateellinenkin. Kiitos kun kiritätte, motivoitte ja kannustatte minua paremmin kuin mikään muu.

Tällä erää innostuin kuvaamaan aiempaa enemmän rumpaleita: tähtäimessä muun muassa Archgoatin Goat Aggressor

Seuraavaksi ajattelin tuoda uutta oppia ja näkemystä vanhoihin kuviin.

Kun uutta kuvamateriaalia ei juuri nyt pahemmin tungokseksi asti synny, niin ajattelin niitä arkistojen helmiä retusoida uusilla silmillä ja uusilla opeilla. Niskasta siis tiukasti kiinni ja naama ruutuun. Ostin jonkun tyrkyllä olleen kuvaus- ja kuvankäsittelykurssin verkosta. Lankesin, mutta ihan rohkaisevaahan se on ollut ja inspiroivaakin. Tavoitteet harppasivat todella korkealle. Aika näyttää, miten niihin kiivetään. Nautin oppimatkasta ja teen parhaani, että käytettävissä oleva aika kuluu hymyssäsuin eikä pakonomaisesti suorittaen.

Aurinkoista kevättä ja uusia luovia tuulia toivotellen

Elsa Wellamo

Nyt on kuva-arkistojen kevätsiivouksen aika!

Teksti ja kuvat: Elsa Wellamo, Kannen ”She Wolf”-kuvassa Laura Tahvanainen

Mitä tehdä, kun yhtäkkiä on aikaa ja rutkasti? En tahtoisi sanoa, että ”siivota”, mutta sanon silti. Siivota ja järjestellä. Nyt juuri on ainakin omaan erittäin liikkuvaan elämäntapaani paras mahdollinen hetki tehdä niitä asioita, jotka useimmiten jäävät ”tylsinä”, ”työläinä” ja ”epämääräisinä” helposti taka-alalle.

Miten se liittyy kuvaamiseen? Omalla kohdallani varsin vahvasti. Kun pari vuotta sitten aloitin valokuvaamisen, en ollut aiemmin joutunut miettimään, miten arkistoidaan ja nimetään tai minne kaikkialle kannattaa tallettaa isoja tiedostoja, joita kuvat nimenomaan useimmiten ovat.

Ensimmäiset kuvani on siten luonnollisesti nimetty suloisesti ”Nippe” tai ”Nina”, ”Sari”, ”Sartza”, ”Karkki”, ”Marc”,”MarcBTS”,”Caritawarrior”,”Carita”. Ihan juuri kuten ystäviä kuvatessa helposti käy. No toki lisäsin nimien perään vinkkiä kertomaan eri edittien perusteella, mistä niissä oli tällä kertaa kyse. Esimerkiksi ”Sartzabw” oli luonnollisesti mustavalkoinen kuva Sarista. Sartzabwcr oli tiukkaan rajattu otos edellisestä. Näin jatkoin. Perustin jokaiselle mallilleni oman kansionsa. ”Sari”, ”Nina”, ”Satu”, ”Marc”, ”Reima”, ”Donna”, ”Carita”. HUOM!! Tässä kohden nimeämisiä en todellakaan arvannut ennalta, miten suuri rooli kuvaamisella tulisi elämässäni olemaan hetken päästä.

Marc Dillon ja kuva nimettynä ”Marcsydänlasitcropped” Ihan alkupään kuvauksiani, ehkä neljäs leikkihetkeni kameran keralla.

Kansiot ja kuvamäärät alkoivat lisääntymään valtavana ryöppynä. En todellakaan voi sanoa, että pikkuhiljaa, vaan tulvimalla. Oli koiraa, oli lapsia, oli luontoa ja vaellusta, sukujuhlia ja bändikeikkoja. Mitä innostunut vasta-alkaja nyt vain keksii kuvata, eli kaikkea. Ja ajattelin, että nimeän kansiot siten, että liitän sen eteen päivämäärät, paikan ja kohteen. Aika hyvä, paitsi luettavuus osoittautui pituutensa vuoksi kurjaksi. Nimet menivät edelleen solmuun toisten liian samankaltaisten päivämäärien ja paikkojen kanssa, mutta olivat ne parempia kuin ”Virveleissön”.

Sitten panin merkille, että kuvauksissani alkoikin olemaan samannimisiä malleja aika tavalla. Miten erotan eri Laura-kansiot toisistaan? Laittamalla kuvauksen ”työnimen” kansion nimeksi. TÄMÄ!!! Viimein löytyi se itselle oikea tapa nimetä kansiot. Voin unohtaa paikan ja päivämäärän ja kuukauden leikiten. Voin unohtaa etunimet. Anteeksi siitä, mutta useat meistä käyttävät itsestäänkin montaa eri nimeä esimerkiksi instassa ja vaihtavatkin sitä ajoittain. Mutta kuvauksen tunnelmaa en unohda.

Tunnetila on se, jonka päätän ensimmäisenä. Sen tunteen, mitä tulevasta kuvauksesta haen. Samoin koen laulaessani musiikissakin, sivuhuomio! Tunne on se, mikä antaa sisällölle hengen. Sen mukaan nimesin kuvaukset. Tätä ”nimeä” en välttämättä edes kerro mallilleni, koen että tilanne säilyy aidompana siten. Tunteen sen sijaan kerron kyllä, jotta mallikin tietää, mitä tunnetilaa haetaan.

Aikoinaan Sini Niva itseasiassa yllätti minut kysymällä suoraan ”mikä on minun tunnetilani tässä kuvassa?” Olin lumoutunut mallista, joka kysyy tälläisiä. Kuvailin hänelle Seireenin tunteen: ”Sä oot kylmäverinen tappaja. Sinulla itselläsi on kaikki hyvin kuohuvassa koskessa. Kuvassa sun tunnetilasi on se, että haluat vietellä ja viedä mut mukanasi ikiajoiksi syvyyksiin.”

Siniseireeni – Sini Niva preciis prikuulleen sellaisena kuin toivoin. Tämän kuvauksen myötä kuvien nimeäminen helpottui huomattavasti.

Alkoi syntymään kansioita nimillä: ”Seireeni”,”Goth Bride”, ”Daughter of Darkness”,”Queen mode”,”Saniais”,”Viktor Falck”,”Mermaid”,”Serenity”,”She Wolf”, ”Ladonna”. Ja avot! Nyt tiedän ensivilkaisulla, mitä kansioni sisältää.

Mutta jottei päästäisi liian helpolla suoraan maaliin, oli ensin hajotettava jotain tärkeää. Tietokoneen kovalevyn rikkouduttua ensimmäinen huokaisuni oli, että ”Tärkeimmät on onneksi säilötty kahdelle ulkoiselle kovalevylle” Melkein olikin, muttei kaikki. Eikä ainakaan mitenkään erityisen järjestelmällisesti. Tietokoneen muisti saatiin onneksi talletettua, Kiitos siitä Ville Ruusunen ja Kiitos Arto Soini!!!! Mutta edelleen osa kuvista on siellä ja täällä.

Ja se siivous on nyt juuri päällimäisenä edessä. Yhdistää kuvat ja kansiot, nimetä ne yhdenmukaisesti, jotta löydän jatkossa tarvitsemani helposti ja tietäen ennalta mistä! Unelmatilannehan olisi sellainen, kaikelle olisi paikkansa ja sen turvana joku järjestelmä, joka toimisi myös 15 vuoden päästä. Mielellään senkin jälkeen.

Osan arkistointiongelmasta tuottaa se, että eri tasoista materiaalia kertyy yhteensä ihan järjettömän paljon. Eri työstövaiheissaan osapuilleen näin: tyhjennettyäni muistikortin ensin koneelleni, on raakakuvaa usein satoja per kuvaus. Pienen osan niistä käsittelen heti ja ehkä saan jopa valmiiksi. Mahdollisimman paljon raakamateriaalia heitän suoriltaan roskiin, mutta lopuille en välttämättä tiedä mitä tehdä. ”Tätä saatan tarvita joskus”-kuva-arkistoa on siten melkoisesti.

Helmiksi luokitellut käsittelen photarissa. Siten syntyneet psd:t ovat kooltaan valtavia, tukkivat koneet ja täyttävät muistit, mutta poiskaan en raaski heittää. Voihan olla, että JOS joskus satunkin muokkaamaan vielä, on jo aiemmin tehty työ tallella. Ja ne lopputulokset, niissäkin riittää rutkasti säilytettävää. Miten nämä kaikki kolme osa-aluetta: raakamateriaali, työversiot ja lopputulokset säilytettäisiin fiksuiten ja turvassa?

The devil doesn’t come dressed in a red cape with a trident in her hand. She comes as everything you’ve ever wished for.
”Daughterofthedevilhimself”
Jenny uskomattoman kauniina paholaisen tyttärenä.

Kirjoittaessani tätä, tunnen hivenen myös noloutta, miten suloisesti ja silti raivostuttavan epäjärjestelmällisesti olen aarteitani säilönyt. En kuitenkaan voi olla ainoa, joka herää jälkikäteen ymmärtämään kuinka pienistä kuvapuroista kasvaa isommat virrat!

Teille kohtalontoverit: Eiköhän siivota ja järjestellä kuva-arkistot nyt ojennukseen, jos tuntuu, että moinen aherrus on tarpeen. Ja tässähän pätee sama ihana voitonriemu kuin muissakin siivouksissa: miten makeaa on nähdä työnsä tulokset!!!

Ja teille aikaa sitten nämä arkistoinnin ja järjestyksen salat ennalta jo ratkaisseet: Kippis ja kiitos neuvoistanne, kuulen ja otan mieluusti vastaan niistä jokaisen.

Ja siitä ilosta saankin julkistaa seuraavaa: Tämän kertainen ei jää ainoaksi kirjoitukseksi aiheesta, vaan jatkoa on luvassa kokemusperäisten ratkaisumallien muodossa tuota pikaa John Tackmanin vieraskynän kautta!

Erinomaisia kevätsiivouksia toivottaen: Elsa Wellamo

P.s. Jokainen tämän kirjotuksen kuva löytyi suoraan koneelta. Päätin, että juuri nyt haluan päästä heeelpoollaaaaa ja katsoa kuinka se onnistuu. Pari suunniteltua vaihtui toiseen syystä, että olivat ulkoisella kovolla. Touché!

Arto, Tammikuu 2020, Ruissalo
Jatkoa aiempaan yhdessä aloittamaamme ”Modern Viking”-teemaan.

Vallitsevan valon kuvaajan salamaleikit

Teksti: Elsa Wellamo Kuvat: Elsa Wellamo ja Jussi Salminen / Afterlife Photography

Koska enimmäkseen kuvaan niin kutsutusti vallitsevalla valolla, ajattelin tänään kirjoittaa pienestä harharetkestäni salaman käytön parissa.

Aloittaessani valokuvaamisen syksyllä 2017, rakensin kotiini lainaksi saamallani kalustolla pienen ja maailmanneksi yksinkertaisimman studion: nippu erilaisia pikkusalamoita, strip light Verkkokaupan alennusmyynnistä, lainakamerani Canon Mark 5d sekä kaikenkarvainen kuoro ystäviä keittiöstudiossa pelleilemässä. Siitä se leikki läks.

Opettelin alkajaisiksi kopioimaan ammattilaisten otoksista valaisutekniikoita. Kahlasin läpi erilaisia kuvia, joista pidin ja yritin matkia niiden valo-olosuhteita.

Pitkäaikainen ystäväni Nina Oranne ensi kertaa kameran edessä, minä ensi kertaa sen takana vastaten kaikesta säädöstä ja asetuksista ja shootin ensimmäinen testikuva.

Sitten ostin viimein oman kameran ja lähdin sen keralla vaihteeksi kuvaamaan vallitsevan valon turvin ulos ja keikoille. Kuvasin artisteja livekeikoilla ja kuvasin ystäviä ulkona tai muuten hyvän valonlähteen lähellä. Huomasin moisen itselleni luontevammaksi tavaksi toimia. Palautin studiokaluston ystävälleni enkä oikeastaan edes kaivannut moista laitteistoa enää ollenkaan.

Joten joulukuusta 2017 tähän päivään saakka olen siis kuvannut vain ja ainoastaan sillä valolla, mitä tilanteessa valmiiksi kulloinkin löytyy. Kyllä, aika rajoittavaahan se on, kiitos pitkän pimeän vuodenajan! Mutta pidän siitä, että niin malli kuin kuvaajakin voi liikkua alkuun vapaasti ja kun hyvä tunnetila / asento löytyy, malli pysyy paikoillaan ja minä pyörin ympärillään etsien kulmia, joissa kuvata. Tuollaisessa toiminnassa salaman jatkuva uudelleen sijoittelu rajoittaisi liiaksi ja katkaisisi flown. Ja muuten säädän kameraani sen mukaan, millaiset olosuhteet kulloinkin ovat. Repaleinen pilvitaivas, kuinka hankala saatat olla!

No, tässä pari viikkoa sitten Salmisen Jussi ehdotti, että kuvattaisiinkos siten, et tällä kertaa hän itse olisi kameran edessä. Ja lisäksi toisi mukanaan kainaloon mahtuvan salama & softbox-settinsä ja tutustuttaisi samalla minua takaisin lisävalon maailmaan. Sama setti siis, minkä näppäryyttä olin itse fiilistellyt, kun olimme aiemmin kanssaan kuvanneet horroria sysisynkässä tihkusateisessa marrasmetsässä.

Tuolloin kuvatessamme oli täysin pilkkopimeää enkä nähnyt missä Jussi kameroinaan oli. Suunnistin katseella ääntä kohti, intuitiolla tunnustellen missä mies ja kamera. Ja ihastuin välittömästi valoon ja kameran kykyyn tallentaa noin tarkasti pimeydessä. Mukanamme oli Routa Designin seppämestari Kirsi Vahtera ja hän piteli kännykän taskulamppua mallivalona. Kirsin käsialaa on muuten kuvassa ylläni olevat takorautaiset korut ja upea marraskruunu.

”Saatan manata sut alle musta mullan tai nostaa alta sen.”
Kuva: Jussi Salminen
Kruunu & Korut: Routa Design

Nyt sitten vaihdettiin puolia Jussin kanssa: minä siirryin kameran taakse ja Jussi sen eteen. No mitäkä ehmettiä! Olen tottunut katsomaan kuvaustilanteessa, miten valo laskeutuu mallin iholle, kasvoille, vaatteille. Millaiset varjot syntyvät juuri tässä hetkessä. Vallitsevan valon ja varjojen mukaan maalaan mielessäni tulevaa kuvaa. Mutta nyt kameran ruudulla oleva kuva olikin yhtäkkiä täysin erilainen, mitä mielessäni olin äsken paljain silmin mallintanut. Tämän olin menneissä parissa vuodessa unohtanut kokonaan. Että se mitä näet nyt ilman salamaa, on jotain ihan muuta kuin mitä se tulee olemaan kuvan oton jälkeen. Tovi meni tätä makustellessa.

Enkä itseasiassa voi millään väittää, että olisin ollut pelkästään haltioissani tilanteesta. Kuva syntyi ruudulle niin täysin eri tavoin kuin vallitsevalla valolla otettuna. Okei, me myös kuvasimme ihan tarkoituksella mahdollisimman yksinkertaisella kattauksella ja vähällä säädöllä. Uusioalkajalle iisillä setillä. Eli meillä ei ollut mallivaloa käytössä, eikä apukäsiä tällä kertaa. Tarkoitus oli ottaa rennosti tuntumaa kummallekin vieraampaan aiheeseen. Onnistumisprosentti sata! Muutaman laukaisun jälkeen aloin pääsemään jyvälle. Ja pidin näkemästäni.

Mutta se mikä oli makeaa salaman kanssa oli se, että kuvasta puuttui vakiokaverini: kohina. Ja opin, että salaman kanssa toiminnan kuuluu olla suunnitellumpaa ja hitaampaa, mutta samalla valonlähde on kuitenkin paremmin hallittavissa. Aivan eri maailma, täysin!

Kotona sain kaivettua kuvista esiin yllättävänkin paljon yksityiskohtia, jotka itse tilanteessa näyttivät pikimustilta. Että sikäli ihan puolensa tässäkin tavassa kuvata on. Harmillista, että helmikuisen parkkihallin betoniseinien hohkaava kylmyys vei nopsaan sormet toimintakyvyttömiksi ja oli pakko jättää leikki lyhyeen. Saatiin kuitenkin mitä tilattiin: Jussille kuvaa ja minulle kokemusta salaman kanssa.

Ja lopuksi oli pakko päästä edes hetkeksi omalle mukavuusalueelle, vallitsevaan valoon. Otimme siis just ennen pois lähtöä tämän ihan pelkällä parkkihallin omilla loisteputkilla.

Nasta kokeilu, onhan se jatkettava toistekin keinovalon kanssa leikkimistä. Mut ei ihan niin yksselitteinen, mitä odotin. Ei kerta studiokuvaajaksi tee, mutta nälkä kyllä jäi. Onhan tästä opettava koppia jatkossakin.

Kiitos TAAS Jussi, kanssasi on aina mahtavaa saada kuvata ja opetella uusia juttuja ja erityisesti tämä aivomyrskyilyn määrä… Never stop the madness!!

Kannustan taas menemään ja tekemään asioita, jotka ei ole valmiiksi vahvuuksia tai ennestään tuttuja. Erinomaisia kuvauksia!

Toivottaen Elsa

Kuvaaja & kuvaaja pariskuntana = täystuho

Kirjoittanut: Elsa Wellamo Kuvat: Elsa ja Arto Soini

Helmikuun viimeisiä rakkausteemaisia blogikirjoituksia viedään just nyt… Kun tämä julkaistaan, ollaan jo maaliskuussa, mut kirjoittamishetki on sentäns vielä helmikuun puolella.
Tällä kertaa kirjoitan omasta näkökulmastani millaista on, kun parisuhteen kumpikin osapuoli on kuvaajia. Niinkuin minulla ja miehelläni Arto Soinilla. Toinen meistä on viihtynyt kameran takana pitkän aikaa ja toinen vasta on aiheen piirissä alkumetreillä.

No ihan pelkkää auvoahan se ei ole, voinen kertoa. Ensinnäkin se, joka vasta opettelee olen minä, enkä suinkaan aina muista, että toisella on niitä laukaisuja hitokseen enemmän. Vaikkemme tokikaan ole kilpailutilanteessa keskenämme, niin kyllähän mun on myönnettävä, et turhan usein petyn itseeni, kun en yletä kuvineni lähellekään sitä, mitä näen toisen ottavan. Ja kyllä, ottaa luonteelle tämä.

Artolla kuitenkin on takataskussaan kokemuksen tuomaa nopeutta ensinnäkin tietää, mikä linssi milloinkin on tarpeen, minkälaisilla säädöillä lähdetään eri tilanteissa leikkimään jne. Ja neuvoahan minä en tokikaan moiseen kysy!! En, kun ihan itse täytyy vääntää ja säätää ja vasta kun kaik menee seinille, ni sitten on avautumisen hetki, ”auta nyt!”

Olen aina ollut huono vasta-alkaja. Ja sitten en kysy neuvoa, vaikka toinen enemmän kuin mielellään kertoisi, mut ei. On pitänyt varta vasten opetella ottamaan ohjeistusta vastaan. Mutta koen, että rinnallaan minusta kuoriutuu parempi kuvaaja vauhdikkaammin kuin itsekseni opetellen.

Ostin ensimmäisen järkkärini joulukuussa 2017, käytetyn Canon 5D Mark II:sen. Olimme noihin aikoihin tapailleet Arton kanssa alle kuukauden päivät. Pakkohan se oli uutta kameraa päästä heti luukuttamaan! Joten rykäistiin suoraan yhdessä Turun Gongiin kuvaamaan laulajatar-ystävättäreni Helena Haaparannan keikkaa Crimfallin kanssa.

Ensimmäinen keikkakuvani Arton opastuksella napattuna. Joulukuuta 2017, Helena Haaparanta & Crimfall

Arto lainasi tarvittavaa optiikkaa ja sääti kamera-asetukset kohilleen. Jonkin verran olin asetuksista opetellut edellisen lainakamerani turvin pohjille, mutta pimeää ja savuista keikkatilannetta en ollut vielä päässyt kokemaan. Mitenkä makiaa moinen yhdessä kuvaaminen oli. Tuolloin vielä orastavalle parisuhteelle se enteili pelkkää hyvää.

Sitten keksittiin matkustaminen kameroiden keralla. Tai siis… Artollehan tuo oli tuttua huttua vuosien varrelta entuudestaan, mut itselläni sattui olemaan takana pitkä tauko kaikenlaisesta reissuamisesta eikä kuvaaminenkaan ollut aiemmin ollut mikään erityinen case. Nyt oli. Katselin maailmaa erilaisin silmin kuvaamisen myötä. Olin jo aiemmin havainnut, että siellä missä ennen näin ruman risukon, nyt näinkin romuluisen kuvauslokaation.

Eka reissu kimpassa kamerat kainalossa. Jos lähtee Gdanskiin, on kyllä käytävä Stutthoffin keskitysleirillä. Toki samalla reissulla nähtiin Marlborkin keskiaikainen ritarilinnakin ja pyörittiin muualla turisteina, mutta tämä.. Pysäytti.

Musiikki on meidän kummankin toinen suuri kiinnostuksen kohde. Arto kuvasi keikkoja ja festareita sillä aikaa, kun mä vahdin, et kaljansa pysyi kylmänä. Loistava työnjako!! Joskus tosin jouduin jokusen kaatamaan omaan kurkkuuni, jottei liiaksi lämpene. Toisinaan sain kamerankin käteeni, jotta mies saa ihan oikeasti hetken istahtaa… Tais nähdä minun naamastani, kuinka korpeaa, jos en nyt yhtään kuvaa saa itsekin laukoa välillä.

Ensimmäinen isomman vaihteen yhteinen festarikuvaus osui kohdalle Rockfesteillä Hyvinkäällä 2018. Artolle kyseisen festarin kovinpana vetonaulana toimi Ozzyn osuminen lavalle kameran eteen.

Ja minun momemtum osui kohdalle, kun ikirakas Judas Priestini – Rob Halford oli tuossa nenäni edessä hopeisessa hapsutakissaan starttaamassa keikkaa. Muutoinkin kyseinen Rockfest-viikonloppu piirtyy mieleeni neljän päivän intensiivisenä keikkakuvauskurssina. Hyppy pää edellä altaan syvään päähän.

Kolmen esiintymislavan kesken alati vaihtuvat bändit, sekalaiset valo-olosuhteet, välimatkat pitistä eli lavan etureunaan kuvaajille varatusta alueesta artisteihin. Yksi esiintymislavoista oli vasten aurinkoa, vähällä valokalustolla. Toiselle lavalle porotti aurinko suoraan sisälle ja kolmas lava oli sisällä hallissa rankalla valokalustolla varustettuna. Lähes jokaisen bändin esiintymisten välissä mietittiin Arton kanssa, mikä meni edellisen kanssa hyvin ja missä löytyy petrattavaa ja koko ajan ammuttiin lisää kuvaa. Yritystä ja erehdystä, lisää yritystä ja kourallinen onnistumisia peräjälkeen ja kaikki uudestaan monta kertaa. Lopulta näin omissakin kuvissanikin tosi makeita osumia, mikä kannusti jatkamaan.

”Ai sun mies on kuvaaja, no te varmaan sit kuvaatte toisianne koko ajan!” -Öö, ei. Sepä ei olekaan niin helppoa, mitä ensin voisi kuvitella. Kaikki se varmuus mikä minulla on kuvaajana muiden mallieni kanssa, loppuu juuri siinä kohdassa, kun kameran edessä onkin se, jota katson kuvaajana ylöspän. Kaupanpäälle parisuhteen omat roolitukset nousevat tielle. Sitä on herkempi närkästymään oman siipan kanssa kuin muiden. No tästähän on sittemmin opeteltu pois. Sovittiin, että ei meidän ole pakko aina onnistua, me saadaan kumpikin olla välistä sysipaskoja niin malleina kuin kuvaajinakin. Pääasia, että mennään ja leikitään. Ja!!! On tuota kurakuvaa tosiaan tullutkin napsittua, mut onneksi saatu myös helmiä.

Halusin itsekin tulla kuvatuksi Wellamona, veden emäntänä kuvattuani muita ihanaisia merenneitoja pohjille tovin. Inspiraatio iski toteutettavaksi lähes keskiyöllä Ruissalossa kesäyönä, jolloin aurinko tuskin laskee koskaan. Vieressä BTS-selfie uitetusta Wellamosta Ahtinsa kyljessä.

Viime aikoina meidän tekemisemme on saaneet uutta virtaa ihan roolimuutoksienkin tiimoilta. Arto on viihtynyt aiempaa enemmän videokameran takana, kuvaten muun muassa Rauta-kanavalle Kurusen Jerryn kanssa videohaastatteluja artisteista . Itse taas olen ollut mukana joko assaroimassa kuvauksia tai sitten ottamassa keikoista stilliä, kuten ennenkin. Eli samat tapahtumat ja reissut edelleen, mutta toimenkuvat kulkevat pikkasen erilaisina vierekkäin.

Tuskafestarivibes 2019. Arto videoi viikonlopun ajan Raudalle niin yleisöhaastatteluja kuin artistejakin. Itse lähinnä keskityin musafiilistelyyyn ja satunnaisesti assarointiin eli kaluston kantoaasina katsoin, ettei miehen kalja liiaksi lämpene..

Yks hauskimpia tälläisiä oli marraskuinen kaksipäiväinen Glasgow – Darkness Guides Us-festivaali. Neljä kärpästä yhdellä iskulla: Musiikkia, turistielämää, kuvaamista ja hemmetin hauskaa seuraa.

Black metal-festareiden ohella ehdittiin turisteilemaankin… Linnoja ja hautausmaita ja paikallista pubikulttuuria. Aivan mahtireissu <3
BTS-kuvaa Zemialin haastiksesta Raudalle, Jerry haastattelee bändiä ja Arto kuvaa. Haastattelu nähtävissä täältä!

On tuntunut mukavalta kuulla palautetta sellaisilta tahoilta, joita olemme yhdessä kuvanneet, että me muodostetaan Arton kanssa yhdessä hyvä tiimi. Ihan hetki sitten teimme musiikkivideota ja otimme samalla kyseisen bändin promokuvia. Arto hoiti pääasialliset kuvaamiset, niin videoinnin kuin promokuvienkin stillit. Minun tehtäväksi lankesi milloin ohjaajan rooli, milloin valomiehenä toimiminen ja toisinaan napsin ihan vain behind the scenes-kuvaa.

Ollaan toki joskus tehty toisinkin päin: minä kuvaan bändien promoja tai vaikkapa ravintolan pizzoja ja Arto auttaa. Näitä yhteissessioita voisin mieluusti touhuta enemmänkin. Näin saadaan valjastettua kummankin taidot loistavasti käyttöön. Arton valtti on kameran hallinta kaikkine herkkuineen ja omat vahvuuteni taas on tuolla mallinohjauksessa ja yleisessä organisoinnissa. Win-Win. Näitä lisää kiitos <3

Luonteiltamme ja toimintatavoiltamme olemme täysin vastakkaiset: Siinä missä minulla ei ole minkään sortin itsesuojeluvaistoa eikä juur rajoitteita, mitä/missä/miten voi kuvata, on Artolle taas siunaantunut roppakaupalla harkintakykyä ja realismintajua. Toki tämä aiheuttaa kolareita, mutta kun katsoo lopputuloksia, niin enemmän onneksi näkyy otetun ja eletyn melkoisen briljanttejakin hetkiä. Kun toinen on konkari & tekijä ja toinen on ylitsepursuavan mielikuvitusrikas, joka ei tajua pelätä juur mitään..

Eipähän ole kuulkaa tylsää!

Ruissalovibes kuvatuna viikon välein.. Objektiivin tuolla puolen vuoroin sinä ja minä <3

Sellaiset tunnelmat tällä erää! Toivottavasti avasi pikkasen ajatuksiamme kuvaajana & kuvaajana ja ennenkaikkea pariskuntana, joka jakaa saman harrastuksen.

<3:lla Elsa Wellamo & Arto Soini, joka ehdotti kirjoituksen otsikoksi ”Täystuho” Se on just näin XD

Vanhemmuus: Rakkautta puhtaimmillaan

Teksti ja Kuvat Elsa Wellamo

Helmikuu tuntuu juuri oikealta ajankohdalta jakaa ja muistella lämpöisiä tunteita, rakkautta ja syvää ystävyyttä menneiden kuvausten parissa. Itse en varsinaisia parisuhdekuvia juurikaan ole ehtinyt vielä kuvaamaan, mutta niiden sijaan olen saanut muutaman herkullisen tilaisuuden ikuistaa vanhempia lapsineen yhteisten hetkien äärellä.

Kannen kuva muun muassa on ihan ensimmäisiäni luonnonvalolla otettuja potretteja. Ystäväni Nina huikkasi ovelta lapsineen, että ”me tultiin nyt kahville.” Parasta! Kunpa ihmiset tekisivät enemmänkin juuri noin. Olin jo aiemmin ihastunut keittiön ikkunasta tulvivaan valoon. Ja kun kuusivuotias Oona kehräsi äitinsä sylissä, kiitin universumia, että kamera oli valmiina asemissa pöydän reunalla.

Mitä voi kuvaaja tehdä vapaa-iltanaan, kun Suomen kesä tarjoaa parastaan? Niityt tuoksuvat ja ilta-aurinko on pehmeimmillään. – Soittaa ystävälleen ja kysyä tätä kuvattavaksi 🙂 Kiitos Marko ja Oskari äkkilähdöstä jalkapalloilusta ja kikkailuista.

Loppukesäinen korkealle kasvanut niitty, ilta-aurinko ja isän ja pojan yhteinen hetki.
Marko Tikkinen poikansa Oskarin kanssa.

Sitten lisää spontaaneja tilanteita. Ohikiitävä hetki äidin ja tyttären välillä. Teini-ikäinen ihana ja äiti, joka kaappas syliin.

Outi ja Liza Ojanen <3

Yksi suurimpia luottamuksen osoituksia oli saada kunnia kuvata ystäväpariskunnan esikoisen odotuskuvat. Onnea tässä vielä masussa kasvavasta aarteesta, joka on nyt jo reilun puolentoista vanha.

Sweet belly kisses at sunset . Ira & Peetu Lehmus

Usein kehoitetaan etsimään kuvaajaksi kokenutta tekijää, niin teen itsekin. Varmaa laatua hakiessa se onkin turvallisin ja usein tuloksekkain tapa. Mutta jostain se aloittelevakin kuvaaja ponnistaa, ja kannuksensa kaivaa. Siksi koin itseni onnekkaaksi, että ympärilläni oli ystäviä, joiden kanssa harjoitella.

Sinun ei siis myöskään tarvitse olla mikään kokenut malli uskaltautuaksesi kameran eteen. Jokainen on kuvan arvoinen ja me kuvaajat niin aloittelijat kuin kokeneemmatkin teemme parhamme, että sinusta / teistä otetaan silkkaa hunajata.

Ja kuten olen edellä spontaaniudesta maininnut pariinkin otteeseen, se helmein hetki ei todellakaan odota, että alat kaivamaan kameraasi laukun pohjalta, olohuoneen tai komeron nurkasta. Omat rakkaimmat kuvani on nimenomaan otettu ihan arjessa. Ei suunniteltuina eikä erikseen johonkin tiettyyn lokaatioon matkustettuna, vaan tässä just nyt sun ja mun, meidän kesken.

Sitäpaitsi mikään ei pilaa aitoa tunnelmaa yhtä tehokkaasti kuin valtaisa säätö ja täydellisyyttä hakeva hinkkaus oikeaoppisen valaistuksen tai taustan löytämiseksi. Mitäs sitten, jos taustalla on maalamaton kaapinovi ja petaamaton sänky. Nappaa lähäri, jos tausta tarjoaa kuraa.

Sydämeen voit tallentaa kyllä jotain, mutta kameralla varmistat sen säilyvyyden. Saatat sattumalta kuvata kallisarvoisimman palasen elämästäsi just nyt.

Ja kuin alleviivaukseksi aiempaan, tämä kuva minusta tyttäreni Mooran kanssa kesällä 2013 on ainoa otettu. Koska olen aina vain itse kameran takana kuvaamassa heitä… Perus. Kengättömät suutarin lapset. Enkä voi edes kuvakredittejä jakaa, koska onneton en muista kenen käteen kännykkäni tuolloin ojensin. Onneksi ojensin. Kiitos hälle.

Ikuista hetki.

”The greatest thing you’ll ever learn is just to love and be loved in return” -Eden Ahbez-

Ja näin jo ennalta toivotan kuumaa tai ainakin suloisen lämmintä tunnelmaa tulevalle Valentinen päivälle 14.2. Rakkautta ihmiset!

<3 :lla Elsa Wellamo

Rekvisiitta: ripaus tabascoa kuvauksiin suolan ja pippurin kylkeen.

Kannen kuva: Jussi Salminen

Teksti: Elsa Wellamo

Rekvisiitta on kuvan mauste, ei pääraaka-aine. Se rooli on varattu vain ja ainostaan mallille. Maustetta kuuluu olla sopassa juuri sopivasti eikä se saa peittää pääraaka-aineen omaa makua kokonaan vaan korostaa sitä. Näin minä asian ymmärrän. Ainahan kuvaan ei tarvita edes rekvisiittaa, mutta onhan se herkullinen lisä valokuvauksen maailmassa, joten miksikäs ei.

Sitäpaitsi kokemattomien mallien kanssa rekvisiitta on loistava apuri helpottamaan kuvausten sujumista: se antaa muuten hankalasti aseteltaville käsille tekemistä ja rentouttaa ehkä ajatuspuoltakin, kun voi keskittyä itsensä sijaan johonkin ulkopuoliseen asiaan.

Tässä kohden on hyvä tarkentaa, että puhuessani rekvisiitasta, en tarkoita koko puvustusta saati lavasteita, vaikka usein nämä kolme aihetta sulautuvatkin yhteen. Puvustus ja lavastus ovat kokonaan ihan omat maailmansa. Tänään keskityn rekvisiittaan enemmänkin esineiden ja asusteiden muodossa.

Valokuvaaja Heidi M. A. Granbergin lempiaiheena ovat kahvikuvat, joissa luonnollisesti erilaiset kahvikupit kuuluvat aina kuvasten teemaan mukaan. Mallina Essi Tähkä tällä kertaa teepannun kera.

Olenpa sitten kuvaajan tai mallin roolissa, parhaiten virittäydyn tulevaan kuvaukseen suunnitellen, mitä rekvisiittaa tarvitaan asun lisäksi ja millaisessa lokaatiossa kuvataan. Ajatusleikkiä, missä rajoja ei ole eikä kaivata! Ja kuten mausteen soppaan, kuuluu rekvisiitankin istua kuvan yleistunnelmaan eikä riidellä tätä vastaan. Toki harkitusti toteutettuna ristiriidat ovat joskus todella tehokkaita, mutta vaarana on, että lopputulos onkin tahattomasti vitsikäs tai vain tökerö. ”Ah! Sä siis laitoit bikinibeiben käteen Kalashnikovin Hietsun biitsillä ja käskit pyllistämään? Tämä selvä.”

Olen aiemmin ollut teatterialalla töissä niin kulisseissa kuin siellä lavalla kohdevaloissa. Tuon kokemuksen myötä koen tärkeäksi rekvisiitan sopivuuden myös mallin habitukseen. Sisäinen perfektionisti minussa kehrää tyytyväisyydestä, kun näen, että tarpeistoa käsitellään oikein ja pikkuseikkoihinkin on kiinnitetty huomiota.

Esimerkiksi vaikkapa balettitossujen sitomiseen: Rusetit asianmukaisesti sisälle sidottuina, nauhat sileinä, tossut pehmeäksi tanssittuina eikä kovina tönkkölautoina. Yhdestäkään mallista ei kuoriudu uskottavaa ballerinaa sillä kellonlyömällä, kun hän laittaa jalkaansa balettitossut. Parempi ottaa ennalta siis selvää, miten äärimmäisen tarkkaa puuhaa kärkitossuilla tanssiminen on! Jos seisotaan kärjillä, on kuvassa seisottava siten, että koko tossunkärjen lättänä osuus on maassa, ei vain taka- tai etuosa. Ja myös kuvaajan tulee tietää tämä. Ja ei, en olisi tästä kaikesta osannut teille itse kertoa, kysyin itseäni fiksummalta. Kiitos valaistuksesta tanssija ja tanssinopettaja Susanna Leinivaara.

Jumalainen Susanna Leinivaara elementissään, Kuvakiitos: Mika Mettälä

Toki valokuvaus on lähes aina kuvitteellista teatteria. Ei kenenkään tarvitse olla joka asiassa asiantuntijoita ja kokeneita ammattilaisia voidakseen kuvata. Silti arvostan tekijöitä, jotka edes jollain tasolla vahtivat, että mallin olemuksesta ei paista kuutamolla oleminen täysin läpi. Useimmiten löytyy lähettyviltä joku, jolta kysyä. Ellei tarkoitus tosiaan ole kuvata parodiaa.

Moni meistä saattaa muistaa Stockmannin valtavan seinämainoksen, jossa neitokaiselle oli annettu akustinen kitara käteen ja käsketty poseeraamaan ikäänkuin soittaisi sitä. Voi ihanainen, mutta ei. Muusikoille tarkoitetut keskustelupalstat tarjoili jälkikäteen kommenteissaan helmiä aiheesta miettien, mikähän sointu mahtoi kyseisillä otteilla soida. Miten tahansa, mainos lopulta kuitenkin toimi, kuten mainoksen kuuluukin: herätti huomion, puhunhan minäkin siitä nyt.

Jos kitaraa ei ole tarkoitus soittaa kuvassa, ohessa metallimuusikon tyylinäyte, että miten se kitaristin kädessä luonnikkaasti myös istuu. Santeri Pajunen, soot rautaa! Kuva Elsa Wellamo

Minä mitään miekkailusta tiedä, muuta kuin että jos nyt äkkiseltään pitäisi joku taistelukohtaus näytellä tai kuvata, miekka tuntuisi omimmalta. Ihan sen kunniaksi kävin jokusen näyttämötaistelukoulutuksenkin pari vuotta sitten. Opimme kursseilla muun muassa, miten viikingit käyttivät sekä miekkaa että kilpeä aseinaan. Kävimme tarkkaan läpi, kuinka kahden käden miekkaa käsitellään oikein ja lisäksi kourallisen erilaisia hyökkäys-puolustusasetelmia siten, että taistelu on näyttävää, mutta ketään ei oikeasti satu. Suosittelen muuten: Dramatic Combat Finland Ry järjestää kursseja edelleen eikä sinun tarvitse olla pro eikä näyttelijä osallistuaksesi. Avoin mieli ja kyky nauraa itsellesi riittää. Tanssitaidostakin on apua. No osaanko miekkailla nyt? En todellakaan, mutta hiki tuli ja hauskaa oli.

Syksyllä 2017 Dramatic Combat Finland Ryn järjestämällä kahden käden miekan käsittelykurssilla Tampereella. Kuvan otti kurssikaverini Martti Ala-Rantala

Millainen rekvisiitta on erityisesti makuuni? Sellainen, jonka kanssa löytää helposti yhteyden. Joka on jollain tavalla tuttu entuudestaan edes ajatuksentasolla. Auringonvarjo, oksa omenapuusta tai biljardikeppi. Ongelma vain on, että kaappini pursuavat valmiiksi jos jonkinlaista koruista ja ketjuista kalloihin, proteeseista poronsarviin ja kaikenmaailman kaavuista takorautakruunuihin.

Eläin? Koira? Hevonen? Vähä kaksipiippuinen juttu, sillä miellän eläimen malliksi mallin rinnalle enemmän kuin vain rekvisiitaksi. Mutta monesti koen, että eläimistä puhutaan ikään kuin rekvisiitasta. Siksi otan ne tähän mukaan, vaikka terminologisesti rekvisiitalla tarkoitetaan elotonta esinettä. Pääasia kuitenkin on, jos kuvaat eläimen kanssa, kohtele sitä kunnioittavasti kuin vertaistasi eikä narun jatkeena olevana kimpaleena lihaa. Tutustu siihen samoin kuin tutustuisit vaikkapa ihmismalliin, lupaan, että kuvasta tulee upeampi.

Kahden hevosmiestaitoisen tuottamaa materiaalia on aina hienoa saada seurata! Kuva: Annika Marjamäki ja mallit: Katariina Cozmei & Ruusa eli Aramara Redemption

Eläimet kuvauksissa voivat olla todella hankalia tai helmiä. Ne eivät välttämättä osaa ensinkään poseerata, miten ennalta saattaisi kuvitella. Aina on korvat ja kuono väärässä suunnassa, takajalat solmussa. Ja jos malli ei ole alkuunkaan tottunut käsittelemään kuvauskaverinaan olevaa eläintä, voi moinen olla jopa vaarallista.

Hyvä ystäväni, kokenut malli kiipesi ensimmäistä kertaa eläessään hevosen selkään. Paikalla oli kuvaaja ja hevosen omistaja, joista kumpikaan ei ehtineet puuttumaan tilanteeseen, jossa ystäväni istui noin 30 senttiä liian takana ja korjatakseen tasapainoa, potkaisikin vahingossa hevosta kipeästi kupeelle. Hevonen pelästyi ja pudotti mallin rajusti selästään. Tuloksena pari katkennutta kylkiluuta ja selkärangassa kunnon murtuma.

Eläimet ei ole leluja ja aina pitää olla jonkun sellaisen läsnä, joka neuvoo ja vahtii vieressä, että tilanne säilyy turvallisena kaikille. Mitä yritän sanoa: eläimet ovat ihania, mutta rekvisiittana melko vaativia.

Joskus olen miettinyt, että rekvisiitta on vain apuväline tai oikopolku oikeaan tunnelmaan. Tekemistä käsille, tunneyhteys, hengen luoja ja lopulta makeinta on katsoa valmista kuvaa ja huomata, että se toimisi kaikin tavoin, vaikka rekvisiitan ottaisi pois kuvasta. Mitä jää jäljelle? Luultavasti edelleen upea, tunnelmaltaan täyteläinen kuva, näin toivon.

Ja ah!!! Kiitos tämänkertaisen kirjoituksen inspiraationlähteille, ohessa olevan kuvan ottajalle Tuula Ylikorvelle ja upealle mallilleen Laura Tullilalle! Tämä kuva oli silmissäni kirjoituksen monissa mutkissa. Absolute perfection on every level.

Antoisia kuvauksia ja ideointeja toivottaen Elsa Wellamo

P.S. Olisipa komia kuulla, miten sinä suhtaudut rekvisiittaan?

Pantiin porisemaan uusi keskusteluryhmä: Talkroom!

Kannen Behind the scenes kuvat: Netta Malm & Sonja Kataja, Emilia Ex, Venla valmistautuu (Kuvan otti Tommi Ääri) ja Arto ja Elsa

Tekstit: Elsa Wellamo ja Venla Mantere

Olisipa verkossa sellainen keskustelupaikka, ikäänkuin olohuone, jossa kaikki valokuvaukseen hurahtaneet toimijat voisivat vaihtaa kokemuksia, etsiä ideoita ja neuvoja pulmiin, esitellä onnistumisiaan ja saada vertaistukea lauottuaan jälleen muistikortillisen täyteen vaikkapa pelkkää savukone-strobopuuroa.

Siellä olisi sellainen ryhmähenki, että tekemiseen, kuviin ja suunnitelmiin uskaltaa antaa ja odottaa muutakin palautetta kuin ”onpa kiva”. Konkarit sparraisivat toisiaan ja tukisivat raakileita, auttaisivat alkuun ja näyttäisivät esimerkkiä kuinka korkealle ja yli sen voi yltää. Sellainen ryhmä, jossa 90% enemmistö ei olisi täysin äänetöntä, passiivista tuntematonta massaa, vaan ilmapiiri olisi avoin, koska jäsenyydelle on tavanomaista tiukemmat rajat.

Etsin reilun parin vuoden ajan erilaisia kuvaamiseen liittyviä ryhmiä someversumista, kummaltakin puolelta kameraa. Löysin erilaisia ”mallit hakee kuvaajia ja sama toisin päin”-ryhmiä, neuvolan valokuvaajille ja kaatopaikan. Löysin valtavan kasan showroomeja ja taidesivustoja, joissa oli toinen toistaan upeampia kuvia, fantasiaa, taidetta, luontokuvaa ihan mitä tahansa. Ja kaikki edellä mainitut ovat antaneet minulle paljon!! Olen löytänyt malleja, kuvaajia, inspiraatiota, esikuvia ja toimintatapoja. Olen oppinut terminologiaa ja ymmärtänyt parissa vuodessa kuinka äärettömän laajan maailman kameran keralla saattaa loihtia.

Mutta ihan perinteistä keskusteluryhmää, jossa alan ihmiset puhuvat vaikkapa opiskelusta tai yrittäjyydestä alalla, kommelluksista kuvauksien keskellä, lokaatioideoista, studion vuokraamisesta yhdessä, rekvisiitan tuunaamisesta, Behind the Scenes -tarinoista otosten takaa tai muuten vain porinaa, sellaista olohuonetta en meinannut löytää.

Let’s shoot! Elsan kans Ammi , Anna Gramm , Merissa ja Hede

Äkkiäkös idea uudesta ryhmästä lähti Venlan kanssa lentoon. Ei mitään muistikuvaa, kumpi meistä tästä ensimmäisenä ääneen henkäisi. Meillä tuntuu kanssaan muutenkin ajatukset syntyvän about samoilla sekunneilla, mikä on aiheuttanut meille monta ”ei voi olla totta, taas!”-naurua, kun molemmat viestitämme täsmälleen saman viestin toisillemme yhtä aikaa.

Aivan kuten tämä blogi, myös keskusteluryhmä tuntui juuri meidän jutulta toteuttaa. Näin syntyi Tähtäimessä Talkroom: Puhetta, avointa keskustelua kuvaamisen ytimestä ja sen ympäriltä.

Kuten aiemmin oli jo puhetta, jotta ilmapiiri ryhmässä säilyisi avoimena ja turvallisena, ryhmään pääsylle on tavallista tiukemmat kriteerit. Asiaa pohdittua tulimme siihen tulokseen, että otamme ryhmään vain henkilöitä, joilta löytyy jo jonkinlainen portfolio tai muuta näyttöä kuvausten parissa toimimisesta. Lisäksi edellytimme kaikkia esittäytymään ryhmässä ensimmäisten viikkojen aikana, ja tulemme todella katsomaan, että jokainen ryhmään jäävä on tämän tehnyt. Kukaan ei saa jäädä pelkästään stalkkeriksi lukemaan muiden kirjoituksia ja katselemaan kuvia. Jokaisen tulee tuoda ryhmään jotain itsekin.

Venlan kanssa Tommi Ääri, Mikko Saxlund ja Teemu Kivekäs

Monista muista ryhmistä poiketen, Tähtäimessä Talkroomissa kaikenlaiset yhteistyöhaut ja kaikenlaiseen alalla toimimiseen liittyvät kysymykset ja kommentit ovat sallittuja. Jos aihe liippaa millään tavalla valokuvausta tai muuta kuvauksiin liittyvää, YP ei tule kommentoimaan ”ei kuulu tähän ryhmään”. TFCD, palkkakeikat, kauppalliset yhteistyöt, hyväntekeväisyys. Kaikesta tästä voi jutella ryhmässä.

Ensimmäinen saamani palaute uudesta ryhmästä <3 Kiitos Hannele!! Tällä asenteella, aijaijaijaiiiiiiiiiiiiii. Hyvä tulee!

Myös ajatus kehityksessään eri vaiheissa olevien mallien ja kuvaajien tuomisesta yhteen, on ensimmäisten päivien perusteella onnistunut todella hienosti. Ryhmästä löytyy sekä vanhoja konkareita että uusia tulokkaita. Toivomme, että ilmapiiri säilyy positiivisena. Julkaisukynnys sekä kuville että kysymyksille on matala, aloittelijoita kannustetaan, kokemusta arvostetaan ja ammattilaisten leipää ei syödä.

Ollaan kaikki samalla puolella pataa, vaikka eri puolilta kameraa. Erinomaisia porinoita toivoen.

Sesam Aukene! Tästä Tähtäimen Talkroomiin, Tervetuloa!

Venla ja Elsa

P.s. Miksi selfieitä kuvituksena tässä? Koska maailma kuvaamisen kyljessä on niiiiin paljon muutakin kuin vain se lopputulos. Se on plutikointia koskessa, mettässä, seppeleiden askartelua, maskeerausta, naurua ja hauskaa yhdessä tekemistä muiden saman hulluuden kourissa olevien kanssa. Näistäkin jutuista me haluamme keskustella!

Aloittelijoiden kuvauspajan päätteeksi kimppameitsie. Venla ja Elsa.