Valokuvaus ja mallina toimiminen soveliaisuussääntöjen viidakossa, osa 1

Elsan ajatuksia

Teksti ja kuvat: Elsa Wellamo

Kannen kuva: Arto Soini
Malli: Elsa Wellamo

Kun aloitin valokuvaamisen ja malleiluni pari vuotta sitten, en tullut ajatelleeksi, miten isoja eroja suvaitsevaisuudessa vallitseekaan eri ihmisryhmien, kulttuurien ja sukupolvien kesken. Millaisia rajoja soveliaisuuden suhteen yhteisön sisällä koetaan puolin ja toisin.

Tästä aloitamme kirjoittamaan yhdessä Venlan kanssa isompaa kokonaisuutta. Paloittelemme omia kokemuksiamme ja ajatuksiamme aiheen suhteen tuleviin blogeihimme ainakin muutaman viikon ajan. Ja tänään starttaan kirjoittamalla oman mikrokosmokseni eli ainokaisen napani ympäriltä.

Muistan kuinka ensi kertoja lähtiessäni kuvaamaan, mallini kysyi millaisia vaatteita hän pukisi ylleen ja minä mietin, mitä haluan kuvalta ja miten vaatteet tukevat hänen persoonaansa. Hitusen myöhemmin huomasin kuinka moni tuntui kuorruttavan itsensä monimutkaisen rekvisiitta/vaatevuoren alle ja se taas tukahdutti oman intoni kuvata. Älkää ymmärtäkö väärin: rakastan rekvisiittaa ja asusteita. Elän karkkikauppakaikkeuden keskellä, jossa joka nurkassa on poronsarvia, harakankalloja, takorautaisia käätyjä ja kruunuja ja vaatekomeroni pursuaa kilometreittäin erilaisia kankaita. Silti koitan pitää rekvisiitan määrän kuvaustilanteessa sellaisena, että se ei peitä mallin persoonaa. Rekvisiitta on mauste, ei koko soppa. Poikkeuksiakin tietenkin nähdään!

Pian löysin luonnosta itselleni luontevimmat lokaatiot ja tämän myötä normivaatteet muodostuivat enemmänkin esteiksi tai ne johtivat huomiota kauemmaksi mallista itsestään. Pikkuhiljaa kuvani olivatkin lähestulkoon vaatteitta otettuja tai ainakin hyvin vähissä sellaisissa, mielikuvitushahmoissa. Sama tapahtui itsellenikin, kun minä toimin vuorostani mallina. Tuntui luonnollisemmalta ”pukea” päälle pelkkä pitsiriekale kuin farkut ja huppari. Sain olla yhtä ympäröivän luonnon kanssa.

Malli: Tiina Kareinen IG: Tiinakaroliin

Tämä osittain yllättäväkin alastomuus tai vähäpukeisuus johti seuraavaan kysymykseen: kenellä on ”oikeus” rajoittaa millaisissa kuvissa esiinnymme? Kuka määrittelee sen, mitä kaikkea on sopivaa näyttää julkisesti ja mikä kuuluu ainoastaan kotialbumiin. Onko se puoliso, työnantaja, omat vanhempamme, työkaverimme, lapsemme, naapurin rouva vai yhteiskunta kokonaisuudessaan vai jääkö päätös yksin omille hartioillemme? Mitä siitä seuraa mahdollisesti lähimmillemme, ovatko he ylpeitä meistä vai joutuvatko häpeämään.

Itselleni tämä riippuu täysin siitä, mitä kuvalta halutaan ja mikä on teema. Olen monesti sanonut, etten vedä käsijarrusta juuri koskaan. Aina mennään mallin asettamien rajojen sisällä. Kuitenkin niin, että meillä on kummallakin mukava olla. Minen arastele kuvata rankkojakaan aiheita, kuten kauhua, BDSM:ää tai vaikkapa mielenterveyteen liittyviä aiheita. Sen sijaan pornografia, teeskentely, raaka väkivalta ja halpa seksityrkkyys… Niitä en koe omiksi jutuikseni sitten en niin mitenkään päin, en kummallakaan puolella objektiivia.

Etsin ennemmin kuviini estetiikkaa, tarinaa, luontoyhteyttä ja tunteita laidasta laitaan. Kun sitten viimein itse olin kameran edessä syntymäasussani (artikkelikuva) ja mietin onko moisia sopiva julkaista, ymmärsin, että ainoat keiden mielipiteitä kuuntelen ja kunnioitan ovat omat lapseni ja puoliso. Huomasin, että jos lähden yhtään pidemmälle puntaroimaan sovinnaisuusrajoja, sen riitasointuisemmaksi ne kävivät. Toiset kannustivat ja toiset kauhistelivat. Päätin siis pidättäytyä täysin omassa arviointikyvyssäni korkeintaan lähimpiäni kuunnellen.

Otin omaksi ohjenuorakseni myös sen käytännön, että se, mitä en pystyisi itse julkaisemaan, en odota myöskään muilta. En pyydä mallia menemään tilanteeseen, johon en myös itse pystyisi menemään. Haluan olla reilu tai ainakin pyrin siihen. Joskus taas huomaan, että mallini ovat rohkeampia kuin minä olisin vastaavasti. Ja myönnän, että he rohkaisevat samalla ravistelemaan omia ennakkoasenteitani. Monet malleistani ovatkin jollain tapaa esikuviani. Heidän ennakkoluulottomuutensa ruokkii omaa uskoani ja luottoa siihen, mitä voin ja mitä ”saan” tehdä. Isojakin oivalluksia ollaan koettu yhdessä tuolla pusikoissa puolin toisin.

Malli: Jessi Aaltonen / IG Luontosielu

Olen 45-vuotias ja kahden teini-ikäisen äiti. Olen urheiluhieroja, laulaja, kuvaaja ja amatöörimalli. Käytettävissäni on siis monta erilaista viitekehystä, mikä on sopivaa ja mikä ei – myös niissä piireissä, jotka ei valokuvamaailmaa tunne yhtään. Ja kiitos tämän: ymmärrän erittäin hyvin myös, mitä kamerani eteen asettuvat mallini mahdollisesti ajattelevat.

Miten tämä näkyy arjessa perheen kesken? Kuvausharrastuksen myötä koin aiempaa tärkeämmäksi saada kasvatettua ainakin omat lapseni sekä suvaitsevaisiksi että rohkeiksi asettamaan omat rajansa nimenomaan heille itselleen sopiviksi. Etteivät he liiaksi kuuntele eivätkä myötäile muiden mielipiteitä tai vaatimuksia, vaan osaavat perustella ainakin itselleen mihin suostuvat ja mihin eivät. Ja erityisesti, millaisena he näkevät minäkuvansa ja miten uskaltavat tuoda sen eri puolia esiin.

Olemme puhuneet heidän kanssaan lukemattomia tunteja itsekunnioituksesta ja arvostuksesta. Rakkaudesta omaa itseä kohtaan ja siitä, miten yksipuolista ja osittain vaarallistakin kauneusihannetta maailmalta tarjotaan. Myös siitä, kuinka yhteisön hyväksyntää haetaan osin kyseenalaisinkin keinoin ja siitä, mikä on totta ja mikä ei. En olisi osannut näin spesifisti lähestyä asiaa ennen kuin aloitin harrastukseni valokuvaamisen parissa. Yhteisön rajat on tehty toisinaan ravisteltaviksi ja toisinaan turvaksi. Meidän on itse osattava päättää kumpi palvelee meitä paremmin.

Näistä pian lisää, seuraavaksi kuullaan Venlan ajatuksia aiheesta!

-Elsa Wellamo-

Kuinka valmistaudun kameran eteen kuvaustauon jälkeen

Odotan jo innolla kesän kuvauksia, joita onkin nyt useammat sovittuna. Edellisen kerran olin kameran edessä helmikuussa eli siitä on jo aikaa. Alta löytyy muutamia seikkoja, joita huomioin nyt erityisesti kuvaustauon jälkeen. Nämä toimivat kuitenkin hyvinä vinkkeinä myös ihan ensimmäisiin kuvauksiin suunnatessa. Oli tavoitteenasi sitten aloittaa harrastus tai työ mallina tai ihan vain kertaluontoisesti ikuistaa kaunis olemuksesi ammattilaisen toimesta.

Viimeisimmät kuvaukseni. Näissä oli jo onnellisesti pulla uunissa, mutta kuvat pyrittiin ottamaan niin, ettei tätä vielä huomaa.
Kuva: Krista Riitinki

Jonkin verran kuvauksiin on aina hyvä valmistautua. Erityisesti, jos ne ovat selkeästi eri tyyliset, kuin mihin aiemmin olet tottunut. Omassa tilanteessani tietysti myös raskaus vaikuttaa asiaan paljon. On hyvä miettiä poseerauksia hieman tavallista tarkemmin etukäteen, sillä tulevissa kuvauksissa halutaan vatsaa nimenomaan korostaa, kun normaalisti kaikki ylimääräinen sillä seudulla halutaan piiloon. Eli vanhat luottoposet eivät nyt kelpaakaan.

Eilen mieheni otti lomareissulla kuvan minusta, ja asettelin kädet mielestäni kauniisti korostamaan vastsaa. ”Näyttää siltä kuin kaivaisit sut housuja” tuli kommentiksi ensimmäiseen tarjoamaani poseen. Viimeistään silloin tajusin, että ennen tulevia kuvauksia on hyvä harjoitella hetki itsekseen peilin edessä tai pyytää miestä kuvaamaan vähän lisää.

Tässä tämä mainitsemani ”housujen kaivelu -kuva”. Kieltämättä, alemman käden asento voii olla parempi.

Vastaava tilanne voi kuitenkin olla monesta muustakin syystä. Poseerauksia on siis aina välillä hyvä vähän päivittää, varsinkin, jos edellisistä kuvauksista on pitkä aika. Ilman raskauttakin kropan malli on saattanut muuttua tai ehkä ikä on tuonut lisää itseluottamusta, ja aiemmin vältellyt poset ja kuvakulmat miellyttävätkin nykyään silmää. Ja onhan se nyt mukava saada erilaisia kuvia! Sama pätee myös ilmeisiin. Niitäkin on hyvä harjoitella peilin edessä tai vaikka selfieitä ottaen. Valokuvassa on muutenkin niin monta palikkaa, joiden täytyy osua kohdalleen, jotta sekä kuvaaja ja malli ovat tyytyväisiä. Harha-askelia on siis hyvä minimoida. Joskus toki jäljestä voi tulla priimaa ihan vahingossa, yleensä taustalla on kuitenkin harjoitusta ja ammattitaitoa.

Poseerausten lisäksi myös kuvausympäristöä kannattaa suunnitella ja mahdollisesti myös testailla. Nyt raskaana ollessa minun otettava huomioon esimerkiksi se, ettei tasapaino ole ihan ennallaan. Tavallisesti koikkeloisin mielelläni mitä erikoisemmissa luonnon tarjoamissa paikoissa tai kiipeäisin vaikka puuhun. Nyt kaikki tämä ei ole mahdollista. Ympäristöön valmistautuminen voi joissain tilanteissa tarkoittaa myös ihan käyntiä kuvauspaikalla tai vastaavassa ympäristössä. Vesikuvauksiin ei välttämättä kannata lähteä, jos talviturkki on vielä heittämättä.

Laittautuminen toki on tehtävä aina erikseen jokaiseen kuvaukseen, mutta tähänkin kannattaa valmistautua hyvissä ajoin, jos edellisistä kuvauksista on aikaa. Vaikka paino olisi pysynyt suunnilleen samana sitten viime käyttökerran, kannattaa kuvausvaatteet kuitenkin vielä kokeilla läpi ennen kuvausta, alusvaatteita myöden. Jos kuvauksiin on suunniteltu tietynlaisia poseerauksia, kannattaa niitä testailla myös kuvausvaatteet yllä. On turhauttavaa sekä mallille itselleen että kuvaajalle, jos vaatteet eivät toimikaan toivotulla tavalla, saati sitten, jos asu ei istukaan mallille.

Myös vaatteiden siisteys kannattaa tarkistaa vielä vaikka edellisenä päivänä. Onpahan itselleni kyllä kerran käynyt niinkin, että olin edellisenä iltana jo ottanut kuvausvaatteet esiin ja aamupäivän aikana mekkoon oli ilmestynyt sormiväritahra. Onneksi huomasin tämän ajoissa ja ehdin vielä putsata tahran ja kuivata mekon kuvauksia varten.

Jos arjessa ei tule meikattua, tai ainakaan käytettyä kaikkia kuvauksiin suunniteltuja meikkejä, kannattaa meikkien tilanne tarkistaa hyvissä ajoin ennen kuvauksia. Itse joudun ainakin nyt tuleviin kuvauksiin hankkimaan uuden meikkipohjan, sillä iho on päivettynyt jonkin verran kesän aikana ilman meikkiä kulkiessa. Onneksi tajusin tämän ajoissa, enkä vasta kuvauksiin meikatessa. Omista meikkaustaidoista riippuen, pitkän tauon jälkeen myös koemeikki saattaa olla tarpeen. Itse ainakin aion toteuttaa tämän.

Toivottavasti muillakin on ihania kesäkuvauksia suunnitteilla! Tiedän, etten ole ainoa, joka on pitänyt kevään taukoa.

Aurinkoista viikkoa!

– Venla

Millaisen mallin kanssa teen mielelläni yhteistyötä

Teksti ja Kuvat: Elsa Wellamo Kannen kuvassa Mirva Behm

Edellisessä kirjoituksessamme Venla kertoi, millaisiin asioihin hän kiinnitää huomiota valitessaan kuvaajia. Siksipä tänään ajattelin paneutua myös hiukan siihen, mitä itse toivon vastaavasti malleiltani.

Osa kuvauksistani on palkallista toimintaa, jolloin toimin luonnollisesti täysin asiakaspalveluhenkisesti enkä sitä kautta omaa mallia kohtaan juuri suurempia ”vaatimuksia” kuin sen, että sovimme ennalta selkeästi, mitä hän haluaa minun kuvaavan. Ja, että antaa myös vapauden tehdä parhaani toivotun tuloksen eteen.

Osa kuvauksistani taas on vapaa-ajalla tapahtuvaa harrastushenkistä toimintaa, niin kutsuttua TFP-yhteistyötä. Se perustuu nimensä ”Time For Photos” mukaisesti ajan vaihtoon. Malli tuo kuvaan persoonansa, kokemuksensa, ideansa ja panoksensa vaihtarina minun vastaavalle. Puhun tänään siis nimenomaan tällaisten kuvausten hengessä tapahtuvasta yhteistyöstä, millaisten mallien kanssa mieluiten toimin. Toki moni seuraava asia on sellainen, joka kannattaa asiakassuhteessakin olevan lukaista:

Avoimuus, toiveet, rajoitteet ja pelot:

Toivon, että minulle kerrotaan jo suunnitteluvaiheessa avoimesti ja rohkeasti toiveista ja ideoista. Olen helposti innostuva ihminen ja se parasta valokuvaamisessa onkin, kun inspiraatio tarttuu ja ruokkii kummankin luovuutta. Avoimuuden yksi tärkeimmistä puolista on se, että kerrotaan jo ennalta, mitä oikeasti halutaan kuvattavan. Ei sinne päin. Kerrotaan se todellinen toive, vaikka se saattaisi tuntua alkuun nolohkoltakin. Voi olla kurjaa tai jopa kiusallista, jos se pulpahtaakin ”yllärinä” vasta kuvaushetkellä pinnalle eikä sitä syystä tai kolmannesta voi toteuttaa ollenkaan. Toki pikkuylläreitä tulee ja niitä on kiva toteutella, mutta isommissa haaveissa voi tilanne olla toinen.

Haluan myös kuulla mahdolliset pelot ennalta. Tilanne on erittäin hankala esimerkiksi silloin, jos olemme yhdessä sopineet kuvaavamme luonnonhelmassa seminudea ohueen kangaspalaan pukeutuneena ja paikan päällä paljastuukin, että malli ei kykene minuuttiakaan olemaan paljain varpain panikoimatta.

Ymmärrän toki vaikkapa käärmepelon, se on itsellänikin vakava. Todelliset riskit otetaan aina huomioon, mutta toistuva hokeminen kuinka kamalaa kaikki on, on raskas paikka kenelle tahansa ja voi lopulta pilata koko shootin hengen. Tällöin koen, että kaikki kuvaamiseen varaamani aika ja positiivinen energia valuu muualle kuin minne oli aluperin tarkoitus. Pieni tsemppi onnistuu toki luontevasti ja on ok, mut mallillakin on oltava oma tahtotila ja kyky keskittyä kuvaamiseen. Jos malli haluaa itsestään kuvan sammaleikossa, hänen täytyy pystyä siinä tovi poseeraamaan. Nämä kaikki itse lokaatioon tai muuten tilanteeseen liittyvät ahdistukset ja pelot kuulen mielelläni ennalta. Eihän kuvaajankaan oleteta menettävän hermojensa hallintaa mutapohjan takia, miksi se olisi suotavaa mallille? Kerro ennalta, et inhoat moista, ni mennään muualle kuvaamaan.

Myös sen, jos toisten ihmisten mahdollinen läsnäolo häiritsee, kuulen mielelläni etukäteen. Monesti lokaatiot ovat julkisia paikkoja, joten ihan kaikkialla ei kutsumattomiltakaan silmäpareilta voi välttyä. Tämän otan luonnolllisesti huomioon myös. Toisia ei ujostuta istahtaa alastomana kivelle keskelle koskea, vaikka selän takana on nippu kalastajia siimat solmussa. Toinen taas hermostuu, kun pitäisi vaihtaa toppi toiseen tummennettujen lasien takana, auton takapenkillä, tyhjällä parkkipaikalla. Kerro näistä, yhteisten sopimusten mukaisesti kuvataan hyvässä hengessä.

Tämä ihanuus sen sijaan heittäytyi täysin spontaanisti virran ja sifongin vietäväksi ja saimme aikaan nipputolkulla synkkiskarkkia. Sara Strömmer seireeninä.

Kyky heittäytyä suunnitelmasta toiseen:

Kuvaan vain vallitsevalla valolla ja miljöössä, joten tilanteisiin liittyy usein paljon yllärimomentteja. Maaperän ja rakennusten muodot, taustat, sääolosuhteet sun muut saattavat keikauttaa suunnitelmat ihan toisaalle. Siksi arvostan mallin kykyä heittäytyä uuteen kuin myös joustavuutta osata irrottaa toviksi toiveistaan, tai ainakin löysentää niitä. Aina ei alkuperäinen käsikirjoitus toteudu, mutta sen sijaan saattaa syntyä jotain vielä makeampaa. Ja alkuperäisenkin idiksen voi toteuttaa seuraavien shoottien listalla.

Studio-olosuhteissa vastaavia muutoksia ei tule yhtä usein, se on vakaampi vaihtoehto kaikin tavoin heille, jotka haluavat tehdä asiat juuri kuten suunniteltu on. Meidän tuolla luonnossa / miljöössä missä lie olemmekin, on kyettävä menemään enemmän tilanteen mukaan. Siksi se on itselleni spontaanina ihmisenä mieluisampi tapa toimia.

Epämukavien olosuhteiden sietokyky:

Teen omalta osaltani toki parhaani, jotta kuvattavalla on hyvä olo niin henkisesti kuin fyysisestikin. Mutta se ei ole yksin minun harteillani. Luonnonhelmassa tulee toisinaan epämiellyttäviäkin yllätyksiä: vesi on kylmää, muta märkää, puolukkavarvikko ja kuusenrunko raapii, tuulessa palelee ja aurinko paistaa silmiin. Tämä kaikki on hinta siitä, että me saamme sen napakymppiosuman. Myös minä palelen kanssasi siellä: kiipeän jonnekin, mikä pelottaa, makaan mahallani jossain, mikä sotkee. Luultavimmin juoksen paljain säärin siellä missä sinäkin. Vedessä varsinkin, oli siellä hiekkapohja tai mutaripulilöllöä.

En odota malliltani mitään ylenpalttiset rajat ylittävää, en fyysistä kipua enkä varsinkaan mitään, mikä riskeeraisi turvallisuuden. Silti jonkin verran epämiellyttävää oloa ja itselle entuudestaan vierasta asiaa täytyy kyetä kestämään. Melkein aina tuolla luonnossa joku edellä mainituista ällötyksistä toteutuu. Useimmiten ainakin kylmä. Ja märkä.

Kärsivällisyys ja asenne:

Joskus oikean kuvakulman ja asennon löytymiseen menee aikaa. Kameran säätöjä muutellaan keliolosuhteiden ja kuvakulmien myötä koko ajan. Mallin täytyy toisinaan kyetä olemaan hankalissakin asennoissa tovin tai muistaa, miten löytää äsken otettu asento uusiksi. Meillä on useasti persukset puutuneet ja selät krampanneet, mut asenne ei hyydy. Etenkään, kun tiedetään kumpikin, että tulos on kaiken sen pinnistämisen väärtti.

Kannen mallina toiminut Mirva Behm on loistava esimerkki tästä artikkelin alussa. Tuota tuolikuvaa otettaessa käytössämme oli juuri mailleen laskeva aurinko ja pirnatun hankala tuoli, jolla olla. Kiitos Mirvalle, jonka selkälihakset todellakin kramppasivat ottohetkellä. Asenne sen sijaan ei.

Ollakseen Ilmatar, Tuulen jumalatar uskomattoman uljas Jessika Elo tanssi purevan tuulen ja sifongin keralla 567 laukaistun kuvan verran, melkein tunnin siis. Huusin moneen kertaan ”kestätsä vielä?” ja tämä vain nyökkäsi ja jatkoi tanssiaan kalliolla. Saimme kanssaan moneen moneen eri tunnelmaan ja sävyyn yhdet parhaista ottamistani kuvistani koskaan. Kiitos olet ihan mieletön!!

Luotettavuus:

Julkaistaan vain niitä kuvia, jotka olemme yhdessä sopineet julkaistavaksi eikä milloinkaan previkoita / esimerkkikuvia ja raakileita, jotka on mallin valittavaksi lähetetty. Ei muokata uusiksi valmiiksi editoituja kuvia muilla filttereillä eikä niitä rajailla omin päin ellemme ole erikseen tästä sopineet.

Voidaan luottaa toisiimme myös palautteen annossa. Kerrotaan avoimesti, jos mitään lisätoiveita on ja erityisesti jos jokin ei ole mennyt, kuten toivottua. Haluan kuulla palautetta eikä sen tarvitse olla aina pelkästään hyvää. Myös rakentava palaute on tervetullutta. Esimerkiksi, jos edittini ei mallin silmään toimikaan, tai olen ohittanut jonkun hänelle tärkeän asian, niin mieluummin haluan luottaa siihen, että se kerrotaan suoraan.

Olisi kurjaa, jos kuva jäisi mallin puolelta julkaisematta vain, koska en ymmärtänyt mustien silmänalusten tai suupielen vieressä olevan ilmerypyn olevan hänelle niin herkkä kohta. Itsekin mallina toimiessani usein pelkään, että kuvaaja loukkaantuu, jos en pysty hyväksymään hänen valitsemaansa kuvaa julkaistavaksi. Tai mietin, olenko liian vaativa, jos sanon suoraan, etten pidä siitä, että terävöitys pahensi kuivan ihon ryppyjä ja näytän 85-vuotiaalta 45-vuotiaan sijaan. Pelkään, että minut leimataan hankalaksi akaksi, jos en toisinaan hyväksy kaikkea. Mutta samaan aikaan myös kuvaajan roolissa tuntuisi kurjalta laittaa aikaa kuvaedittiin sellaiseen otokseen, joka jää pölyttymään koneen uumeniin vain, koska mallin mielestä hänellä on siinä liian pyöreät posket.

Säästä mun aikaa ja sano rohkeasti, ettet tykkää, jos et tykkää jostain. Se ei haittaa. Tai pelasta jo käytetty aika: ”Ihana kuva muuten, mut huomasitko, et mun sääreen jäi mustelma, otatko sen pois.” Ei kerrassaan ole mikään ongelma tämä. Mut se on ongelma, jos se jäi häiritsemään sinua.

Marraskuun paikkeilla oli parkkihallissa hyytävän kylmä, kun kuvasimme Akin kanssa mieskalenteriin matskua.. Ihan superhauska kuvattava, mukava ja palautteet kulkee puolin toisin jouhevasti. Kesä olis täällä, josko miehen saisi taas kameran eteen, kun on kerrankin lämmintä.

Ulkopuolisten henkilöiden, kissojen ja koirien tuominen kuvaustilanteeseen:

Täysin sovittavissa oleva asia. Useimmiten en henkilökohtaisesti halua TFP-kuvaushetkeen ystäviä enkä puolisoita mukaan. Mutta en tokikaan tuota täysin kiellä. Syy, miksen heitä halua, on se, että läsnäolonsa usein saattaa vaikuttaa yllättävillä tavoilla siihen, miten malli kanssani kuvatessa käyttäytyy. Kyseisen pänkkäpäisyyteni perustan toisaalla kokemiini tilanteisiin. Tiedän, mitä läheisen ihmisen läsnäolo voi tuoda mukanaan. Hän onkin tilanteessa yhtäkkiä vaikka vaimo, ei malli.

Esimerkiksi teatteritreeneihin osallistuva lapsi ei välttämättä uskalla näytellä rooliaan rähjäävänä menninkäisenä ollenkaan, jos jompi kumpi vanhemmista seuraa harjoituksia vierestä. Jos vanhemman on oltava paikalla, hän odottaa treenitilojen ulkopuolella. Samoista syistä ohjaisin mukaan otettavan tukihenkilönkin itse kuvaustilanteen ulkopuolelle tai valjastaa assariksi. Hang aroundiksi en ketään tahdo sivustalle roikkumaan. Kannattaa siis varautua siihen, että hän pääsee pitelemään reflaa ja juoksentelemaan jeesusteipin ja hiuslakan kanssa ympäri metiköitä.

Tukihenkilö turvana?

TFP-kuvauksia teen mieluiten heidän kanssaan, joille kamerani eteen astuminen ei ole maailman pelottavin asia. Tämä on minulle vapaaehtoinen ja luova harrastus. Ja mitä turvallisuuteen tulee: Yhtä lailla minuakin saattaa arveluttaa omasta puolestani. Mitä, jos ennaltasovitussa lokaatiossa odottaa joukko rautaputkilla varustettuja korstoja ja mä löydän itseni tajuttomana jorpakosta ilman autonavaimia, kamerakalustoa ja hampaita?

En lähde kuvaamaan sellaista, jota pidän niin epäluotettavana tai uhkaavana, että sinne tarvitaan puoliso varmistamaan turvallisuutta. Ja ennenkuin joku huutaa: ”sähän kuvaat vain naisia!” Enimmäkseen kyllä, koska heitä löytää helpoiten, mutta enenevässä määrissä myös miehiä. Ja toisaalta: Eikös naiset ole niin kutsutusti ”syötteinä” juuri loistavia? Vai olenko katsonut liikaa elokuvia… Ehkä maybe, mutta kun huudamme kuorossa ”tietenkin naisen pitää saada ottaa tukihenkilö mukaan”, moniko ajattelee sitä näin päin? Saanko minäkin kuvaajana ottaa tukihenkilön? Tai kenen ylipäätään pitäisi saada ottaa tukihenkilö mukaan? Nämä on asioita, joista toivoisin asiallista keskustelua suuntaan jos toiseen.

Enimmäkseen tukihenkilöitä ilmeisesti otetaan mukaan boudoir / nudekuvauksiin, mikäli olen oikein ymmärtänyt. Korjatkaa, jos olen väärässä! Jos ne on tulevaisuuden toiveaiheita, voimme tutustua toisiimme alkuun kuvaten vaikkapa ihan vaatteillakin. Pilkkihaalareillakin saamme aikaan varmasti mielenkiintoista settiä ja malli saa rauhassa arvioida, olenko sellainen kuvaaja, jonka kanssa voi pyörähtää joku toinen kerta sifongissa.

Jokainen malli on minulle tärkeä myös jatkon kannalta. En halua ajatella ketään ”kertakokemuksena” vaan näen mallit ennemminkin mielenkiintoisina persoonina, joiden kanssa yhteistyölle olisi mahdollisesti tulossa jatkoakin. Tutustutaan rauhassa, useimmiten niistä seuraavista sessioista näkeekin kuinka tuttuus näkyy myös tulosten kehittymisessä. Malli oppii mun tapani ohjata ja minä hänen puoliaan.

Lapset, kissat ja koirat.

Kiitos ei, ei ainakaan yllättäen. Sovitusti toisinaan, riippuen siitä, mitä tehdään, mut enimmäkseen ei. Minulla tuppaa nuo lokaatiot olemaan sellaisia, joissa harvoin on turvallista liikkua paljain tassuin ja lasten läsnäollessa malli harvoin pystyy keskittymään täysin kuvaamiseen itse.

Olen niuho ja haluan vaalia omaa vapaa-aikaani, johon TFP-kuvaus kuuluu. Minäkään en marssita päiväkoti-ikäisiä mukanani shoottiin. Sen sijaan assarintarpeeseen saatan pyytää mukaan vaikkapa mieheni, joka on valokuvaaja itsekin, jos se on mallille ok. En myöskään loukkaannu, jos malli kieltää tämän läsnäolon.

Lumoava Pinksu. Kanssaan kuvatessamme meillä oli Arto apukätenä mukana. Isosti avuksi oli hämärän metsälammen luona, että saimme ilta-aurinkoa taiottua upean faunattaren kasvoille.

Kuvaaminen on kuin paritanssia: Kummankin panos yhtä tärkeä, meillä ei olisi kuvia ilman toisiamme. Ollaan avoimia, reiluja ja kannetaan omat luovat hulluutemme areenalle. Annetaan ja otetaan samassa suhteessa, niin kyllä sieltä useimmiten syntyy jotain taianomaista.

Kesän kuvauskarkkeja innolla odottaen!!!!!

Elsa Wellamo

Millaisen kuvaajan kanssa teen mielelläni yhteistyötä

Kansikuva: Timo Westerberg

Viime aikoina tekstini ovat olleet enemmänkin pohdiskelevia, sillä olen pitänyt kuvauksista taukoa. Osittain syynä on ollut raskaus, osittain korona. Nyt alan kuitenkin pikkuhiljaa aktivoitumaan mallina ja muutamat kuvaukset on jo kesälle sovittuna. Niinpä päätin kirjoittaa tällä kertaa siitä, millainen on mielestäni hyvä kuvaaja.

Jonkin verran odotuksiini tietysti vaikuttaa se, millaisesta yhteistyöstä on kyse. Mikäli olen palkannut kuvaajan, odotan hänen olevan kuvaustilanteessa myös asiakaspalvelijana. Käytännössä tämä saattaa tarkoittaa joko kykyä ottaa tilanne haltuun tai toisaalta kykyä toimittaa minulle juuri sellaiset kuvat kuin olen tilannut. Tärkeä taito on myös osata lukea, kumpaa näistä haluan. Useinhan se on jotain noiden väliltä. Kaikkea vastuuta ei toki voi tästä kuvaajan harteille sälyttää vaan tietysti myös asiakkaana pyrin esittämään toiveeni mahdollisimman selkeästi.

Uusia kuvia odotellessa jaan kuvia vuosien varrelta. Tässä yksi, joka edelleenkin kuuluu ehdottomasti suosikkikuviini.
Kuva: Mikko Saxlund

Jos taas kyseessä on TFCD-yhteistyö tai itselleni palkallinen keikka, silloin kuvaaja hoitaa lähtökohtaisesti oman tonttinsa, ja itse hoidan omani. Tietysti hyvä ilmapiiri on aina jokaisen vastuulla, mutta varsinaista rohkaisua tai tsemppaamista en näissä tapauksissa kuvaajalta odota. Jos jokin kuvausaihe olisi itselleni sen verran vaikea, että tätä kaipaisin, palkkaisin mieluummin itselleni kuvaajan kyseisiin kuvauksiin. Silloin voin odottaa hänen olevan tilanteessa minua varten.

Kuvaukset ovat minulle pääasiassa mukava harrastus, ja mieluiten sitä tietysti harrastaa yhdessä mukavien ihmisten kanssa. Mitään turhaa säätöä ja vääntämistä ei varmasti kukaan vapaa-aikaansa halua. Olen ollut onnekas ja saanut kuvata yhdessä monien taitavien ja mukavien kuvaajien kanssa. Joidenkin kanssa tietysti synkkaa paremmin kuin toisten, mutta mitään aivan horror-kokemuksia ei itselleni onneksi vielä ainakaan ole tullut vastaan.

Viimeisimpiä kuvauksiani ennen taukoa. Seuraavat kuvaukset Kristan kanssa ovatkin jo suunnitteilla.
Kuva: Krista Riitinki

Millaisia piirteitä sitten arvostan valokuvaajissa?

Selkeä viestintä

Jos kuvaajalla on jokin visio, haluan kuulla sen. Jos oma ideani on aivan tuhoon tuomittu kuvausteknisestä näkökulmasta, haluan kuulla sen. Selkeä viestiminen asioista jo kuvausta suunnitellessa antaa paremmat mahdollisuuden kummallekin valmistautua kuvauksiin. Yleensä itseltäni löytyy aina ideoita, mutta mielelläni kuuntelen ideoita myös kuvaajalta. Olen myös huomannut, että kuvista kyllä tulee parempia, jos kumpikin on ideasta innoissaan. Tämä onnistuu parhaiten juuri yhdessä suunnittelemalla.

Myös kuvaustilanteessa toivon kuvaajan osaavan ohjata selkeästi. ”Vähän tonne suuntaan” on hyvin hankala ohje toteuttaa. Varsinkin, jollet edes kunnolla näe, mikä on ”toi suunta”. Lisäksi epäselväksi jää, pitääkö liikkua sinne kokonaan vai kenties kääntyä. Ja jos kääntyä, käännänkö koko vartaloa, vyötäröstä ylöspäin, päätä vai kenties vain katsetta. Ja ”vähän”, mitä se sitten kenellekin tarkoittaa…

Liikun mielestäni kameran edessä melko luontevasti, eikä kuvajan tarvitse asetella minua siihen alusta alkaen. Jos kuvaaja kuitenkin haluaa näin tehdä, toivon hänen olevan ohjeissaan selkeä. Lisäksi kuvaaja on kuitenkin se, joka kuvaustilanteessa näkee valmiin asetelman, joten hänen on helpompi hoksata, jos esimerkiksi jalka taittuu istuessa kokonaan pois kuvasta näyttäen hassulta.

Luotettavuus

Jokainen varmasti ymmärtää, että luottamus on näissä piireissä todella tärkeä asia. Jo etukäteen toivon voivani luottaa siihen, että sovituissa aikatauluissa pysytään. Tämä koskee sekä kuvausta että valmiiden kuvien toimistusta.

Lisäksi minun on pystyttävä luottamaan siihen, ettei minusta julkaista sellaista kuvamateriaalia, jota en halua julki. Erityisesti vähäpukeisissa kuvissa se raja on välillä hiuksen hieno. Voi olla, että samasta setistä joku kuva on erittäin tyylikäs ja julkaisen sen itsekin mielelläni sosiaalisessa mediassa, toinen kuva taas onkin ilmeestä tai kuvakulmasta johtuen enemmänkin porno-kategoriaan kuuluva enkä missään nimessä halua sellaista itsestäni julki. Kerron kyllä kuvaajille jo etukäteen olevani näissä asioissa tarkka, ja siksi odotan, että sitä kunnioitetaan myös kuvausten jälkeen.

Kokemus

Kuten niin monessa muussakin hommassa, tässäkin oppii tekemällä. En tietenkään tarkoita, että aloittelevat kuvaajat olisivat kaikki huonoja ja kaikki kokeneet kuvaajat olisivat hyviä. Kuitenkin kokemus tuo usein tiettyä varmuutta tekemiseen.

Itse olen huomannut myös sen, että pelkän kamerankäyttökokemuksen lisäksi kuvaajien ammattitaitoon vaikuttaa kyllä paljon myös se, mitä he ovat kuvanneet. Poikkean itse perinteisestä mallinmuotista, joten saatan olla haastava kuvattava kuvaajalle, jonka aiempi kuvauskokemus on lähinnä pitkien ja hoikkien mallien kanssa. Toisaalta joku saattaa hahmottaa muodokkaampaa naisvartaloa paremmin, vaikka kuvauskertoja olisi aiempaa esimerkkiä merkittävästi vähemmän, jos malleissa on ollut enemmän variaatiota.

Heittäytymiskyky

Olen itse sellainen, joka tykkää suunnittelusta. Siitä huolimatta joskus ne parhaat ideat syntyvät vasta kuvauspaikalla. Siksi toivon myös kuvaajalta tiettyä heittäytymiskykyä, ettei jokin loistava idea jää kokonaan käyttämättä vain siksi, ettei sitä oltu tajuttu suunnitella etukäteen. Varsinkin ulkokuvauksissa tai muuten luonnonvaloa käytettäessä tämä toki onkin ihan itsestäänselvyys. Niihin liittyy niin monta muuttujaa, joihin ei voi itse vaikuttaa. Rantakuvista voi saada huippumakeat, vaikka ennusteen aurinkoa ei näkyisikään vaan sen tilalle tulisi kaatosade.

Erityisesti luonnossa kuvatessa haluan myös välillä inspiroitua miljööstä.
Kuva: Teemu Kivekäs

Moni tuttu kuvaaja varmasti tunnistaakin näistä itsensä. Ainakin tiedän pitäisi!

Olisi kiva kuulla myös kommnetteja sekä kuvaajilta, malleilta että mahdollisilta kuvausasiakkailta. Allekirjoitatko nämä? Lisäisitkö kenties listaan jotain?

Aurinkoista viikkoa!

– Venla

Pari ajatusta editoinnista – Muunneltua totuutta vai totaalia valehtelua?

Teksti ja Kuvat Elsa Wellamo , Kannen kuvassa Emilyylovemodel

”Oi, olis ihanaa et mustakin olis tuollaisia kuvia, mut mun iho on ihan hirveässä kunnossa. Ei tuu onnistumaan.”

Kerron sulle salaisuuden: juuri kukaan ei ole oikeasti ihan niin täydellinen kuin miltä kuvissa näyttää. Joidenkin kuvaajien kuvat toki on ihan realistisia, mutta suurin osa meistä käsittelee otoksiaan ainakin jollain tasolla. Toiset hyvin pinnallisesti: vähän korjataan valkotasapainoa, ehkä poistetaan joku risu tai roskis taustalta häiritsemästä, laitetaan horisontti suoraan ja avot, se oli siinä. Toiset taitavat sitten tuon fantasiamaailman loihtimisen otoksiinsa, joissa kuralätäkössä istuva pikkulapsi onkin lopputuloksessa paratiisin keijukainen. Ja kaikkea tältä väliltä.

Itselleni editointi on kuin taidemaalausprojekti – värikynäleikki. Raakakuva on vasta luonnostelma, nimensä mukaisesti raaka. Joskus olen tyytyväinen ihan vain pieniin muutoksiin, tuollaisiin mitä jo edellä mainitsin. Toisinaan innostun tunneiksi nypräämään ruudun äärellä tunnelmasta toiseen. Varmaa kuitenkin on se, että jokaiselta olen pyrkinyt poistamaan ainakin näkyvät ei-toivotut asiat, kuten finnit, mustat silmänaluset, mustelmat, oreganot hampaiden välistä. Suoristelen eye liner-rajauksia, koitan kiinnitellä irronneita ripsiä, ehostan ja tehostan meikkiä, jos sen on esimerkiksi auringonvalo syönyt kokonaan pois. Onpa tosin niinkin tapahtunut, että oikeanlaisen tunnelman saavuttamiseksi, olenkin korostanut esimerkiksi tummia silmänalusia. Kuten alla olevassa kuvassa.

Tämä oli aikoinaan testikuva alkavalle shootille.. Mielessäni pyöri teemana ”Daughter of hate” ja kun näin testikuvan rakastuin sen sysisynkkään tunnelmaan. Lopulta en tehnyt kuvalle yhtään mitään muuta kuin päinvastaisen eli tummensin silmänalusia vastaamaan teemaa. Mikä onni saada kuvata myös malleja, joiden minuus kestää tämänkin <3 Upea upea upea Jenny

On olemassa sanonta: ”näet kauniina sen, mitä rakastat” ja näin ajattelen minäkin. Siksi en koe editoinnin olevan luonnotonta. Enhän elävässä elämässäkään näe ihmisten suurentuneita ihohuokosia, mutta still-kuvassa ne ovatkin tarjottimella ihan eri tavoin. Kun tapaan ihmisen, havaitsen hänestä ensisijaisesti ihan kaikkea paitsi mustelmaiset sääret. Vasta otettuani kuvan ja katsoessani sitä myöhemmin koneen ruudulta, huomaan paremmin verinaarmuilla olevat skeittarin polvet ja kyynärpäät. Sieltä ne ”virheet” hyppäävät silmille. Käsitän editoinnin siis mallin muokkaamisena sellaiseksi, jollaisena hänet oikeasti näen. Ja siihen lisätään vielä ripaus keijupölyä päälle. Taikaa, koska valokuvaamisessa on aina kyseessä myös pienehkö pako todellisuudesta, satuhetki. Haluan myös mallin itsensä kiinnittävän mieluummin huomiota myönteisiin asioihin ennemmin kuin murehtivan esimerkiksi satunnaista auringossa polttamaansa dekolteeta.

Harvemmin lähden suuriin muodonmuutoksiin kuvamuokkauksissani. En halua liiaksi vääristää enkä peitellä / korostaa ihmisen omaa oikeaa minää. Silmien iirikset saavat olla sen kokoiset, mitä ovat. A-kuppi ei muutu G:ksi. Sen sijaan saatan hehkutella herkkukohtia entisestään: korostaa poskipäitä ja hiusten laineita. Samaa maailmaa siis jatkan, mitä ihmiset meikatessaankin tekevät: korostavat parhaita puoliaan ja jemmaavat niitä vähemmän edullisia. Jatkossa haluan oppia loihtimaan vielä enemmän tarunhohtoa kuviini. Mieluusti istun jälleen tuntitolkulla opiskelemassa, miten kuviin saadaan editin avulla lisää dynamiikkaa. Niinhän ne taidemaalaritkin tekevät. Ikuisella oppimatkalla ja aina nälkä seuraavaan taitoon.

Ilmatar – Tämä oli upea kuva leikittäväksi väriensä keralla. Halusin voimakkaan, sotaisen jumalaisen ja karun värimaailman. Kiitos mielettömän herkulliselle kuvattavalleni Jessika Elolle!

Mitä siis halusin tänään sinulle sanoa: jokainen mallini, jonka näet ainakin minun ottamissani kuvissa, ovat sellaisia jollaisina heidät aidosti näen. Mutta yksikään heistä ei ole päässyt täysin editittä. Joten miksi oletat, että sinunkaan täytyisi olla ”virheetön” otattaaksesi itsestäsikin kauniita kuvia?

Olemme Venlan kanssa toitottaneet papukaijoina tätä ja toitotamme jatkossakin: Olet juuri tuollaisena silmissämme upea ja kuvan arvoinen tänään. Unohda hetkeksi suonikohjut, nuoruusiän akne ja tummat silmänaluset ja mieti, näetkö kenessäkään muussakaan lähimmäisessä moisia ellet niitä tietoisesti etsi?

Suosittelen seuraamaan useita valokuvaajia ja tutkimaan heidän tapojaan kuvata ja editoida. Kun löytyy omaan silmääsi oikeanlainen, ei muuta kuin rohkeasti otattamaan itsestäsi karkkikuvia.

Aurikoista kesää ja hauskoja kuvaushetkiä

Elsa Wellamo