Minäkuvaa – selfiekuplasta kuvaajan näkemykseen?

Teksti: Elsa Wellamo ja kuvat: Annika Marjamäki, Jari E Miettinen, Ville Ruusunen ja Arto Soini. Artikkelikuva nippu selfieitä.

Miten sinä näet itsesi vs. miten muu maailma näkee sinut? Herkullinen ikuisuuskysymys ja jonkin verran aina yllätyksellinen ja erilainen.

Kun suunnittelen kuvaavani ihmisen, haluan ennen kaikkea tallentaa hänen energiansa. En ole kiinnostunut virheettömästä ihosta, suorasta hammasrivistä tai vastaleikatuista hiuksista. Minua ei kiinnosta vaatekaapin sisältö, meikkipohjan kerrokset eikä vyötärönympärys. Mikä sen sijaan kiinnostaa, on voima, herkkyys, henki. Ne kaikki hehkuvat ulospäin vahvemmin kuin mikään kuorrute pinnaltasi. Suurin osa kuvaajista tekee parhaansa napatakseen talteen palan persoonastasi.

Miksi juuri nyt kirjoitan tälläisiä?? Koska olen saanut palautetta parilta mallilta, että he toivoivat minun kuvaavan heitä ennemmin selfien kaltaisina. Miksi ihmeessä haluaisin kuvata ketään vain ennalta määrätystä kulmasta. Siitä ainoasta, josta hän itseään peilikuvana katselee?

Sinä ja minä olemme niin paljon enemmän kuin vain heijasteita peilistä. Enkä myöskään halua kokea olevani selfiekepin jatkopala. Toki on upeaa, kun kuvattava tietää parhaat kulmansa ja auttaa minuakin tavoittamaan ne, mutta ei kai niiden tarvitse ainoita olla?

Ja tämän kirjoituksen kuvitukseksi laitoin luonnollisesti tällä kertaa omia selfieitä ja kuvaajien näkemyksiä minusta niiden ohessa. Selfiet artikkelikuvassa on perinteisesti ”vasurilla” vedettynä yläviistosta ja jutussa kuvaajan ottamat. Mikä rikas maailma meillä onkaan käsillämme, kummassakin puolensa. Ja myönnän: olen minäkin nieleskellyt monen kuvaajan ottaman kuvan kohdalla, et tuli jotain ihan muuta, mitä olin odottanut tai toivonut. Mutta samalla taas erilaista ja siten mielenkiintoisempaa, mitä olisin itse tajunnut ottaa. Ainakin rehellisempää.

Kiitos Ammille upeasta syksyisestä sessiosta!! Avasit monin tavoin silmiäni nähdä minut myös toisenlaisena minuna.

Kuvaaja haluaa ikuistaa sinut juuri siten, miten hän sinut näkee ja kokee. Olet enemmän kuin vain kuoresi. Kun näet peilikuvasi aamulla, kasvot turvonneina, silmäkulmat rähmäisinä, haluamme, että muistat olevasi halutessasi myös ryhdikäs ja komea. Oma vakionäkymäni aamuisin on Ozzy Osbourne. On todella. Ja sydämellinen kiitos omille kuvaajilleni, että se ei ole ainoa päässäni jylläävä minäkuva. En kuitenkaan toivoisi olevani pelkästään se muovifiltterinen iäti makeasti hymyilevä nukkenaama, jonka vakiona otan selfienä. Toki otan: Hiveleehän sekin mieltä, kun ikävuodet vähenee yhdellä säädöllä puolikkaaseen oikeasta ja leukaperät voi muokata mieleisekseen. Mutta maailma ei näe meitä siten!

Model and styling Elsa Wellamo Jari E. Miettinen @jmiettinen.pic.fi

Kuvaaminen on roolileikki, loistava keino etsiä minuuden eri tasoja ja nimenomaan muitakin näkökulmia kuin vain mitä sieltä käsivarren matkan päästä voit tarkastella. Voit olla tänään barbie, perkele, hengetär ja sinä ja kaikkea siltä väliltä. Jokainen todellisia puolia sinusta ja yhtä arvokkaita. Se on myös keino tutkia, millaisia kerroksia itsestä löytyy. Enkä todellakaan tarkoita edelleenkään pelkkää ulkonäköä, vaan persoonan vahvuuksia ja mielenliikkeitä.

Olen saanut ikuistettua ihmisistä ulos hersyvän naurun, alkuun usein puolivahingossa. Näytettyä, miten uskomattoman kauniita he ovat nauraessaan. Yllättävän moni kuvittelee nimittäin näyttävänsä aasilta. Juuri näillä sanoilla ilmaistuna: aasilta. Voiko kukaan oikeassa elämässä, valokuvien tällä puolella kutsua ketään aasiksi, koska tämä on hyväntuulinen ja hänen seurassaan on hauska ja helppo olla? Naura, vaikka hampaasi eivät ole suorat ja rypyt otsallasi painuvat syvemmällle.

Aurinkoinen lauantai. Villellä uusi kamera ja minulla halu saada ihan vain leikkiä. Oli hauskaa ja vapauttavaa. Juuri sellaista, mitä itsekin aina toivon omilla kuvattavillani olevan.

Opi näkemään itsesi muistakin kulmista kuin yläviistosta täydellisessä tällingissä ja vinossa hymyssä. Vaikka se olisikin ”se paras” puoli sinusta. Tuskin haluat antaa maailmallekaan sellaista kuvaa, että olet alituiseen kyykyssä tai kontallasi? Miksi siis näyttäytyä jatkuvasti sellaisena, mitä ei juuri koskaan ole.

Omia lemppareitani aina vain. Kerrankin luovutin täysin ohjista ja annoin kuvaajan viedä. Alusta loppuun. Design & Kuva Arto Soini

Opettelen tätä kaikkea itsekin, ihan joka päivä. Kannustan uskaltamaan tulemaan ulos sieltä selfie-filtterikuplasta aina välillä. Saatamme kaikki yllättyä ja löytää rinnalle jotain vieläkin arvokkaampaa. Mielenkiintoisen, kaikkine rooleinemme rakastetun ja monipuolisen ja ehkä jopa totuudenmukaisemman minän.

Upeita kuvaushetkiä sinulle toivottaen:

Elsa Wellamo

Raskaus ja kehonkuva, mietteitäni raskausviikolla 26

Viime viikolla kirjoitin ajatuksistani liittyen äitiyteen ja kehonkuvaan. Tämänpäiväinen juttu on ikään kuin jatkoa sille. Aihe mietityttää minua erityisen paljon juuri nyt, sillä perheeseemme syntyy kolmas lapsi, toinen minun synnyttämäni, elokuun lopulla. Olen siis tällä hetkellä 26. raskausviikolla.

Tässä toisessa raskaudessa vatsani on kasvanut niin hurjaa vauhtia, että minua katsoessa raskaus ja sen tuomat muutokset kehoon eivät taatusti jää huomaamatta. Itse olen koko ajan kokenut vauvavatsan kasvamisen ihanana ja jännittävänä asiana. Se konkretisoi vauvan odotusta.

Vatsani nyt, raskausviikolla 26

Tässä kohtaa täytyy tosin mainita, että olen ollut hyvin onnekas ja raskauteni ovat olleet helppoja. En ole juurikaan kärsinyt tyypillisistä raskausvaivoista, kuten pahoinvoinnista, selkäkivuista tai voimakkaista harjoitussupistuksista. Painonnousukin on omissa raskauksissani toistaiseksi ollut hyvin maltillista. En siis nyt edes kuvittele voivani kirjoittaa kaikkien, tai edes useimpien, odottavien äitien puolesta. Aion kertoa omista ajatuksistani, ja uskon monen kuitenkin pystyvän samaistumaan ainakin osaan niistä.

Minulle tosiaan raskauden näkymään alkaminen on aina ollut iloinen asia. Olen mielelläni pitänyt vaatteita, jotka korostavat kasvavaa vatsaa. Olen nähnyt itseni kauniina myös rakausaikana. Puolisoni kehuu ulkonäköäni tavallisesti usein ja näin hän on tehnyt myös ollessani raskaana. Tämä varmasti on osaltaan auttanut minuakin suhtautumaan kasvavaan vatsaani entistä myönteisemmin. Vaikka tärkeintä on se, miten itsensä näkee ja kokee, vaikuttaisi ajatuksiini varmasti paljonkin, jos huomaisin mieheni yhtäkkiä suhtautuvan raskauden myötä muuttuvaan ulkomuotooni jotenkin negatiivisesti. On ihanaa kuitenkin kokea raskaudesta huolimatta välillä olevansa myös nainen tai vaimo, ei aina vain odottava äiti.

Tämä kuva on edellisen raskauteni viime metreiltä.
Kuva: Markku Nurminen

Olen kummassakin raskaudessa vältellyt äitiysvaatteiden hankkimista. Varsinkin edellisessä raskaudessa koin, että on turhaa käyttää rahaa vaatteisiin, joita tarvitsee niin vähän aikaan. Tavallaan olen edelleen sitä mieltä, sillä monet vaatteet soveltuvat käytettäväksi sekä odotusaikana (ainakin lähes viimeisille päiville asti) että odotusajan jälkeen. Tietysti on fiksumpaa satsata sellaisiin. Kuitenkin, itse ainakin tykkään kovasti laittautua ja pukeutua kauniisiin vaatteisiin. Siksi uskon, että näkisin kasvavan vatsan välillä melko negatiivisesti, mikäli se rajaisi käytettävissä olevat vaatteet aivan olemattomiin. Hiljattain panostin jopa odotusajan urheiluvaatteisiin. Urheiluvaatteet ovat kuitenkin itselläni käytössä lähes päivittäin, joten tämä oli ehdottomasti hyvä päätös.

Koen olevani tyytyväinen vartaloni ulkonäköön myös raskausaikana. Siitä huolimatta en aina ole ollut tyytyväinen siihen, miten se raskausaikana ”toimii”. Kirjoitin aiemmin etätanssinopetuksesta ja tanssituntien videoimisesta. Tämä on ollut ajoittain aika kova paikka odottavalle äidille, joka on vieläpä aikamoinen pilkunviilaaja. Videolta kaikki kropan virheasennot paistavat silmiin helposti. Omaa tanssiani katsoessa olen myös monesti todennut, että kuvattu pätkä ei näytä samalta, kuin millaiseksi sen ajattelin. Lisäksi muun muassa tasapainon heikentyminen on tuottanut tuskastumisen tunteita välillä. Kokonaisuutta ajatellen nämä ovat aivan pieniä asioita, sisälläni kuitenkin kasvaa uusi elämä. Saavat ne silti välillä turhauttaa. Hetkellisesti saattaa tuntua isoltakin pettymykseltä, kun oma kroppa ei vastaakaan niin kuin on kuvitellut. Pieni asioiden suhteuttaminen on kuitenkin auttanut tähän.

Yhtä kaikki, niin ihana asia kuin raskaus onkin, voi siitä olla ajoittain vaikea nauttia. Raskaus muuttaa sekä kroppaa että mielä, ja joskus muutokset eivät tunnut hyvältä. Haluaisin kuitenkin, että jokainen, joka ei koe itseään sinuiksi raskauden kroppaan tuomien muutoksien kanssa, miettisi, mistä tämä johtuu. Jotkin syyt ovat sellaisia, ettei niihin löydy mitään helppoa parannuskeinoa, raskaus saattaa tuoda sivuvaikutuksena ikäviäkin oireita ja muutoksia ulkonäköön. Jotkin syyt taas saattavat olla sellaisia, että niihin pystyy helposti itse vaikuttamaan, esimerkiksi pienellä vaateinvestoinnilla tai keskustelulla oman puolison kanssa.

Toivoisin, että jokainen odottava äiti saisi kokea olevansa kaunis!

Ihanaa alkavaa viikkoa!

– Venla

Äitiys ja kehonkuva

Kannen kuva: Pekka Innanen

Olen tätä aihetta sivunnut jo aiemmin, mutta koen asian niin tärkeäksi, että se ansaitsee aivan oman kirjoituksensa. Kuten ihmisiä ylipäätään, myös äitejä on hirmuisesti erilaisia. Kuitenkin löytyy muutamia myös omaan kehonkuvaan vaikuttavia tekijöitä, jotka yhdistävät lähes kaikkia äitejä.

Varmasti suurin kehonkuvaan vaikuttava tekijä kaikilla synnyttäneillä äideillä on se, että oma kroppa on muuttunut raskauden myötä. Näihin muutoksiin ei ole voinut paljoakaan vaikuttaa itse, eikä niitä ole voinut etukäteen ennustaa. Terveelliset elämäntavat raskauden aikana pitävät tietysti painonnousun yleensä maltillisena, eikä ylimääräisiä kiloja välttämättä aina ole juurikaan synnytyksen jälkeen. Silti vatsa on yleensä pitkään löysempi ja muhkurainen. On hyvin yksilöllistä, saako raskausaikana raskausarpia, ja kuinka hyvin nämä haalenevat ajan myötä. Ihon repeilyä voi yrittää hillitä säännöllisellä rasvauksella, mutta eivät ne voiteetkaan ihmeisiin pysty. Jos synnytystapana on sektio, jää siitä pysyvä arpi. Tämän jälkeen on myös otettava aikaa leikkauksesta toipumiseen, ja treenamista on syytä lykätä.

Hieman synnytyksestä ja lapsivuodeajasta riippuen palautumiseen saattaa mennä pitkä aika. Vauvavuosi tuo kuitenkin arkeen monta muuttujaa, ja äidin liikunnalisuus ja terveellinen ruokavalio saattavat valitettavasti kärsiä joidenkin näiden muuttujien myötä. Aikaa treenaamiselle ei välttämättä ole. Tai vaikka aikaa olisikin, kiinnostusta ja jaksamista ei ehkä löydykään. Jos unet jäävät jatkuvasti vähäisiksi, ei treenistä palaudu kunnolla ja raskaampi treenaus on syytä laittaa tauolle sen vuoksi. Väsymys myös saa meidät himoitseman sokeria, ja uskonkin monen äidin lisäävän sokerisia herkkuja merkittävästi vauvavuoden aikana. Myös isompien lasten äitien keskuudessa on ihan klassikko hiipiä välillä karkkikaapille, silloin se vain on tehtävä lapsilta salassa.

Ruuhkavuosien keskellä on aika usein kortilla. Parisuhdeajan ja treenin voi onneksi yhdistää.

Yhtä kaikki, jokainen raskaana oleva nainen altistaa kehonsa muutoksille, joita ei itse pysty hallitsemaan. Se on ihanaa ja jännittävä, mutta monia saattaa hieman hirvittääkin. Ja raskauden jälkeen muuttunut elämänilanne saattaa pitää huolen siitä, että ”vauvakilot” kulkevat mukana vielä vuosia viimeisimmän synnytyksen jälkeenkin. Tässä kohtaa on siis erittäin hyvä osata laittaa asiat tärkeysjärjestykseen ja nauttia vauvasta sen sijaan, että murehtisi omaa vartaloaan.

Jossain vaiheessa tämä kuitenkin alkaa mielestäni kääntyä niin, että lapsen saaminen on enää tekosyy omalle laiskuudelle. Kukaan ei varmasti halua syyttää omia lapsiaan omasta huonosta fyysisestä kunnostaan tai ylipainostaan, mutta käytännössä sen kaltainen uhriutuminen on valitettavan yleistä äitien keskuudessa. Toinen ikävä ilmiö, johon me äidit syyllistymme, on omalle kropalle nauraminen. Huumori on toki hyvä väline vaikeiden asioiden käsittelyyn ja itselleen on hyvä osata nauraa. On hyvä kuitenkin tiedostaa, missä menee raja rakastavan kiusoittelun ja väheksyvän itseironian välillä. Äitinä annat kuitenkin lapsillesi mallin siitä, miten omaan kroppaan kuuluu suhtautua ja miten siitä kuuluu puhua.

Kuva: Pekka Innanen

Omassa lähipiirissäni on onneksi paljon aivan ihania ja kannustavia naisia. Kuitenkin välillä muun muassa sosiaalisen median kirjoitteluja seuratessa huomaan, että välillä me äidit unohdamme iloita toistemme puolesta. Viime aikoina mediassa on nostettu paljon esille äitiyden rankkuutta, ja sen myötä esiin on noussut rohkeita äitejä, jotka kertovat avoimesti ja rehellisesti arjestaan ja epätäydellisyydestään. Täydellisen äitimyytin rinnalle on noussut eräänlaisena liikkeenä ”paska mutsi”-ajattelumalli, jonka kautta nimenomaan jaetaan niitä arjen epätäydellisyyksiä. On ehdottoman hyvä asia, että rehellistä vertaistukea on tarjolla, mutta miksi kukaan haluaisi identifioitua paskaksi mutsiksi. Tai eihän kukaan sellaiseen ainakaan pyri. On rohkeaa kertoa myös epäonnistumisistaan, mutta ei kai niitä tarvitse kuitenkaan romantisoida.

Vertaistukea ja lohtua on siis helposti saatavilla, mutta onkin paljon vaikeampaa iloita toisen puolesta. Tunnistatko ehkä itsessäsikin sen, että jättäisit varmasti ihailevan kommentin rohkealle äidille, joka poseeraa vatsamakkaroita puristellen, mutta saattaisit jopa ärsyyntyä toisen äidin postaamasta alusvaatekuvasta, jolla hän iloitsee nopeaa palautumistaan synnytyksen jälkeen. Tällainen reaktio on täysin inhimillinen, mutta jos jäit nyt kiinni, mietithän vielä, mistä ärsyyntymisesi johtuu. Onhan jälkimmäisen kuvan postaaja todennäköisesti nähnyt valtavasti vaivaa ulkomuotonsa eteen, ja eikö juuri kovasta työstä ansaitsisi kehuja.

Miten sitten toivoisin äitien suhtautuvan kehoonsa? Rakkaudella! Armollisesti, mutta rehellisesti. Ymmärtäen, kunnioittaen ja inspiroituen. Jokaisesta makkarasta ja selluliittimöykystä ei tarvitse olla iloinen tai ylpeä, mutta näethän kuitenkin itsesi kauniina ja arvokkaana. Osaathan antaa kehollesi kohteliaisuuden ilman, että sen sävy on sarkastinen. Puhuthan vartalostasi myös ilman vaivaantunutta naureskelua. Uskothan myös itseesi ja mahdollisuuksiisi muokata kehoasi itsellesi vieläkin mieluisemmaksi.

Kuva: Jokke Laine

Ihanaa äitienpäivää!

-Venla

Kevät kontaten tulevi!

Kuvaajalle, joka mieluiten kuvaa luonnonvalolla ja ulkona, kulunut kevät ja sitä edeltävä talveton talvi on ollut melkoista kituutusta. Ei tullut hankea, ei tykkylunta. Kevätkin on hiipinyt varpaillaan. Kelit ja ”tiedätte kyllä mikä” on pitänyt kuvaukset melkolailla vähäisinä. Nippu suunniteltuja mallikuvauksia peruuntui, muutaman kuvasin. Enimmäkseen olenkin suunnannut kamerani kohti perhettä ja lähimmäisiäni. Nyt piti saada hetki jotain ihan muuta, joten läksin kevättä vastaanottamaan.

Ja löysin itseni konttailemasta sitten sammaleikoissa orvokkien kimpussa. Tai tähtäilemästä kirsikankukkia keskustassa. Luonto, hiljaksiin mullasta esiin puskevat kukat ja puiden lehdettömät oksat ovat saaneet korvata mallit. Miten vapauttavaa!! Ei pakkoja onnistua. Kukaan ei odota minulta just nyt mitään. Toisinaan sekin on enemmänkin kuin tervetullutta.

Pehmeä metsäpolku jalkojen alla, kamera olalla. Voin olla kuvaamatta yhtään mitään koko reissuna tai ikuistaa, miten oksat kurkottavat aurinkoon. Kahvi puuttui matkasta. Ens kerralla nappaan senkin kyytiin.

Puoliskoni leikki pallon kanssa. Ja tietenkin kuvasin kuvaajaa, joka kuvaa. Taas 🙂

Uuden lelun kanssa ulkosalla. Arto Soini
Tulos 🙂

Äsken metsässä keksin, kuinka puiden oksat ovat kuin sarvet. Täytyy siis rakentaa oksista kruunu. Mistä mä oikeanlaisiksi oksiksi muutun? Ja samassa oli metsä kaikenlaisia oksia täynnä. Siellä metsän keskellä huomasin jähmettyneeni seisoskelemaan ja tuijottelin vain mielen luomiin sopukoihin. Niihin, joista kumpuaa kipinät tuleviin mallikuvauksiin.

On tehnyt oikein hyvää kohdistaa kamera hetkeksi pois päin totutuista kuvioista. Olla tovi kontallaan ja antaa ajatuksen lipua. Tyhjentää kovalevyltä tilaa uusille visioille tulla.

Aurinkoisia kevättuulia toivottaen!

Elsa Wellamo