Vallitsevan valon kuvaajan salamaleikit

Teksti: Elsa Wellamo Kuvat: Elsa Wellamo ja Jussi Salminen / Afterlife Photography

Koska enimmäkseen kuvaan niin kutsutusti vallitsevalla valolla, ajattelin tänään kirjoittaa pienestä harharetkestäni salaman käytön parissa.

Aloittaessani valokuvaamisen syksyllä 2017, rakensin kotiini lainaksi saamallani kalustolla pienen ja maailmanneksi yksinkertaisimman studion: nippu erilaisia pikkusalamoita, strip light Verkkokaupan alennusmyynnistä, lainakamerani Canon Mark 5d sekä kaikenkarvainen kuoro ystäviä keittiöstudiossa pelleilemässä. Siitä se leikki läks.

Opettelin alkajaisiksi kopioimaan ammattilaisten otoksista valaisutekniikoita. Kahlasin läpi erilaisia kuvia, joista pidin ja yritin matkia niiden valo-olosuhteita.

Pitkäaikainen ystäväni Nina Oranne ensi kertaa kameran edessä, minä ensi kertaa sen takana vastaten kaikesta säädöstä ja asetuksista ja shootin ensimmäinen testikuva.

Sitten ostin viimein oman kameran ja lähdin sen keralla vaihteeksi kuvaamaan vallitsevan valon turvin ulos ja keikoille. Kuvasin artisteja livekeikoilla ja kuvasin ystäviä ulkona tai muuten hyvän valonlähteen lähellä. Huomasin moisen itselleni luontevammaksi tavaksi toimia. Palautin studiokaluston ystävälleni enkä oikeastaan edes kaivannut moista laitteistoa enää ollenkaan.

Joten joulukuusta 2017 tähän päivään saakka olen siis kuvannut vain ja ainoastaan sillä valolla, mitä tilanteessa valmiiksi kulloinkin löytyy. Kyllä, aika rajoittavaahan se on, kiitos pitkän pimeän vuodenajan! Mutta pidän siitä, että niin malli kuin kuvaajakin voi liikkua alkuun vapaasti ja kun hyvä tunnetila / asento löytyy, malli pysyy paikoillaan ja minä pyörin ympärillään etsien kulmia, joissa kuvata. Tuollaisessa toiminnassa salaman jatkuva uudelleen sijoittelu rajoittaisi liiaksi ja katkaisisi flown. Ja muuten säädän kameraani sen mukaan, millaiset olosuhteet kulloinkin ovat. Repaleinen pilvitaivas, kuinka hankala saatat olla!

No, tässä pari viikkoa sitten Salmisen Jussi ehdotti, että kuvattaisiinkos siten, et tällä kertaa hän itse olisi kameran edessä. Ja lisäksi toisi mukanaan kainaloon mahtuvan salama & softbox-settinsä ja tutustuttaisi samalla minua takaisin lisävalon maailmaan. Sama setti siis, minkä näppäryyttä olin itse fiilistellyt, kun olimme aiemmin kanssaan kuvanneet horroria sysisynkässä tihkusateisessa marrasmetsässä.

Tuolloin kuvatessamme oli täysin pilkkopimeää enkä nähnyt missä Jussi kameroinaan oli. Suunnistin katseella ääntä kohti, intuitiolla tunnustellen missä mies ja kamera. Ja ihastuin välittömästi valoon ja kameran kykyyn tallentaa noin tarkasti pimeydessä. Mukanamme oli Routa Designin seppämestari Kirsi Vahtera ja hän piteli kännykän taskulamppua mallivalona. Kirsin käsialaa on muuten kuvassa ylläni olevat takorautaiset korut ja upea marraskruunu.

”Saatan manata sut alle musta mullan tai nostaa alta sen.”
Kuva: Jussi Salminen
Kruunu & Korut: Routa Design

Nyt sitten vaihdettiin puolia Jussin kanssa: minä siirryin kameran taakse ja Jussi sen eteen. No mitäkä ehmettiä! Olen tottunut katsomaan kuvaustilanteessa, miten valo laskeutuu mallin iholle, kasvoille, vaatteille. Millaiset varjot syntyvät juuri tässä hetkessä. Vallitsevan valon ja varjojen mukaan maalaan mielessäni tulevaa kuvaa. Mutta nyt kameran ruudulla oleva kuva olikin yhtäkkiä täysin erilainen, mitä mielessäni olin äsken paljain silmin mallintanut. Tämän olin menneissä parissa vuodessa unohtanut kokonaan. Että se mitä näet nyt ilman salamaa, on jotain ihan muuta kuin mitä se tulee olemaan kuvan oton jälkeen. Tovi meni tätä makustellessa.

Enkä itseasiassa voi millään väittää, että olisin ollut pelkästään haltioissani tilanteesta. Kuva syntyi ruudulle niin täysin eri tavoin kuin vallitsevalla valolla otettuna. Okei, me myös kuvasimme ihan tarkoituksella mahdollisimman yksinkertaisella kattauksella ja vähällä säädöllä. Uusioalkajalle iisillä setillä. Eli meillä ei ollut mallivaloa käytössä, eikä apukäsiä tällä kertaa. Tarkoitus oli ottaa rennosti tuntumaa kummallekin vieraampaan aiheeseen. Onnistumisprosentti sata! Muutaman laukaisun jälkeen aloin pääsemään jyvälle. Ja pidin näkemästäni.

Mutta se mikä oli makeaa salaman kanssa oli se, että kuvasta puuttui vakiokaverini: kohina. Ja opin, että salaman kanssa toiminnan kuuluu olla suunnitellumpaa ja hitaampaa, mutta samalla valonlähde on kuitenkin paremmin hallittavissa. Aivan eri maailma, täysin!

Kotona sain kaivettua kuvista esiin yllättävänkin paljon yksityiskohtia, jotka itse tilanteessa näyttivät pikimustilta. Että sikäli ihan puolensa tässäkin tavassa kuvata on. Harmillista, että helmikuisen parkkihallin betoniseinien hohkaava kylmyys vei nopsaan sormet toimintakyvyttömiksi ja oli pakko jättää leikki lyhyeen. Saatiin kuitenkin mitä tilattiin: Jussille kuvaa ja minulle kokemusta salaman kanssa.

Ja lopuksi oli pakko päästä edes hetkeksi omalle mukavuusalueelle, vallitsevaan valoon. Otimme siis just ennen pois lähtöä tämän ihan pelkällä parkkihallin omilla loisteputkilla.

Nasta kokeilu, onhan se jatkettava toistekin keinovalon kanssa leikkimistä. Mut ei ihan niin yksselitteinen, mitä odotin. Ei kerta studiokuvaajaksi tee, mutta nälkä kyllä jäi. Onhan tästä opettava koppia jatkossakin.

Kiitos TAAS Jussi, kanssasi on aina mahtavaa saada kuvata ja opetella uusia juttuja ja erityisesti tämä aivomyrskyilyn määrä… Never stop the madness!!

Kannustan taas menemään ja tekemään asioita, jotka ei ole valmiiksi vahvuuksia tai ennestään tuttuja. Erinomaisia kuvauksia!

Toivottaen Elsa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *