Mistä kaivan inspiraationi kuviin?

Teksti ja kuvat: Elsa Wellamo ellei toisin mainita

Kannen kuva: Arto Soini

Valehtelisin, jos väittäisin vihaavani kauneutta..
Valehtelisin, jos väittäisin, ettei kuvan voimaannuttava vaikutus kiinnosta. Tietenkin kiinnostaa!!! Mut kumpikaan edellä mainituista syistä ei yksinään riittäisi motivoimaan aina vain ja uudestaan tarttumaan kameraan tai lähtemään sen eteen malliksi. Kauneus pelkällään on tylsää ja voimaannuttava valokuvaus yksin henkisesti liian raskasta, täytyy olla muutakin.

Tänään kerron omista inspiraationlähteistäni niin kuvaajan roolista käsin kuin myös mallin silmin. Vaikka useimmiten viihdyn nimenomaan kuvaajana, niin fakta on, että suurimman osan visioistani olen alunperin suunnitellut itselleni malleiltavaksi. En tietenkään pidä niistä kynsin hampain kiinni, vaan sopivan mallin kohdalla toteutetaankin se hänen kanssaan. Kummin vain, kunhan ruutu saadaan napattua. Ideoita on muutenkin kupoli turvoksissa ja lisää tulee enemmän kuin ehdin toteuttamaan.

Valokuvaaminen on ensisijaisesti irtiotto arjesta. Ei ehkä juuri kuvaustilanteessa, koska se harvemmin on mitään muuta kuin arkista organisointia, mallin ohjeistusta ja vaikka kaiken onkin tarkoitus olla ensisijaisesti hauskaa kummallekin, on se silti 100 prosenttista läsnäoloa. Todellisuuspako tapahtuu ajatusprosessissa ennen kuvaamista sekä edittipöydällä ja lopulta, kun kuva on valmis.

Anna Gramm – Jenkkityyliin kasarijumppa-karkkina itsensä visioimana. Malli suunnitteli kuvauksen hengen ja mä enemmän kuin mielelläni läksin moista kanssaan toteuttamaan. Kuvan inspiraationa toimi ulkopuolelta tullut Bruce Springsteenin biisi ”Dancing in the dark”

Olen kiinnostunut ihmisistä. Ihan tavallisista ja arkisista ihmisistä, heistä, joista olisi ihana olla edes joskus ”joku tosi makee tai äree tyyyppi” Vilpittömästi olen sitä mieltä, että jokainen ihminen on kuvan arvoinen.

Siinä hetkessä, kun huomaat vääntäneesi uraa sen parikymmentä vuotta, muutaman muksun, tulleesi arkielämän ja fysiikan lakien kampittamaksi ja nuoruuden särmät on loiventuneet niin henkisesti kun fyysisesti, ni sanos, mikä nostattaa hyvää mieltä, voimia ja uskon takaisin omiin vahvuuksiin yhtä tehokkaasti, kuin vaikkapa kuva ”Minusta sellaisena kuin haluaisin olla?”

Vahvimpia inspiraation lähteitäni ovat seikkailut eri minuuksien parissa. Jokainen meistä kantaa persoonassaan monenlaisia kerroksia: On sankaria, on herkkää, on mielikuvitushahmoa, on sensuellia, vahvaa, surullista, synkkää, luontoyhteyteen kaipaavaa. Sitten löytyy minän vastakohtina esimerkiksi painajaisia tai vaikkapa räiskyvää erotiikkaa. Miksi olla vain hyvis, jos voi olla kerrankin kunnon pahis?

”Nevö forget Kieltolaki 1919-1932”
Viktor Falck feat. Arto Soini Saatiin päähämme kuvata ”salakuljettaja Viktoria” sarjana siellä täällä eri tilanteissa. Tässä ollaan kesämökin naapurustosta löytyvällä navetalla. Alkujaan Idea lähti tuosta kamalan värisestä paidasta…

Aihe on seikkailu, jolla ei tarvitse olla mitään kosketusta todelliseen persoonaan, mutta joku tunne, kosketuspinta siihen tulee kuitenkin kyetä liittämään, vaikka näyttelemällä uskottavasti. Laimea tunneyhteys ei kiehdo. Jos aiot potkaista, potkaise kunnolla.

Mitä tahansa siis, paitsi ”nättiä” tai ”ihan kivaa.” Jos täytyy mainita joitain asioita, mistä en ole millään muotoa inspiroitunut, niin muoti tai arki. Ne ei kiinnosta. Ei myöskään liika rekvisiitta tai maski, varsinkin, jos ne on tehty ainoastaan tyhjän persoonan kuoreksi eikä tukemaan jo olevaa.

Arto Viktorina jälleen. #thuglife #badass #pirtuonparasta

Ammun itseäni ehkä seuraavalla lauseella polveen, mutta malli, jonka visiot kulkevat pelkkä rekvisiitta/meikki edellä siten, että kuvassa esiintyy lopulta sieluton klooni noin tuhannen muun kaltaisisensa keskellä, ei napostele sitten pätkääkään. Pese naamas, katsellaan sitten, mitä sen alta löytyy. Minä olen kiinnostunut sinusta. En siitä, mitä Killstar, Wish tai NYX myy.

Rekvisiittaa toki on aina mukana jotain, kyllähän niillä on oma vahva osuutensa onnistuneeseen lopputulokseen. Ja meikkejä, jos tarvitaan. Ne ovat ikäänkuin muistuttamassa / vahvistamassa kuvaustilanteessa tunnetta ”kuka tai mikä mä tänään oon”. Olen myös huomannut, et lopputuloksesta usein voidaan ne miekat ja meikit jopa ottaa pois ja kuva toimisi silti. Koen onnistuneeni ohjaajana / kuvaajana / mallina, jos lopputuloksesta näen, että persoona ja asenne ovat kylliksi vahvat kantamaan tunnelmaa ilmankin moisia.

JA SE ON SE JUTTU! Sen mä haluan kuvissani nähdä. Aitouden kaiken läpi.

Emilia Ex Raapaisu alleviivaamaan edellä mainittua: On aivan sama, mitä rekvisiittaa kantaa mukanaan tai ei mitään, powerissa löytyy. Vasemman puoleinen kuva on BTS-materiaalia. Eli Behind The Scenes. Emilia on vasta matkalla spottiin, mut miten kukaan voisi välttyä kuvaamasta mitään näin coolia? Niin just, ei mitenkään. Halusin yybernaiselliselle Emilialle kontrastiksi hivenen äijyyttä Clint Eastwood-hengessä.

Vision välähdyshetki vaatii usein muutaman minuutin tuijotuksen tyhjyyteen, lähipiirini ovat nähneet tämän tapahtuvan. En todellakaan ole henkisesti lähimaillakaan. Ja sitten alkaa hillitön papatus, kädet huitoo, mieli laukkaa lokaatioissa, keliolosuhteissa enkä ole ollenkaan vakuuttunut, että kuulijat pysyy kyydissä. Se on ihana tunne, antaa mielen lennellä omia reittejään valmiiseen ruutuun, jonka haluan toteuttaa. Luova hulluus, käytetty sanonta, mutta erittäin osuva. Tila, missä kaikki on mahdollista.

Rouhea ja rohkea ja supernaisellinen <3 Tätä ruutua olin pyöritellyt päässäni huomattavan kauan, kunnes Mirva Behm tuli ja otti vision haltuun. Suvereenisti!

Tällä nimenomaisella hetkellä, kun ulkona on enimmäkseen synkkää kylmää ja märkää haluaisin kuvata suohon hukutetun morsiamen, joka ei hyväksy jo tapahtunutta kohtaloaan, vaan nousee ylös takaisin ryvettyneenä elävänä kuolleena. Yllään vanhanaikainen puhvihihainen, mahdollisesti pitsinen, yksinkertainen, mutta juhlava valkoinen puku, riekaleina ja osittain mädäntyneenä. Kynnenaluset likaisina, hiukset on joskus olleet kauniisti asetellut, kukkaseppelekin niiillä ehkä oli, mutta nyt kaikki on sekaisin. Hän on selkeästi ollut joskus henkeäsalpaavan suloinen, viaton ja toiveikas tulevaisuuden suhteen, mutta joku perkeleenperkele tuli väliin. Rumankaunis kiehtoo aina. Paaaaaaljon mielenkiintoisempaa kuin pelkkä suloisuus.

Tuutko kuvaamaan minut tälläisenä painajaisena vai lähdetkö itse kuvattavaksi? Lupaan, että me kastutaan ja palellaan ja räkä roikkuu ja mutaiset helmat liimaantuu sääriin, mut tylsää meillä ei ainakaan ole ja se kuva… Luultavimmin mitä tahansa paitsi ”ihan kiva.”

Ja muutenkin, heitäs ilmoille ajatusleikkiä: Kuka olisit, jos saisit valita? Millaisen kuvan haluaisit, jos kukaan ei jarruttaisi eikä epäonnistumisen riskiä ole.

Minä mustana leskenä… Kuvan otti Netta Malm Inspiraatiot kulki käsi kädessä kummallakin. Itse halusin kuvaani mustaa pitsiä ja suoniini pahaa verta, Netta visioi loput. Kaboom, love it! Kiitos Netta <3

Makeita ja inspiroivia ideointihetkiä! Luovaa hulluutta, anna mennä… Objektiivin tuolla puolen kaikki on mahdollista.

Terveisin Elsa Wellamo

PS. Ensi kerralla käsittelen kuvaustilanteita itsessään: Matkaa visiosta toteutukseen. Jos pulla käy, ja sopiva kuvaaja/malli osuu suozombiemorsian-visioon (joka on todella avoin) ehkä kirjoitan sen käänteet auki. Ei voi tietää, kaista on auki kaiken tulla.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *