Valokuvaus ja mallina toimiminen soveliaisuussääntöjen viidakossa, osa 2

Venlan ajatuksia

Kannen kuva: Tuomas Mäkelä

Näissä odotuskuvauksissa vatsa haluttiin tuoda esiim mahdollisimman hyvin
Kuva: Tuomas Mäkelä

Blogimme edellisessä tekstissä Elsa pohti erilaisia tähän harrastukseen ja ammattiin liittyviä soveliaisuussääntöjä ja sitä, miten itse näitä toteuttaa tai jättää oteuttamatta. Tänään jatkan samasta aiheesta, omasta näkökulmastani.

Olen huomannut, että mikäli kuva on vähän erilainen, osa yleisöstä pitää sitä loistavana ja osa kritisoi. Aina. Olisi todella vaikeaa lähteä toteuttamaan itseään kuvien muodossa samalla miettien jokaista kritiikin aihetta, jonka joku saattaa kuvassa nähdä. Silloin joutuisi väkisinkin keskittymään ihan etunenässä juurikin muiden miellyttämiseen ja omaa luovuuttaan tulisi rajata reilusti. Ja kun itselläni harrastajana päätarkoitus on nimenomaan itseilmaisu, katoaisi aika lailla pointti koko hommasta.

Ihan kaikkiin vastaan tuleviin säännöstöihin siitä, millaisia kuvia saisin julkaista, en siis millään tavalla edes yritä sopeutua. Siitä huolimatta olen hyvin tarkka siiä, mitä julkaisen. Haluan kuvien edustavan minua, ja on tärkeää, että itse voin seistä niiden takana täysin. Minullakin on monta roolia. Sen lisäksi, että olen harrastajamalli, olen myös muun muassa äiti, vaimo, isosisko, tanssinopettaja ja ravintovalmentaja. Vaikka tietyssä määrin roolit pysyvätkin erillään, olen kuitenkin sinut sen kanssa, että kaikkia tekemisiäni arvioidaan näiden roolien kautta. Tietysti näin! Huomattavasti hankalampaa onkin sitten pohtia, millaiselta minun tulisi vaikka tanssinopettajana näyttää tai millaisia kuvia äiti-ihminen voi itsestään julkaista.

Näitä teemoja pohtiessa monelle varmaan tulee ensimmäisenä mieleen sellainen ajatus, että puhutaan juuri vähäpukeisuudesta. Siitä, kuinka paljastavia kuvia on ok julkaista. Tämä onkin erityisesti sosiaalisessa mediassa yksi iso asia, joka tulee ottaa huomioon, mikäli kuvia siellä julkaisee. Lisäksi aihe on kyllä myös sellainen, joka puhututtaa ihmisiä todella paljon, ja viime aikoina se onkin päätynyt ihan iltapäivälehtien otsikoihin saakka. Itselleni vähäpukeisuus tai jopa alastomuus valokuvassa on vain yksi visuaalinen elementti. Tämä yksinään ei millään lailla määritä kuvaa, tai sitä mitä se edustaa.

Odotuskuviin alastomuus tuo ihanaa herkkyyttä ja luonnonläheisyyttä
Kuva: Tuomas Mäkelä

Haluan pitää itseäni jonkinlaisena roolimallina, vieläpä hyvänä roolimallina. Tästäkin syystä olen erittäin tarkka siitä, millaisissa kuvissa poseeraan. Olen kyllä poseerannut myös täysin alasti, mutta silloin kuvaajan kanssa on aina sovittu tarkat pelisäännöt siitä, millainen lopputuloksen tulisi olla. Aina ollaan tavoiteltu kaunista ja taiteellista lopputulosta, ei pornoa. Siinä, missä moni varmaan jo olisi valmis tuomitsemaan äitihenkilön itsestään julkaisemat alastonkuvat täysin sopimattomiksi kuvia edes näkemättä, itse taas kieltäytyisin arvoihini vedoten monistakin kuvausaiheista, jotka saattaisivat olla yleisesti hyväksyttävämpiä. Esimerkiksi tupakkaa en suostuisi kuvassa pitämään.

Alastomuus on tietysti kiehtovaa ja säväyttävää, joskus kuvassa voimakeinokin. Kuitenkin toivoisin, ettei siihen keskityttäisi liikaa, varsinkaan negatiivisessa mielessä. Tästä aiheesta minulla olisi valtavasti sanottavaa, kuulette siitä varmasti myöhemmin lisää. Nyt tyydyn sanomaan, että ennemmin selittelen sitä, miksi julkaisin itsestäni alastonkuvan somessa kuin sitä, miksi haukuin näin tehnyttä naista. Jälkimmäistä en toki onneksi ole tehnytkään, sillä en kyllä keksisi yhtään hyvää selitystä moiselle käytökselle. Hyvä roolimalli ei nostata itseään haukkumalla muita, päinvastoin.

Koen, että hyvin pitkälti jokainen saa määrittää taiteensa suhteen omat rajansa. Näitä kannattaa kuitenkin jokaisen tahollaan miettiä tarkasti, ja varautua valintojaan välillä selittelemäänkin. On myös hyvä arvioida, kenen mielipiteillä on itselle merkitystä. Omalla kohdallani tällä hetkellä se henkilö on aviomieheni. Tosin hän usein lähinnä ihmettelee, jos jonkin kuvan julkaisun kohdalla jään miettimään. Yksikään kuva ei siis ole jäänyt kiinni hänen sensuuriinsa. Koen kuitenkin, että hänen sanallaan on painoa, ja suhtautuisin vakavasti siihen, jos hän ei haluaisi minun jotain tiettyä kuvaa jukaisevan.

Kuva: Tuomas Mäkelä

Ulkopuolisten mielipiteitä kuvista on niin paljon kuin on katsojiakin, ja suuri kritiikin määrä saattaa jopa kertoa onnistumisesta. Omalla ilmaisullaan ei saa puolustella toisten satuttamista tai loukkaamista, se lienee varmasti selvää. Lisäksi tietyissä yhteisöissä, kuten sosiaalisen median kanavissa, on tietyt säännöt, joita niissä tulee noudattaa. Tämän ulkopuolella kuitenkin jokainen on varmasti oikeutettu julkaisemaan juuri sellaisia kuvia kuin haluaa, eikö vain!

Ihanaa heinäkuun jatkoa!

-Venla

Valokuvaus ja mallina toimiminen soveliaisuussääntöjen viidakossa, osa 1

Elsan ajatuksia

Teksti ja kuvat: Elsa Wellamo

Kannen kuva: Arto Soini
Malli: Elsa Wellamo

Kun aloitin valokuvaamisen ja malleiluni pari vuotta sitten, en tullut ajatelleeksi, miten isoja eroja suvaitsevaisuudessa vallitseekaan eri ihmisryhmien, kulttuurien ja sukupolvien kesken. Millaisia rajoja soveliaisuuden suhteen yhteisön sisällä koetaan puolin ja toisin.

Tästä aloitamme kirjoittamaan yhdessä Venlan kanssa isompaa kokonaisuutta. Paloittelemme omia kokemuksiamme ja ajatuksiamme aiheen suhteen tuleviin blogeihimme ainakin muutaman viikon ajan. Ja tänään starttaan kirjoittamalla oman mikrokosmokseni eli ainokaisen napani ympäriltä.

Muistan kuinka ensi kertoja lähtiessäni kuvaamaan, mallini kysyi millaisia vaatteita hän pukisi ylleen ja minä mietin, mitä haluan kuvalta ja miten vaatteet tukevat hänen persoonaansa. Hitusen myöhemmin huomasin kuinka moni tuntui kuorruttavan itsensä monimutkaisen rekvisiitta/vaatevuoren alle ja se taas tukahdutti oman intoni kuvata. Älkää ymmärtäkö väärin: rakastan rekvisiittaa ja asusteita. Elän karkkikauppakaikkeuden keskellä, jossa joka nurkassa on poronsarvia, harakankalloja, takorautaisia käätyjä ja kruunuja ja vaatekomeroni pursuaa kilometreittäin erilaisia kankaita. Silti koitan pitää rekvisiitan määrän kuvaustilanteessa sellaisena, että se ei peitä mallin persoonaa. Rekvisiitta on mauste, ei koko soppa. Poikkeuksiakin tietenkin nähdään!

Pian löysin luonnosta itselleni luontevimmat lokaatiot ja tämän myötä normivaatteet muodostuivat enemmänkin esteiksi tai ne johtivat huomiota kauemmaksi mallista itsestään. Pikkuhiljaa kuvani olivatkin lähestulkoon vaatteitta otettuja tai ainakin hyvin vähissä sellaisissa, mielikuvitushahmoissa. Sama tapahtui itsellenikin, kun minä toimin vuorostani mallina. Tuntui luonnollisemmalta ”pukea” päälle pelkkä pitsiriekale kuin farkut ja huppari. Sain olla yhtä ympäröivän luonnon kanssa.

Malli: Tiina Kareinen IG: Tiinakaroliin

Tämä osittain yllättäväkin alastomuus tai vähäpukeisuus johti seuraavaan kysymykseen: kenellä on ”oikeus” rajoittaa millaisissa kuvissa esiinnymme? Kuka määrittelee sen, mitä kaikkea on sopivaa näyttää julkisesti ja mikä kuuluu ainoastaan kotialbumiin. Onko se puoliso, työnantaja, omat vanhempamme, työkaverimme, lapsemme, naapurin rouva vai yhteiskunta kokonaisuudessaan vai jääkö päätös yksin omille hartioillemme? Mitä siitä seuraa mahdollisesti lähimmillemme, ovatko he ylpeitä meistä vai joutuvatko häpeämään.

Itselleni tämä riippuu täysin siitä, mitä kuvalta halutaan ja mikä on teema. Olen monesti sanonut, etten vedä käsijarrusta juuri koskaan. Aina mennään mallin asettamien rajojen sisällä. Kuitenkin niin, että meillä on kummallakin mukava olla. Minen arastele kuvata rankkojakaan aiheita, kuten kauhua, BDSM:ää tai vaikkapa mielenterveyteen liittyviä aiheita. Sen sijaan pornografia, teeskentely, raaka väkivalta ja halpa seksityrkkyys… Niitä en koe omiksi jutuikseni sitten en niin mitenkään päin, en kummallakaan puolella objektiivia.

Etsin ennemmin kuviini estetiikkaa, tarinaa, luontoyhteyttä ja tunteita laidasta laitaan. Kun sitten viimein itse olin kameran edessä syntymäasussani (artikkelikuva) ja mietin onko moisia sopiva julkaista, ymmärsin, että ainoat keiden mielipiteitä kuuntelen ja kunnioitan ovat omat lapseni ja puoliso. Huomasin, että jos lähden yhtään pidemmälle puntaroimaan sovinnaisuusrajoja, sen riitasointuisemmaksi ne kävivät. Toiset kannustivat ja toiset kauhistelivat. Päätin siis pidättäytyä täysin omassa arviointikyvyssäni korkeintaan lähimpiäni kuunnellen.

Otin omaksi ohjenuorakseni myös sen käytännön, että se, mitä en pystyisi itse julkaisemaan, en odota myöskään muilta. En pyydä mallia menemään tilanteeseen, johon en myös itse pystyisi menemään. Haluan olla reilu tai ainakin pyrin siihen. Joskus taas huomaan, että mallini ovat rohkeampia kuin minä olisin vastaavasti. Ja myönnän, että he rohkaisevat samalla ravistelemaan omia ennakkoasenteitani. Monet malleistani ovatkin jollain tapaa esikuviani. Heidän ennakkoluulottomuutensa ruokkii omaa uskoani ja luottoa siihen, mitä voin ja mitä ”saan” tehdä. Isojakin oivalluksia ollaan koettu yhdessä tuolla pusikoissa puolin toisin.

Malli: Jessi Aaltonen / IG Luontosielu

Olen 45-vuotias ja kahden teini-ikäisen äiti. Olen urheiluhieroja, laulaja, kuvaaja ja amatöörimalli. Käytettävissäni on siis monta erilaista viitekehystä, mikä on sopivaa ja mikä ei – myös niissä piireissä, jotka ei valokuvamaailmaa tunne yhtään. Ja kiitos tämän: ymmärrän erittäin hyvin myös, mitä kamerani eteen asettuvat mallini mahdollisesti ajattelevat.

Miten tämä näkyy arjessa perheen kesken? Kuvausharrastuksen myötä koin aiempaa tärkeämmäksi saada kasvatettua ainakin omat lapseni sekä suvaitsevaisiksi että rohkeiksi asettamaan omat rajansa nimenomaan heille itselleen sopiviksi. Etteivät he liiaksi kuuntele eivätkä myötäile muiden mielipiteitä tai vaatimuksia, vaan osaavat perustella ainakin itselleen mihin suostuvat ja mihin eivät. Ja erityisesti, millaisena he näkevät minäkuvansa ja miten uskaltavat tuoda sen eri puolia esiin.

Olemme puhuneet heidän kanssaan lukemattomia tunteja itsekunnioituksesta ja arvostuksesta. Rakkaudesta omaa itseä kohtaan ja siitä, miten yksipuolista ja osittain vaarallistakin kauneusihannetta maailmalta tarjotaan. Myös siitä, kuinka yhteisön hyväksyntää haetaan osin kyseenalaisinkin keinoin ja siitä, mikä on totta ja mikä ei. En olisi osannut näin spesifisti lähestyä asiaa ennen kuin aloitin harrastukseni valokuvaamisen parissa. Yhteisön rajat on tehty toisinaan ravisteltaviksi ja toisinaan turvaksi. Meidän on itse osattava päättää kumpi palvelee meitä paremmin.

Näistä pian lisää, seuraavaksi kuullaan Venlan ajatuksia aiheesta!

-Elsa Wellamo-

Kuinka valmistaudun kameran eteen kuvaustauon jälkeen

Odotan jo innolla kesän kuvauksia, joita onkin nyt useammat sovittuna. Edellisen kerran olin kameran edessä helmikuussa eli siitä on jo aikaa. Alta löytyy muutamia seikkoja, joita huomioin nyt erityisesti kuvaustauon jälkeen. Nämä toimivat kuitenkin hyvinä vinkkeinä myös ihan ensimmäisiin kuvauksiin suunnatessa. Oli tavoitteenasi sitten aloittaa harrastus tai työ mallina tai ihan vain kertaluontoisesti ikuistaa kaunis olemuksesi ammattilaisen toimesta.

Viimeisimmät kuvaukseni. Näissä oli jo onnellisesti pulla uunissa, mutta kuvat pyrittiin ottamaan niin, ettei tätä vielä huomaa.
Kuva: Krista Riitinki

Jonkin verran kuvauksiin on aina hyvä valmistautua. Erityisesti, jos ne ovat selkeästi eri tyyliset, kuin mihin aiemmin olet tottunut. Omassa tilanteessani tietysti myös raskaus vaikuttaa asiaan paljon. On hyvä miettiä poseerauksia hieman tavallista tarkemmin etukäteen, sillä tulevissa kuvauksissa halutaan vatsaa nimenomaan korostaa, kun normaalisti kaikki ylimääräinen sillä seudulla halutaan piiloon. Eli vanhat luottoposet eivät nyt kelpaakaan.

Eilen mieheni otti lomareissulla kuvan minusta, ja asettelin kädet mielestäni kauniisti korostamaan vastsaa. ”Näyttää siltä kuin kaivaisit sut housuja” tuli kommentiksi ensimmäiseen tarjoamaani poseen. Viimeistään silloin tajusin, että ennen tulevia kuvauksia on hyvä harjoitella hetki itsekseen peilin edessä tai pyytää miestä kuvaamaan vähän lisää.

Tässä tämä mainitsemani ”housujen kaivelu -kuva”. Kieltämättä, alemman käden asento voii olla parempi.

Vastaava tilanne voi kuitenkin olla monesta muustakin syystä. Poseerauksia on siis aina välillä hyvä vähän päivittää, varsinkin, jos edellisistä kuvauksista on pitkä aika. Ilman raskauttakin kropan malli on saattanut muuttua tai ehkä ikä on tuonut lisää itseluottamusta, ja aiemmin vältellyt poset ja kuvakulmat miellyttävätkin nykyään silmää. Ja onhan se nyt mukava saada erilaisia kuvia! Sama pätee myös ilmeisiin. Niitäkin on hyvä harjoitella peilin edessä tai vaikka selfieitä ottaen. Valokuvassa on muutenkin niin monta palikkaa, joiden täytyy osua kohdalleen, jotta sekä kuvaaja ja malli ovat tyytyväisiä. Harha-askelia on siis hyvä minimoida. Joskus toki jäljestä voi tulla priimaa ihan vahingossa, yleensä taustalla on kuitenkin harjoitusta ja ammattitaitoa.

Poseerausten lisäksi myös kuvausympäristöä kannattaa suunnitella ja mahdollisesti myös testailla. Nyt raskaana ollessa minun otettava huomioon esimerkiksi se, ettei tasapaino ole ihan ennallaan. Tavallisesti koikkeloisin mielelläni mitä erikoisemmissa luonnon tarjoamissa paikoissa tai kiipeäisin vaikka puuhun. Nyt kaikki tämä ei ole mahdollista. Ympäristöön valmistautuminen voi joissain tilanteissa tarkoittaa myös ihan käyntiä kuvauspaikalla tai vastaavassa ympäristössä. Vesikuvauksiin ei välttämättä kannata lähteä, jos talviturkki on vielä heittämättä.

Laittautuminen toki on tehtävä aina erikseen jokaiseen kuvaukseen, mutta tähänkin kannattaa valmistautua hyvissä ajoin, jos edellisistä kuvauksista on aikaa. Vaikka paino olisi pysynyt suunnilleen samana sitten viime käyttökerran, kannattaa kuvausvaatteet kuitenkin vielä kokeilla läpi ennen kuvausta, alusvaatteita myöden. Jos kuvauksiin on suunniteltu tietynlaisia poseerauksia, kannattaa niitä testailla myös kuvausvaatteet yllä. On turhauttavaa sekä mallille itselleen että kuvaajalle, jos vaatteet eivät toimikaan toivotulla tavalla, saati sitten, jos asu ei istukaan mallille.

Myös vaatteiden siisteys kannattaa tarkistaa vielä vaikka edellisenä päivänä. Onpahan itselleni kyllä kerran käynyt niinkin, että olin edellisenä iltana jo ottanut kuvausvaatteet esiin ja aamupäivän aikana mekkoon oli ilmestynyt sormiväritahra. Onneksi huomasin tämän ajoissa ja ehdin vielä putsata tahran ja kuivata mekon kuvauksia varten.

Jos arjessa ei tule meikattua, tai ainakaan käytettyä kaikkia kuvauksiin suunniteltuja meikkejä, kannattaa meikkien tilanne tarkistaa hyvissä ajoin ennen kuvauksia. Itse joudun ainakin nyt tuleviin kuvauksiin hankkimaan uuden meikkipohjan, sillä iho on päivettynyt jonkin verran kesän aikana ilman meikkiä kulkiessa. Onneksi tajusin tämän ajoissa, enkä vasta kuvauksiin meikatessa. Omista meikkaustaidoista riippuen, pitkän tauon jälkeen myös koemeikki saattaa olla tarpeen. Itse ainakin aion toteuttaa tämän.

Toivottavasti muillakin on ihania kesäkuvauksia suunnitteilla! Tiedän, etten ole ainoa, joka on pitänyt kevään taukoa.

Aurinkoista viikkoa!

– Venla

Millaisen mallin kanssa teen mielelläni yhteistyötä

Teksti ja Kuvat: Elsa Wellamo Kannen kuvassa Mirva Behm

Edellisessä kirjoituksessamme Venla kertoi, millaisiin asioihin hän kiinnitää huomiota valitessaan kuvaajia. Siksipä tänään ajattelin paneutua myös hiukan siihen, mitä itse toivon vastaavasti malleiltani.

Osa kuvauksistani on palkallista toimintaa, jolloin toimin luonnollisesti täysin asiakaspalveluhenkisesti enkä sitä kautta omaa mallia kohtaan juuri suurempia ”vaatimuksia” kuin sen, että sovimme ennalta selkeästi, mitä hän haluaa minun kuvaavan. Ja, että antaa myös vapauden tehdä parhaani toivotun tuloksen eteen.

Osa kuvauksistani taas on vapaa-ajalla tapahtuvaa harrastushenkistä toimintaa, niin kutsuttua TFP-yhteistyötä. Se perustuu nimensä ”Time For Photos” mukaisesti ajan vaihtoon. Malli tuo kuvaan persoonansa, kokemuksensa, ideansa ja panoksensa vaihtarina minun vastaavalle. Puhun tänään siis nimenomaan tällaisten kuvausten hengessä tapahtuvasta yhteistyöstä, millaisten mallien kanssa mieluiten toimin. Toki moni seuraava asia on sellainen, joka kannattaa asiakassuhteessakin olevan lukaista:

Avoimuus, toiveet, rajoitteet ja pelot:

Toivon, että minulle kerrotaan jo suunnitteluvaiheessa avoimesti ja rohkeasti toiveista ja ideoista. Olen helposti innostuva ihminen ja se parasta valokuvaamisessa onkin, kun inspiraatio tarttuu ja ruokkii kummankin luovuutta. Avoimuuden yksi tärkeimmistä puolista on se, että kerrotaan jo ennalta, mitä oikeasti halutaan kuvattavan. Ei sinne päin. Kerrotaan se todellinen toive, vaikka se saattaisi tuntua alkuun nolohkoltakin. Voi olla kurjaa tai jopa kiusallista, jos se pulpahtaakin ”yllärinä” vasta kuvaushetkellä pinnalle eikä sitä syystä tai kolmannesta voi toteuttaa ollenkaan. Toki pikkuylläreitä tulee ja niitä on kiva toteutella, mutta isommissa haaveissa voi tilanne olla toinen.

Haluan myös kuulla mahdolliset pelot ennalta. Tilanne on erittäin hankala esimerkiksi silloin, jos olemme yhdessä sopineet kuvaavamme luonnonhelmassa seminudea ohueen kangaspalaan pukeutuneena ja paikan päällä paljastuukin, että malli ei kykene minuuttiakaan olemaan paljain varpain panikoimatta.

Ymmärrän toki vaikkapa käärmepelon, se on itsellänikin vakava. Todelliset riskit otetaan aina huomioon, mutta toistuva hokeminen kuinka kamalaa kaikki on, on raskas paikka kenelle tahansa ja voi lopulta pilata koko shootin hengen. Tällöin koen, että kaikki kuvaamiseen varaamani aika ja positiivinen energia valuu muualle kuin minne oli aluperin tarkoitus. Pieni tsemppi onnistuu toki luontevasti ja on ok, mut mallillakin on oltava oma tahtotila ja kyky keskittyä kuvaamiseen. Jos malli haluaa itsestään kuvan sammaleikossa, hänen täytyy pystyä siinä tovi poseeraamaan. Nämä kaikki itse lokaatioon tai muuten tilanteeseen liittyvät ahdistukset ja pelot kuulen mielelläni ennalta. Eihän kuvaajankaan oleteta menettävän hermojensa hallintaa mutapohjan takia, miksi se olisi suotavaa mallille? Kerro ennalta, et inhoat moista, ni mennään muualle kuvaamaan.

Myös sen, jos toisten ihmisten mahdollinen läsnäolo häiritsee, kuulen mielelläni etukäteen. Monesti lokaatiot ovat julkisia paikkoja, joten ihan kaikkialla ei kutsumattomiltakaan silmäpareilta voi välttyä. Tämän otan luonnolllisesti huomioon myös. Toisia ei ujostuta istahtaa alastomana kivelle keskelle koskea, vaikka selän takana on nippu kalastajia siimat solmussa. Toinen taas hermostuu, kun pitäisi vaihtaa toppi toiseen tummennettujen lasien takana, auton takapenkillä, tyhjällä parkkipaikalla. Kerro näistä, yhteisten sopimusten mukaisesti kuvataan hyvässä hengessä.

Tämä ihanuus sen sijaan heittäytyi täysin spontaanisti virran ja sifongin vietäväksi ja saimme aikaan nipputolkulla synkkiskarkkia. Sara Strömmer seireeninä.

Kyky heittäytyä suunnitelmasta toiseen:

Kuvaan vain vallitsevalla valolla ja miljöössä, joten tilanteisiin liittyy usein paljon yllärimomentteja. Maaperän ja rakennusten muodot, taustat, sääolosuhteet sun muut saattavat keikauttaa suunnitelmat ihan toisaalle. Siksi arvostan mallin kykyä heittäytyä uuteen kuin myös joustavuutta osata irrottaa toviksi toiveistaan, tai ainakin löysentää niitä. Aina ei alkuperäinen käsikirjoitus toteudu, mutta sen sijaan saattaa syntyä jotain vielä makeampaa. Ja alkuperäisenkin idiksen voi toteuttaa seuraavien shoottien listalla.

Studio-olosuhteissa vastaavia muutoksia ei tule yhtä usein, se on vakaampi vaihtoehto kaikin tavoin heille, jotka haluavat tehdä asiat juuri kuten suunniteltu on. Meidän tuolla luonnossa / miljöössä missä lie olemmekin, on kyettävä menemään enemmän tilanteen mukaan. Siksi se on itselleni spontaanina ihmisenä mieluisampi tapa toimia.

Epämukavien olosuhteiden sietokyky:

Teen omalta osaltani toki parhaani, jotta kuvattavalla on hyvä olo niin henkisesti kuin fyysisestikin. Mutta se ei ole yksin minun harteillani. Luonnonhelmassa tulee toisinaan epämiellyttäviäkin yllätyksiä: vesi on kylmää, muta märkää, puolukkavarvikko ja kuusenrunko raapii, tuulessa palelee ja aurinko paistaa silmiin. Tämä kaikki on hinta siitä, että me saamme sen napakymppiosuman. Myös minä palelen kanssasi siellä: kiipeän jonnekin, mikä pelottaa, makaan mahallani jossain, mikä sotkee. Luultavimmin juoksen paljain säärin siellä missä sinäkin. Vedessä varsinkin, oli siellä hiekkapohja tai mutaripulilöllöä.

En odota malliltani mitään ylenpalttiset rajat ylittävää, en fyysistä kipua enkä varsinkaan mitään, mikä riskeeraisi turvallisuuden. Silti jonkin verran epämiellyttävää oloa ja itselle entuudestaan vierasta asiaa täytyy kyetä kestämään. Melkein aina tuolla luonnossa joku edellä mainituista ällötyksistä toteutuu. Useimmiten ainakin kylmä. Ja märkä.

Kärsivällisyys ja asenne:

Joskus oikean kuvakulman ja asennon löytymiseen menee aikaa. Kameran säätöjä muutellaan keliolosuhteiden ja kuvakulmien myötä koko ajan. Mallin täytyy toisinaan kyetä olemaan hankalissakin asennoissa tovin tai muistaa, miten löytää äsken otettu asento uusiksi. Meillä on useasti persukset puutuneet ja selät krampanneet, mut asenne ei hyydy. Etenkään, kun tiedetään kumpikin, että tulos on kaiken sen pinnistämisen väärtti.

Kannen mallina toiminut Mirva Behm on loistava esimerkki tästä artikkelin alussa. Tuota tuolikuvaa otettaessa käytössämme oli juuri mailleen laskeva aurinko ja pirnatun hankala tuoli, jolla olla. Kiitos Mirvalle, jonka selkälihakset todellakin kramppasivat ottohetkellä. Asenne sen sijaan ei.

Ollakseen Ilmatar, Tuulen jumalatar uskomattoman uljas Jessika Elo tanssi purevan tuulen ja sifongin keralla 567 laukaistun kuvan verran, melkein tunnin siis. Huusin moneen kertaan ”kestätsä vielä?” ja tämä vain nyökkäsi ja jatkoi tanssiaan kalliolla. Saimme kanssaan moneen moneen eri tunnelmaan ja sävyyn yhdet parhaista ottamistani kuvistani koskaan. Kiitos olet ihan mieletön!!

Luotettavuus:

Julkaistaan vain niitä kuvia, jotka olemme yhdessä sopineet julkaistavaksi eikä milloinkaan previkoita / esimerkkikuvia ja raakileita, jotka on mallin valittavaksi lähetetty. Ei muokata uusiksi valmiiksi editoituja kuvia muilla filttereillä eikä niitä rajailla omin päin ellemme ole erikseen tästä sopineet.

Voidaan luottaa toisiimme myös palautteen annossa. Kerrotaan avoimesti, jos mitään lisätoiveita on ja erityisesti jos jokin ei ole mennyt, kuten toivottua. Haluan kuulla palautetta eikä sen tarvitse olla aina pelkästään hyvää. Myös rakentava palaute on tervetullutta. Esimerkiksi, jos edittini ei mallin silmään toimikaan, tai olen ohittanut jonkun hänelle tärkeän asian, niin mieluummin haluan luottaa siihen, että se kerrotaan suoraan.

Olisi kurjaa, jos kuva jäisi mallin puolelta julkaisematta vain, koska en ymmärtänyt mustien silmänalusten tai suupielen vieressä olevan ilmerypyn olevan hänelle niin herkkä kohta. Itsekin mallina toimiessani usein pelkään, että kuvaaja loukkaantuu, jos en pysty hyväksymään hänen valitsemaansa kuvaa julkaistavaksi. Tai mietin, olenko liian vaativa, jos sanon suoraan, etten pidä siitä, että terävöitys pahensi kuivan ihon ryppyjä ja näytän 85-vuotiaalta 45-vuotiaan sijaan. Pelkään, että minut leimataan hankalaksi akaksi, jos en toisinaan hyväksy kaikkea. Mutta samaan aikaan myös kuvaajan roolissa tuntuisi kurjalta laittaa aikaa kuvaedittiin sellaiseen otokseen, joka jää pölyttymään koneen uumeniin vain, koska mallin mielestä hänellä on siinä liian pyöreät posket.

Säästä mun aikaa ja sano rohkeasti, ettet tykkää, jos et tykkää jostain. Se ei haittaa. Tai pelasta jo käytetty aika: ”Ihana kuva muuten, mut huomasitko, et mun sääreen jäi mustelma, otatko sen pois.” Ei kerrassaan ole mikään ongelma tämä. Mut se on ongelma, jos se jäi häiritsemään sinua.

Marraskuun paikkeilla oli parkkihallissa hyytävän kylmä, kun kuvasimme Akin kanssa mieskalenteriin matskua.. Ihan superhauska kuvattava, mukava ja palautteet kulkee puolin toisin jouhevasti. Kesä olis täällä, josko miehen saisi taas kameran eteen, kun on kerrankin lämmintä.

Ulkopuolisten henkilöiden, kissojen ja koirien tuominen kuvaustilanteeseen:

Täysin sovittavissa oleva asia. Useimmiten en henkilökohtaisesti halua TFP-kuvaushetkeen ystäviä enkä puolisoita mukaan. Mutta en tokikaan tuota täysin kiellä. Syy, miksen heitä halua, on se, että läsnäolonsa usein saattaa vaikuttaa yllättävillä tavoilla siihen, miten malli kanssani kuvatessa käyttäytyy. Kyseisen pänkkäpäisyyteni perustan toisaalla kokemiini tilanteisiin. Tiedän, mitä läheisen ihmisen läsnäolo voi tuoda mukanaan. Hän onkin tilanteessa yhtäkkiä vaikka vaimo, ei malli.

Esimerkiksi teatteritreeneihin osallistuva lapsi ei välttämättä uskalla näytellä rooliaan rähjäävänä menninkäisenä ollenkaan, jos jompi kumpi vanhemmista seuraa harjoituksia vierestä. Jos vanhemman on oltava paikalla, hän odottaa treenitilojen ulkopuolella. Samoista syistä ohjaisin mukaan otettavan tukihenkilönkin itse kuvaustilanteen ulkopuolelle tai valjastaa assariksi. Hang aroundiksi en ketään tahdo sivustalle roikkumaan. Kannattaa siis varautua siihen, että hän pääsee pitelemään reflaa ja juoksentelemaan jeesusteipin ja hiuslakan kanssa ympäri metiköitä.

Tukihenkilö turvana?

TFP-kuvauksia teen mieluiten heidän kanssaan, joille kamerani eteen astuminen ei ole maailman pelottavin asia. Tämä on minulle vapaaehtoinen ja luova harrastus. Ja mitä turvallisuuteen tulee: Yhtä lailla minuakin saattaa arveluttaa omasta puolestani. Mitä, jos ennaltasovitussa lokaatiossa odottaa joukko rautaputkilla varustettuja korstoja ja mä löydän itseni tajuttomana jorpakosta ilman autonavaimia, kamerakalustoa ja hampaita?

En lähde kuvaamaan sellaista, jota pidän niin epäluotettavana tai uhkaavana, että sinne tarvitaan puoliso varmistamaan turvallisuutta. Ja ennenkuin joku huutaa: ”sähän kuvaat vain naisia!” Enimmäkseen kyllä, koska heitä löytää helpoiten, mutta enenevässä määrissä myös miehiä. Ja toisaalta: Eikös naiset ole niin kutsutusti ”syötteinä” juuri loistavia? Vai olenko katsonut liikaa elokuvia… Ehkä maybe, mutta kun huudamme kuorossa ”tietenkin naisen pitää saada ottaa tukihenkilö mukaan”, moniko ajattelee sitä näin päin? Saanko minäkin kuvaajana ottaa tukihenkilön? Tai kenen ylipäätään pitäisi saada ottaa tukihenkilö mukaan? Nämä on asioita, joista toivoisin asiallista keskustelua suuntaan jos toiseen.

Enimmäkseen tukihenkilöitä ilmeisesti otetaan mukaan boudoir / nudekuvauksiin, mikäli olen oikein ymmärtänyt. Korjatkaa, jos olen väärässä! Jos ne on tulevaisuuden toiveaiheita, voimme tutustua toisiimme alkuun kuvaten vaikkapa ihan vaatteillakin. Pilkkihaalareillakin saamme aikaan varmasti mielenkiintoista settiä ja malli saa rauhassa arvioida, olenko sellainen kuvaaja, jonka kanssa voi pyörähtää joku toinen kerta sifongissa.

Jokainen malli on minulle tärkeä myös jatkon kannalta. En halua ajatella ketään ”kertakokemuksena” vaan näen mallit ennemminkin mielenkiintoisina persoonina, joiden kanssa yhteistyölle olisi mahdollisesti tulossa jatkoakin. Tutustutaan rauhassa, useimmiten niistä seuraavista sessioista näkeekin kuinka tuttuus näkyy myös tulosten kehittymisessä. Malli oppii mun tapani ohjata ja minä hänen puoliaan.

Lapset, kissat ja koirat.

Kiitos ei, ei ainakaan yllättäen. Sovitusti toisinaan, riippuen siitä, mitä tehdään, mut enimmäkseen ei. Minulla tuppaa nuo lokaatiot olemaan sellaisia, joissa harvoin on turvallista liikkua paljain tassuin ja lasten läsnäollessa malli harvoin pystyy keskittymään täysin kuvaamiseen itse.

Olen niuho ja haluan vaalia omaa vapaa-aikaani, johon TFP-kuvaus kuuluu. Minäkään en marssita päiväkoti-ikäisiä mukanani shoottiin. Sen sijaan assarintarpeeseen saatan pyytää mukaan vaikkapa mieheni, joka on valokuvaaja itsekin, jos se on mallille ok. En myöskään loukkaannu, jos malli kieltää tämän läsnäolon.

Lumoava Pinksu. Kanssaan kuvatessamme meillä oli Arto apukätenä mukana. Isosti avuksi oli hämärän metsälammen luona, että saimme ilta-aurinkoa taiottua upean faunattaren kasvoille.

Kuvaaminen on kuin paritanssia: Kummankin panos yhtä tärkeä, meillä ei olisi kuvia ilman toisiamme. Ollaan avoimia, reiluja ja kannetaan omat luovat hulluutemme areenalle. Annetaan ja otetaan samassa suhteessa, niin kyllä sieltä useimmiten syntyy jotain taianomaista.

Kesän kuvauskarkkeja innolla odottaen!!!!!

Elsa Wellamo

Millaisen kuvaajan kanssa teen mielelläni yhteistyötä

Kansikuva: Timo Westerberg

Viime aikoina tekstini ovat olleet enemmänkin pohdiskelevia, sillä olen pitänyt kuvauksista taukoa. Osittain syynä on ollut raskaus, osittain korona. Nyt alan kuitenkin pikkuhiljaa aktivoitumaan mallina ja muutamat kuvaukset on jo kesälle sovittuna. Niinpä päätin kirjoittaa tällä kertaa siitä, millainen on mielestäni hyvä kuvaaja.

Jonkin verran odotuksiini tietysti vaikuttaa se, millaisesta yhteistyöstä on kyse. Mikäli olen palkannut kuvaajan, odotan hänen olevan kuvaustilanteessa myös asiakaspalvelijana. Käytännössä tämä saattaa tarkoittaa joko kykyä ottaa tilanne haltuun tai toisaalta kykyä toimittaa minulle juuri sellaiset kuvat kuin olen tilannut. Tärkeä taito on myös osata lukea, kumpaa näistä haluan. Useinhan se on jotain noiden väliltä. Kaikkea vastuuta ei toki voi tästä kuvaajan harteille sälyttää vaan tietysti myös asiakkaana pyrin esittämään toiveeni mahdollisimman selkeästi.

Uusia kuvia odotellessa jaan kuvia vuosien varrelta. Tässä yksi, joka edelleenkin kuuluu ehdottomasti suosikkikuviini.
Kuva: Mikko Saxlund

Jos taas kyseessä on TFCD-yhteistyö tai itselleni palkallinen keikka, silloin kuvaaja hoitaa lähtökohtaisesti oman tonttinsa, ja itse hoidan omani. Tietysti hyvä ilmapiiri on aina jokaisen vastuulla, mutta varsinaista rohkaisua tai tsemppaamista en näissä tapauksissa kuvaajalta odota. Jos jokin kuvausaihe olisi itselleni sen verran vaikea, että tätä kaipaisin, palkkaisin mieluummin itselleni kuvaajan kyseisiin kuvauksiin. Silloin voin odottaa hänen olevan tilanteessa minua varten.

Kuvaukset ovat minulle pääasiassa mukava harrastus, ja mieluiten sitä tietysti harrastaa yhdessä mukavien ihmisten kanssa. Mitään turhaa säätöä ja vääntämistä ei varmasti kukaan vapaa-aikaansa halua. Olen ollut onnekas ja saanut kuvata yhdessä monien taitavien ja mukavien kuvaajien kanssa. Joidenkin kanssa tietysti synkkaa paremmin kuin toisten, mutta mitään aivan horror-kokemuksia ei itselleni onneksi vielä ainakaan ole tullut vastaan.

Viimeisimpiä kuvauksiani ennen taukoa. Seuraavat kuvaukset Kristan kanssa ovatkin jo suunnitteilla.
Kuva: Krista Riitinki

Millaisia piirteitä sitten arvostan valokuvaajissa?

Selkeä viestintä

Jos kuvaajalla on jokin visio, haluan kuulla sen. Jos oma ideani on aivan tuhoon tuomittu kuvausteknisestä näkökulmasta, haluan kuulla sen. Selkeä viestiminen asioista jo kuvausta suunnitellessa antaa paremmat mahdollisuuden kummallekin valmistautua kuvauksiin. Yleensä itseltäni löytyy aina ideoita, mutta mielelläni kuuntelen ideoita myös kuvaajalta. Olen myös huomannut, että kuvista kyllä tulee parempia, jos kumpikin on ideasta innoissaan. Tämä onnistuu parhaiten juuri yhdessä suunnittelemalla.

Myös kuvaustilanteessa toivon kuvaajan osaavan ohjata selkeästi. ”Vähän tonne suuntaan” on hyvin hankala ohje toteuttaa. Varsinkin, jollet edes kunnolla näe, mikä on ”toi suunta”. Lisäksi epäselväksi jää, pitääkö liikkua sinne kokonaan vai kenties kääntyä. Ja jos kääntyä, käännänkö koko vartaloa, vyötäröstä ylöspäin, päätä vai kenties vain katsetta. Ja ”vähän”, mitä se sitten kenellekin tarkoittaa…

Liikun mielestäni kameran edessä melko luontevasti, eikä kuvajan tarvitse asetella minua siihen alusta alkaen. Jos kuvaaja kuitenkin haluaa näin tehdä, toivon hänen olevan ohjeissaan selkeä. Lisäksi kuvaaja on kuitenkin se, joka kuvaustilanteessa näkee valmiin asetelman, joten hänen on helpompi hoksata, jos esimerkiksi jalka taittuu istuessa kokonaan pois kuvasta näyttäen hassulta.

Luotettavuus

Jokainen varmasti ymmärtää, että luottamus on näissä piireissä todella tärkeä asia. Jo etukäteen toivon voivani luottaa siihen, että sovituissa aikatauluissa pysytään. Tämä koskee sekä kuvausta että valmiiden kuvien toimistusta.

Lisäksi minun on pystyttävä luottamaan siihen, ettei minusta julkaista sellaista kuvamateriaalia, jota en halua julki. Erityisesti vähäpukeisissa kuvissa se raja on välillä hiuksen hieno. Voi olla, että samasta setistä joku kuva on erittäin tyylikäs ja julkaisen sen itsekin mielelläni sosiaalisessa mediassa, toinen kuva taas onkin ilmeestä tai kuvakulmasta johtuen enemmänkin porno-kategoriaan kuuluva enkä missään nimessä halua sellaista itsestäni julki. Kerron kyllä kuvaajille jo etukäteen olevani näissä asioissa tarkka, ja siksi odotan, että sitä kunnioitetaan myös kuvausten jälkeen.

Kokemus

Kuten niin monessa muussakin hommassa, tässäkin oppii tekemällä. En tietenkään tarkoita, että aloittelevat kuvaajat olisivat kaikki huonoja ja kaikki kokeneet kuvaajat olisivat hyviä. Kuitenkin kokemus tuo usein tiettyä varmuutta tekemiseen.

Itse olen huomannut myös sen, että pelkän kamerankäyttökokemuksen lisäksi kuvaajien ammattitaitoon vaikuttaa kyllä paljon myös se, mitä he ovat kuvanneet. Poikkean itse perinteisestä mallinmuotista, joten saatan olla haastava kuvattava kuvaajalle, jonka aiempi kuvauskokemus on lähinnä pitkien ja hoikkien mallien kanssa. Toisaalta joku saattaa hahmottaa muodokkaampaa naisvartaloa paremmin, vaikka kuvauskertoja olisi aiempaa esimerkkiä merkittävästi vähemmän, jos malleissa on ollut enemmän variaatiota.

Heittäytymiskyky

Olen itse sellainen, joka tykkää suunnittelusta. Siitä huolimatta joskus ne parhaat ideat syntyvät vasta kuvauspaikalla. Siksi toivon myös kuvaajalta tiettyä heittäytymiskykyä, ettei jokin loistava idea jää kokonaan käyttämättä vain siksi, ettei sitä oltu tajuttu suunnitella etukäteen. Varsinkin ulkokuvauksissa tai muuten luonnonvaloa käytettäessä tämä toki onkin ihan itsestäänselvyys. Niihin liittyy niin monta muuttujaa, joihin ei voi itse vaikuttaa. Rantakuvista voi saada huippumakeat, vaikka ennusteen aurinkoa ei näkyisikään vaan sen tilalle tulisi kaatosade.

Erityisesti luonnossa kuvatessa haluan myös välillä inspiroitua miljööstä.
Kuva: Teemu Kivekäs

Moni tuttu kuvaaja varmasti tunnistaakin näistä itsensä. Ainakin tiedän pitäisi!

Olisi kiva kuulla myös kommnetteja sekä kuvaajilta, malleilta että mahdollisilta kuvausasiakkailta. Allekirjoitatko nämä? Lisäisitkö kenties listaan jotain?

Aurinkoista viikkoa!

– Venla

Pari ajatusta editoinnista – Muunneltua totuutta vai totaalia valehtelua?

Teksti ja Kuvat Elsa Wellamo , Kannen kuvassa Emilyylovemodel

”Oi, olis ihanaa et mustakin olis tuollaisia kuvia, mut mun iho on ihan hirveässä kunnossa. Ei tuu onnistumaan.”

Kerron sulle salaisuuden: juuri kukaan ei ole oikeasti ihan niin täydellinen kuin miltä kuvissa näyttää. Joidenkin kuvaajien kuvat toki on ihan realistisia, mutta suurin osa meistä käsittelee otoksiaan ainakin jollain tasolla. Toiset hyvin pinnallisesti: vähän korjataan valkotasapainoa, ehkä poistetaan joku risu tai roskis taustalta häiritsemästä, laitetaan horisontti suoraan ja avot, se oli siinä. Toiset taitavat sitten tuon fantasiamaailman loihtimisen otoksiinsa, joissa kuralätäkössä istuva pikkulapsi onkin lopputuloksessa paratiisin keijukainen. Ja kaikkea tältä väliltä.

Itselleni editointi on kuin taidemaalausprojekti – värikynäleikki. Raakakuva on vasta luonnostelma, nimensä mukaisesti raaka. Joskus olen tyytyväinen ihan vain pieniin muutoksiin, tuollaisiin mitä jo edellä mainitsin. Toisinaan innostun tunneiksi nypräämään ruudun äärellä tunnelmasta toiseen. Varmaa kuitenkin on se, että jokaiselta olen pyrkinyt poistamaan ainakin näkyvät ei-toivotut asiat, kuten finnit, mustat silmänaluset, mustelmat, oreganot hampaiden välistä. Suoristelen eye liner-rajauksia, koitan kiinnitellä irronneita ripsiä, ehostan ja tehostan meikkiä, jos sen on esimerkiksi auringonvalo syönyt kokonaan pois. Onpa tosin niinkin tapahtunut, että oikeanlaisen tunnelman saavuttamiseksi, olenkin korostanut esimerkiksi tummia silmänalusia. Kuten alla olevassa kuvassa.

Tämä oli aikoinaan testikuva alkavalle shootille.. Mielessäni pyöri teemana ”Daughter of hate” ja kun näin testikuvan rakastuin sen sysisynkkään tunnelmaan. Lopulta en tehnyt kuvalle yhtään mitään muuta kuin päinvastaisen eli tummensin silmänalusia vastaamaan teemaa. Mikä onni saada kuvata myös malleja, joiden minuus kestää tämänkin <3 Upea upea upea Jenny

On olemassa sanonta: ”näet kauniina sen, mitä rakastat” ja näin ajattelen minäkin. Siksi en koe editoinnin olevan luonnotonta. Enhän elävässä elämässäkään näe ihmisten suurentuneita ihohuokosia, mutta still-kuvassa ne ovatkin tarjottimella ihan eri tavoin. Kun tapaan ihmisen, havaitsen hänestä ensisijaisesti ihan kaikkea paitsi mustelmaiset sääret. Vasta otettuani kuvan ja katsoessani sitä myöhemmin koneen ruudulta, huomaan paremmin verinaarmuilla olevat skeittarin polvet ja kyynärpäät. Sieltä ne ”virheet” hyppäävät silmille. Käsitän editoinnin siis mallin muokkaamisena sellaiseksi, jollaisena hänet oikeasti näen. Ja siihen lisätään vielä ripaus keijupölyä päälle. Taikaa, koska valokuvaamisessa on aina kyseessä myös pienehkö pako todellisuudesta, satuhetki. Haluan myös mallin itsensä kiinnittävän mieluummin huomiota myönteisiin asioihin ennemmin kuin murehtivan esimerkiksi satunnaista auringossa polttamaansa dekolteeta.

Harvemmin lähden suuriin muodonmuutoksiin kuvamuokkauksissani. En halua liiaksi vääristää enkä peitellä / korostaa ihmisen omaa oikeaa minää. Silmien iirikset saavat olla sen kokoiset, mitä ovat. A-kuppi ei muutu G:ksi. Sen sijaan saatan hehkutella herkkukohtia entisestään: korostaa poskipäitä ja hiusten laineita. Samaa maailmaa siis jatkan, mitä ihmiset meikatessaankin tekevät: korostavat parhaita puoliaan ja jemmaavat niitä vähemmän edullisia. Jatkossa haluan oppia loihtimaan vielä enemmän tarunhohtoa kuviini. Mieluusti istun jälleen tuntitolkulla opiskelemassa, miten kuviin saadaan editin avulla lisää dynamiikkaa. Niinhän ne taidemaalaritkin tekevät. Ikuisella oppimatkalla ja aina nälkä seuraavaan taitoon.

Ilmatar – Tämä oli upea kuva leikittäväksi väriensä keralla. Halusin voimakkaan, sotaisen jumalaisen ja karun värimaailman. Kiitos mielettömän herkulliselle kuvattavalleni Jessika Elolle!

Mitä siis halusin tänään sinulle sanoa: jokainen mallini, jonka näet ainakin minun ottamissani kuvissa, ovat sellaisia jollaisina heidät aidosti näen. Mutta yksikään heistä ei ole päässyt täysin editittä. Joten miksi oletat, että sinunkaan täytyisi olla ”virheetön” otattaaksesi itsestäsikin kauniita kuvia?

Olemme Venlan kanssa toitottaneet papukaijoina tätä ja toitotamme jatkossakin: Olet juuri tuollaisena silmissämme upea ja kuvan arvoinen tänään. Unohda hetkeksi suonikohjut, nuoruusiän akne ja tummat silmänaluset ja mieti, näetkö kenessäkään muussakaan lähimmäisessä moisia ellet niitä tietoisesti etsi?

Suosittelen seuraamaan useita valokuvaajia ja tutkimaan heidän tapojaan kuvata ja editoida. Kun löytyy omaan silmääsi oikeanlainen, ei muuta kuin rohkeasti otattamaan itsestäsi karkkikuvia.

Aurikoista kesää ja hauskoja kuvaushetkiä

Elsa Wellamo

Minäkuvaa – selfiekuplasta kuvaajan näkemykseen?

Teksti: Elsa Wellamo ja kuvat: Annika Marjamäki, Jari E Miettinen, Ville Ruusunen ja Arto Soini. Artikkelikuva nippu selfieitä.

Miten sinä näet itsesi vs. miten muu maailma näkee sinut? Herkullinen ikuisuuskysymys ja jonkin verran aina yllätyksellinen ja erilainen.

Kun suunnittelen kuvaavani ihmisen, haluan ennen kaikkea tallentaa hänen energiansa. En ole kiinnostunut virheettömästä ihosta, suorasta hammasrivistä tai vastaleikatuista hiuksista. Minua ei kiinnosta vaatekaapin sisältö, meikkipohjan kerrokset eikä vyötärönympärys. Mikä sen sijaan kiinnostaa, on voima, herkkyys, henki. Ne kaikki hehkuvat ulospäin vahvemmin kuin mikään kuorrute pinnaltasi. Suurin osa kuvaajista tekee parhaansa napatakseen talteen palan persoonastasi.

Miksi juuri nyt kirjoitan tälläisiä?? Koska olen saanut palautetta parilta mallilta, että he toivoivat minun kuvaavan heitä ennemmin selfien kaltaisina. Miksi ihmeessä haluaisin kuvata ketään vain ennalta määrätystä kulmasta. Siitä ainoasta, josta hän itseään peilikuvana katselee?

Sinä ja minä olemme niin paljon enemmän kuin vain heijasteita peilistä. Enkä myöskään halua kokea olevani selfiekepin jatkopala. Toki on upeaa, kun kuvattava tietää parhaat kulmansa ja auttaa minuakin tavoittamaan ne, mutta ei kai niiden tarvitse ainoita olla?

Ja tämän kirjoituksen kuvitukseksi laitoin luonnollisesti tällä kertaa omia selfieitä ja kuvaajien näkemyksiä minusta niiden ohessa. Selfiet artikkelikuvassa on perinteisesti ”vasurilla” vedettynä yläviistosta ja jutussa kuvaajan ottamat. Mikä rikas maailma meillä onkaan käsillämme, kummassakin puolensa. Ja myönnän: olen minäkin nieleskellyt monen kuvaajan ottaman kuvan kohdalla, et tuli jotain ihan muuta, mitä olin odottanut tai toivonut. Mutta samalla taas erilaista ja siten mielenkiintoisempaa, mitä olisin itse tajunnut ottaa. Ainakin rehellisempää.

Kiitos Ammille upeasta syksyisestä sessiosta!! Avasit monin tavoin silmiäni nähdä minut myös toisenlaisena minuna.

Kuvaaja haluaa ikuistaa sinut juuri siten, miten hän sinut näkee ja kokee. Olet enemmän kuin vain kuoresi. Kun näet peilikuvasi aamulla, kasvot turvonneina, silmäkulmat rähmäisinä, haluamme, että muistat olevasi halutessasi myös ryhdikäs ja komea. Oma vakionäkymäni aamuisin on Ozzy Osbourne. On todella. Ja sydämellinen kiitos omille kuvaajilleni, että se ei ole ainoa päässäni jylläävä minäkuva. En kuitenkaan toivoisi olevani pelkästään se muovifiltterinen iäti makeasti hymyilevä nukkenaama, jonka vakiona otan selfienä. Toki otan: Hiveleehän sekin mieltä, kun ikävuodet vähenee yhdellä säädöllä puolikkaaseen oikeasta ja leukaperät voi muokata mieleisekseen. Mutta maailma ei näe meitä siten!

Model and styling Elsa Wellamo Jari E. Miettinen @jmiettinen.pic.fi

Kuvaaminen on roolileikki, loistava keino etsiä minuuden eri tasoja ja nimenomaan muitakin näkökulmia kuin vain mitä sieltä käsivarren matkan päästä voit tarkastella. Voit olla tänään barbie, perkele, hengetär ja sinä ja kaikkea siltä väliltä. Jokainen todellisia puolia sinusta ja yhtä arvokkaita. Se on myös keino tutkia, millaisia kerroksia itsestä löytyy. Enkä todellakaan tarkoita edelleenkään pelkkää ulkonäköä, vaan persoonan vahvuuksia ja mielenliikkeitä.

Olen saanut ikuistettua ihmisistä ulos hersyvän naurun, alkuun usein puolivahingossa. Näytettyä, miten uskomattoman kauniita he ovat nauraessaan. Yllättävän moni kuvittelee nimittäin näyttävänsä aasilta. Juuri näillä sanoilla ilmaistuna: aasilta. Voiko kukaan oikeassa elämässä, valokuvien tällä puolella kutsua ketään aasiksi, koska tämä on hyväntuulinen ja hänen seurassaan on hauska ja helppo olla? Naura, vaikka hampaasi eivät ole suorat ja rypyt otsallasi painuvat syvemmällle.

Aurinkoinen lauantai. Villellä uusi kamera ja minulla halu saada ihan vain leikkiä. Oli hauskaa ja vapauttavaa. Juuri sellaista, mitä itsekin aina toivon omilla kuvattavillani olevan.

Opi näkemään itsesi muistakin kulmista kuin yläviistosta täydellisessä tällingissä ja vinossa hymyssä. Vaikka se olisikin ”se paras” puoli sinusta. Tuskin haluat antaa maailmallekaan sellaista kuvaa, että olet alituiseen kyykyssä tai kontallasi? Miksi siis näyttäytyä jatkuvasti sellaisena, mitä ei juuri koskaan ole.

Omia lemppareitani aina vain. Kerrankin luovutin täysin ohjista ja annoin kuvaajan viedä. Alusta loppuun. Design & Kuva Arto Soini

Opettelen tätä kaikkea itsekin, ihan joka päivä. Kannustan uskaltamaan tulemaan ulos sieltä selfie-filtterikuplasta aina välillä. Saatamme kaikki yllättyä ja löytää rinnalle jotain vieläkin arvokkaampaa. Mielenkiintoisen, kaikkine rooleinemme rakastetun ja monipuolisen ja ehkä jopa totuudenmukaisemman minän.

Upeita kuvaushetkiä sinulle toivottaen:

Elsa Wellamo

Raskaus ja kehonkuva, mietteitäni raskausviikolla 26

Viime viikolla kirjoitin ajatuksistani liittyen äitiyteen ja kehonkuvaan. Tämänpäiväinen juttu on ikään kuin jatkoa sille. Aihe mietityttää minua erityisen paljon juuri nyt, sillä perheeseemme syntyy kolmas lapsi, toinen minun synnyttämäni, elokuun lopulla. Olen siis tällä hetkellä 26. raskausviikolla.

Tässä toisessa raskaudessa vatsani on kasvanut niin hurjaa vauhtia, että minua katsoessa raskaus ja sen tuomat muutokset kehoon eivät taatusti jää huomaamatta. Itse olen koko ajan kokenut vauvavatsan kasvamisen ihanana ja jännittävänä asiana. Se konkretisoi vauvan odotusta.

Vatsani nyt, raskausviikolla 26

Tässä kohtaa täytyy tosin mainita, että olen ollut hyvin onnekas ja raskauteni ovat olleet helppoja. En ole juurikaan kärsinyt tyypillisistä raskausvaivoista, kuten pahoinvoinnista, selkäkivuista tai voimakkaista harjoitussupistuksista. Painonnousukin on omissa raskauksissani toistaiseksi ollut hyvin maltillista. En siis nyt edes kuvittele voivani kirjoittaa kaikkien, tai edes useimpien, odottavien äitien puolesta. Aion kertoa omista ajatuksistani, ja uskon monen kuitenkin pystyvän samaistumaan ainakin osaan niistä.

Minulle tosiaan raskauden näkymään alkaminen on aina ollut iloinen asia. Olen mielelläni pitänyt vaatteita, jotka korostavat kasvavaa vatsaa. Olen nähnyt itseni kauniina myös rakausaikana. Puolisoni kehuu ulkonäköäni tavallisesti usein ja näin hän on tehnyt myös ollessani raskaana. Tämä varmasti on osaltaan auttanut minuakin suhtautumaan kasvavaan vatsaani entistä myönteisemmin. Vaikka tärkeintä on se, miten itsensä näkee ja kokee, vaikuttaisi ajatuksiini varmasti paljonkin, jos huomaisin mieheni yhtäkkiä suhtautuvan raskauden myötä muuttuvaan ulkomuotooni jotenkin negatiivisesti. On ihanaa kuitenkin kokea raskaudesta huolimatta välillä olevansa myös nainen tai vaimo, ei aina vain odottava äiti.

Tämä kuva on edellisen raskauteni viime metreiltä.
Kuva: Markku Nurminen

Olen kummassakin raskaudessa vältellyt äitiysvaatteiden hankkimista. Varsinkin edellisessä raskaudessa koin, että on turhaa käyttää rahaa vaatteisiin, joita tarvitsee niin vähän aikaan. Tavallaan olen edelleen sitä mieltä, sillä monet vaatteet soveltuvat käytettäväksi sekä odotusaikana (ainakin lähes viimeisille päiville asti) että odotusajan jälkeen. Tietysti on fiksumpaa satsata sellaisiin. Kuitenkin, itse ainakin tykkään kovasti laittautua ja pukeutua kauniisiin vaatteisiin. Siksi uskon, että näkisin kasvavan vatsan välillä melko negatiivisesti, mikäli se rajaisi käytettävissä olevat vaatteet aivan olemattomiin. Hiljattain panostin jopa odotusajan urheiluvaatteisiin. Urheiluvaatteet ovat kuitenkin itselläni käytössä lähes päivittäin, joten tämä oli ehdottomasti hyvä päätös.

Koen olevani tyytyväinen vartaloni ulkonäköön myös raskausaikana. Siitä huolimatta en aina ole ollut tyytyväinen siihen, miten se raskausaikana ”toimii”. Kirjoitin aiemmin etätanssinopetuksesta ja tanssituntien videoimisesta. Tämä on ollut ajoittain aika kova paikka odottavalle äidille, joka on vieläpä aikamoinen pilkunviilaaja. Videolta kaikki kropan virheasennot paistavat silmiin helposti. Omaa tanssiani katsoessa olen myös monesti todennut, että kuvattu pätkä ei näytä samalta, kuin millaiseksi sen ajattelin. Lisäksi muun muassa tasapainon heikentyminen on tuottanut tuskastumisen tunteita välillä. Kokonaisuutta ajatellen nämä ovat aivan pieniä asioita, sisälläni kuitenkin kasvaa uusi elämä. Saavat ne silti välillä turhauttaa. Hetkellisesti saattaa tuntua isoltakin pettymykseltä, kun oma kroppa ei vastaakaan niin kuin on kuvitellut. Pieni asioiden suhteuttaminen on kuitenkin auttanut tähän.

Yhtä kaikki, niin ihana asia kuin raskaus onkin, voi siitä olla ajoittain vaikea nauttia. Raskaus muuttaa sekä kroppaa että mielä, ja joskus muutokset eivät tunnut hyvältä. Haluaisin kuitenkin, että jokainen, joka ei koe itseään sinuiksi raskauden kroppaan tuomien muutoksien kanssa, miettisi, mistä tämä johtuu. Jotkin syyt ovat sellaisia, ettei niihin löydy mitään helppoa parannuskeinoa, raskaus saattaa tuoda sivuvaikutuksena ikäviäkin oireita ja muutoksia ulkonäköön. Jotkin syyt taas saattavat olla sellaisia, että niihin pystyy helposti itse vaikuttamaan, esimerkiksi pienellä vaateinvestoinnilla tai keskustelulla oman puolison kanssa.

Toivoisin, että jokainen odottava äiti saisi kokea olevansa kaunis!

Ihanaa alkavaa viikkoa!

– Venla

Äitiys ja kehonkuva

Kannen kuva: Pekka Innanen

Olen tätä aihetta sivunnut jo aiemmin, mutta koen asian niin tärkeäksi, että se ansaitsee aivan oman kirjoituksensa. Kuten ihmisiä ylipäätään, myös äitejä on hirmuisesti erilaisia. Kuitenkin löytyy muutamia myös omaan kehonkuvaan vaikuttavia tekijöitä, jotka yhdistävät lähes kaikkia äitejä.

Varmasti suurin kehonkuvaan vaikuttava tekijä kaikilla synnyttäneillä äideillä on se, että oma kroppa on muuttunut raskauden myötä. Näihin muutoksiin ei ole voinut paljoakaan vaikuttaa itse, eikä niitä ole voinut etukäteen ennustaa. Terveelliset elämäntavat raskauden aikana pitävät tietysti painonnousun yleensä maltillisena, eikä ylimääräisiä kiloja välttämättä aina ole juurikaan synnytyksen jälkeen. Silti vatsa on yleensä pitkään löysempi ja muhkurainen. On hyvin yksilöllistä, saako raskausaikana raskausarpia, ja kuinka hyvin nämä haalenevat ajan myötä. Ihon repeilyä voi yrittää hillitä säännöllisellä rasvauksella, mutta eivät ne voiteetkaan ihmeisiin pysty. Jos synnytystapana on sektio, jää siitä pysyvä arpi. Tämän jälkeen on myös otettava aikaa leikkauksesta toipumiseen, ja treenamista on syytä lykätä.

Hieman synnytyksestä ja lapsivuodeajasta riippuen palautumiseen saattaa mennä pitkä aika. Vauvavuosi tuo kuitenkin arkeen monta muuttujaa, ja äidin liikunnalisuus ja terveellinen ruokavalio saattavat valitettavasti kärsiä joidenkin näiden muuttujien myötä. Aikaa treenaamiselle ei välttämättä ole. Tai vaikka aikaa olisikin, kiinnostusta ja jaksamista ei ehkä löydykään. Jos unet jäävät jatkuvasti vähäisiksi, ei treenistä palaudu kunnolla ja raskaampi treenaus on syytä laittaa tauolle sen vuoksi. Väsymys myös saa meidät himoitseman sokeria, ja uskonkin monen äidin lisäävän sokerisia herkkuja merkittävästi vauvavuoden aikana. Myös isompien lasten äitien keskuudessa on ihan klassikko hiipiä välillä karkkikaapille, silloin se vain on tehtävä lapsilta salassa.

Ruuhkavuosien keskellä on aika usein kortilla. Parisuhdeajan ja treenin voi onneksi yhdistää.

Yhtä kaikki, jokainen raskaana oleva nainen altistaa kehonsa muutoksille, joita ei itse pysty hallitsemaan. Se on ihanaa ja jännittävä, mutta monia saattaa hieman hirvittääkin. Ja raskauden jälkeen muuttunut elämänilanne saattaa pitää huolen siitä, että ”vauvakilot” kulkevat mukana vielä vuosia viimeisimmän synnytyksen jälkeenkin. Tässä kohtaa on siis erittäin hyvä osata laittaa asiat tärkeysjärjestykseen ja nauttia vauvasta sen sijaan, että murehtisi omaa vartaloaan.

Jossain vaiheessa tämä kuitenkin alkaa mielestäni kääntyä niin, että lapsen saaminen on enää tekosyy omalle laiskuudelle. Kukaan ei varmasti halua syyttää omia lapsiaan omasta huonosta fyysisestä kunnostaan tai ylipainostaan, mutta käytännössä sen kaltainen uhriutuminen on valitettavan yleistä äitien keskuudessa. Toinen ikävä ilmiö, johon me äidit syyllistymme, on omalle kropalle nauraminen. Huumori on toki hyvä väline vaikeiden asioiden käsittelyyn ja itselleen on hyvä osata nauraa. On hyvä kuitenkin tiedostaa, missä menee raja rakastavan kiusoittelun ja väheksyvän itseironian välillä. Äitinä annat kuitenkin lapsillesi mallin siitä, miten omaan kroppaan kuuluu suhtautua ja miten siitä kuuluu puhua.

Kuva: Pekka Innanen

Omassa lähipiirissäni on onneksi paljon aivan ihania ja kannustavia naisia. Kuitenkin välillä muun muassa sosiaalisen median kirjoitteluja seuratessa huomaan, että välillä me äidit unohdamme iloita toistemme puolesta. Viime aikoina mediassa on nostettu paljon esille äitiyden rankkuutta, ja sen myötä esiin on noussut rohkeita äitejä, jotka kertovat avoimesti ja rehellisesti arjestaan ja epätäydellisyydestään. Täydellisen äitimyytin rinnalle on noussut eräänlaisena liikkeenä ”paska mutsi”-ajattelumalli, jonka kautta nimenomaan jaetaan niitä arjen epätäydellisyyksiä. On ehdottoman hyvä asia, että rehellistä vertaistukea on tarjolla, mutta miksi kukaan haluaisi identifioitua paskaksi mutsiksi. Tai eihän kukaan sellaiseen ainakaan pyri. On rohkeaa kertoa myös epäonnistumisistaan, mutta ei kai niitä tarvitse kuitenkaan romantisoida.

Vertaistukea ja lohtua on siis helposti saatavilla, mutta onkin paljon vaikeampaa iloita toisen puolesta. Tunnistatko ehkä itsessäsikin sen, että jättäisit varmasti ihailevan kommentin rohkealle äidille, joka poseeraa vatsamakkaroita puristellen, mutta saattaisit jopa ärsyyntyä toisen äidin postaamasta alusvaatekuvasta, jolla hän iloitsee nopeaa palautumistaan synnytyksen jälkeen. Tällainen reaktio on täysin inhimillinen, mutta jos jäit nyt kiinni, mietithän vielä, mistä ärsyyntymisesi johtuu. Onhan jälkimmäisen kuvan postaaja todennäköisesti nähnyt valtavasti vaivaa ulkomuotonsa eteen, ja eikö juuri kovasta työstä ansaitsisi kehuja.

Miten sitten toivoisin äitien suhtautuvan kehoonsa? Rakkaudella! Armollisesti, mutta rehellisesti. Ymmärtäen, kunnioittaen ja inspiroituen. Jokaisesta makkarasta ja selluliittimöykystä ei tarvitse olla iloinen tai ylpeä, mutta näethän kuitenkin itsesi kauniina ja arvokkaana. Osaathan antaa kehollesi kohteliaisuuden ilman, että sen sävy on sarkastinen. Puhuthan vartalostasi myös ilman vaivaantunutta naureskelua. Uskothan myös itseesi ja mahdollisuuksiisi muokata kehoasi itsellesi vieläkin mieluisemmaksi.

Kuva: Jokke Laine

Ihanaa äitienpäivää!

-Venla

Kevät kontaten tulevi!

Kuvaajalle, joka mieluiten kuvaa luonnonvalolla ja ulkona, kulunut kevät ja sitä edeltävä talveton talvi on ollut melkoista kituutusta. Ei tullut hankea, ei tykkylunta. Kevätkin on hiipinyt varpaillaan. Kelit ja ”tiedätte kyllä mikä” on pitänyt kuvaukset melkolailla vähäisinä. Nippu suunniteltuja mallikuvauksia peruuntui, muutaman kuvasin. Enimmäkseen olenkin suunnannut kamerani kohti perhettä ja lähimmäisiäni. Nyt piti saada hetki jotain ihan muuta, joten läksin kevättä vastaanottamaan.

Ja löysin itseni konttailemasta sitten sammaleikoissa orvokkien kimpussa. Tai tähtäilemästä kirsikankukkia keskustassa. Luonto, hiljaksiin mullasta esiin puskevat kukat ja puiden lehdettömät oksat ovat saaneet korvata mallit. Miten vapauttavaa!! Ei pakkoja onnistua. Kukaan ei odota minulta just nyt mitään. Toisinaan sekin on enemmänkin kuin tervetullutta.

Pehmeä metsäpolku jalkojen alla, kamera olalla. Voin olla kuvaamatta yhtään mitään koko reissuna tai ikuistaa, miten oksat kurkottavat aurinkoon. Kahvi puuttui matkasta. Ens kerralla nappaan senkin kyytiin.

Puoliskoni leikki pallon kanssa. Ja tietenkin kuvasin kuvaajaa, joka kuvaa. Taas 🙂

Uuden lelun kanssa ulkosalla. Arto Soini
Tulos 🙂

Äsken metsässä keksin, kuinka puiden oksat ovat kuin sarvet. Täytyy siis rakentaa oksista kruunu. Mistä mä oikeanlaisiksi oksiksi muutun? Ja samassa oli metsä kaikenlaisia oksia täynnä. Siellä metsän keskellä huomasin jähmettyneeni seisoskelemaan ja tuijottelin vain mielen luomiin sopukoihin. Niihin, joista kumpuaa kipinät tuleviin mallikuvauksiin.

On tehnyt oikein hyvää kohdistaa kamera hetkeksi pois päin totutuista kuvioista. Olla tovi kontallaan ja antaa ajatuksen lipua. Tyhjentää kovalevyltä tilaa uusille visioille tulla.

Aurinkoisia kevättuulia toivottaen!

Elsa Wellamo